Sade maalasi meistä kauniin, K-11

[debora]

Sade maalasi meistä kauniin
Author: Minttushka
Pairing: Theodore/Hermione
Genres: Drama, Romance, Angst
Rating: K11
Disclaimer: Se, mikä on Rowlingilta ja Jonaseilta lainattua, kuuluu heille.
Summary: Theodore tosiaankin kaipasi Hermionen suloista hymyä, käsiä kiedottuna kaulalle ja lantiolle ja sanoja kuiskittuna lempeästi korviin. Hän unohti Hermionen vilpittömän viattomuuden eikä ajatellut ollenkaan, että sillä hetkellä, kun Ron oli lähtenyt, Harry vihainen ja Hermione enemmän yksin kuin koskaan, hän kaipasi Theodorea aivan yhtä paljon.
A/N: Otsikosta olen epävarma, mutta oikeastaan pidän siitä, se kuvaa ficin haikeutta. Harvinaislaatuisesti minä luin ja muokkasin tätä ficciä uudestaan ja uudestaan, ja olen oikeastaan aika tyytyväinen tähän. Theodore/Hermionesta saan kiittää Nevillaa ja Carmillaa, jotka ovat molemmat muuten aivan ihania ihmisiä ja jotka vähintään ansaitsevat minulta pari tekelettä kiitokseksi. Niin, ja tämä osallistuu 12+ virkettä –haasteeseen, sanoilla "elämä, violetti, aamu, sirpale, kirous, sotkeutua, hämmentää, pihlaja, hunaja, viimeinen, uni, kovakantinen, kortti, harmaa, kolme, sairas, tietämätön, kiivas, vene, nauru, valo, kepponen, suloinen, viattomuus, kaappi". (:

***

I left you  without a single word, not even sorry
It might've hurt you worse to hear me  say ‘I'm leaving, goodbye’
But your smile still makes my heart sing another sad song
I can't forget it, I do regret it, ‘cause I'm still in love with you

Kun Hermione oli lähtenyt Tylypahkasta kuudennen vuoden kesänä, hän oli alkanut miettimään entistä elämäänsä ja pohtimaan vaihtoehtojaan. Kaikki mennyt aika tuntui vain uudelleen ja uudelleen kelatulta videokasetilta, sellaiselta joita hän oli katsonut pienenä, sormeillut hajamielisenä kuoren kiiltävänviolettia muovipintaa. Aika, jolloin hän oli tavannut Harryn, tuntui kaikki toistavan samaa kaavaa; hän ja Ron seisoivat yhdessä toisen rinnalla, pitivät kädestä kun häntä sattui, herättivät lempeästi entistä vaikeampaan aamuun. Mutta tehtyään viimeisen päätöksen tukea Harrya lopullisesti, istuessaan teltan edessä vahtivuorossa hiljalleen nuutuen, hänestä tuntui kuin hänen omat sirpaleensa olisivat hajonneet ympäri lattiaa kuin kivellä rikottu peili. Hän rakasti Harrya kuin veljeään eikä halunnut mitään niin kovasti kuin poistaa Voldemortin kirouksen viattomien niskoilta, mutta pieni, itsekäs, vaiennettu ääni piipitti hänen sisällään – huolimatta hänen omista vuosia kestäneistä vastusteluista.

