Kirjoittaja Aihe: Let the Show Begin [S] || drama, Lily/James lievänä, albumihaaste  (Luettu 3129 kertaa)

jjemsie

  • ***
  • Viestejä: 273
Title: Let the Show Begin
Author: jennimur
Genre: drama, hiukkasen angst ehkä.
Pairing: Lily/James aika lievänä
Rating: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Summary: Hän oli ennen inhonnut James Potteria henkeen ja vereen, nyt hän oli alkanut pitää tätä jopa ihmisenä. Lily olisi voinut ohittaa asian olankohautuksella ja pistää sen hetkellisen mielenhäiriön piikkiin, jollei hän olisi käräyttänyt itseään katsomasta Potteria useammin kuin vain yhden kerran. Toinenkin kerta olisi ehkä voinut mennä läpi, mutta sitä tapahtui päivittäin. Hänen katseensa vain harhaili Potterin suuntaan, eikä hän edes katsonut tätä murhaavasti, eikä inhoavasti, luojan kiitos ei ihailevasti kuitenkaan.

A/N: Huh, viimeinen albuhaasteen kirjoitus, joka onnistui alitse odotusten. Loppu töksähtelee vähän. Aika perus Lily/James-ficci, you know, Lily huomaa että James on ihminen ja näin. Tämän nimi on täysin surkea eikä kuvasta tätä yhtään, mutta olkoon :D Olin oikeastaan yllättynyt kun tajusin että Time is running out olikin biisi josta oli vaikeinta kirjottaa. Saattoi johtua siitä että oon joskus aikasemminkin kirjottanut siitä songficin. En kuitenkaan Pottereista, mutta se kummitteli taustalla. Yhä edelleen kaipailisin kommentteja. Biisin sanat löytyvät lopusta, PoW heittelehtii vuorotellen Lilyn ja Jamesin välillä Lilystä alkaen.

Let the Show Begin

Lily käänsi katseensa puurolautaseen, joka oli pöydällä hänen edessään. Hänen ei yhtään tehnyt mieli syödä, eikä harmaa puuro juurikaan houkutellut siihen. Hän ei pystynyt keskittymään, sillä kelmit mekastivat melkein vieressä. Tai Sirius ja James mekastivat, Remus ja Peter juttelivat kahdestaan jostain. Välillä Remus yritti pyytää kahta pääkelmiä olemaan edes hieman hiljempaa, mutta he eivät edes huomanneet sitä. Lily tuhahti. Remus yritti turhaan, ei hän saisi muita kuriin. Kun hän tajusi itse katsovansa sinne, kääntyi katse hyvin nopeasti takaisin puurolautaseen. Lily mulkoili sitä aivan kuin se olisi ollut syypää hänen katseensa harhailuun. Voisihan se niinkin olla, ei puurolautanen mikään katseenvangitsija ollut.
"Hei Lily, miksi katsot puurolautasta kuin se olisi Potter?" Mary kysyi pirteästi.
"En miksikään", Lily vastasi automaattisesti, mutta tajusi kuitenkin Maryn piikin. "Kuinka niin katson puurolautasta kuin Potteria?"
"Koska katsot lautasta murhaavasti ja yleensä Potter saa sen katseen osakseen. Vai oletko alkanut katsoa Potteria jotenkin toisin?" Mary kysyi huvittuneena. He olivat vihanneet - tai lähinnä inhonneet kelmejä yhdessä aina ensimmäiseltä luokalta saakka. Lily nielaisi.
"Ei, en ole katsonut häntä mitekään eri tavalla."
"Huh, minä jo säikähdin", tyttö sanoi rennosti ja tervehti ystäväänsä joka oli juuri istuutunut pöytään. Sellainen Mary oli, kaikkien muiden paitsi kelmien kaveri. Hän oli seurallinen ja puhui paljon. Hän oli myös hauska ja älykäs. Ei ihme että kaikki pitivät hänestä. Lily ei kestänyt katsoa enää puurolautasta.
"Menen makuusaliin", hän sanoi ja lähti vastausta odottamatta.

