Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst
Rating: K-11
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: VK kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Alec antoi hänen rakastua itseensä, vaikka tiesi, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta.
Tämä on nyt vähän leimi comeback, koska osallistun tällä Albumihaasteeseen Adam Lambertin kappaleella Sleepwalker, joska ei valitettavasti pystynyt kirjoittamaan mitään muuta kuin teatraalista angstia.
Mutta comeback on nyt tehty ja jatkan taas tällä fandomilla ficcaamista pitkästä aikaa (tai ainakin se on tuntunut pitkältä ajalta musta)!
Kuuromykkäsokea
Juhlaväkeä on niin paljon, ettei Magnus ole nähdä eteensä etsiessään sitä ainutta ihmistä – tai varjometsästäjää, hän ajattelee ja kohauttaa olkapäitään suurieleisesti niin kuin hän tekee surinpiirtein kaiken muunkin – jonka tahtoisi erottaa sen joukosta. Hän vetää violetin silkkiliivinsä helmaa alaspäin, työntää kätensä mustan takkinsa taskuihinja suunnistaa salin keskelle tietämättä, mistä etsiä Alecia. Todennäköisesti nojailemasta seinään, johon tämä maastoutuu mustista harmaiksi kulahtaneissa vaatteissaan kuin kameleontti. Magnus jos kuka tietää, ettei Alec pidä juhlista, vaan pikemminkin inhoaa kaikenlaista juhlimista. Ettei Alec ei tahdo olla juhlakalu, vieras, täyttää yhdeksäntoista tai mennä naimisiin. Ettei hän mitä todennäköisimmin löydä Alecia salin keskeltä, mutta Isabellen löytää. Ja Isabelle tietää missä Alec on, Isabelle tietää aina. Alec kertoo Isabellelle, milloin tahtoo kadota muulta maailmalta. Magnukselta. Mutta Magnukselle Alec ei kerro ikinä, milloin tahtoo kadota häneltä. Eihän siinä olisi mitään järkeä.
Magnus löytää Isabellen puhumasta vanhemmilleen, Maryse ja Robert Lightwoodilla, jotka ovat myös Alecin vanhemmat, eivätkä kauniisti sanottuna pidä hänestä. Todellisuudessa he vihaavat häntä. Hän ei ole Maryse ja Robert Lightwoodille muuta kuin Brooklynin päävelho. Maksullinen lemmikkivelho, joka on hyödyllinen vain silloin, kun saa palkkansa etumaksuna, hyödytön muun osan ajasta. Magnus puristaa kätensä nyrkkeihin takkinsa taskuissa ja astuu Isabellen viereen seisomaan tämän mustana ja violettina varjona. Isabelle kääntyy katsomaan häntä kasvoillaan hämmästynyt ilme. Mustat silmät suurina ja punaiseksi maalattu suu pyöreänä. Tekohämmästyneenä. Isabellen tummat hiukset valuvat paksuina kiharoina tämän olkapäiden yli. On kuin tyttö olisi letittänyt hiuksensa yöksi ja avannut palmikot aamulla. Osa kiharoista on valahtanut sisään Isabellen kultaisen satiinimekon kaula-aukosta, osa kihartuu sen yli ja taipuu latvaa kohden pikkuruisiksi korkkiruuveiksi.
Isabelle näyttää kauniilta. Magnus sanoo sen ääneen. Mutta ei yhtä kauniilta kuin Alec. Sitä Magnus ei sano ääneen. Isabellen kasvot muuttuvat surullisiksi, ja hän tietää Isabellen lukeneen hänen ajatuksensa.
”Olen nähnyt hänet”, Isabelle vastaa ennen kuin hän ehtii kysyä kysymystä, jonka he molemmat tietävän hänen olevan aikeissa kysyä, ”mutta hän sanoi, ettei tahdo puhua sinun kanssasi.” Isabelle hymyilee hänelle surullisesti, anteeksipyytävästi. Kuin tahtoisi sanoa: Minäkin toivoin teille yhteistä tulevaisuutta, mutta antaisit jo olla. Alec on antanut sen olla. Sinun olla. Yksin, nimittäin.
