Kirjoittaja Aihe: Suljen mun silmäni K11  (Luettu 1553 kertaa)

Reincarnate

  • kansikuvapoika
  • ***
  • Viestejä: 103
  • slytherin pride.
    • Kansikuvapoika
Suljen mun silmäni K11
« : 04.10.2009 14:37:59 »
// Alaotsikko: K-11, angst

Title = Suljen mun silmäni
Author = Reincarnate :D
Beta = Hidefini, kiitos<3
Genre = Angst
Ratings = K-11
Warnings = Angstia ja kuoleman kaipuuta
A/N = Humm... Tää oli tällanen... tunteiden purkaus? Kirjotin yhtenä iltana oikeestaan valmiiks ja sitten palasin jonain toisena vähä sitä päättelemään, ja tässä kai tää nyt seisoo.


Suljen mun silmäni

Mä en valehtele, vaikka sanon, että se sai mut itkemään. Tosin ei kyllä löydy yhtäkään syytä olla sitä uskomatta. Mä olin oikeesti aina itku kurkussa. Ja sitäkin useammin yksikseni itseeni vaipuneena jossain makailemassa. Ehkä sen nuoren tammen alta, jonka lehdet oli jo heinäkuussa kellastuneet.

Mä en tiedä mitä mä tein, mutta jotenkin kaikki tuntu valuvan yksikseen, mulla ei ollut valtaa niihin. Ja varsinkin elokuussa mä oikeesti istuin koulun käytävän likaisella lattialla ja tuijotin eteeni mitään näkemättä. Kaikki lipui editse ja mä tuijotin. Ei ollut kontaktia muhun. Varmaan silloinkin, jos olisin vähän havahtunut, niin olisin saattanut tuntea ne karvaiset, nolostuttavat, kuumat kyyneleet poskillani. En kylläkään ollut pyyhkimässä niitä pois. Hihankulmassa tosin olisi ollut tilaa. Ei se mikään valkoinen enää ollut. Mulla oli varmaan puoli miljoonaa kauluspaitaa jo siinä vaiheessa.

Oikeesti jossain vaiheessa niitä vaan alkoi kerääntymään kaapin pohjalle, enkä tehnyt mitään estääkseni. Pian kävelin kaikkialla perusvarusteena kauluspaita. Sellanen löysä, sellanen ainakin yhden koon liian iso.

Kun koulut oikeesti alkoi elokuussa ja mä sain pientä raapaisua mun tulevasta vuodesta, en tiennyt nauraako vai itkeä. Varmaan itkeä, sitähän mää muutenkin tein. Syyskuussa taivaskin itki mun puolesta, mun kanssa.

Sillon mua ahdisti. Mä olin yksin, kuten ennenkin. Mulla oli ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen, mutta jotka ei olleet mulle sen enempää kuin se pieninkään nuijapää siellä lätäkössä viime keväänä, enkä mä ollut sen tärkeämpi niille. Tavallistahan se oli, mutta nyt se alkoi ahdistaa.
Lokakuu oli vielä ahdistavampi. Oli kuraista ja sateista ja sen nuoren tammen lehdet oli tippunu alas maahan ruskankirjavina jo syyskuussa.

Lokakuussa mä oikeesti lojuin henkisesti siinä mudassa joka lillui lätäköissäkin. Mä ajauduin kauemmas todellisuudesta, kauemmas koulusta ja läksyistä, kauemmas kaikesta. Piilouduin syvälle itseeni ja kuvittelin kaikkea. Tuhosin aikaani kaikilla verukkeilla, lintsasin, jätin läksyjä tekemättä.

Eikä marraskuukaan saanut mua nousemaan. Ensilumi suli mun lämpimille poskille. Mä makasin hiljaa ohuessa hangessa meidän takapihalla. Mä halusin päästä eroon tästä turhautuneisuudesta, odotuksesta, kivusta, tylsyydestä. Elämästä. Olisin halunnut kuolla, jäätyä hypotermiaan siinä paikassa.

Mutta en mä ollut kuollut vielä joulukuussakaan. Koristelin joulukuusenkin, mutta äiti ei sanonut mitään. Se vaan lojui sen sohvan pohjalla. Katsoi televisiosta ehkä pornoa koko jouluaaton ja siitä aina tapaninpäivään asti. Uudenvuodenaattona se sano mulle hyvää huomenta ja keitti kaurapuuroa.

Tammikuun toinen päivä… sillon sato lunta ja mulla oli synttärit.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:05:26 kirjoittanut Pyhimys »
I BELIEVE IN SHERLOCK HOLMES.
Every song is a symphony to the heart.

CAN I SLYTHERIN?