Toiveita, joita ei ääneen lausuttu, S

[Lunella]

Toiveita, joita ei ääneen lausuttu
Pairing: Remus/Sirius
Genre: angst
Ikäraja: S
Summary: Ollaan yhdessä. Ikuisesti.

A/N: Eäh, minkä kirjoitusvimman mä oikeen oon saanut? Tekis mieli vaan kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa kokoajan. :'D Joo, eli osallistuu FF100'seen sanalla Loppu ja slash10'iin.

*

Remus seisoi kuulusteluhuoneen edessä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti ja kämmenet hikosivat, mutta silti hän oli sisältä turta. Hän ei tuntenut mitään, ei yhtään mitään. Hänen katseensa oli lasittunut, eikä hänen päähänsä mahtunut kuin yksi ajatus.

Ajatus siitä, että jokainen hänen parhaista ystävistään oli poissa. Hän oli jäänyt yksin sodan keskelle, vaikka juuri heistä neljästä, hän oli ollut se, joka olisi ansainnut kuoleman. Hän oli hirviö ilman perhettä tai ketään, joka jäisi kaipaamaan, jos hän kuolisi.

Askeleet ja äänet kuuluivat edestäpäin. Remuksen korvat eivät erottaneet sanoja, vaikka hän kuulikin normaalisti ihmisiä paremmin. Kaikki äänet jostain syystä vain puuroutuivat hänen sisällään tunnistamattomaksi möngerrykseksi.

Remus värisi kylmästä. Hän tunsi ankeuttajien läsnäolon, mutta ei oikeastaan välittänyt. Miksi oliskaan? Hänellä ei ollut yhtään syytä elää. Hänen koko elämänsä oli ollut silkkaa kärsimystä, joten miksi hän antaisi sen edes jatkua? Kaikki, joista hän oli välittänyt, olivat kuolleet.

"Remus."

Remus kohotti katseensa tuohon tummahiuksiseen mieheen, joka oli kuiskannut hänen nimensä ilmaan. Miehen katseesta kuvastui pelko, kun hän kohtasi Remuksen, entisen ystävänsä, katseen.

He tuijottivat toisiaan, eivätkä nähneet tai kuulleet ulkopuolista maailmaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt heidän ympärillään.

Remus pudisti päätään tuolle anovalle ja säälittävälle olennolle, jota ei voinut enää kutsua edes ystäväkseen. Tuo olento oli tuhonnut hänen elämänsä ja vienyt häneltä kaiken toivon ja luottamuksen toisiin ihmisiin.

"Minä olen sinun ystäväsi, Remus", mies sanoi ja äänestä erottui kauhu. Heidän välissään leijui ääneenlausumattomia sanoja, jotka Remus ymmärsi ilman sanomistakin.

Älä. Älä anna niiden viedä minua. Minua pelottaa. Pelkään tätä paikkaa. Auta minua. Vie minut pois tästä paikasta.

Ollaan yhdessä. Ikuisesti.

Vain me kaksi, sinä ja minä, Remus ja Sirius.

Remus pudisti päätänsä toistamiseen, torjuen tuon miehen tuskan ja pelon.

"Minun kaikki ystäväni ovat kuolleet", hän sanoi. "Ketään Siriusta ei enää ole olemassakaan. Minun ystäväni kuoli sinun tekojesi mukana sinä yönä, kun sinä kavalsit meidät Voldemortille."

Sitten hän lähti, katsoen vielä viimeisen kerran tuota miestä, jota nyt raahattiin kuulusteltavaksi teoistaan.

Kävellessään poispäin kuulusteluhuoneesta, Remus saattoi vielä kuulla sekopäisen naurun, joka kantautui kuulusteltavan suusta.

"Minulle sinä olet kuollut", Remus sanoi hiljaa itsekseen, "mutta minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kadonneet yhtään minnekään."

[Kaarne]

Aww, olipas tämä kovin surullinen. :/ Toisaalta Remus/Sirius on musta parhaimmillaan juuri tähän ajanjaksoon sijoittuvana katkeransuloisuutena, ei niinkään minään jälleenkohtaamisena tai nuoruuskelmisöpöstelynä. Ehkä olen sitten vähän traagisempien rakkaustarinoiden ystävä, tiedä häntä.

Aluksi ajattelin, että kyse oli siitä ajasta, joka seurasi vitoskirjaa kun Sirius oli oikeasti kuollut, mutta se oli ehkä osittain tarkoituksellistakin? Siis hämätä lukija kuvittelemaan, että fic puhui siitä ajasta, eikä suinkaan aiemmasta. Joka tapauksessa Remus oli hyvin paljon oma itsensä, surumielinen ja hiljainen ja sellainen, joka säilyttää omat ajatuksensa ja tunteensa itsellään. Varsinkin loppulause oli ihanan remusmainen, että myönnetään kuitenkin tosiasiat.

Hiukan minua jäi vaivaamaan tuo, että Remus ajatteli, että hänen olisi pitänyt kuolla. Luulin, että kelmiaikojen jäljiltä hän ei olisi enää niin taipuvainen pitämään itseään hirviönä, mutta tämä on varmaan makukysymys. Lisäksi olisin ehkä kaivannut jotakin onnellisempaa muistoa tai valonvälähdystä luomaan kontrastia, nyt koko fic oli silkkaa angstia ja sitä myöten myös pohjaväriltään suhteellisen harmaa.

Pidin myös siitä, että Remuksen päätunne ei suinkaan ollut viha tai katkeruus vaan suru. Se tuntuu aika ominaiselta hahmolle.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava angstific. Kiitoksia.

[Brunburga Blue]

Oaa, itkettää tällaset. 
On niin kamalaa ajatella että Sirius on syytön ja ettei edes Remus usko häntä. Mutta niinhän se meni, niin traagista kuin se onkin. Joo, Harry Potterit on vain fiktiota, mutta mulle ne on tavallaan totta, ja siksi Siriuksen kohtalo tuntuu jotenkin niin raastavalta. Niin väärin!

Mutta juu, itse fikkiin. Tämä oli erittäin hyvä. Tunnelma oli riipaiseva, kolkko. Remuksen turtumuksen aistii. Viimeinen lause, siis tämä:

"Minulle sinä olet kuollut", Remus sanoi hiljaa itsekseen, "mutta minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kadonneet yhtään minnekään."

oli aivan ihana. Olisi ehkä sopinut paremmin ei-ajattelevaan muotoon, mitä mä oikein selitän siis ilman lainausmerkkejä jotenkin kertojan selitettäväksi, tai jotain mutta en sitten tiedä... Toimii se näinkin hyvin.

Nevillan kanssa olen samaa mieltä siitä, että jotain kontrastia olisi voinut olla, mutta angstiannoksena tämä on kyllä erinomainen. 
Kiittäen silmien sopivasta kyyneltymisestä,
B. Blue