Kirjoittaja Aihe: Yön talo, Aurinkopoika, tummatukka | Damien/Jack | K11  (Luettu 2605 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Author: Sole
Fandom: Yön Talo
Genre: Hurt/Comfort/(Fluff)
Rating: K11
Pairing: Damien/Jack
Disclaimer: Yön Talo kuuluu P.C. ja Kristin Castille
Summary: Sillä mä rakastan sua liikaa, Damien.

Osallistuu Ikäraja10-haasteeseen

A/N: En ole Yön Talo -fani, mutta Damien ja Jack sulattivat minun sydämen, ja siksi kirjoittelin tämän: söpöä poikarakkautta : )
Ainiin, anteeksi kiiltokuvapojista!
Enjoy!

Aurinkopoika, tummatukka

Jack nostaa päänsä tyynystä, katsoo Damienia, Damienin kasvoja, varjoja silmän alla. Jack on väsynyt, Damien kai jo puoliunessa, puoliksi valveilla. He nukkuvat päiväunia, kuten vampyyrit yleensä, kylki kyljessä, kaksi poikaa toistensa sylissä. ”Damien?” Jack kuiskaa.

”Mitä?” Damien valvoo, vaikka on yhä iltapäivä, ikkunalasissa valorantuja, sälekaihdinten raosta paistaa siivu aurinkoa. Ei tihkusadetta, sateenkaaria, siitä huolimatta heillä on toisensa, kuvankauniita haavekuvia, joita kukaan ei enää saata särkeä. Kuvat haaltuvat reunoilta, kaikki katoaa aikanaan, vaan eivät he kaksi, eivät ennemmin, myöhemmin, eivät katoaisi tänään, huomenna.

”Nukutko sä?” Jack kysyy, tarttuu Damienia kädestä. Damienin käsi on lämmin, ei kostea kyynelistä – ei tänään itketty, itketä, kuivattu kyyneleitä. Eikä itkettäisi enää ikinä, kaksiin kyyneliinhän sitä saattaisi hukkua. Kaksi poikaa surullista leikkivät iloisia toisten katsellessa kasvoja liian kauniita. Kuitenkaan kaksi poikaa liian kaunista eivät enää välitä itkemisestä.

Damien kietoo kätensä Jackin vyötäisille, vetää syliinsä. Damien pitää kiinni Jackin kädestä, Jack Damienista irti päästämättä. Ei enää koskaan yksin, eivät he kaksi, heistä kumpikaan. Heidän askelensa kulkevat vieretysten suojatiellä. ”En mä nukkuisi kun sä olet siinä,” Damien sanoo, silittää Jackin vaaleaa tukkaa. Jack huokaisee hiljaa, hengähtää.

Jack kallistaa päätään, painaa poskensa vasten Damienin poskea, kerran kyyneliin kastuneita kasvoja, kuivuneita tahroja pisaranmuotoisia. Jack tuntee Damienin hengityksen hiuksissaan, rintakehän nousevan, laskevan, luuvankilan. Jack tuntee Damienin sydämenlyönnit läpi parin yöpaitoja. ”Saanko mä jäädä tähän?” Jack kysyy huolestuneena, tahtoo jäädä, muttei tiedä, pitääkö jo lähteä.

Damien suukottaa Jackin huulia, hymyilee varovasti huoneen hämärässä, seinällä aurinkoläikkiä. Se on hyvänpäivänsuuko, vaikkeivat he olekaan huomisen tuttuja. Suudelma maistuu unelta, josta on tullut totta, lopulta. Kauniita unia, kullan kuvia, Jack. ”Tää on sun sänky, Jack,” Damien huomauttaa, Jack vastaa hymyyn, joka ei ole puolikas enää.

”On tää sunkin,” Jack kuiskaa, käpertyy kerälle Damienin kylkeen. Jack koskettaa Damienin paljasta ihoa, kalpeaa kaistaletta paidanhelman alla, siniruudullista flanellia, sinistä kuin kuun kaari Damienin otsalla. ”Mut älä kerro Ericille.”

”Mä olen sun, sä olet mun”, Damien sanoo, vaikka hymy haihtuukin aikanaan, viimein katoaa. Mutta vielä he jaksavat hymyillä, vielä he pitävät kiinni hetkestä, joka on heidän hetkensä, ei kenenkään muun, tarkoitetu muiden silmille, uteliaille katseille. Eivät ne tiedä, että he ovat rikki, eivät ne tiedä, että he korjasivat toisensa, kaksi poikaa, pientä virhettä alla sateenkaaren. ”Ei sängyillä väliä. Tai Ericillä.”

