Nimi: Fair Play
Kirjoittaja: R.H.E
Ikäraja: S
Paritus: -
Tyylilaji: one-shot, drama, fantasia
Disclaimer: Kaikki minun <3 No joo.
Summary: Se olisi tappanut minut, ja sitä minä en halunnut. En nyt, kun oli vielä pelivaraa. Enkä varsinkaan, kun saalistajani alkoi saavuttaa minua.
A/N: Tarinakilpailuun aikoinaan. Kommentteja rakastaisin.
Fair Play
Käpäläni iskeytyivät vetiseen nurmeen uudestaan ja uudestaan. Tunsin maan lotisevan; se kuulosti korviini ilakoivalta ja kiihdyttävältä, ja vaikka tiesin pakenevani itse kuolemaa, en voinut olla nauttimatta siitä. Raskas hengitykseni höyrysi kylmässä kevätilmassa, joka osaltaan vaikutti siihen, etten voinut ottaa siitä eniten kaipaamaani nopeutta, hengenvaarallista pujottelukiitoa veitsenterävien oksien ohitse. Se olisi tappanut minut, ja sitä minä en halunnut. En nyt, kun oli vielä pelivaraa. Enkä varsinkaan, kun saalistajani alkoi saavuttaa minua.
Leikin hengelläni, kyllä minä sen tiesin. Mutta en voinut, tai edes halunnut, pidättää itseltäni tätä juoksemisen riemua ja kuoleman kuninkuutta. En minä ollut itsetuhoinen, vaan riskipelaaja. Ja pelini keskeinen idea oli siinä, kuka säilyisi pisimpään hengissä.
Seuraavassa mutkassa, joka olisi jarruttamattomana suistanut minut jokeen, ehdin vilkaista taakseni. Näin metsästäjän käsissä teräksenharmaan haulikon, ja suupieliini ilmestyi virne. Hän ei pelannut reilua peliä, kuten en minäkään. Sivusilmällä havaitsin vauhdin aiheuttaman tuulenpyörteen valkoisen häntäni päässä. Kauaa en sitä ehtinyt ihastella, kun jo kuulin herkistyneillä korvillani pamauksen. Luoti oli osunut koivun runkoon, lohkaissut siitä hienon palasen ja kimmonnut pois. Se olisin voinut olla minä, ajattelin hengästyneenä. Keuhkot pistivät vastaan jokaista nielaisua ja hapenottoa, mutta en suostunut välittämään siitä. Suuntasin katseeni suoraan eteenpäin, ja tahdonvoimalla pakotin itseni jatkamaan hengenvaarallista matkaani. Ei enää pitkälti matkaa, ja olisin voittanut tämänkin erän.
”Et sinä saa sitä kettua kiinni!” kuului karjaisu. Vääntäydyin katsomaan taakseni. Arviolta viidenkymmenen metrin päässä metsästäjä ja hänen toverinsa läähättivät raskaasti. Heidän juoksutahtinsa oli hidastunut huomattavasti, saappaat tavoittivat maata puolet hitaammin kuin vielä viisi minuuttia sitten. Hidastin vauhtia vaistomaisesti, mutta totesin sen huonoksi ideaksi luodin kiitäessä hädin tuskin kylkeni vierestä. Ei vielä, hätäännyin. Pidensin askelväliäni juuri ajoissa hypätäkseni vastaan tulevan puunrungon yli: esteen yläpuolella venytin kehoani kuin kilparatsu ja suljin kapeat silmäni. Tunsin todella eläväni sitten viime jahdin. Ketunmetsästyskausi teki elämästäni todella elämisen arvoista kaiken muun lomassa. Rakastin jännitystä, elämän ja kuoleman vaiheikasta leikkiä todellisuuden ja mieleni kesken, sähköä suonissani. Aistin vahvasti jokaisella solullani hektisen vapauden, jota olin saanut odottaa taas liian kauan.
Hypyn jälkeen laskeuduin tasapainoisesti etutassuilleni. Kynteni napsahtivat oksaan, mutten ehtinyt jäämään tutkimaan niitä tarkemmin. Kivusta päätellen jokin niistä oli irronnut, mutta ironista kyllä, se teki oloni vieläkin kiihtyneemmäksi. Vahinko ei hidastanut matkantekoa, vaan toi siihen lisää särmää.
Vihlova kipu takasessani kiinnitti huomioni hetken kuluttua. Se pureutui kiinni ytimiini, ja vain sekuntia myöhemmin kuulin viheltävän äänen korvanjuuresta. Pasmani menivät hetkeksi täysin sekaisin, kun pohdin mahdollisia vaihtoehtoja: oliko minuun osunut? Olinko arvioinut vastustajani tähtäyskyvykkyyden täysin vikaan?
Käännyin katsomaan taakseni mustat korvat luimussa, hampaat paljastettuina. Yllätyksekseni huomasin jäljittäjieni kadonneen. Hidastin vauhtia tuntuvasti ja lopulta, minuuttien kuluttua, stoppasin kokonaan. Ihmisiä ei näkynyt enää missään. Hämmentyneenä pyörähdin sulavasti ympäri, ja häntä lippuna liehuen lähdin tepsuttamaan takaisin tulosuuntaani korvat tällä kertaa täysin pystyssä. Tutkin vihreää, kosteaa ympäristöä uteliaana. Näin selvästi ylleni lankeavien koivujen jokaisen sopukan, sekä pakoreittiäni ympäröivien matalien puskien koloset. Ei mitään, ei missään. Outoa.