Viime aikoina Lily oli tuntenut olonsa usein yksinäiseksi. Ei niin että hän olisi ollut seurallinen normaalistikaan, mutta yksinäisemmäksi kuin normaalisti. Mary oli yksi hänen harvoista ystävistään, kyllä hänellä hyvänpäiväntuttuja riitti riesaksi astikin. Hänellä ei ollut ketään kenelle puhua, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut valittaa yksinäisyydestään. Lily ei viitsinyt puhua asiasta Maryn kanssa, sillä Marylla nyt oli vain hieman kärkkäät mielipiteet asiasta. Hän ei tajunnut itseään, hän ei tajunnut aivojaan, eikä todellakaan ajatuksiaan. Hän oli ennen inhonnut James Potteria henkeen ja vereen, nyt hän oli alkanut pitää tätä jopa ihmisenä. Lily olisi voinut ohittaa asian olankohautuksella ja pistää sen hetkellisen mielenhäiriön piikkiin, jollei hän olisi käräyttänyt itseään katsomasta Potteria useammin kuin vain yhden kerran. Toinenkin kerta olisi ehkä voinut mennä läpi, mutta sitä tapahtui päivittäin. Hänen katseensa vain harhaili Potterin suuntaan, eikä hän edes katsonut tätä murhaavasti, eikä inhoavasti, luojan kiitos ei ihailevasti kuitenkaan. Jokin Potterissa pakottaa hänet katsomaan sinne päin. Lily sanoi tunnussanan ja pujahti oleskeluhuoneeseen.

* * *

Hymy kuihtui Jamesin kasvoilta kun Lily lähti. Hän oli huomannut että tyttö ei ollut syönyt mitään. Ei hän usein tyttöjen syömisiä tarkkaillut, pelkästään Lilyn. Hän oli kuin lemmenkipeä koiranpentu, jonka edestä Lily löi aina oven kiinni, tämä ei päästänyt häntä sisään. Ei James moittinut Lilyä, hän ei todellakaan ollut käyttäytynyt aina niin hienosti ja herrasmiesmäisesti, päinvastoin, hän oli aivan liian usein vetänyt rooliasun ylleen ja tehnyt itsestään pellen. Viimeinkin hän oli alkanut kuunnella Remuksen neuvoja, hänen oli pakko. Oli viimeinen vuosi ja sekin hupeni nopeasti. Pian Lily lähtisi ja kaikki olisi mennyttä. James ei halunnut ajatella sitä. Se oli hänen tyylinsä, hän työnsi surulliset ja epämiellyttävät asiat syrjään.

Lily oli ristiriitaisin henkilö, jonka James tiesi. Tämä valitti hänelle siitä kun hän taikoi ihmisiä sairaalakuntoon, tosin hän saattoi joskus hieman, ihan vain vähän saattaa kiroamiaan ihmisiä naurunalaisiksi, eikä sairaalasiipeä tarvittu edes joka kerta. Lily taas oli loitsinut hänet sairaalasiipeen useasti. Ja noin kaksikymmentä prosenttia kerroista oli sisältänyt myös Jamesin yleisen nöyryytyksen, jokainen kerta taas henkisen. James oli huomauttanut asiasta kerran. Sen jälkeen hän oli viettänyt kaksi päivää sairaalasiivessä ja Sirius oli muistuttanut asiasta seuraavat kolme kuukautta. James oli alkanut kuunnella Remuksen neuvoja tapahtuneen jälkeen.

Kelmit lähtivät yhdessä oleskeluhuoneeseen, oli lauantai ja he olivat suunnitelleet pientä pilaa illaksi, tai ehkä se oli lähinnä heidän itsensä naurunalaisiksi saattaminen. James oli hoitanut jo oman osansa, Sirius oli ainut joka sanoi että hänen osuutensa kaipasi vielä hieman hienosäätöä. Kolme kelmiä kävelivät peräkanaa oleskeluhuoneeseen ja valloittivat kaksi sohvaa. James etsi katseellaan Lilyä. Hän löysi tytön nurkasta, tämä luki kirjaa keskittyneesti. James rypisti kulmiaan. Tämä luki aivan liian keskittyneen näköisesti jotta olisi voinut luulla sen olevan totta. Jos tarkkaan seurasi, Lily luki vain näennäisesti ja käänsi sivua silloin tällöin.

