Otsikko: Tältäkö se tuntuu?
Kirjoittaja: sofiaprinsessa
Beta: Kleine
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa hahmot, sekä paikat. Kunnia hänelle.
Fandom: Harry Potter
Genre: fluffy
Ikäraja: S
Pairing: Ron/Hermione
Tältäkö se tuntuu, kun löytää oikean
Hei tältäkö se tuntuu ennen kuin me suudellaan
Ensimmäisen kerran mä olen elossa
Hei ota minut kiinni ennen kuin yö katoaa
Jenni Vartiainen - Duran Duran
Aamu valkeni kirkkaana Deanin metsän yläpuolelle. Taivas oli harmaiden pilvien peittämä, mutta aurinko jaksoi silti puskea valoaan synkän harmauden, puiden latviston ja lopulta ohuen telttakankaan läpi Hermione Grangerin iholle. Vaikka aamu oli kaikin puolin kaunis, Hermione ei osannut nauttia siitä. Hän ei ollut osannut nauttia enää mistään sen illan jälkeen, jolloin Ronald Weasley oli jättänyt hänet ja Harryn.
Hermione muisti kaiken elävästi siltä illalta. Ronin siniset silmät täynnä raivoa ja katkeruutta olivat piirtyneet Hermionen verkkokalvoille luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ikinä saisi mielestään pois niiden tuskaa, josta oli sinä samaisena iltana tullut myös osa hänen omaa tuskaansa. Salazar Luihuisen medaljonki oli riippunut Ronin kaulassa, vaikuttaen tuon jokaiseen sanaan ja tekoon. Hermione poti yhä huonoa omatuntoa siitä, kuinka hän ja Harry olivat unohtaneet medaljongin Ronille koko päiväksi. Yhdellä pienellä virheellä oli ollut kohtalokkaat seuraukset.
Hermione yritti nielaista kurkkuunsa juuttuneen palan takaisin alas, mutta se ei suostunut liikkumaan. Ainakin he nyt tiesivät mitä etsiä. Godric Rohkelikon miekalla he saisivat hirnyrkit tuhottua, mutta heillä ei ollut aavistustakaan mistä se mahtaisi löytyä.
Ulkoa kuului askelia ja hiljaista puheensorinaa. Hermione jäykistyi aivan paikoilleen kuuntelemaan, mutta ääniä ei enää kuulunut, vaikka hän kuinka yritti pinnistellä kuullakseen. Yhtäkkiä telttakangas riuhtaistiin sivuun ja oviaukosta kurkisti sisään Harry, kasvoillaan oudon iloinen ilme.
"Hermione, tule katsomaan", mustatukkainen poika sanoi virnistäen, ja pian tuon pää olikin jo kadonnut oviaukosta. Hermione rypisti kulmiaan, mutta heitti sitten peitteet sivuun ja nousi ylös sängyltä lähtien Harryn perässä ulos. Mitäköhän tuollakin mahtoi olla hänelle näytettävänä, Hermione pohti työntäessään telttakangasta sivuun.
Hän astui ulos kirkkaaseen aamuun silmiään räpytellen. Hetken päästä noidan silmät alkoivat tottua valoon ja hän hahmotti maisemaa ympärillään. Hieman edempänä seisoi Harry - iloinen virne hänen kasvoiltaan ei ollut yhäkään pyyhkiytynyt pois - ja taaempana...
Hermionen sydän jätti yhden lyönnin välistä, kunnes se rupesi jyskyttämään niin, että tyttö oli varma kaikkien näkevän sen hyppivän ulos hänen rinnastaan. Silmiään räpytellen Hermione tuijotti punatukkaista poikaa, joka hymyili hänelle hieman häpeissään. Eihän tämä voinut olla totta. Tekikö Hermionen mielikuvitus tuolle vain tepposet vai seisoiko hänen edessään tosiaan Ronald Weasley - poika, jonka perään hän oli itkenyt monet yöt; poika, jota hän ei ollut uskonut koskaan enää näkevänsä.
"Hei", Ronin tervehdys iskeytyi Hermionen tajuntaan ja yhtäkkinen raivo sai tytön valtaansa. 'Hei'? Oliko tuo kaikki mitä pojalla oli sanottavana kaikkien näiden päivien jälkeen. Kaiken sen tuskan jälkeen, mitä hän oli Hermionelle tuottanut. Kaikkien kyyneleiden jälkeen, jotka Hermione oli hänen vuokseen itkenyt.
Hermione ei ehtinyt edes estää itseään, kun hän jo tarpoi ne muutamat metrit Ronin luokse ja pysähtyi tuon eteen lähes raivosta täristen. Poika vain seisoi siinä hänen edessään hiukan hämmentyneen näköisenä, eikä ehtinyt tajuta mitään ennen kuin Hermione oli läimäyttänyt häntä kaikella voimallaan kasvoihin.