Varovasti, varoittamatta, ääni lopetti piipittämisen ja alkoi huutaa Hermionen korvaan vastalauseita, mutta hän sulki itsensä kuuroksi niille ja toimi Harryn parhaaksi, vaikka hänen sydämensä oli sotkeutunut aivan muuhun. Itsepäisesti se hämmensi Hermionea aivan lisää kuin kiusakseen, kuin todistaakseen toisen kylmän hylkäämisen ja jättämisen julmuuden. Siitä huolimatta Hermionen mieli vaelsi, ei antanut olla, vaan löysi tiensä välimatkasta huolimatta linnan suojaisten muurien läpi, kiersi keväällä vahvasti tuoksuneet pihlajapuut ja tykytti vaativasti löytäessään tutut, ujot kasvot. Hermione painoi päänsä puunrunkoa vasten ja murtui luullessaan yhä tuntevansa hunajan vienon maun, kun hän oli suudellut pojan pehmeitä huulia linnan rannassa, pienillä, varastetuilla hetkillä. Viimeisen hetken ollessa käsillä Hermione ei kuitenkaan uskaltanut avata sydäntään, saati suutaan, kertoakseen toiselle minne suuntaisi kun aurinko hiipuisi kauemmas taivaanrannalla. Hän päätti, että oli helpompaa jättää toinen taakse ja antaa yhteisten hetkien lipua värisekoitukseksi, yhdeksi sekavaksi, surumieliseksi uneksi.

She was all I ever wanted,
she was all I ever needed and more
She walked out my door -
then she went away, left my heart in two
Left me standing here, singing all these blues


Theodore ei päässyt siitä yli eikä ympäri – mitä tahansa hän tekikin, miltä tahansa kantilta hän asiaa katsoikin, hän tuntui pysähtyneensä paikoilleen, kovakantisten suojamuurien estäessä häntä raottamasta silmiään hämärälle valolle. Kesän jälkeen häntä oli alkanut kalvaa yksinäisyys, joka ei ollut häntä koskaan aiemmin haitannut, mutta Hermionen lähdettyä pois hän huomasi istuvansa vähän turhankin usein makuukamarissa, sivellen kesällä saadun kortin sanoja. Ainoa muisto Hermionen päättäväisyydestä ja jäätävästä moraalista oli hassu lause keskellä korttia: Älä huku harmaaseen. Theodore luki ne sanat uudelleen ja uudelleen, kolme hassua sanaa, jotka toivat  jokaisella kerralla hänen mieleensä Hermionen vienon hymyn ja huulten herkän pehmeyden. Mutta hymy katosi siinä samassa, kun hän muisti että nyt se kaikki oli vain poispäin lipuvaa muistoa, ja sairas ikävän ja vihan sekoitus tulvahti hänen rintaansa.

Theodore oli sokeudessaan tietämätön ja haluton totuudelle, joka oli iskenyt häntä kasvoihin liian monta kertaa. Hän ei kokenut olevansa luonteeltaan yhtä kiivas kuin Harry, josta Hermione oli usein puhunut – kenties liiankin usein, mutta tiedosti hyvin olevansa kykenemätön nauttimaan aidosti toisen onnesta, saati omastaan. Hän oli ahnas ja itsekäs halutessaan Hermionea takaisin, eikä tohtinut ajatella Hermionen istuvan sillä hetkellä Harryn kanssa veneessä ympäri Britanniaa, kuiskien salaisuuksia ja vaihtaen suudelmia. Hän ajatteli lahden ympäri kaikuvaa naurua eikä ymmärtänyt ollenkaan, miten onttoa se oikeastaan olikaan. Miten siitä oli kaikonnut kaikki se valo, mihin Theodore oli alussa huumaantunut.

Joskus, vain joskus, Theodore kuvitteli kaiken olevan pelkkä Hermionen kepponen, tapa saada Theodore välittämään ja tajuamaan, kuinka paljon hän Hermionea kaipasi – no, siinä tehtävä suoritettu, mutta millä hinnalla? Hän tosiaankin kaipasi Hermionen suloista hymyä, käsiä kiedottuna kaulalle ja lantiolle ja sanoja kuiskittuna lempeästi korviin. Hän unohti Hermionen vilpittömän viattomuuden eikä ajatellut ollenkaan, että sillä hetkellä, kun Ron oli lähtenyt, Harry vihainen ja Hermione enemmän yksin kuin koskaan, hän kaipasi Theodorea aivan yhtä paljon.