Jamesin oli tunnustettava että hän alkoi olla hieman huolissaan tytöstä. Tämä oli jättänyt syömättä usealla päivällisellä, muutamalla aamupalallakin ja muutenkin hän oli paljon hajamielisempi. Jamesista tuntui että Lily oli aistinut hänen tuijotuksensa, sillä tämä nosti vihdoinkin jo kauan aikaa sitten lasittuneen katseensa suoraan Jamesiin. Poika nielaisi vaikeasti. Hän ei halunnut nähdä samaa vanhaa vihaa Lilyn kasvoilla, mutta hän ei voinut kääntää katsettaan poiskaan. Jamesin yllätykseksi Lily vain katsoi, tämän kasvoilla oli mietteliäs ilme. Jamesin kasvoille levisi hitaasti hymy, ei se kelmihymy, josta hän oli tunnettu, eikä mikään iskuhymy. Se oli aito hymy, josta kuvastui vilpitön ilo. Lilynkin huulet kaartuivat varovaiseen hymyyn. Sitten tuli katastrofi nimeltä Mary. Heti kun Lily kuuli tämän äänen, hän käänsi katseensa ja paikasi kirjansa kiinni lähtien samantien makuusaliin.

* * *

Lily juoksi portaat ylös kuin hänen henkensä olisi ollut kiinni siitä miten nopeasti hän juoksi. Ehkä se olikin. Jos Mary olisi ehtinyt nähdä kuinka hän katsoi Potteria... Niin. Se kuinka hän katsoi Potteria. Lily ei ymmärtänyt mikä häneen oli mennyt. Hän ei ollut keskittynyt kirjaan yhtään, hän oli ollut omissa mietteissään ja hänestä tuntui että joku tuijotti. Hän katsoi ja tuijottaja oli Potter. Hän oli aivan uteliaisuudesta jäänyt katsomaan miten Potter reagoisi. Hän oli miettinyt miksei hän tuntenut sitä samaa inhoa mitä ennen, ainakaan se ei tuntunut niin vahvana. Ja sitten Potter oli hymyillyt. Lily ei ollut koskaan nähnyt sellaista hymyä Potterin kasvoilla, ei ikinä koko kuuden ja melkein puolen vuoden aikana. Se oli ollut niin aito ja niin vilpitön, että Lilykin oli hymyillyt. Ihan vain hymyilemisen ilosta. Hän painoi päänsä tyynyyn ja puristi silmänsä kiinni. Hänen ei pitäisi ajatella niin. Hänen ei pitäisi hymyillä Potterille. Silloin tämä saattaisi vaikka muuttua sietämättömäksi ja kuvitella että hänellä olisi jonkinlaisia mahdollisuuksia. Turhan toivon antaminen olisi hieman liian julmaa.

Mutta sitten tapaus Mary. Lily ei ikinä, ei ikinä voisi kertoa Marylle ajatuksistaan ja siitä, että hän ajatteli Potterin olevan ihminen. Hän ei ikinä saanut antaa Maryn nähdä että hän katsoi Potteria kuin ihmistä, eikä Mary todellakaan saisi huomata että hän hymyili Potterille, jos niin kävisi enää. Lily ei tiennyt miksi Mary inhosi kelmejä ja erityisesti Potteria niin paljon. Mary ei ollut koskaan suostunut kertomaan ja Lily oli hyväksynyt sen tuosta noin vain. Ehkä hänen pitäisi viimein kysyä. Lily ei tiennyt miten hän oli muuttunut niin paljon. Missä vaiheessa hän oli alkanut kohdella Potteria kuten ihmistä? Hän tiesi syyn, mutta ei ollut varma halusiko myöntää sitä itselleen. Potter ei tosiaankaan enää kironnut muita käytävillä, hän ei ollut kuullut pojan tehneen niin pitkiin aikoihin. Eikä tämä ollut ihan niin ylimielinenkään enää. Tai hän ei huudellut enää omaa erinomaisuuttaan jokaiselle joka tuli vastaan. Kyllä, Potter haroi yhä hiuksiaan, kyllä, Potter mekasti yhä, kyllä, Potter teki yhä piloja, mutta pilat eivät olleet enää samanlaisia. Ne olivat oikeasti hauskoja, ainakin osa. Lily ei ollut varma olivatko pilat muuttuneet, vai kelmit. Ehkä se oli hän itse.

