Kirjoittaja Aihe: BBC Sherlock: Vain tiedettä (John/Sherlock, k-11)  (Luettu 1937 kertaa)

Jozzy

  • Time Seeker
  • ***
  • Viestejä: 15
Nimi: Vain tiedettä
Kirjoittaja: Jozzy
Ikäraja: k-11
Fandom: BBC Sherlock
Paritus: John/Sherlock
Genre: Tragedia
Vastuunvapautus: En omista mitään BBC:lle kuuluvaa, tarinan kirjoitin itse.

Yhteenveto: Sherlock käyttää Johnia koekaniinina vakavin seurauksin. Kertojana John.

Vapaavalintainen: Kirjoitin ficin yömyöhäisellä ja päätin kirjoittaa lopuksi jotakin, mistä en edes itse juonellisesti pidä. Johnlock on elämäni paritus, ja tunnen itseni hyvin julmaksi. Tyytyväinen olen lyhyyteen, koska useimmiten kirjoitan liiankin pitkiä tekstejä.


Vain Tiedettä

Oli kylmä. Sen minä havainnollistin ympärilläni.
   Tunsin kylmän, purevan pakkastuulen kasvoillani. Kylmä lumi pisteli poskeani vasten. Pyry oli sakea, en nähnyt puolta metriä kauemmaksi. Katulamppu loisti yläpuolellani suoden pienen valokehän ympärilleni.
   Toinen asia, jonka havainnollistin oli liikuntakyvyttömyyteni. Olin jäässä, sormeni eivät koukistuneet rutisematta epämiellyttävästi. Vatsanpohjaani väänsi, poltteli. En tuntenut oikeata jalkaani. Muistikuvat olivat hämäriä, yksittäisiä muistikuvia sieltä täältä. Toisessa minut heitetään liikkuvasta autosta, toisessa koirat käyvät kimppuuni, kolmannessa joku kävelee ohitseni, ei huomioi ja jatkaa matkaansa.
   En tiedä, kuka olin. En muistanut miksi ja miten minä olin päätynyt autiolle, lumen peittämälle jalkakäytävälle pahasti hakattuna, kuolemaan jätettynä. Ylläni oli vain kevyt villapaita, jalassani farkut. Paitani hihoja oli revitty, housuni lahkeet olivat riekaleina. Kylmä ilma tunkeutui iholleni, palellutti ja kirvelytti. Huomasin täriseväni. Henkeni huurusi ja sormistani oli kadonnut tunto. Suljin silmäni.
   Hytinä ja tärinä yltyivät nostaessani pääni ylös lumesta ja avatessani silmäni. Tuuli pakotti minut sulkemaan ne ja kääntämään pään sivuun. Hieraisin olkapäitäni ja purin hampaani yhteen kääntääkseni pääni takaisin tuulta vasten.
   Tunsin huulieni olevan jäässä, en saanut ääntäni kuuluviin. Olisin huutanut mutten pystynyt. Vedin vastahakoisesti kohmeisen käteni pois hartialtani ja kohotin itseäni pystynpään kylmältä asfaltilta todistaakseni vain, etteivät jalkani antaneet tukea. Eivätkä liioin heikot, kylmän tuulen runtelemat lihaksenikaan käsissäni jaksaneet pitää minua pystyssä. Lysähtäessäni takaisin asfalttia vasten, tunsin polttelevan kivun syttyvän sisälläni. Jos olisin kyennyt, olisin huutanut, mutta suustani kantautui ainoastaan onnetonta inahtelua ja vaikerrusta.
   Maatessani hetken aloillani, yrittäessäni saada hengitystäni tasaantumaan, yhtäkkinen ahdistus ja paniikki iski rintakehääni; minun oli saatava nähdä jalkani. Yritin rauhoitella itseäni, että ne olivat kunnossa; minun oli vain kylmä enkä siksi tuntenut niitä. Paniikki kuitenkin nosti hien kasvoilleni ja pakotti minut kääntymään.
   Kiersin kehoani vaivalloisesti ja huomaamattani sipaisin reittäni kohdasta, josta farkkujen kangas oli revennyt. Sormiini osui jotakin tahmeaa ja tummaa, sormenpäissäni ei ollut tuntoa, joten en tuntenut sen lämpöä. Tunsin vain liukkauden kun sormeni eivät pysyneet yhdessä, ja tuolloin koin ensimmäisen kerran todellisen paniikkikohtauksen ja adrenaliinin voiman.
   Sydän alkoi hakata korvissani, veri kuohui ja hien eritys muuttui runsaaksi. Tuntui, kuin minut olisi potkaistu ylös seisaalleni, ja ennen kuin huomasinkaan, juoksin. Juoksin enkä tuntenut jalkojani, päässäni pyöri. Adrenaliini vei minua eteenpäin tietämättäni mihin suuntaan juoksin.
   Aloin muistaa lisää siitä, mitä tapahtui. Mitä minulle oli tehty. Muistin koirat. Ne olivat kookkaita ja aggressiivisia. Niitä pidettiin lyhyissä hihnoissa. Minut heitettiin liikkuvasta lava-autosta. Ranteeni rusahti. Koirat päästettiin irti. Ne iskivät käteeni joka suojasi kasvojani, hampaat repivät farkkujani. Riuhtoivat ja riepottelivat, olivat valmiita jatkamaan kunnes en enää hengittäisi. Niiden murina oli helvettiä, hampaat terästä ja voima pelottavan voimakasta.
   Ne kuitenkin huudettiin pois, niiden ei annettu tappaa. Auto kaasutti pois ja jätti minut siihen. Kylmään hautaani.
   Muisto jäi taakse nähdessäni auton ajovalot olkapääni ylitse. Pelko sykki suonissani, adrenaliini alkoi menettää tehoansa. Jalkoihini palasi kipu, tunto ei. Horjahdin ja kaaduin kontalleni maahan. Otin käsilläni vastaan, silti pääni kolahti asfalttiin. Veren maku nousi suuhuni.
   Auto pysähtyi vierelleni, kuulin koirien haukunnan vaimeasti. Silmissäni tummui, näin saappaiden kävelevän luokseni. Kohotin päätäni nähdäkseni tulijan kasvot. Hän kyykistyi luokseni ja pyyhkäisi otsaani. Tunsin nahkahansikkaan vain vaivoin. Hän pudisti päätänsä ja kumartui antamaan suukon otsalleni. Huulet olivat karheat ja kuivat, hitusen lämpimät.
   “Tämä on vain tiedettä, John,” hän kuiskasi ja veti minut syliinsä. Hengitin vain vaivalloisesti, yritin kerätä hänestä lämpöä itseeni. Vapina tuli takaisin, hengityksemme höyrysivät ja hän painoi poskensa korvaani vasten.
   “Päästä irti, John”, hän pyysi, tunsin kyyneleen ihollani, “Tämähän on vain tiedettä.”