Kohotin kuononi ilmaan ja suljin silmäni hahmottaakseni hajut selvänä maisemana mielessäni. Pihkan ja kostean sammalen tuoksut tavoittivat mieleni ensimmäisenä. Niiden makeankirpeän tuoksun takaa oli vaikeampi hahmottaa muita hajuja, edes ihmisen omalaatuinen ominaishaju ei enää vaikuttanut ympäristössä. Lähellä minua, ehkä kilometrin päässä, vaikutti jonkin suuren kasvinsyöjän läheisyys, mutta ohitin sen välinpitämättömänä. Hirveä tai peuraa pääsisin helposti karkuun.
Samassa kipu lamautti minut kokonaan. Se iski jalkaani ylitse pääsemättömällä voimalla, joka tuntui suorastaan raastavan painavalta nivelissäni. Silmäni rävähtivät auki, enkä voinut estää vingahdusta karkaamasta kurkustani. Mulkaisin lukkiutunutta jalkaani murhaavasti, mutta lopulta päätin antaa periksi. Oli metsästäjä missä tahansa, en voisi juosta pakoon tässä tilassa. Annoin katseeni kiertää ympäri metsäpolun reunuksen etsiessäni turvallista levähdyspaikkaa. Löysin sen joen syrjästä, kohdasta jossa vesiraja ylsi juuri ja juuri vatsaani asettuessani kyljelleni puunrungon viereen suojaan katseilta. Iskostin katseeni vasempaan takaseeni, ja harmikseni huomasin sen vuotavan turhankin reippaasti verta. Katseeni muuttui tyhjäksi, kun ymmärsin mitkä seuraukset pienellä jalkarikolla saattoi olla; jos haava olisi liian syvä tai se tulehtuisi, juoksuni olisivat historiaa. Kurtistin kulmiani huolissani. Nuolaisin punaruskeaa, veren tahrimaa kohtaa varovasti, ja maistoin raudan inhottavan vahvana kielelläni. Kampesin itseni pystyyn märälle nurmelle, ja ennen kuin sain tasapainoni kuriin, hoipuin hetken ja ehdin kolauttaa pääni rungon oksaan. Valkoiset poskikarvani saivat osansa likaisesta pinnasta.
En uskaltanut enää liikkua täydessä vauhdissa. Laahasin itseäni polkua pitkin eteenpäin ja sätin typeryyttäni. Olin heti alkuun pilannut monta herkullista saalistusjahtia. Metsän värit alkoivat muuttua mitä kauemmin matkasin, ja ennen pitkää huomasin pimeän laskeutuneen. Niskavillani pörhistyivät navakan tuulen kiskoessa ylitseni. Huomasin murisevani oudolle tunteelle matalasti, joten pudistin päätäni toivottomana. Olisi päästävä nopeasti metsänrajaan, jotta voisin muuttaa muotoani.
Aamuauringon jo luodessa ensimmäisiä säteitään kylmään säähän saavutin viimeinkin aukean, josta eteenpäin kasvusto alkoi harveta. Nuuhkaisin pitkään raikasta metsäntuoksua, ennen kuin haikeana suljin silmäni ja päästin henkäisyn karkaamaan mustilta huuliltani. Polttava tunne roihahti rinnassani, niin että teki mieli kiljua, mutta purin hammasta ja estin äänen joka olisi paljastanut olinpaikkani. Kipu viipyi kauan, kuin tahallaan yrittäen saada suojaukseni heltymään satuttaakseen vielä lisää. Olin jo osittain kyllästynyt muutoksen tuomaan vavisuttavaan tuskaan, mutta tiesin, että ilman sitä elämäni ei olisi ollut elämisen arvoista. Olin aina rakastanut vapautta sen kaikissa variaatioissa, joten saatuani ainutlaatuisen mahdollisuuden saavuttaa sen olin päättänyt käyttää tilaisuuden hyväkseni.
Vähän kerrallaan kipu irrotti rönsyilevän otteensa ruumiistani. Viimeinen kipinä tismalleen sydämeni kohdalla sai minut haukkomaan henkeäni jälleen kerran, enkä voinut estää itseäni valahtamasta maahan täysin toimintakyvyttömänä. Vielä kakoessani avasin silmäni vähän kerrallaan. Näkymä oli muuttunut niin paljon: ketun silmin yö oli ollut kaunis ja täynnä elämää, enää se oli pelkkä musta kuori kaikesta loistostaan. Kylmyys tarrautui vartalooni samalla hetkellä, kun tajusin olevani taas ihmismuodossani. Pieni kyynel valui silmäkulmastani kohti poskea. Nilkkaani pitkin todella valui verivana: ei niin pahannäköinen kuin eläimen muodossa, mutta tarpeeksi paha pelätäkseni jalkani kohtaloa.
Kohotin katseeni taivaalle nähdäkseni täysikuun katoavan pilvien taakse. Tunsin viimeisten eläinjäänteiden palavan pois verestäni. Se tuntui hyvin ristiriitaiselta, kuin joku olisi asettanut neulan sisääni ja samalla imenyt verta ja toisaalta ruiskuttanut suoniini jotain jäätävää, joka tuntui erilaiselta kuin puhdas eläinveri.
Ihmiskettu, niin muut olisivat minua kutsuneet jos olisivat tienneet. Vaan tuntemattomat olivat heille taikuuden tiet, niin kuin minullekin ennen vuoden takaista puremaa. En ollut koskaan uskonut ihmissusiin, saatikka sitten kuullutkaan ihmisketuista, mutta olin onnellinen että olin silloin osunut metsään. Jännitin lihakseni, ja tunsin yöjuoksun rasituksen. Irvokas hymy taipui huulilleni; pian, haavani parannuttua, olisi minun vuoroni olla metsästäjä.
***