Lily huokaisi. Hänen pitäisi selvittää asia Maryn kanssa. Kuin kuolemaantuomittu hän lähti oleskeluhuoneeseen. Hän meni portaat hitaasti alas, se antoi ekaluokkalaisille hieman oudon kontrastin, Lily oli juossut portaat ylös kuin henkensä hädässä ja nyt tämä käveli niitä alas kuin ei haluaisi edes mennä oleskeluhuoneeseen. Hän ei huomioinut kummaksuntaa täynnä olevia katseita, hän etsi Marya. Lily löysi hänet pian. Marylla oli ystävänsä ympärillään, he nauroivat jollekin. Lily ei pitänyt suurimmasta osasta Maryn ystävistä. Jotkut olivat typeriä ja sieluttomia pintaliitäjiä jotka esittivät tyhmiä koska luulivat poikien pitävän siitä. Ehkä Sirius Musta piti.
"Mary, minulla on asiaa sinulle", Lily sanoi ja viestitti katseellaan että se oli kahdenkeskeistä.
"Okei. Tulen kohta kaverit", hän huikkasi ja seurasi Lilyä oleskeluhuoneen nurkaan, sinne, missä Lily oli istunut lukemassa kirjaa. "Mitä asiaa sinulla oli?"
"Minä vain mietin että miksi sinä inhoat Potteria niin paljon", Lily sanoi. Hän oli päättänyt puhua suoraan, kiertelemällä siinä menisi vain koko päivä. Maryn ilme venähti ja Lily huomasi heti että sitä ei olisi pitänyt ottaa puheeksi. No, vahinko oli jo sattunut. Lily odotti kasvavalla kauhulla vastausta. Hän osti jalkansa nojatuolille ja kietoi kätensä ympärilleen aivan kuin suojaksi.
"Lils, olen sanonut etten kerro sitä", Mary sanoi yksikantaan ja näytti torjuvalta, melkein vihaiselta. Sellaisena Lily ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Marya.
"Tiedän ja olen hyväksynyt sen monta vuotta. Haluan vain tietää miksi. Sinä tiedät etten kerro kenellekään", Lily yritti tyynnytellä. Hänen äänensä oli alistunut ja ehkä hieman rauhoitteleva.
"Lily, minä en tosissani halua puhua siitä..."
"Mary, minä pyydän. En ole kovinkaan monta kertaa pyytänyt mitään ja nyt pyydän", hän suorastaan aneli. Mary näytti ahdistuneelta, hän luultavasti tiesi Lilyn olevan oikeassa. Hän ei ollut paljon palveluksia pyydellyt.

Hiljaisuus oli pitkä ja painostava. Lily ei uskaltanut sanoa mitään ja Mary yritti kerätä voimia asiansa sanomiseen. Lilyä alkoi hiljalleen kaduttaa koko asian esille tuominen. Hän harkitsi jo sanovansa ettei halunnutkaan tietää, ehkä hän pystyisi elämään sen kanssa. Mutta sitten Maryn pitäisi elää taas sen kanssa että Lily voisi jopa joskus puhua Potterille normaalisti.
"Dennis", Mary sanoi hiljaa ja katsoi nurkkaa kohti. Lily vilkaisi sinne, siellä ei ollut mitään. Lily muisti Denniksen hyvin. Hän oli Maryn pikkuveli, hyvin iloinen ja pirteä sille päälle sattuessaan. Kerran Lily oli nähnyt Denniksen huonon päivän eikä hän halunnut nähdä toista.
"Mitä Denniksestä?" Lily kysyi varovasti. Häntä pelotti. Jos Potter olisi tehnyt jotain Dennikselle... Hän hylkäisi ajatuksen Potterista ihmisenä.
"Sinä tiedät että hän käy Pyhässä Mungossa aina välillä. Hänellä on se masennus. Se alkoi täältä. Hän oli ollut kaksi kuukautta koulussa kun Potter jengeineen sai sen aikaan. He tekivät yhden pilan. Se oli tarkoitettu Kalkarokselle, mutta Dennis tulikin paikalle. En tiedä mitä he tekivät, mutta Dennis ei ole ollut entisensä sen jälkeen", Mary sanoi ja Lily laittoi käden suunsa eteen.
"Olen pahoillani Mary."
"Älä. Älä sano noin!" Mary korotti ääntään ja veti sen jälkeen syvään henkeä. Hän kokosi itsensä. "Menen takaisin tuonne."
Lily ei osannut sanoa mitään.