***


Nukuin kolme päivää.
   Kolme, yksittäisen kaunista ja hiljaista päivää tietämättä, mikä minulta meni ohitse ja mitä menetin. Tietämättä sen tärkeämpää syytä edellisille tapahtumille kuin tulevillekaan. Tietämättä, miksi suostuin tai miksi en koskaan kieltäytynyt, vaikka olisi pitänytkin. Aloin olla turta; olin ollut sitä jo muutaman vuodenkin, jos totta puhutaan. Olin turta jälkimainingeille, ja vain tositilanteessa olin ehkä piirun verran oma itseni. Tuolloin, tuntiessani olevani oma itseni, en kuitenkaan muistanut kuka olin, miksi olin siellä missä ikinä olinkaan, kuka teki minulle mitä teki ja miksi. Turtana kaikki oli selvää; olin John Watson ja Sherlock Holmes teki minulle mitä tekikään tieteen nimissä. Se ei koskaan häirinnyt, se ei koskaan muistunut mieleeni ollessani oma itseni. Se ei ollut enää merkinnyt mitään.
   Kerran, kun kaikki oli vielä ollut hyvin, kun maailmalla oli ollut kirkkaat värinsä, kun linnut olivat laulaneet Mozartin sävelmiä ja kun me yhä olimme nauraneet ja keskustelleet normaalisti, Sherlock oli sanonut: "Se, mikä saa minut pitämään sinusta, John, on sinun sitkeytesi."
   Olin nyökytellyt ja hymyillyt hänelle ystävällisesti, kaiketi kiittänytkin. En muistanut kunnolla. Kaikki oli sumeaa menneisyydessä, eikä huomisen päivän tapahtumillakaan ollut väliä. Ainoa, jolla tuntui olevan väliä, oli yhä hänen puheensa ja kosketuksensa. Rakastin hänen ääntänsä, rakastin hänen nahkahansikkaansa kosketusta, rakastin hänen halaustaan ja käsiään ympärilläni, kun olen siellä, missä yksikin askel rajamaailman ylitse olisi liikaa. Hän kiskoo minut takaisin, ja vain sillä on väliä.
   Hänen harvat ystävänsä - riippakiviksi hän itse niitä nimitti - sanoivat ja huusivat, etten enää elänyt. Olin käytännössä kuollut ja ruhjottu; kiduttamalla kaluttu tiedottomaksi. Välillä tuijotin heitä viha silmissäni, välillä unho sisälläni. He olivat huolestuneita, he uhkailivat ja käskivät minua häipymään, lähtemään mukaansa. En koskaan suostunut, en koskaan noussut ja lähtenyt. En koskaan halunnut luopua siitä, mitä rakastin.
   Sanoin sen heille usein. He pudistivat päätänsä ja kysyivät, mitä tuo mies oli syöttänyt minulle? Mitä hän oli tehnyt? Miten hän oli saanut minut ajattelemaan niin?
   Vastasin olevani suostunut tähän kaikkeen ja pystyn pitämään huolen itsestäni ilman heidänkään apuaan. Mitä useammin ajoin heidät itse pois, sitä enemmän heidän silmiinsä kerääntyi surua ja myötätuntoa. Kerran poliisitkin piipahtivat, mutta he eivät voineet mitään. Sherlock oli tuolloin miettinyt ääneen, kuinka alas ihmiset nykyään vajoavatkaan.


