Nimi: Kupillinen rakkautta, kiitos
Kirjoittaja: Pyry
Genre: slash, oneshot
Ikäraja: K-11
Summary: Silti hän päättää tilata sen, mitä tahtookin: "Kupillinen rakkautta, kiitos."A/N: Okei, apua. Huomasin juuri, että minähän olen valtaamassa Pergamentinpalaa kokonaan näillä teksteilläni.
Pitäisi kai jo alkaa rajoittaa tätä ... Mutta kun öisin tulee näitä inspiraatioita ja kun niiden sitten antaa viedä, niin käy näin! Anteeksi kaikille, yritän rajoittaa, etten nyt vaikuta ihan joltakin nolifelta, jolla ei muuta elämää olekaan. Ja tietenkin sen takia, että muidenkin teksteille jäisi tilaa.
Eli tässäpä tämä, HYVIN epämääräinen mikälienee slash(ainakin pitäisi olla)pätkä. Eipä mitään varsinaista juonta, tahdoin vain kirjoittaa jotakin pientä kahvilasta kun otsikko iski varoittamatta tajuntaani.
Osallistuu kuitenkin
Slash10 2.0 - haasteeseen.
Viileänpuoleisen kevättuulen myötä Oliver hymähtää ja kohentaa mustan
lierihattunsa asentoa luonnonkiharien, suklaanruskeiden suortuviensa päällä.
Pitkähkö miehenalku asettelee kermanvalkoista
kaulahuiviaan paremmin, vilkuillen huuruisten lasejensa läpi keväistä keskuspuistoa.
Oliverin katse käy läpi kaikki ne tympääntyneet koiranulkoiluttajat, puolikuolleilta
näyttävät lenkkeilijät ja puistonpenkeillä kuhertelevat kyyhkyläiset.
Taivas on virheettömän sininen, eikä pilviäkään näy peittämässä aurinkoa.
Päivää voisi kai kutsua täydelliseksi sunnuntaiksi,
ainakin Oliverin mielestä. Täydellinen päivä käväistä lähikuppilassa kahvittelemassa
ja kuuntelemassa kunnon jazz-musiikkia.
Ah, ihanainen vapaapäivä. "Hyvää iltapäivää, herra. Mitä saisi olla?"
Oliverin korviin kantautuu luonnollisen ystävälliseltä kuulostava miesääni
ja hän nostaakin katseensa sanomalehden lihavoiduista otsikoista,
joissa mainostetaan taas jonkun nuorukaisen kuolemaa.
Miksi sanomalehtien uutiset ovat aina sellaisia tragedioita?
Eikö ihmisiä kiinnosta ollenkaan positiivisuus tai se, että aurinko paistaa
tälläkin hetkellä valaisten kaikkien päivää valaen uutta toivoa elämiseen?
"Herra?" ääni toistaa kysyvänä ja saa Oliverin havahtumaan ajatuksistaan.
Oliverin tumma katse viipyilee kauniisti hymyilevässä tarjoilijassa, etsiskelee
pienimpiäkin yksityiskohtia toisen kasvoista ja kehosta. Miehellä on lyhyet,
vaaleat hiukset, harmaansiniset silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mies on melko pitkä,
mutta Oliver on siitä huolimatta rutkasti pidempi.
Miehen huulilla keikkuva hymy on kaunis, vaikka se onkin miehen hymy.
Muuta sanaa ei sitä hymyä kuvaamaan vain löydy.
Se on vain yksinkertaisesti kaunis ja saa Oliverin sydämen sulamaan lempeydellään.
Kyllähän Oliver tietää, että mies luultavasti hymyilee niin kaikille asiakkailleen,
mutta ei aina sovi takertua pikkuseikkoihin. Hymy on aito ja se riittää Oliverille.
Oliver huomaa miehen katsovan häntä odottavana ja rykäiseekin kuuluvasti.
"Eli mitä saisi olla?" mies toistaa kysymyksensä, hymynsä muuttuneena hieman kiusaantuneeksi.
Ei, takaisin se äskeinen hymy, Oliver pyytää mielessään anovana.