* * *

James tarkkaili varovasti Lilyä. Tyttö näytti järkyttyneeltä. Hänen teki mieli mennä pyytämään tyttöä kävelylle. Remus oli sanonut että tytöt pitivät jos poika pyysi heitä kävelylle. James ei ollut koskaan uskaltanut yrittää kysyä pitikö Lily kävelyistä. Siihen oli kaksi syytä. Yksi, James ei ollut uskaltanut mennä puhumaan tytölle, koska tämä olisi luultavasti luullut sitä taas yhdeksi epätoivoiseksi iskuyritykseksi, joka se olisi oikeastaan ollutkin ja kaksi, hän ei uskonut että Lily kuului siihen porukkaan joka piti kävelyistä. Nyt hän tiesi että Lilyllä ei ollut kaikki kunnossa. Hän oli oppinut tunnistamaan Lilyn ilmeet ja eleet, hän tiesi milloin kaikki oli kunnossa ja milloin ei. Jos hän nyt menisi ja kysyisi Lilyä lenkille, se ei olisi vain iskuyritys. Se olisi kaikkea muuta.

James veti syvään henkeä ja rohkaisi mielensä. Hän nousi sohvalta Remuksen ja Peterin jäädessä katsomaan kummastuneina hänen peräänsä. James oli melko varma että Remus pudisteli juuri sillä hetkellä päätään ja ajatteli että hän saisi taas yhdet rukkaset. Ehkä niin kävisi, se oli oikeastaan hyvin todennäköistä. Mutta James pisti kaiken toivonsa siihen, että Lily suostuisi. Ehkä se oli hymy, jonka tyttö oli hänelle aikaisemmin suonut. James ei tiennyt, hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla.
"Hei", James sanoi ja kyykistyi ottaen tukea tuolin käsinojasta. Lily nosti hajamielisenoloisen katseensa häneen ja James odotti iskua tai inhoavaa katsetta. Kaiken minkä hän näki oli hämmennys ja epävarmuus.
"Minä vain ajattelin kun sinä näytät hieman huolestuneelta, että tai siis haluaisitko lähteä kävelylle?" James kysyi ja kirosi epävarmuutensa. Hän ei koskaan ollut seonnut sanoissaan puhuessaan tytölle. Ei koskaan sitä päivää ennen.

* * *

Lilylle Jamesin kysymys oli kuin isku vasten kasvoja. Tavallaan hän halusi tietää enemmän Denniksen tapauksesta, toisaalta hän halusi mennä ja katsoa oliko hän oikeassa Potterin suhteen.
"Oikeastiko?" oli ainut, mitä hän sai sanottua. Potter naurahti hermostuneesti.
"Kyllä."
Lily ajatteli kuvitelleensa hermostuneen sävyn pojan äänessä, mutta katsoessaan tämän kasvoja ja silmiä hän tajusi tämän todellakin olevan hermostunut.
"Hyvä on. Mutta ei lähentelyjä", Lily sanoi ja toivoi todellakin ettei Mary katsoisi. Hän ei uskaltanut varmistaa asian laitaa. James nyökkäsi innostuneena ja nousi ylös. Lily nousi taas hieman hillitymmin, mutta pieni hymynkare käväisi hänen huulillaan. Hän vilkaisi Remusta ja Peteriä. He tuijottivat vuorotellen Jamesia ja Lilyä kuin he olisivat tippuneet taivaalta. Jostakin syystä se huvitti Lilyä suuresti.