Ron kohotti hämmentyneenä toisen käsistään poskensa päälle kuin tunnustellakseen, oliko se enää edes paikoillaan. Hermione tuijotti häntä hieman järkyttyneenä omasta teostaan. Hän ei ollut ollut niin väkivaltainen kuin kerran, ja se oli ollut kolmannella luokalla, kun hän oli motannut Draco Malfoyta keskelle naamaa.
Ron laski kätensä poskeltaan ja Hermione huomasi siihen alkavan hitaasti muodostua punainen läikkä. Suu puolittain raollaan hän vain tuijotti poikaa monen pitkän sekunnin ajan, kunnes sitten kapsahti tuon kaulaan rajusti nyyhkyttäen.
Ronald hämmästyi Hermionen reaktiosta - ensin lyötiin ja sitten halattiin. Mutta saadessaan kiharapäisen tytön syliinsä, lämmin onnentunne valtasi pojan kehon, eikä hän tahtonut oikeastaan ajatella enää mitään muuta. Ron kietoi kätensä hieman kömpelösti Hermionen ympärille pudottaen samalla reppunsa, Rohkelikon miekan ja tuhotun medaljongin käsistään maahan. Hän oli niin iloinen päästessään takaisin ystäviensä luokse. Iloinen päästessään takaisin Hermionen luokse.
Hermione vain nyyhkytti hiljaa Ronin sylissä. Hänestä tuntui niin ihanalta korvata muisto pojan katkerista, täynnä vihaa olevista silmistä, hämmästyneillä anteeksipyytävillä silmillä, joilla poika oli tuijottanut häntä ilmestyttyään Deanin metsäaukiolle. Ja Hermione oli läimäyttänyt tuota poskelle. Oliko Ron ansainnut läimäytyksen, tyttö mietti, muttei saanut siihen vastausta. Ainakin hänestä itsestään oli tuntunut paljon paremmalta lyönnin jälkeen.
Hetken päästä Hermione nosti kyyneleiset kasvonsa Ronin olkapäästä ja tuijotti ylös tuon sinisiin silmiin. Ron hymyili hellästi Hermionelle ja siirsi yhden tuon kasvoille karanneista kiharista takaisin omalle paikalleen. Harry seisoi taaempana tuijotellen nolona varpaitaan, yrittäen olla mahdollisimman näkymätön ja hiljaa. Hermione hymyili pojalle takaisin kyyneleidensä läpi ja irrotti sitten kätensä tuon ympäriltä. Hänen sydämessään oli ihana lämmin tunne, jonka hän luuli menettäneensä ikiajoiksi. Pitkästä aikaa Hermionesta tuntui kokonaiselta, ja niin tuntui Ronistakin.
Ron katseli Hermionea hiljaisena ja laski kätensä sivuilleen, alkaen sitten hetken päästä keräillä pudottamiaan tavaroita. Hermione otti muutaman askeleen taaksepäin ja jäi tuijottamaan poikaa. Vasta punapään suoristaessa selkänsä, kaikki tavarat jälleen käsissään, Hermione tuntui palaavan nykyhetkeen.
"Onko tuo -? Kuinka sinä -? Godric Rohkelikon miekka -", Hermione takelteli tuijottaen pitkää miekkaa, jota Ronald roikotti kädessään. Kiharapää kääntyi katsomaan Harrya, joka oli hänkin uskaltanut nyt tulla muutaman askeleen lähemmäksi, kun kaikki romantiikka näytti olevan takanapäin. Mustatukkaisen pojan kasvoilla oli ylpeä hymy. Hermione käänsi katseensa takaisin Roniin.
"Jep", punapää vastasi ja kohotti miekkaa kädessään. "Mutta se on pitkä tarina. Mennään sisälle. Minulla on nälkä", Ron sanoi virnistäen ja käveli Hermionen ohi kaikkien kantamuksiensa kanssa. Harry vilkaisi vielä tyttöä, joka oli jäänyt seisomaan keskelle aukiota kuin puulla päähän lyötynä.
"Tule", Harry kehotti tyttöä ja viittasi tuota tulemaan sisälle. Hermione kurtisti kulmiaan, mutta lähti sitten jäykin askelin kävelemään poikien perässä kohti telttaa. Taistelun ensimmäinen erä oli vasta käyty, eikä tytöllä ollut aikomustakaan antaa Ronaldille anteeksi pitkään aikaan. Siitä huolimatta Hermione tunsi sydämessään lämpimän tunteen, joka oli ollut kadoksissa monet päivät. Hänestä tuntui, että hän oli vihdoinkin siellä missä hänen kuului olla.