”Mä vaan varmistin, et sä rakastat mua vielä,” Jack selittää, kiertää kätensä Damienin kaulaan, työntää sormensa tämän tummaan tukkaan, Damien värähtää. Silloin Jack tuntee sen, rakkauden, jonka ei ole vääränlaista, ei säröillä, rikkonaista. He eivät ole rikki enää, vääränlaisia yhdessä koskaan olleetkaan. Ei heitä voi erottaa, he ovat löytäneet toisensa, sen, mitä ovat etsineet vuosia, vuosikausia, eivät enää huomenna. He ovat kaksi nukkea, joita kukaan ei tanssita.

Damien sujauttaa sormensa Jackin leuan alle, kohottaa pojan kasvoja, painaa huulensa tämän huulille. Ja Jack vastaa suudelmaan, joka ei ole väärin, eiväthän he koskaan ole väärin olleetkaan, yksinäisiä vain, vailla sitä, jota pitää kädestä, rakastaa nin, että sydämeen sattuu sattumistaan. Eikä suudelma maistu surulta. Hehän ovat onnellisia, niin onnellisia, etteivät muista, miltä tuntuu itkeä. Ja vaikka muistaisivat, eivät itke, eivät enää koskaan. ”En mä sua lakkaa rakastamasta,” Damien kuiskaa Jackin korvaan.

Jack puree huultaan. ”Kyllä mä sen tiedän.” Sillä mä rakastan sua liikaa, Damien.

Olipa kerran kaksi poikaa, kaksi kieroon kasvanutta, aurinkopoika sekä tummatukka. Kummallakin tukka takussa, takataskussa kampa, hiuslakka, itku kurkussa, muttei suussa sanoja, sanansirpaleita. He eivät olleet osaneet puhua, sanoneet sanaakaan, tahtoneet kuulla, mitä muut heistä kahdesta puhuivat heidän selkänsä takana. He olivat leikkineet kuuromykkäsokeita, painaneet kätensä korvilleen, parhaansa mukaan yrittäneet juosta, vaikkeivät nähneet eteensä, tahtoneet nähdä, sulkivat silmänsä maailmalta, joka oli paska paikka pojille, jotka vain luulivat olevansa poikisa, oikeanlaisia sellaisia. Heillä oli tarinansa, heillä kahdella, joista se paljon puhuttu Jumala oli tehnyt rikkonaisia, sellaisia siivettömiä enkeleitä, vaaleanpunaisten lasien linssit särkyneinä itsensä uneen itkeneitä. Mitään Taivaan Isää ei ollut olemassa heille, ei isiä minkäänlaisia, vain miehet valokuvissa, jotka oli revitty kahtia. Olipa kerran kaksi poikaa, kaksi sipaleiksi särjettyä, kyynelsilmät siniset, pari ruskeiksi haalistuneita ripsipiirakoita. Heillä oli hetkensä, hymynsä vailla kyyneleitä, neljä silmää, joilla katsella pilvenrajaa taivaankannella, jolla ei mikään Jumala ollut koskaan heilutellut jalkojaan. Heillä oli neljä kättä, jalkaa, kaksin kappalein sydämiä kerran rakastuneita. He olivat ripustaneet siivet selkäänsä, leikkineet osaavansa lentää, pudonneet korkealta. Olipa kerran kaksi poikaa, surullisia hymyjä suupieliin ommeltuja, kaksi kaatosateessa kulkijaa sateenvarjon alla, kaksi poikaa, jotka kahlasivat käsikädessä kumisaapaspatikassa. He olivat opetelleet jälleen hymyilemään, nauramaan, unohtamaan, kuinka itkeä, yhdessä.