* * *

James ei ollut uskoa sitä todeksi. Lily oli suostunut lähtemään kävelylle hänen kanssaan! Hän oli joskus miettinyt kaiken mitä sanoisi, mutta nyt hän ei muistanut sanaakaan loistavasta puheestaan, joka julisti että heidän pitäisi olla yhdessä. James päätti iskeä jarrut pohjaan. Hänen ajatuksensa tuntuivat menevän hieman liian lujaa. Se oli vain kävely, hän ei saisi lähennellä Lilyä, hän ei missään nimessä saisi puhua mitään yhdessäolosta, ei vihjaustakaa suutelemisesta. Teki vaikeaa olla sanomatta kaikkea sitä ääneen. Lily käveli vaitonaisena Jamesin vierellä. Heillä ei ollut takkeja, ulkona tarkeni vielä hupparilla. He suuntasivat lähemmäs huispauskenttiä.
"Mitä Dennikselle tapahtui?" Lily kysyi yllättäen ja pysähtyi. James pysähtyi myös, hän kääntyi niin että seisoi Lilyä vastapäätä. Hän kaivoi muististaan kolmannen luokan päivän, jolloin he olivat tehneet suuren arviointivirheen. Se oli heidän pahin mokansa ikinä. James katui sitä.
"Se oli vahinko", James aloitti, mutta Lily keskeytti hänet.
"En pyytänyt sinua puolustelemaan, vaan kertomaan totuuden!"
"Okei, okei. Teimme arviointivirheen. Olimme kehittäneet sellaisen kaasun jota hengittäessä näkee ympärillään pahimmat painajaisensa. Muokkasimme sen eräästä Sekon tuotteesta. Sen piti osua Rui-Kalkarokseen, mutta Dennis juoksi eteen. Emme tienneet kuinka perua sitä. Se oli aivan helvetin tyhmää. Otin Denniksen syliini ja juoksin Sairaalasiipeen. Minun mielessäni ei edes käynyt taikominen. Onneksi Poppy pystyi perumaan loitsun. Tiedän kuinka Dennikselle kävi. Olen todella pahoillani siitä. En koskaan halunnut satuttaa häntä millään tapaa", James selitti ja katsoi Lilyyn kärsivästi. Hän muisteli asiaa vieläkin vaikka siitä oli pian neljä vuotta. Se oli yksi niistä harvoista teoista, joita hän katui. Lily nyökkäsi ja James näki tämän silmistä että hän uskoi.

James halusi sanoa kaiken Lilylle. Hänestä tuntui että aloittaessaan kertomisen, hän voisi samalla jatkaa sitä.
"Lily, minä tiedän että sinä luultavasti inhoat minua, enkä ihmettele sitä totta puhuen yhtään. Mutta sinä tiedät että minä pidän sinusta. Tai pitää on ehkä hieman laimea verbi, mutta olkoon. Sinä tiedät että tuolla jossain Voldemort-niminen hullu tappaa ja kiduttaa ihmisiä ihan vain huvikseen. Tiedän että ei ole reilua vedota siihen, mutta elämä on lyhyt. Ja minä todellakin haluaisin viettää sen lyhyen elämän kanssasi. Voi luoja tuo kuulosti kornilta. Kymmenen kertaa hirveämmältä kuin päässäni", Jamesista tuntui että hän eksyi aiheesta ja pahasti. "Kuitenkin, minä sanon tämän vain koska haluan sinun tietävän sen. Minä en pilaile, tämä ei ole veto ja jos sinä nyt sanot että et halua minua, minä luovutan. En yritä iskeä sinua enkä lähentele sinua millään tavoin. Päätös on sinun."
James ei todellakaan voinut uskoa että hän oli juuri sanonut sen. Hänelle tuli yllättäen tarve juosta karkuun jonnekin todella kauas. Hän oli kuin jähmettynyt paikoilleen. Hän ei halunnut katsoa Lilyä silmiin, hän ei halunnut nähdä sitä inhoa joka olisi luultavasti vääristänyt Lilyn kasvonpiirteet.

Pehmeät sormet tarttuivat häntä leuasta ja käänsivät hänen päänsä kohti Lilyä. Siltikään James ei katsonut tyttöä silmiin. Hänen lävitseen kulki tytön kosketuksen aikaansaamia sähköiskuja, hänen piti todellakin keskittyä hengittämään.
"Katso minua", Lily kuiskasi ja James totteli. Hän oli kuin sätkynykke joka teki kaiken juuri kuten omistaja määräsi. Lily oli hänen omistajansa.
"Mistä voin tietää että et kyllästy minuun heti? Mistä voin tietää että se ei ole veto?" Lily kysyi, eikä hän vieläkään irrottanut otettaan.
"Luuletko että tekisin niin?" James vastasi kysymyksellä, johon hän ei oikeastaan halunnut edes vastausta. "Sinä vain tiedät sen. En voi vakuuttaa sinua siitä millään."
"Minun pitää miettiä tätä", Lily sanoi ja irrotti otteensa. Hän kääntyi kannoillaan ja käveli pois.