Magnus nyökkää. Hänestä tuntuu kuin hänen niskansa napsahtaisi poikki ja hänen leukansa osuisi hänen rintaansa, eikä hänen enää tarvitsisi katsoa Isabellea kasvoihin. Hän kääntää katseensa pois, eikä katso. Isabelle katselee kenkiään, Maryse ja Robert Lightwood häntä. Tuo on se, joka yritti suudella meidän poikaamme.
Magnus työntää kätensä syvemmälle taskuihinsa. Niin syvälle, että niiden saumat ratkeavat ja hän kuulee kankaan repeävän. Kynnet painuvat hänen kämmeniinsä, joiden iho menee rikki. Hän puree alahuuleensa, joka menee sekin rikki, ja hän maistaa veren suussaan. Hänen jalkansa toimivat ennen kuin hän ehtii ajatella mitään, ja hän juoksee ulos juhlasalista törmäillen varjometsästäjiin ja alamaailmalaisiin, joista jokaisen silmät liimantuvat kiinni hänen kasvoihinsa, vartaloonsa, raajoihinsa ja saavat hänen liikeensä hidastumaan. Katseet ovat tahmeita, kärpäspaperia, ja hän hän kärpänen, jonka verkkosilmät on puhkaistu. Mustiksi ja kimaltaviksi meikatut verkkosilmät. Hän juoksee eteenpäin mitään näkemättä. Pois, pois, pois. Sana takoo hänen tärykalvoillaan samaa tahtia kuin hänen sydämensä hakkaa. Hän tuntee tärykalvojensa puhkeavan, ja äänet katoavat hänen maailmastaan. Ehkä Isabelle huutaa hänen peräänsä, ehkä ei, mutta hän ei kuule sitä. Jos Isabelle huutaa, tämä huutaa kuuroille korville.
Magnus jatkaa juoksemista, kunnes pääsee salin ovelle, ovesta käytävään, pois, pois, pois. Kaikki katsovat häntä niin kuin yleensä. Tavallisesti hän ei välitä, mutta nyt se saa hänen jalkansa muuttumaan veteliksi, ja häntä oksettaa. Hän juoksee pitkin käytävää, kääntyy oikealla, kääntyy vasemmalle, juoksee eteenpäin kuulematta askeltensa ääntä. Lopulta hän pysähtyy ja huohottaa. Hän nojaa selkänsä vasten seinää ja lysähtää lattialle seinää pitkin kuin se olisi liukumäki. Hänen jalkansa pettävät, hänen kätensä ovat yhä nyrkissä, mutta eivät takin taskuissa vaan hänen ympärillään niin kuin Alecin kädet olivat ennen. Hän tuijottaa vastapäistä seinää. Hänen päässään se saa Alecin kasvot, niiden vastentahtoisen ilmeen, jonka Magnus yritt suudella pois Alecin piirrettyä kirvelevän riimun hänen käsivarteensa. Seinästä pistävät esiin Alecin kädet, jotka sysäsivät hänet pois, ja vaikka hän istuu, hän tuntee jälleen horjahtavansa.
Ajatuksen kiertävät kehää Magnuksen päässä. Alec ei ollut antanut hänen suudella itseään. Alec ei ollut tahtonut kaikkien saavan tietää heistä, ja siitä, että heillä on – seksisuhde, ei muuta.
Magnus painaa kasvonsa käsiinsä ja alkaa itkeä. Kyynelet polttavan hänen mitäännäkemättömiä silmiään, kirvelevät hänen alaluomillaan, silmäkulmissa, valuvat pitkin hänen poskiaan, kastelevat hänen kämmenensä ja noruvat hänen sormiensa väleistä hänen ranteilleen ja sisään takin hihoista. Viime päivinä hän on itkenyt enemmän kuin viimeiseen sataan vuoteen elämästään. Kahdeksasosaelämään. Alec on saanut hänet itkemään silmänsä kullanvihreistä punaisiksi tyhjässä sängyssään, tyhjässä asunnossaan, joka on täynnä Alecin tavaroita. Vain Alec on puuttunut, ja puuttuu nytkin.
Alec ei tahdo häntä, vaikka hän tahtoo vain Alecin.
