Nimi: Kuinka liemimestari lopulta lankeaa
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Swizzy
Tyylilaji: Draamaa, jouluista romantiikkaa, slash
Ikäraja: K11
Vastuuvapaus: Hahmot, tapahtumapaikka sun muut ovat J. K. Rowlingin, enkä saa tästä rahallista hyötyä
Haasteet: One True Something 20, Jouluhaaste V
Paritus: Remus/Severus
A/N: Näin pari viikkoa sitte unen, josta oli sitten ihan pakko kirjoittaa ficci. Idea tähän tuli siis unesta, jota ficci myötäilee melko tarkasti. Eikä sillä väliä, vaikka jouluaatto menikin jo eilen, oli tarkoitus julkaista silloin mutta sitten viivästyikin vähän. Tykkäsin tämän kirjoittamisesta kovasti, toivottavasti tekin nautitte lukemisesta
Kuinka liemimestari lopulta lankeaaRemus Lupinin huoneessa oli jouluisen lämmintä, ja Hermione piti siitä. Kolmikolla oli jokaisella edessään höyryävää teetä puolillaan olevat mukit, teetä jota mies varsinkin näin joulun alla tarjoili lähes kaikille. Vaikka pienehkössä ja hieman karussa luokkahuoneessa ei ollut paljon koristeita, siellä oli silti joulun tunnelmaa. Lupin oli itse pyytänyt heidät kaikki kolme teelle, näköjään ilman sen kummempaa asiaa.
Professorin kasvoja oli väsymys terävöittänyt, siitä huolimatta mies jaksoi hymyillä heille kaikille ystävällisesti. Tämä pyyhkäisi nopeasti harmaantuvat, hitusen ylipitkäksi kasvaneet hiukset pois silmiltään, nappasi avonaisesta rasiasta suklaata ja puhui.
”Niin, kuten olin jo sanomassa, jään mitä luultavammin…” Velho kuitenkin hiljeni oveen koputettaessa, kurtistuneista kulmista päätellen hän ei ilmeisesti odottanut ketään tulevan. Professori käveli ovelle ja avasi sen hitaasti.
”Ah, Severus”, Lupin tervehti ja siirtyi syrjään jotta mies pääsisi tulemaan sisään. Kalkaros jäi seisomaan ovensuuhun ja katselemaan nyt leveästi, ilahtuneesti hymyilevää Remusta. Jokin pimeydeltä voimilta suojautumisen opettajan kasvoilla oli muuttunut, tuntui kuin väsymyksen varjomuodostumat olisivat hetkeksi häipyneet kasvoilta ja terve punastus korvannut liian kalpeuden. Liemimestari nyökkäsi tuskin huomaamattomasti sanoille eikä edes huomannut rohkelikkokolmikon paikalla oloa.
”Pitkästä aikaa. Haluatko sitä samaa vanhaa?”
”Kahvia mustana, ja jos mahdollista, voisin ottaa sitä ranskalaista litkuasi.”
”Ei se ole litkua, mutta saat sitä silti. Kuten ennenkin”, vaaleahiuksinen, arkisesti pukeutunut mies vastasi ja otti askeleen pöytää kohti, samalla kun jatkoi hymyilyään.
Koko sen ajan mitä professorit olivat keskustelleet, Harry, Ron ja Hermione olivat tuijottaneet heitä hiljaisen hämmästyneinä. Vaikka Kalkaros oli aivan yhtä mustanpuhuva kuin vuoden jokaisena päivänä ennen sitä ja sen jälkeen, tavallisesti niin kylmä ja sarkastinen ääni kuulosti nuorten korviin lähes normaalilta. Mutta heti kun hiilisilmien katse siirtyi pois Lupinin kullankeltaisista silmistä, veret kangistava kylmyys pyyhkäisi heidän ylitseen.
”Potter näköjään tunkee joka paikkaan typerine seuraajineen”, Kalkaros tokaisi ilkeästi, äänensävy täysin erilaisena mitä äsken.
”Professori Lupin kutsui meidät itse”, Hermione puolusteli.
”Niin pyysinkin, en tiennyt että olit tulossa”, Remus sanoi sovittelevasti ja viittoi toista miestä istumaan alas. Kalkaros ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan nojasi kädet puuskassa seinään.