* * *

Lilyä pelotti hänen omat ajatuksensa. Osa hänestä jopa uskoi Jamesia. Osa hänestä halusi tarttua tilaisuuteen. Mitä se muka maksaisi? Jokin ääni hänen päässään vastasi että särkyneen sydämen. No, se oli mahdollista, mutta joskus oli vain uskallettava ottaa riski. Lily ei tiennyt todellakaan mitä tekisi. Hän tiesi että Mary ei välttämättä sulattaisi Jamesia, mutta sille ei voinut mitään. Ei Lily voinut ikusesti inhota Jamesia vain koska hänen ystävänsäkin inhosi. Hänen ajatuksensa olivat sekaisin, hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin oudoksi. Toisaalta hän oli varma ja hän tiesi että Jamesin sanat elämän lyhyydestä olivat täysiä tosia. Hän tiesi että hän olisi Voldemortin tappolistan kärjessä jästisyntyisyytensä takia. Lily huokaisi ja teki päätöksensä. Hän toivoi valinneensa oikein.

* * *

James valmistautui jekkuun hermostuneemmin kuin koskaan. Hän veti yllensä Siriuksen hankkiman puvun. Yleensä heidän kepposensa olivat aiheuttaneet muille nolon tilanteen, nyt he itse pistivät itsensä likoon. Jamesia pelotti. Sirius nurisi sitä kuinka ei ollut ollut paikalla kun Lily oli lähtenyt Jamesin kanssa epämääräisesti jonnekin. Siriuksen mielenliikeet tietäen tämä luultavasti ajatteli heidän menneen luutakomeroon. James ei ollut sanonut kellekään mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut nähnyt Lilyä vielä ollenkaan, hän ei tiennyt halusiko hän nähdä tätä ennen jekkua. He katsoivat kelloa. Muut olivat jo päivällisellä. He lähtivät kaikki yhdessä, Remus mikkiä kantaen, Peter rumpuja leijuttaen ja James itse sekä Sirius kitaraa ja bassoa kantaen.

Hänen olisi pitänyt tietää että hänen toiveensa eivät koskaan toteutuneet. Jos hän toivoi ettei näkisi Lilyä enne jekkua, hän kuitenkin näkisi tämän. Lily käveli heitä vastaan portaissa.
"James?" hän kysyi ihmetellen.
"Joko te käytätte etunimiä?" Sirius kiirehti paikalle.
"Turpa kiinni Sirius, mene edeltä", James tokaisi ja punastui Lilyn ihmettelevän katseen alla.
"Uusin jekkumme. Tällä kertaa nolaamme itsemme, emme muita", hän vitsaili laimeasti ja huomasi kuinka Lilyn suupielet nykivät. Oli totta että hänen asunsa oli varsin koominen, se oli valkoinen haalari, johon Sirius oli taiteillut paljon kaikenlaista kimaltavaa. Ehkä hieman liikaakin.
"Huomaan sen", Lily sanoi ja yskähti peittääkseen naurahduksen. James katsoi kärsivänä kattoon. "Kuule, minä mietin sitä mitä sinä sanoit."
"Ja?" James ei malttanut olla kysymättä vaikka se olikin epäkohteliasta. Hän tajusi että se saattoi olla hänen elämänsä kohokohta ja mitä hänellä oli yllään? Hirveät vaatteet, jotka olivat kaikkea muuta kuin tilanteeseen sopivat. James kirosi mielessään Siriuksen maanrakoon.
"Ehkä meidän kannattaa edes yrittää."
"Voisitko toistaa?" James kysyi nopeasti. Lily toisti sanomansa hitaammin ja Jamesin suu avautui ja sulkeutui. Hän ei saanut sanaa suustaan.
"Öm, minä, tuota, hyvä. Erittäin hyvä", James olisi lyönyt itseään jollei se olisi antanut hänestä vielä oudompaa kuvaa. Lily nauroi.
"Eikö sinun pitäisi mennä?"
"Joo! Aivan niin. Pitäisi mennä..." James selitti hämillään ja epävarmana, kuitenkin niin sekaisin onnesta ettei olisi koskaan kuvitellut voivansa olevan.
"Nähdään myöhemmin", Lily huikkasi ja kääntyi lähteäkseen ilmeisesti oleskeluhuonetta päin.
"Lily! Tulisitko katsomaan esitystä? Minulla on yksi biisi sinulle omistettuna", James sanoi ja Lily pidätti nauruaan.
"Ehkä minä voisin tulla."
"Hyvä", James sanoi ja lähti kohti suurta salia kävellen Lilyn vierellä. Hän ei voinut olla näyttämättä hieman itsetyytyväiseltä huomatessaan muiden kelmien naaman venähdyksen. Lily pujahti saliin ja kelmit katsoivat toisiaan.