Jack oli ollut se uusi poika, tulokas Talon tuolta puolen, ulkopuolinen ulkomaailmasta, kuitenkin kävellyt sisään Talon portista merkki otsassaan, kasvot kalpeina, kuu silmien välissä sinisenä kumottaen. Jackista oli tullut tulokas tahtomattaan, puolivahingossa, kadunkulmassa keskellä kaupunkia, ohikulkijoiden katseiden alla. Eikä yksikään niistä ollut sanonut sanaakaan, niistä ohikulkijoista nimittäin, vain vilkaissut Jackin hymyttömiä kasvoja, jatkanut matkaansa hypyn kengässä, tallannut jalkoihinsa Jackin hiljalleen haalistuvan varjon, ääriviivat mustalla asvaltilla. Kukaan niistä ei ollut ehtinyt pysähtyä, keksinyt kysyä, mikä hätänä, homppelipoika. Sillä sitä Jack oli aina ollut, puolikas pojasta, joka Jackin olisi pitänyt osata olla. Jack oli ollut pettymys, pelkkä nolla – tuosta pojasta ei mietä tule, ne olivat sanoneet Jackin pukeutuessa parhaimpiinsa, sujauttaessa jalkaansa kiiltonahkakengät, solmiota sitoessaan haaveillut hirttosilmukoista. Jack ei ollut ollut niille mitään, ei kukaan, pikkuveljelleen isoveikka kerrossängyn kakkosesta, sen katonrajassa nukkuva poika, vaan ei silti olemassa. Jack ei ollut ollut poika, jollaisen ne olivat tahtoneet, keinunut korkealle kohti taivasta, haaveillut siipiparista, jolla lentää kauas pois, pyyhkiä jalanjäljet hiekkalaatikosta. Jack oli tahtonut hypätä keinusta, ei pudota, pudota koskaan. Jack oli tahtonut kiivetä yli parvekkeen kaiteen, ja pudota, pudota, kunnes ei pojasta olisi ollut jäljellä kuin kurkkuun juuttunut huuto, pojasta vääränlaisesta. Ne olivat tahtoneet Jackin olevan jotakin muuta, kuin mitä Jack tahtoi olla, vaatekaapissa kokoelma silmukoille solmittuja solmioita.

Ehkä Jack oli osannut aavistaa, ettei mies mustissa ollut mikään manageri ollenkaan, käyntikorttiin printatun puhelimen päällä ylimääräisiä numeroita. Ehkä Jack oli tiennyt, että se tapahtuisi aikanaan, ehkä ennen aikojaan, ennemmin tai myöhemmin, jokatapauksessa. Jack oli ollut tulokas koko pienen ikänsä, se erilainen poika, neidiksikin nimitelty, hintti, hinttari ilmiselvästi. Sillä Jackin kaapissa ei ollut ollut lukkoa, pikemminkin panoramaikkuna. Yhtä kaikki, Jack oli itkenyt silmiään piloille kadunkulmassa kuten joka maanantai, tiistai, keskiviikko, silloin tällöin sunnuntaina, aina niiden sanoessa, ettei sellaisia poikia olisi saanut olla olemassa, sellaisia Jackinlaisia. Ja silloin Jack oli nähnyt mustan miehen, valkoihoisen, mustatakkisen. Mies oli katsellut kauniita poikia, katsellut Jackin kasvoja, yksinäistä kyyneltä pojan poskella, sitä, joka oli kaikki, mitä itkusta oli ollut enää jäljellä. Kerranhan siitä kyyneletkin kuivuvat, kuivataan kasvoilta, vaikka mikään ei olisikaan kunnossa, ollut ollut eilen, olisi huomenna. Miehen askelet olivat pysähtyneet poikien kohdalla, pojista jokaisen, vaan mies jatkanut matkaansa. Jack oli niistänyt nenänsä, noussut seisomaan nessu yhä kourassaan. Jack oli kääntynyt kuin lähteäkseen kotia kohti, kotia, joka oli Jackille pelkkä talo tyhjää täynnä, Jack vain varjo lattiassa, varjoaskelia. Mutta Jack oli tuntenut miehen katseen selässään, käännähtänyt kannoillaan, unohtanut, kuinka hymyillä. Mies ei ollut sanonut sanaakaan, vain ojentanut käyntikorttinsa, Jack tuijottanut puhelinta, numeroita, joita oli ollut liian monta. Mies oli pannut Jackia halvalla, valheeksikin sitä saattoi kutsua, piirtänyt pojan otsalle sinisen sirpaleen kuuta.