Tosin sen Magnus on tiennyt jo kauan. He ovat olleet yhdessä Puhemies Miaun syntymäpäiväjuhlista saakka, ja hän on saanut Alecin hymyilemään, jopa nauramaan. Hänen selkänsä painuu vasten seinää niin kovaa, että hänen selkärankansa jokainen nikama painaa hänen ihoonsa suuren ja sinisenvioletin mustelman. Hän kuulee korvissaan Alecin naurun, vaikka Alec ei ole nauranut moneen päivään. Alec lakkasi nauramasta hänen alkaessaan puhua seurustelusuhteesta. Magnus lyö molemmat nyrkkinsä lattiaan. Hänen kätensä ovat yhtä tunnottomat kuin hänen jalkansakin, eikä hän tuntisi, vaikka hänen rystysensä ja sormiluunsa olisivat murtuneet. Kipu tulisi myöhemmin, turtumuksen mentyä ohi. Alexander Lightwood ei seurustele Brooklynin päävelhon kanssa. Alexander Lightwood tahtoo Brooklynin päävelholta vain seksiä. Alexander Lightwood ei rakasta Broolynin päävelhoa, vaikka Brooklynin päävelho rakastaa Alexander Lightwoodia. Ja vihaa vielä enemmän. Alec antoi hänen rakastua itseensä, vaikka tiesi, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta.
Kun Magnus kuulee askelia käytävästä, hän ottaa kätensä pois kasvoiltaan ja vääntää suunsa hymyyn, joka on ennemminkin irvistys kuin hymy. Hän katsoo kämmeniään, jotka ovat tuhriutuneet silmämeikkiin ja kyyneliin ja muuttuneet likaisenharmaiksi. Hän tietää kasvojensa olevan aina yhtä harmaat kuin kämmenensä, ottaa nenäliinan liivinsa takusta ja pyyhkii suurimman osan likavedestä pois silmiensä ympäriltä, poskiltaan, leualtaan. Nenäliina värjäytyy harmaaksi, ja hän miettii, miksi on ylipäätään vaivautunut ehostautumaan Alecin takia. Eihän Alec enää tee mitään muuta kuin saa hänet itkemään.
”Oletko sinä kunnossa?” Claryn ääni kysyy jostain Magnuksen yläpuolelta. Hän kohottaa kasvojaan, mutta ei näe Claryn kasvoja selvästi. Ne ovat kalpea läiskä seinässä, jolla vasta hetkeä sitten olivat Alecin kasvot Claryn kasvojen sijasta, kaksi levinnyttä silmää ja punainen viiva.
Magnus nyökkää, vaikka tahtoisi pudistaa päätään, ja vaikka he molemmat tietävät, ettei hän ole.
”Okei”, Clary sanoo, ja askelet menevät Magnuksen ohi jättäen hänet yksin käytävään. Hän tahtoisi huutaa Claryn perään, mutta vaikka hän avaa suunsa, sieltä ei kuulu ääntä. Hänestä on tullut mykkä.
Magnus istuu kuuromykkäsokeana käytävässä ja itkee, kunnes kyyneliä ei enää tule. Sitten hän nousee ylös lattialta horjuvin jaloin ja lähtee kävelemään takaisin samaan suuntaan, josta tulikin.
Hän etsisi Alecin. Leikkisi tämän kanssa piiloleikkiä.
Eihän hän saa olla laskematta sataan uudestaan ja uudestaan, toivomasta, että löytää Alecin seuraavalla kierroksella.
I saw a picture of you
Hanging in an empty hallway
I heard a voice that I knew
And I couldn't walk away
It took me back to the end
Of everything
I tasted all
I tasted all the tears
again
Outside the rain's fallin' down
There's not a drop that hits me
Scream at the sky but no sound
Is leavin' my lips
It's like I can't even feel
After the way you touched me
I'm not asleep but I'm not awake
After the way you loved me
I can't turn this around
I keep running into walls that I can't break down
I said I just wander around
With my eyes wide shut because of you
I'm a sleepwalker walker walker
I'm a sleepwalker walker walker
Let me out of this dream
Everywhere that I go
I see another memory
And all the places we used to know
They're always there to haunt me
I walk around and I feel so lost and lonely
You're everything that I want
But you don't want me
I can't turn this around
I keep running into walls that I can't break down
I said I just wander around
With my eyes wide shut because of you
I'm a sleepwalker walker walker
I'm a sleepwalker walker walker
Let me out of this dream, dream
Let me out of this dream