Kuitenkin Oliverin katsellessa hymyilevää miekkosta hänen kehonsa jännittyy ja lämmin tunne,
jonka Oliver liian hyvin tuntee, valtaa hänen ruumiinsa.
Ei voi olla totta, tämä mies? Oliver osoittaa kysymyksen jollekin ylemmälle voimalle ja katsahtaa epäuskoisena yhä
vain hänelle hymyilevään untuvapäähän. Ei vastausta.
Ei tietenkään vastausta, typerä, Oliver toruu itseään.
Ei vaan tietenkin jumalat vastaisivat hänen kysymykseensä.
"Hei tervepä terve, Oliver, mitäs kuuluu?" Zeus kysyisi pilveltään,
lemmenkipeät pikkuenkelit kyljessään.
"Mitäs tässä kahvia odotellessa, ja taisin rakastua tässä ohimennen mieheen. Entä itsellesi?"
Ei todellakaan! Oliver katselee tarjoilijaa yrittäen arvioida toisen ikää, luonnetta,
parisuhdetilannetta ja aivan kaikkea.
No, tuskin kukaan voisikaan pitää näppinsä erossa sellaisesta miehestä kuin tuo, Oliver ajattelee ja harmistuu pienistä mahdollisuuksistaan mieheen.
Silti hän päättää tilata sen, mitä tahtookin: "Kupillinen rakkautta, kiitos."
***
"Kupillinen rakkautta, kiitos! Niin sä sanoit!" Oliverin kainaloon
käpertynyt vaaleaverikkö nauraa ihanan heleää nauruaan ja saa Oliverin virnistämään.
"Sitä mä halusin."
"Jotenkin mahtavasti sanottu", vaaleampi mies, jota on Oliverin tietojen
mukaan siunattu nimellä Jeremias, kehuu miestä.
"Tiedetään", Oliverin virnistys leveni.
"Hyödynsit mun ammattivalintaa."
"Niin tein."
Oliver katselee vieressään makoilevaa, aurinkoisena hymyilevää untuvapäätä
ja antaa itselleen luvan suukottaa pienesti toisen päälakea.
Jos Jeremias ja aurinko kilpailisivat siitä, kumpi on aurinkoisempi,
Jeremias voittaisi takuulla.
"Muistan sen kuin eilisen", Jeremias muistelee haikeana.
"Se oli eilen."
"Eikä ollut! Siitä on vuosi aikaa."
"13 kuukautta, seitsemän päivää ja viitisen tuntia", Oliver täsmentää ja hymähtää lähes hempeänä.
"Miten sä voit muistaa tollasia?" toinen kysyy hieman ihmeissään
ja samalla ihailevana Oliverin hyvästä muistista.
"Tärkeät asiat muistaa helposti", Oliver vastaa ja hymyilee.
Ei hän todellisuudessa muista niin tarkkaan, kuin väittää muistavansa,
mutta eihän Jeremias sitä tiedä.
"Parantumaton imartelija", Jeremias naurahtaa.
"Kupillinen rakkautta, kiitos", Oliver lausuu unohtumattoman repliikkinsä ja saa
molempien kasvoille kohoamaan typerän virnistyksen.
"Tulee heti, herra", Jeremias vastaa ja kohottautuu suutelemaan Oliveria.
Oliver vastaakin heti intohimoisesti toisen suudelmaan,
antaen kielensä miekkailla toisen oman kanssa kuin missäkin miekkataistelussa.
Jos hän tosiaan olisi, niin Jeremias olisi voittanut jo,
sillä miehellä sattuu olemaan rutkasti enemmän kokemusta suutelusta.
Oliver nostaakin Jeremiaksen paitaa hitaasti ylemmäs ja Jeremias mutristaa suutaan.
"Mä oon aina alla."
"Sä oot meistä se neiti."
"Minkä perusteella muka?" Jeremias puuskahtaa.
"Kenellä on pinkkejä kumiankkoja kylpyammeessa?" Oliver vastaa virnistyksellä.
"Okei, voitit."
"Ainahan mä voitan", Oliver naurahtaa ja antaa dominoivan puolensa ottaa pelin haltuunsa.
Illasta taitaakin tulla melkoinen pyörremyrsky, Oliver toteaa mielessään ilkikurisena.