Tietämättään musta mies oli tehnyt Jackille palveluksen piirtäessään pojan otsaan menolipuntapaisen paluupaikkaa vailla, mahdollisuutta maitojunaan, antaa periksi kuin tuhlaajapoika konsanaan – ei Jackilla ollut paikkaa palapelissä, johon eivät mahtuneet palaset vääränmalliset, Jack oli ollut enää pelkkä peilikuva pojasta, joka oli kerran mennyt kouluun mekossa. Mies oli tiennyt, etteivät kadunkulmissa itkevät pojat olleet onnellisia, valinnut sen, joka tahtoi pois siitä hetkestä, joka leikki olevansa elämä. Mies oli valinnut Jackin, Jack nimen, antanut kyynelten huuhtoa mennessään muistot entisen, sen, mitä Jackista oli tullut, pojan vailla nimeä. Jack ei ollut tahtonut muistaa, vaan muisti silti, muistaisi, vaikka kaikki haalistuu aikanaan kuin valokuvat hetkstä, joita ei takaisin saa, kyllä kipukin vielä joskus katoaa. Mies oli vienyt Jackilta elämän, jota Jack ei takaisin saa, vain elää muistoissaan uudelleen, uudestaan. Vaan Jack ei kaivannut mitään, ei ketään, elämää, joka ei ollut ollut elämää ollenkaan, kyyneliin kastunut kadunkulma. Eikä Jack ollut tahtonut palata, kävellyt pois elämästään selkäänsä kääntämättä, kertaakaan taakseen katsomatta, yhtä ainoaa, ainutta. Jackista oli tullut tulokas Taloon Tulsassa, poika joukkoon poikien, joista yksi oli ollut Damien. Jack oli nähnyt pojan, jolla oli tumma tukka, tummat silmät kuin suklaasydämet, kahvinväriset. Jack oli nähnyt pojan, joka oli tiennyt, miltä tuntui surra, millaista oli olla säpeleiksi särjetty, rikkunut, rikottu. Jack oli löytänyt pojan, jota tahtoi pitää kädestä yöllä, päivällä, löytänyt elämänsä rakkauden kiiltokuvakasvoisen.

Jackia pelottaa, vaikka Damien on yhä siinä, Jackin sylissä sängyllä, joka on heidän yhteisensä silloin, kun Eric ei nää. Eric ei ymmärrä, vaikka väittää ymmärtävänsä. Eric ei pidä heistä, ei Jackista, Jackin poikaystävästä, vaikka väittää pitävänsä. Eric ei tahdo nähdä heidän pitävän toisiaan kädestä, kävelee pois Damienin suudellessa Jackia. Ja silti Eric leikkii Jackin isää, sitä, jota Jackilla ei ole koskaan ollut, olekaan. Eric tekee sen Zoeyn takia, vaikkei Zoeyta rakasta. ”Damien?” Jack kuiskaa.

Damien keinuttaa Jackia sylissään, katsoo poikaa silmin, jotka vasta eilen oppivat näkemään. Damien näkee Jackin, Jack Damienin, he katsovat toisiaan syvälle silmiin, sinisiin, ruskeisiin. He ovat kaksi kiiltokuvaa, saksittua, silputtua, kaksi paperinukkea palasina taivaan tuulissa, Damienin kutsumassa tuulessa. Damien saa tuulet laulamaan, tuulet, joita Jack koskettaa. Mutta tänään eivät tuulet laula, tänään vain kuiskitaan, nuket suutelevat toisiaan, paperi kastuu, he takertuvat kiinni toisiinsa tiukemmin ja tiukemmin. ”Olen mä vielä hereillä, kiitos kysymästä”, Damien vastaa unisena.

Jack räpäyttää silmiään, hetki katoaa, hetkistä yksi, vaan vielä heillä on hetkiä jäljellä. ”En mä sitä”, Jack mumisee, antaa Damienin kuljettaa kättään pitkin selkäänsä, sekärangan nikamilla, paidan alla paljaalla vatsalla. Damien saa koskettaa Jackia, vaikkeivät muut saa. Ilman lupaa ei Jackia kosketa kukaan enää koskaan, ei lyö, hakkaa. Ei Jackista voi tehdä naistenmiestä tekemälläkään, ei punaisella kämmenen kuvalla poskessa, sinelmällä silmän alla, ei mustelmilla.

”No mitä sitten, rakas?” Damien huokaa, vetää Jackia lähemmäs itseään, vaikkei Jack enää lähemmäs pääsekään. He ovat kaksi, joista toinen on toisen varjo, varjoja he molemmat, ottavat yhdessä varjoaskelia, eivät eksy tieltä, jota seuraavat pimeässä. Ennen he olivat sammuneita aurinkoja, eilen kuita, vain poikia enää, poikia, jotka eivät tahdo nukkua, vaikka nukuttaa, päivä paistaa ikkunalasissa.