”Mutta luulenpa, että voimme jatkaa puhettamme ensi kerralla, voitte tulla huomenna samaan aikaan jos niin haluatte. Minulla ja professori Kalkaroksella on tärkeitä opiskeluun liittyviä asioita keskusteltavana.” Lupin kyllä puhui kohteliaasti, mutta toivoi aivan selvästi heidän lähtevän. Eipä sillä, että kukaan heistä kolmesta olisi halunnut jäädä, Kalkaroksen paikalle tuleminen oli pilannut erityisesti Harryn mielialan.
”Tottakai professori, toivottavasti emme häirinneet”, Hermione livautti suustaan, hörppäsi teensä nopeasti loppuun ja pomppasi ylös, Harryn ja Ronin tehdessä samoin.
”Ette häirinneet, ette missään nimessä. Oli mukavaa kun kävitte”, Remus vakuutteli ja saattoi heidät luokkahuoneen ovelle asti. Heti kun rohkelikot ehtivät pois huoneesta, ovi pamahti kiinni heidän perästään.
”Eipä olisi ikinä uskonut”, Hermione aloitti ja sai Ronin äännähtämään kysyvästi.
”Etkö huomannut sitä? He ovat pari”, ruskeahiuksinen tyttö jatkoi ja nytkäytti päätään Lupinin luokkahuonetta kohti.
”Millä perusteella?” Harry tivasi, pieni inhonsekainen ennakkoluulo äänessään. Kyllä miesten käyttäytymisessä jotain outoa oli ollut, ei hän sitä kieltänyt. Mutta Hermionen äänensävy vihjasi selvästi enemmän.
”Remus tiesi mitä Kalkaros halusi juoda ja halusi meistä eroon. Ilmiselvää.”
”Kuvittelet omiasi”, Ron tuhahti silmiään pyöritellen, velhojen jästisyntyisen ystävän ainoastaan hymyillessä tietävästi.
Remus laski kaksi höyryävää mukia sotkuiselle pöydälleen mustahiuksisen eteen ja raivasi ylimääräisiä tavaroita pois edestä voidakseen sytyttää pari kynttilänpätkää. Hän sammutti kattovalon yhdellä sauvanheilautuksella ja istuutui vasta sitten. Severus ei tajunnut, mitä järkeä lähes pimeässä huoneessa oli, mutta pysyi silti vaitonaisena.
”En tiennyt, että tulet.”
”Sinä sanoit jo tuon”, Kalkaros totesi kuivasti ja kiersi pitkät, kalpeat sormet lämpimän kahvimukin ympärille. Johtui se sitten kynttilöiden valokehästä vai mistä, mutta velhon kasvot eivät olleet aivan yhtä synkät mitä yleensä.
”Tiedän. Ja olen iloinen siitä, että tulit”, Remus vastasi ja salli hänelle jälleen yhden lämpimän hymyn, jolle liemimestari ainoastaan tuhahti.
Hän antoi katseensa vaellella pienessä luokkahuoneessa, jota ainoastaan kynttilät, hiipuva tuli takassa ja hyvin valju päivänvalo valaisi, kunnes kohtasi vastahakoisesti Remuksen meripihkasilmät.
Lumi satoi hiljaa maahan ikkunan takana, samaan aikaan kun jännitys punoutui vähitellen muuten rentoon ilmatilaan. Kultareunaiset silmät tarkkailivat kuinka kynttilänvalo lepatti Severuksen poskien kovilla, sileillä tasoilla yhtä aikaa varjojen kanssa. Edes heikossa valaistuksessa Severus Kalkarosta ei voinut sanoa erityisen komeaksi, mutta Remus halusi häntä silti.
”Kohta on joulu”, ihmissusi sanoi kokeilevasti, yrittäen aistia millä tuulella toinen tarkkaan ottaen oli; kasvoista sitä ei paljastunut.
”Totta. Sudenmyrkkyjuoma on parhaillaan hautumassa, tarvitset sitä pian.”
”Niin. Mutta oliko sinulla jotain aivan erityistä asiaa?” Remus kysyi hiljaisen toiveen itäessä mielessään, liian pitkäksi venytetyn hiljaisuuden päätteeksi. Kynttilät korostivat oikein hyvin, kuinka Kalkaroksen otsa rypistyi entisestään kysymyksen johdosta.