Mutta kaiken sijaan Hermione painui hiljaa unohdukseen ja antoi itselleen luvan tunkea muistot syvälle aivojen kaappiin, jonka ovea piiskasi rankkasade ja jota hän ei tohtinut koskaan avata, edes silloin kun halusi avata oven, rypeä muistoissa ja unohtaa kaiken muun – silloin hän vain ajatteli, että ehkä jossain muuallakin sade ropisi lätäköihin yhtä kovalla metelillä ja vei yöunet jonnekin kauas pois.

I don't know what hurts worse -
Seeing you with him or being alone
I know he doesn't love you, not like I did
But  what's the point, you're not listening anyway

You left me  without a single word, not even sorry
It might've hurt worse to hear you say ‘I'm leaving, goodbye’
But your smile still makes my heart sing another sad song
I can't forget it, I won't regret it, ‘cause I'm still in love with you.

[Carmilla]

Älä hoputa höntti <3

Siispä. Alkuun teksti tuntui vähän raskaslukuiselta, ehkä johtuen siitä, että kappalejaot ovat aika harvassa ja virkkeet mutkittelevat (mikä toisaalta on ihan ymmärrettävää, kun kyse on virkehaasteesta ja halutaan sanoa paljon, vaikka käytössä on rajallinen määrä virkkeitä). Sinänsä tästä ei kuitenkaan ollut mitään haittaa, lukemiseen piti vain tosiaan keskittyä. Minun siis ainakin. Haasteen sanat upposivat tekstiin oikein mukavasti, minä en niitä sieltä hirveästi viitsinyt kalastella vaan luin enemmänkin normificcinä.

Hermionen lähdettyä pois hän huomasikin istuvansa vähän turhankin usein

Minusta olisi sujuvampaa, jos näin pienessä pätkässä olisi vain yksi -kin-pääte.

Ylipäätään teksti oli kuitenkin mukavan sujuvaa, vaikka siihen tietenkin vaikutti vähän tuo virkkeiden mutkittelu ja pituus.

Kuvailit tosi kauniisti, tykkäsin etenkin pihlaja- ja hunajakohdista (: Myös älä huku harmaaseen oli aivan ihana! Pidän niin tuollaisita pienistä jälkeenjätetyistä viesteistä ja varsinkin Theo oli ihana ajatella sormeilemaan viestiä muistellessaan Hermionea.

Hermionen ja Theon suhde oli minusta aika ihanasti kerrottu, vaikken ole koskaan mieltänyt Theoa kovin mustasukkaiseksi ihmiseksi ja siksi tämän Hermione/Harry -epäilyt eivät oikein sopineet omiin ajatuksiin. Pidin hirveästi siitä, miten kuvailit Theon ja Hermionen aikaisempaa suhdetta, käsiä lantiolla ja varastettujen hetkien suudelmia järvenrannalla, iih.

Ja nyt en kyllä muista, oliko minulla jotankin muutakin, koska kone tuhosi edellisen kommentin juuri ennen lähettämistä ja minun piti kirjoittaa tämä uusiksi #%"¤@&%#!!!!

Ainiin. Eroamistapa oli aivan kauhea. Tuo, miten Hermione vain jätti Theon jälkeensä eikä saanut sanottua mitään oli kauhean surullista ja haikeaa. Aa, tosiaan, ja ficin nimi on tosi kaunis, joskin ehkä vähän arvoituksellinen.

Pidin tästä, oli hirveän kaunis ja haikea ficci. Kiitos. Ja kiitos omistuksesta <3 Sinäkin olet ihana.

[~pinkie~]

oi että<3 Täällä olen tänään lukenut niin paljon kaikkea huonoa, että olin iloinen kun avasin tämän. Pidin paljon otsikosta, se sai minut lukemaan tämän. Ensin ajattelin, etten jaksa lukea, kun on niin paljon tekstiä ja vähän kappaleita, mutta luin kuitenkin ja - pidin tosi paljon. Teksti oli ihanan haikeaa. Juuri sopivan pituinen ja ihana juttu:)

<3:llä Pinkie