Jack tahtoo tietää, tietääkö Damien, miltä tuntuu rakkaus, rakastua, rakastaa. Jack tahtoo kuulla Damienin sanovan ne kolme sanaa yhä uudestaan. ”Voiko liikaa rakastaa?” Jack kysyy, sydän hypähtää kurkkuun, muttei mene rikki, sillä Jack tietää, ettei Damien särje heitä koskaan. Heitä ei voi erottaa, ei Eric, eivät ne, joista he eivät olleet olleet poikia ollenkaan. He eivät eroaisi koskaan.

Damien hipaisee Jackin huulia huulillaan, ottaa pojan kasvot käsiinsä, he suutelevat makelta maistuvia suudelmia. Heidän suudelmansa ovat sellaisia, lausumatta jääneitä sanoja, joita ei tarvitse ääneen sanoa. Heidän suudelmansa ovat lupauksia jokaisesta huomisesta, huomisista, joita heillä on jäljellä vielä useita, useampi kuin mitä Jack osaa laskea. He elävät hetkessä, hetkissä, jotka ovat vain palasia elämästä. ”Kyllä mä ainakin taidan rakastaa sua liikaa,” Damien kuiskaa, suutelee Jackin kaulaa, muttei pure, ei tällä kertaa.

Silti Jack muistaa sen kuin eilisen, aamuyön, jona huulet löysivät kaulakuopan, solisluiden kaaren, sydämensykkeen. Jack muistaa hetken, jona hampaat lävistivät kaulan kalpean ihon, kieli nuolaisi ruosteenpunaisen veripisaran. Jack muistaa veren maun, punaisen suudelman, veritahran Damienin poskella, tyynyliinassa. Jack oli tehnyt sen, mikä oli kiellettyä, kielletty heiltä, tulokkailta, puolivalmiilta puolessa matkassa. He eivät saaneet leimautua, vaan oli jo myöhäistä katua. Tehty mikä tehty, ei tehtyä tekemättömäksi saa. ”Kaikesta huolimatta?” Jack kysyy ääni särähtäen. Siitäkinkö huolimatta, Damien?

”Kyllä sä sen tiedät”, Damien sanoo, vaikka tietää Jackin tietävän, että aikoo aina rakastaa. Sillä Jack pelkää Damienin menevän, pojan hahmon haalistuvan Jackin viereltä, tämän katoavan ennemmin tai myöhemmin, vaikkei Damien mene, tahdo mennä koskaan. Damien ei jätä Jackia yksin hetkeen, joka tätä ilman ei olisi mikään heidän hetkensä enää, vain sirpale elämää, jäljellä vain kerran itkettyjä kyyneleitä eilen ehtyneitä. ”Mä rakastan sua myötä- ja vastoinkäymisissä”, Damien lisää, suutelee Jackin poskea, kyynelen varjoa.

Jack puristaa Damienin kättä, huokaa kai onnesta, vaikkei tiedä, mitä onni on, osaa olla onnellinen ollenkaan. Jackille riittää onneksi Damien, poika, joka opetti Jackin hymyilemään, poika, joka oli unohtanut, kuinka nauraa, itki ensimmäistä kertaa Jackia suulle suudellessaan, itkenyt Jackin kyyneitä. He olivat olleet kaksi poikaa rakastunutta, yhä rakastuneita. ”Mä rakastan sua enemmän,” Jack sanoo, hymyilee Damienin hymyillessä.

”Et sä sitä voi tietää,” Damien kuiskaa, kiertää kätensä Jackin ympärille, painaa pojan vasten rintaansa, kasvot tämän niskaan. Damienin lämmin hengitys pelmuttaa Jackin tukkaa, Damien suutelee kalpeaa ihoa paidankauluksen alla.

”Rakastetaan sitten yhtä paljon”, Jack sanoo, Damien nauraa hiljaa.

Illan tullen he kuulevat Ericin askeleet, kaksi poikaa piiloutuu peiton alle, käpertyy sylikkäin sängynlaidalle, suutelee.

Olipa kerran kaksi poikaa –

Se oli kuin satua, kai liian hyvää ollakseen totta.