"Huominen?" Katsoin Sherlockia sänkyni laidalla, hän ei tiennyt minun heränneen ja yllättyi kuulleessaan ääneni.
   "John..." Hän pyörähti puoleeni kuin hyrrä, vauhdikkaasti ja ajattelemattomasti. Hän painoi reittäni kädellään, kohtaa, jota hampaanjäljet koristaisivat loput elämäni vuodet. Älähdin hiljaa, hänen kätensä siirtyi. Suu sadatteli anteeksipyyntöjä.
   "Mitä huominen tuo tullessaan? Mitä tällä kertaa?" kysyin ja katsoin rohkeasti häntä silmiin. Niissä oli hetken, vain sekunnin murto-osan ajan tuo tietämättömyys, kunnes se haihtui, hävisi. Kuin olisin itse puhaltanut sen pois hengitykselläni.
   "Ei mitään," hän sanoi karheasti ja nousi. Hipaisi sormenpäillään sidettä reiteni ympärillä. Hän kääntyi kuin lähteäkseen, muttei lähtenyt. Hän painoi päänsä, kädet olivat ristissä selän takana, nahkaiset hansikkaat nyrkissä.
   "Miten niin huomenna ei... ei mitään?" toistin hiljaa ja yritin nostaa pääni ylös tyynystä, en pystynyt. Kipu piti minut alhaalla, se kihelmöityi alaselästäni sideharson alla oleviin jälkiin. Puristin hampaani yhteen, nyrkkini myöskin ja pakotin itseni kokoamaan ääneni.
   "Sherlock?"
   Hetken oli hiljaista, mitään ei tapahtunut. Huoneessa ei ollut kelloa, joka raksuttaisi. Ulkona ei ollut lintuja laulamassa, ei autoja mekkaloimassa. Ei mitään, oli vain minä, Sherlock ja päättymättömältä tuntuva hiljaisuus. Tämä hiljaisuus, joka välillämme vallitsi, oli normaalia hiljaisuuttamme epänormaalimpi. Useimmiten minä istuin tai makasin jossakin, Sherlock teki omiaan. Hääräsi. Häsläsi ja suunnitteli. Minä seurasin vierestä; katselin ja ihailin. Mietin, mitä hän seuraavaksi keksisi.
   Hiljaisuus katkesi heiveröihin olkapään vavahduksiin, yhteen katkonaiseen hengityksen älähdykseen. Toinen nyrkkiin suljettu nahkahansikas kohosi Sherlockin kasvoille, peukalo ja etusormi painettiin silmille. Toinen vavahdus, kolmas ja vielä neljäskin. Yksi niiskahdus. Ja hän kohotti päänsä, veti syvään henkeä ja käveli ulos huoneesta. Monille se oli vain ele, tilanteen kiertelyä ja pelkuruutta. Meille kummallekin se oli kitkaa, vihaa ja vääryyttä, tunsimme molemmat kivun, piinan ja omatunnon. Toisille se oli hetken momentti, lyhyt ja arvoton. Meille se oli kuin ikuisuuden huokaus, tunteiden paljas maalitaulu ilman suojakuorea yllään.
   Hän ei viipynyt kauaa poissa. Tuli takaisin kirjan kanssa ja istuutui takaisin sänkyni reunalle, ei sanonut mitään. Selasi sivuja eteenpäin, taaksepäin, kaksi eteen, löysi mitä hakikin. Hän empi hetken ja jo melkein avasikin suunsa, kunnes pudisti päätänsä ja sulki kirjan. Hän kääntyi katsomaan minua. Silmät olivat yhä paljaat, kivun ja omantunnon piinaamat. Sielu paistoi hänen silmistään, teki hänestä kuin toisen ihmisen.
   "Huomenna ei tapahdu mitään, eikä sitäkään seuraavana päivänä," hän sanoi vakaasti ja päättäväisesti. Hän kumartui lähemmäs, varoi tällä kertaa kätensä sijaa. Silmien katse ei irronnut omistani kasvojen ollessa yllättävän lähellä. Niinkin lähellä, että haistoin ja tunsin hengityksen. Katse halusi samaan aikaan painottaa minulle sanoja, samaan aikaan pyytää anteeksi.
   "Enää koskaan ei tapahdu mitään," hän kuiskasi hiljaa ja suoristi asentonsa. Hän veti hansikkaat käsistään, laski ne yöpöydälle ja painoi oikean kämmenen poskeani vasten. Pitkät sormet ulottuivat pääni taakse, peukalo hipaisi nenän kaarta.