”Voin toki lähteä, että pääset kutsumaan kultaisen kolmikon takaisin”, mies tokaisi ja sysäsi tuolinsa taaksepäin päästäkseen häipymään. Mutta Lupin ehti pysäyttää hänet, ote ranteesta oli jämäkämpi kuin mitä niin laihalta ja väsyneeltä mieheltä saattoi heti odottaa. Ote heltisi vain sen verran, että ihmissusi saattoi näpertää rauhoittavin sormin hänen kaapunsa hihaa ja tuijottaa samalla.
”Älä lähde, vastahan sinä tulit.”
”Minä…” Severus aloitti, mutta ei tiennyt miten jatkaisi. Ei hän osannut sanoa mitään ääneen, ei vaikka yrittikin. Mutta Remus osasi odottaa tuskin ääntäkään päästämättä, kun liemimestari yritti aivan selvästi hapuilla jonkinlaista tunnustusta ulos kapeilta huuliltaan.
”Sinä halusit ehkä jotain?” Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja rohkaisi, keskellä pimeyttä sormet koskettivat toisiaan kunnolla.
”Niin, minä… Voi helvetti”, liemimestari kirosi ja yritti olla kuulematta korvissaan kimpoilevaa ääntä, joka käski häntä vain häipymään. Kaiken järjen mukaan Remukselle ei kannattanut myöntää, sanoa tai sallia mitään; mutta arpiintuneella, sykkivällä sydämellä oli silti voimaa kahlita hänet paikoilleen.
”Sinä?” Remus koetti, kallisti päätään hieman vasemmalle ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Halusin vain nähdä sinut. Toivottavasti olet nyt hiton tyytyväinen”, Kalkaros tiuskaisi ja yritti kätkeä vihansa ja välttelevän äänensävynsä alle sanojen merkityksen. Hän käänsi toiselle miehelle selkänsä, jottei näkisi tämän kasvoja, ja vihasi itseään sen takia että oli ylipäänsä tullut.
”Et tiedäkään, kuinka iloinen olen siitä että kerroit tuon”, Remus sanoi hyvin hitaasti, jotenkin karheasti ja asetti äkisti lämpimän kätensä hänen selälleen. Kolmen pöydällä palavan kynttilän leimu tanssahteli molempien kasvoilla, kun ihmissusi kurotti itseään hieman, voidakseen laskea päänsä liemien professorin olkapäälle.
Kyseisen miehen sormet puristivat rystyset valkeina puisen tuolin selkänojan yläosaa ja katse harhaili jossain osittain juomatta jääneiden, nyt jo jäähtyneiden juomien luona.
Ensimmäinen kaulansyrjälle osuvan suudelman aikaan hän puristi käsiään tiukasti nyrkkiin ja melkein irvisti. Toinen suudelma, nyt paljon enemmän kuin pelkkä hipaisu, siihen samaan kohtaan. Samaa aikaa kun käsi hipelöi mustia hiuslatvoja, se sai hänet liikahtamaan. Mutta pakenemisyritykseksi se oli vaisu, eikä Lupin aikonut päästää miestä vielä minnekään. Hämyä tulviva luokkahuone, oliko parempaa paikkaa edes olemassa, ainakaan siihen mitä hän parhaillaan teki?
Kolmas suudelma ja korvalehden vaivihkainen näykkäys sai miehistä mustahiuksisen nojaamaan melko raskaasti puiseen tuoliin, sormetkin rentoutuivat puristusotteesta siinä samalla. Neljäs suudelma ja polvet notkahtivat aivan hitusen, mutta vieläkään Severus ei antanut periksi. Ihmissuden huulet olivat lämpimät, kiireettömät ja ennen kaikkea kiusoittelevat. Ne osasivat vaeltaa sileää ihoa pitkin ja härnätä juuri oikealla tavalla. Kunnes lopulta, osaamatta ja oikeastaan edes haluamatta panna vastaan, juuri ennen viidettä vaalealle kaulalle osuvaa suudelmaa, Severus kääntyi hieman että huulet kohtasivat, kunnolla.
Remus hymyili sanoinkuvaamattoman leveästi kapeampaa, kovempaa huuliparia vasten ja ujutti kielensäkin mukaan suudelmaan. Hän oli kokoajan tiennyt, että Severus antautuisi. Liemimestari lankesi aina, sitten lopulta.
”Hyvää joulua, Severus.”
”Hyvää joulua, Remus.”