*
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 20:44:24 kirjoittanut Yukimura »

Classick

  • Pelinrakentaja
  • ***
  • Viestejä: 1 137
  • Because of you, I’m becoming ruined
Vs: Aurinkopoika, tummatukka | Yön talo | Damien/Jack | K11
« Vastaus #1 : 12.10.2011 18:27:02 »
Kommenttikampanjasta, päivää! En ennen ole fandomia lukenut, mutta päätin tarttua tähän ficciin. Ja olen iloinen siitä.

Tämä oli todella kaunis. Koko teksti oli jotenkin runollinen ja tyyliltään erikoinen. Ja se sopi tähän todella hyvin. Kaikki sanavalinnat olivat osuvia ja tekivät tekstistä kertomusmaista. Juuri siihen taisitkin pyrkiä. Rakastuin etenkin kiiltokuvapoikiin. Henkilöistä kerrottiin juuri sopivasti henkilölle, joka ei fandomia tunne. Ehkä jollekin muulle tämä olisi auennut eri tavalla.

Yhtä kaikki, Jack oli itkenyt silmiään piloille kadunkulmassa kuten joka maanantai, tiistai, keskiviikko, silloin tällöin sunnuntaina, aina niiden sanoessa, ettei sellaisia poikia olisi saanut olla olemassa, sellaisia Jackinlaisia.
Kaunis kohta, joka jäi mieleen. Pidin erityisesti juuri tästä kohdasta, jossa kerrottii Jackin menneisyydestä.

Myös asetelmat ficissä olivat kauniit. Kaksi rikkinäistä, jotka korjasivat toisensa. Kaikki nämä ja liikaa rakastaminen sulattivat minut ihan kokonaan. Ja pelko, että toinen jättää ja haalistuu pois. Kielletty suhde. Aah.

Lopetus oli juuri oikeanlainen tähän ficciin. Se täydensi tarinaa ja loi vähän iloisemman tunnelman. Teki jutusta kokonaisemman.
Illan tullen he kuulevat Ericin askeleet, kaksi poikaa piiloutuu peiton alle, käpertyy sylikkäin sängynlaidalle, suutelee.
Olipa kerran kaksi poikaa –
Se oli kuin satua, kai liian hyvää ollakseen totta.
Täydellistä.

Kiitos tästä. pitää tutustua fandomiin paremmin, koska tämä herätti kiinnostukseni. Kiitos vielä kerran. Tämä oli oikeasti hieno.
scars  are  only  skin  deep
beauty  comes  from  within

elektrik bones

  • casket case
  • ***
  • Viestejä: 744
  • damnation daniel
Vs: Aurinkopoika, tummatukka | Yön talo | Damien/Jack | K11
« Vastaus #2 : 13.10.2011 21:03:34 »
OOO :o Yön talo ficci :o Löysin tän oikeastaan tuon kommenttikampanjan kautta :D En itsekään paljon fanita Yön taloa, mutta Damien ja Jack on vaan niin awws :D Tää oli niiin ihana ja mä rakastinrakastinrakastinrakastin :-* Mut mua jäi häiritsemään tuo;

Lainaus
”On tää sunkin,” Jack kuiskaa, käpertyy kerälle Damienin kylkeen. Jack koskettaa Damienin paljasta ihoa, kalpeaa kaistaletta paidanhelman alla, siniruudullista flanellia, sinistä kuin kuun kaari Damienin otsalla. ”Mut älä kerro Ericille.”

”Mä olen sun, sä olet mun”, Damien sanoo, vaikka hymy haihtuukin aikanaan, viimein katoaa. Mutta vielä he jaksavat hymyillä, vielä he pitävät kiinni hetkestä, joka on heidän hetkensä, ei kenenkään muun, tarkoitetu muiden silmille, uteliaille katseille. Eivät ne tiedä, että he ovat rikki, eivät ne tiedä, että he korjasivat toisensa, kaksi poikaa, pientä virhettä alla sateenkaaren. ”Ei sängyillä väliä. Tai Ericillä.”

Jäi sellainen tunne et tää olis ollu joku Jack/Damien/Eric-kolmiodraama :o Tuskin se oli mut silti :(

Rakastin tätä <3

KIITOS!
Ja anteeksi kun en osaa kommentoida :D

-my96-

Phanny

  • slightly mad
  • ***
  • Viestejä: 448
  • ready for my close-up
Vs: Aurinkopoika, tummatukka | Yön talo | Damien/Jack | K11
« Vastaus #3 : 16.10.2011 21:32:25 »
Ooh, en olekaan ennen löytänyt Yön talosta ficcejä! En nyt tuota voi kutsua ihan lempikirjasarjakseni, mutta jotkut hahmoista ovat aika nam :D Kuten nyt vaikka nämä kaksi herraa tässä. Ja vielä lempigenreäni H/C:ta!