"Syteen tai saveen", Sirius tokaisi ja astui ensimmäisenä saliin levittäen ovet kunnolla auki. James vilkaisi kahta muuta hieman epätoivoisen näköisenä ja astui Siriuksen perään. Remus kohautti olkiaan ja otti askeleen salia kohti. Peter kirosi Siriuksen hiljaa vikisten ja lähti Remuksen perään. James mietti matkalla vain sitä miten ihmeessä he päätyivät siihen. Hän etsi katseellaan Lilyn saadakseen rokaistusta. Tyttö hymyili hänelle ja tuntui kuin ilmasta olisi viety happi.

Show alkakoon.

* * *
Muse - Time is running out

I think I'm drowning
Asphyxiated
I wanna break this spell
That you've created

You're something beautiful
A contradiction
I wanna play the game
I want the friction

You will be the death of me
You will be the death of me

bury it
I won't let you bury it
I won't let you smother it
I won't let you murder it

Our time is running out
Our time is running out
You can't push it underground
You can't stop it screaming out

I wanted freedom
bound and restricted
I tried to give you up
But I'm addicted

Now that you know I'm trapped
Sense of elation
You'd never dream of
Breaking this fixation

You will squeeze the life out of me

bury it...

kertosäe:
And our time is running out
And our time is running out
You can't push it underground
You can't stop it screaming out
How did it come to this?
ooooohh

You will suck the life out of me

bury it...

kertosäe
« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 15:22:39 kirjoittanut Scarlett »
Kahdessa viikossa voi muuttaa maailman ja neljässätoista päivässä tuhota sen.
banneri by raitakarkki
ava by laaksokukka

HopeaKuu

  • ***
  • Viestejä: 68
Vs: Let the Show Begin [S]
« Vastaus #1 : 17.12.2008 22:05:16 »
En tiedä, miksi kukaan muu ei ole kommentoinut, mutta minä nyt sitten aloitan  :D
Minä pidin tästä. Pidin siitä, miten se jäi mystiseksi, miksi Lily rakastui/ihastui Jamesiin. Kaikkea ei aina tarvitse selittää. Pidin siitä, miten James muuttui ja osoitti todellista välittämistä Lilyä kohtaan, eikä pelkkää halua "saavuttaa" seurustelu Lilyn kanssa. Ja oli ihanaa, miten James oikeasti vaikutti katuvan sitä mitä he olivat saaneet aikaan Dennikselle.
Toisaalta jäin kaipaamaan sitä, miten Mary suhtautui Jamesin ja Lilyn orastavaan suhteeseen, toisaalta sekin toi lisää tätä mystisyyttä. Avonainen loppu, jonka itse saa täyttää, mukavaa :D
Ei mitään rakentavaa, mutta minä tykkäsin (vielä viimeisen kerran :D:)
Maapallolla asuminen on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.
 *    *    *    *
Ota löysin rantein, älä jännitä!

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Let the Show Begin [S]
« Vastaus #2 : 28.12.2008 08:17:09 »
IHANA!!!!!
 Tää oli just sopivan pitunen ja silti sait sen asian tuleen hyvin esille. Kerroit hyvin Lilyn ja Jamesin näkökulmista, niitten tunteita ja tälleenn :D'
James oli tosi sulonen. Ja tosi söpö, ku se muuttu Lilyn takii. Ei Lily ois sitä vaan voinu ohittaa. :D
IHANA IHANA!!!! 

Tänks.
NeitiMusta
<3
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥

terkku

  • ***
  • Viestejä: 33
  • Always keep fighting!
Vs: Let the Show Begin [S]
« Vastaus #3 : 28.07.2009 16:40:08 »
siis kerta kaikkisen IHANA!!!! mä voisin lukee tämmösii vaikka kuinka monta kertaa ;D
Harry/Draco <3
Koti on siellä missä sydän asuu.