   "Ei sinulle, John," ääni oli vaisu, kuiskaustakin hiljaisempi ja mietin, sanoiko hän sitä edes koskaan ääneen. Peukalo liikahti kevyesti ja pehmeästi ihollani, säpsähdin. Sherlock hymyili tyytyväisesti, oli uppoutunut kosketukseen kuin sitä tavoitteleva, hulluudenpartaalle ajettu alkoholisti. Hän tunsi taatusti väristyksen kehossani, kun peukalo sipaisi uudelleen ihoani. Uskalsin tuskin hengittää katsoessani hänen katsettansa, joka oli kohdistunut poskelleni ja sitä sivelevään peukaloon. Liike oli kevyt kuin tuulenkuiskaus, värisytti ihoani jokaisella hipaisullaan.
   "On yllättävää huomata itsessään puolia, joita ei voi hallita, John..." Sherlock sanoi yllättyneesti. Nielaisin. Hän kohotti kätensä kasvojeni eteen ja myhähti.
   "Minä vapisen." Kurtistin kulmiani ja tarkkailin hänen kättänsä. Nostin omani ja kosketin hänen kättään, en nähnyt mitään. En vapinaa, en mitään, mitä oma kehoni koki.
   Olimme siinä hetken jälleen vaiti, tuijotimme käsiämme. Puristin hänen kättänsä kevyesti omassani, Sherlock ei vetänyt sitä pois. Vähän väliä hänen katseensa kävi hetkellisesti silmissäni, mutta palasi takaisin. Tunsin värinän kämmenessäni, väristyksen. Sherlock hymyili hitusen, hymähti toistamiseen. Siirsi toisen kätensä varovasti rintakehälleni, kääntämättä katsettaan käsistämme. Yritin itse pysyä yhtä lujana.
   Yritin taltioida jokaisen sekunnin tunteesta mieleeni, muistoihini. Tähän hetkeen haluaisin palata takaisin. Voisin tutkia ja aistia Sherlockin käden värähdyksen uudelleen, hänen peukalonsa hipaisun ja hengityksen silloin, kun maailma olisi pysähtynyt ympärilläni. Kun jälleen makaisin kolme päivää miettimättä syitä kieltäytymiseen. Kun jälleen millään muulla ei olisi väliä kuin hänen äänellään ja kosketuksellaan.
   "Vielä yllättävämpää..." Sherlock havahdutti minut mietteistäni käheällä äänellään, joka etsi vahvistusta jostakin mistä se ei sitä löytänyt. Kohotin katseeni hänen silmiinsä, jotka odottivat omiani. Hän ei jatkanut lausettaan, tunsin käden puristavan kättäni tiukemmin, tahtomatta päästää irti, jolloin pystyin kuulemaan lauseen lopun kuin kuiskauksen. Kuin rukouksen viimeiselle illalle. Vielä yllättävämpää on se, että sinä saat sen aikaan, John.
   Hän kumartui lähemmäs, ele oli kuin vaanivan villipedon linjakas ja sulavan liike lähemmäs saalista. Hänen silmänä kuiskivat, ettei minun tarvinnut pelätä. Hänen kätensä peukalo siveli oman käteni pintaa kuin rauhoitellen, rintakehällä lepäävä hiipi niskani taakse. Kurotti minua varovasti pystympään. Kivun kitkerä kipinä pisti alaselässäni, ei tavoittanut mieltäni reaktioilla. Sävähdys kulki lävitseni, Sherlockin kulmat kurtistuivat hitusen, anteeksipyynnön merkiksi.
   Sulkiessani silmäni piiloon hänen intensiiviseltä katseeltaan, tunsin, kuinka kevyesti ja varoen hän painoi karheat huulensa otsalleni. Tunsin, kuinka ne vapisivat hänen liu'uttaessaan ne silmiäni myöden poskelle. Hengitys tuntui lämpimältä ihollani, pistelevältäkin. Tuo aika ja paikka, jossa elimme ja jaoimme tämän hetken, katosi. Aika pysähtyi, tyhjyys ilmestyi. Tuntui, kuin olisin jälleen nukkunut kolme päivää. Tuntui yhtä oudolta, yhtä kevyeltä ja turhan kitkattomalta. Sherlockin hengitys oli ainoa käsite poskellani, hänen nenänkaarensa omaani vasten, epäröivät pään ja huulien värähdykset. Peukalon liikkeet kädessäni, vapiseva käsi niskassani.
   Kuulin hänen kuiskaavan epämääräisen käheästi nimeni. Se kuulosti tulevan mailien takaa saavuttaessaan korvani, saavuttaessaan tunteen ja tarkoituksen aivoissani. Nopeammin kuin aivoni rekisteröivät nimeni, sitä nopeammin ne rekisteröivät poskelleni tipahtaneen kyyneleen. Jääkylmän, vastakohdan kaikelle muulle. Tällä kertaa Sherlockin koko keho värähti, kun hän yhä epäröiden vei huulensa omiani vasten.