Mua ärsyttää aina kirjoissa, miten Jackin ja Damienin suhteesta ei kerrota yhtään mitään (olen tosin lukenut vain suomennetut osat, joten en mene tästä takuuseen), joten tämä oli oikein piristävä lukukokemus. Oli ihanaa, että toit Jackin hahmoon syvyyttä, joka kirjassa puuttui. En nyt tiedä/muista, onko Jackin menneisyydestä kerrottu mitään, mutta tämä sopi oikein hyvin kuvaan, vaikka saikin minut surulliseksi Jack-paran puolesta.

Tekstin tyyli oli hyvin kaunista, runollistakin, mikä sopi siihen erinomaisesti. Ilmaisut olivat ihanan omaperäisiä ja ehkä juuri siksi rakastuin tekstiin niin paljon. Tunnelma oli kauniin surumielinen. Ericin hahmo oli hyvä tässä, mielestäni hyvin IC. Mun päässä Eric ainakin on juurikin tuollainen, ei täysin hyväksy poikien suhdetta vaikka niin sanookin. Ja hei, ficin nimi oli myös kaunis ja runollinen, aivan kuten itse ficcikin.

Kiitos kamalasti tästä ficistä, todellakin aivan ihana lukukokemus, olen iloinen että päädyin vilkaisemaan. Tykkäsin kamalasti sun kirjoitustyylistä, ja nyt tekee mieli tutustua sun muihinkin teksteihisi :)

Miimii
freedom is just another word
for nothing left to lose

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Aurinkopoika, tummatukka | Yön talo | Damien/Jack | K11
« Vastaus #4 : 23.10.2011 19:12:47 »
Classick: Rakastuit kiiltokuvapoikiin! ♥ Oho off. Mutta siis, kiitos kommentista. Ja oli ihanaa, kuinka valitsit tämän, vaikka et tuntenut fandomia. Ja kommenttikin oli vielä noin rakentava ja hieno ja ja ja. oppua jouduin miettimään jonkin aikaa, mutta hyvä että se sopi. Kiitos vielä.

my96: Ei ollut kolmiodraamaksi tarkoitettu ainakaan. Minusta Eric on kamala, enkä tahdo sitä pojista kummallekaan parittaa. Kiitos kommentista, ja ihanaa, että Damienilla ja Jackilla on finissä muitakin faneja kuin minä vain : )

Miimii: Kiitos kommentista! Toinenkin Jack/Damien fani. Iltani on pelastettu! Ja ei, Jackin menneisyydestä ei juuri kerrota. Se on hahmona sellainen, jolla minusta sopii angstinen tausta, ja siksi kirjoitin sille sellaisen. Mukavaa, että pidin tyylistä. Minulla on siihen välillä sellainen viha-rakkaussuhde.

♥Zoey_Redbid♥

  • *
  • Viestejä: 1
  • anna mun olla syypää sun hymyyn (:
Vs: Yön talo, Aurinkopoika, tummatukka | Damien/Jack | K11
« Vastaus #5 : 29.01.2013 11:34:08 »
Mahtava!! ;) :D :D!! Oot tosi hyvä kirjottaja oon ite aika suuri Yön Talo fani ;D ;D Siistii kuulla et en oo ainoo joka tietää koko kirjan olemassaolosta kuten suurein osa  meijjä koululaisista :D Tykkään kirjottaa kans ite- siin tulee tunteet paperille :) mut yleensä ne jää vaa siihe paperille et ne ei tuu mitenkää julkisuutee mut sä oot hei oikeesti tosi hyvä kkirjottaa :) :)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: Yön talo, Aurinkopoika, tummatukka | Damien/Jack | K11
« Vastaus #6 : 30.01.2013 20:45:11 »
♥Zoey_Redbid♥: Herrajumala en edes muistanut tämän ficin olemassaoloa, nyt nolottaa :: D Kiitos kuitenkin kommentista, kiva kuulla että joku muukin on lukenut Yön Taloa, josta kylläkin tykkäsin itse jonkinasteisesti suunnilleen kahden ensimmäisen kirjan ajan ja uudemmista osista mulla ei ole sen kummemmin positiivista kuin negatiivistakaan mielipidettä.