Tuolloin kaikki tuntui täydelliseltä. Täydellisen todelta, täydellisen piittaamattomalta ja merkitykselliseltä. Se oli kuin vastaus rukouksiin, vastaus paremmuuteen, jota joskus olin toivonut. Hänen reaktionsa, eleensä ja silmien katse oli ollut niin aitoa, niin sydäntä särkevää. Pidättelin kyyneliäni, pidättelin vellovaa tunnetta, joka halusi ulos vapauteen. Pidättelin tuskaa, pidättelin loppumatonta oravanpyörää.
   Olin rukoillut hänen luovan minulle testin, joka olisi kerrankin vaarallista. Olin rukoillut sitä monet päivät, monet tunnit ja minuutit elämästäni. Toivoin hänen tekevän jotakin, joka veisi minut riskirajoille. Sherlock kieltäytyi pyynnöistäni joka kerta ja sanoi sen olevan liian riskialtista, pakotie minulle.
   Se oli ollut testi.
   En ollut enää koskaan turta sen jälkeen.
   Pyysin koetta, testiä, joka edes sattuisi. Tekisi arpia. Hän ei suostunut. Hän ei tehnyt mitään, hän piti sanansa, eikä tehnyt enää kokeita. Ei huomenna, eikä sitäkään seuraavana päivänä. Ei koskaan enää. Tajusin anelun olevan turhaa, tajusin hänen lopettaneen. Tajusin, kuinka suuren nautinnon hän sai lopettaessaan testinsä parhaimpaan mahdolliseen tulokseen.
   Kysyin kerran häneltä, miksi hän teki niin? Miksi hän käytti minua?
   "Olet sisukas," hän vastasi. Tähdensin kysymykseni viimeiseen testiin.
   "Älä viitsi, John", Sherlock naurahti ja hymyili minulle. Hymy pyyhki merkityksen kaikesta, mitä viimeisen kokeen aikana oli tapahtunut. Kaiken, mitä hän oli välittänyt minulle silmillään ja kosketuksellaan. Hymy ja itsekäs naurahdus toivat esiin sanomattomat sanat, jotka olin tottunut kuulemaan jo liiankin useasti: "Tämähän on vain tiedettä."
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 06:42:04 kirjoittanut Kaapo »
Elämän kauneutta - fanfiction

Jozzy

  • Time Seeker
  • ***
  • Viestejä: 15
Vs: BBC Sherlock: Vain tiedettä (John/Sherlock, k-13)
« Vastaus #1 : 14.12.2012 22:00:16 »
Kiitti kommentista! Kumarrus sinne siitä  :D

Joo, kirjoittelin tuommoisen pienen oneshotin omaksi ilokseni, enkä sitten enempiä ajatellutkaan motiiveja ja taustoja sille - minun mokani siis :DD Mutta kiva kun tykkäsit :)
Elämän kauneutta - fanfiction

Suklaamurukeksi95

  • Murustaja
  • ***
  • Viestejä: 103
  • "Ganska hurja juttu"
Vs: BBC Sherlock: Vain tiedettä (John/Sherlock, k-13)
« Vastaus #2 : 06.01.2013 21:07:00 »
Olihan tässä vaihtelua söpöilylle, hienoa! Olisin tosiaan halunnut tietää lisää Sherlockin motiivista, kokeen päämäärästä. Myös Johnin reaktio kokeeseen jäi hieman epäselväksi: oliko hän tiennyt alusta asti, että kyseessä oli vain koe? Ja kuinka hän suhtautui siihen? ??? Voisit ehkä jatkaa tätä? (pliis, uteliaisuus koukututtaa  ;D )

Tähän ei oikeastaan tarvittaisi pilkkuja, sillä konjunktiot ovat rinnasteisia. Tosin jälkimmäisen pilkun voi yhdessä ja sanan kanssa korvata kaksoispisteellä.
Lainaus
Tuntui, kuin minut olisi potkaistu ylös seisaalleni, ja ennen kuin huomasinkaan, juoksin.
Jotain muitakin kirjotusvirheitä taisi olla, tuon tyylisiä pikkuisia :P (betasuositus^^ )

Kuvailu oli mukaansatempaavaa, yksityiskohtaista ja niin elävää: siitä pidin valtavasti. Paljon hyviä sanavalintoja ja kuvailevia verbejä :)
Kirjoittelehan lisää ;)
"I don't understand that reference."

Jozzy

  • Time Seeker
  • ***
  • Viestejä: 15
Vs: BBC Sherlock: Vain tiedettä (John/Sherlock, k-13)
« Vastaus #3 : 10.01.2013 00:18:40 »
Okej, okej, tuli kirjotettua sitten pieni jatko tuolle edeltävälle illan iloksi. Joop, tää nyt voi murskata sitten vähän odotuksia ja muuta, koska feelingsit ei ollu kuolettavan ikävässä, mutta ilkeät kuitenkin loppupeleissä, joten... Olen julma tiedetään, ja... No niin, enpä taida muutakaan sanoa.

Kiitos kommentista!
Elämän kauneutta - fanfiction