Nimi: Lähtijä
Kirjoittaja: Hopeakettu
Fandom: Tuntematon sotilas
Tyylilaji: Draama, angst, tunnelmointi, sanoilla leikittely, aamu-utu
Ikäraja: S
Paritus: Tassu/Tyyne
Vastuuvapaus: Hahmot ja
Tuntematon sotilas kuuluvat
Väinö Linnalle, minä vain osoitan kunnioitusta hänelle omalla omituisella tavallani
Haasteet: Fandom10 ja
Perspektiiviä parituksiin parilla
CanonYhteenveto: – Haluatko sie muka männä takasin? Lyyli kuiskaa miestään olkapäähän.A/N: Lupailin
Nukkemestarille kirjoittavani jotain Rokasta, mutta koska muistini on niin ylihevosveto, tekstiä tulikin Tassusta. (Ja jouluksi piti olla valmista, olkoot tämä vaikka, hmm, huomisen kevätpäiväntasauksen kunniaksi!
) Enkä edelleenkään osaa Karjalan murretta, joten jos joku bongailee puheessa virheitä, olisin iloinen jos huomauttaisitte.
Jollain tapaa tästä tuli tismalleen sellainen kuin halusinkin, mutta silti mokoman piti mennä vänkyröimään viime silauksilla. Möh!
LähtijäTyyne makaa liikkumatta ohuen kesäpeiton alla ja silmäilee pientä kamaria, jonka yöpöydälle sytytetty kynttilä saa hehkumaan lämpimän oranssin väreissä. Hän seuraa katseellaan, kuinka kattoon leviävä valo tummenee asteittain paetessaan huoneen kauimmaiseen nurkkaan, ja miten aalloiksi rypistyneen lakanan varjot väpättävät. Hiljalleen häipyvä hämärä kurkkii vielä ikkunasta sisälle, kevyt aamu-usva näkyy jo tanssahtelevan pellolla. Kuin itseään rauhoitellakseen nainen silottelee kädellään lakanaa, johon repeää pieni reikä repaleiseksi järsityn kynnen takertuessa siihen kiinni.
Menny käytössä iha hajalle. Ihan niinku sieki.Hopeinen savukiehkura kohoaa ilmaan kevyen henkäyksen saattelemana ja haihtuu sitten pyörteillen. Tyyne on jo torumassa Tassua sisällä tupakoimisesta, mutta antaakin asian olla.
No polta ny. Lieneekö tuo ny niin paha tapa…Hän kohottautuu ääneti istumaan ja katselee sängyn toisella laidalla istuvan miehen selkää. Selkärangan nikamat varjostuvat selkeästi auringon paahtamalle iholle, ja lukemattomat haavat ja mustelmat miehen kuhmuisessa kehossa kertovat tarinoita kauheuksista, jotka Tyyne saattaa vain kuvitella. Välillä pölyisessä hiljaisuudessa kuuluu lisää Tassun hengenvetoja ja kylkiluut törröttävät hetken ihosta lävitse ennen kuin uusi savupilvi käy ilmoille.
Lopulta mies tumppaa tupakkansa röyhkeästi seinään ja kumartuu sitten kaksinkerroin, kai piilottaakseen tumpin räsymaton alle. Hän alkaa kiskoa vierellään lojunutta pellavapaitaa ylleen, ja Tyyne seuraa hetken kuinka hoikat sormet näpertävät pikkuisten nappien kimpussa, kunnes ei voi enää vaieta:
–Meinasit sie lähtee takasin sinne virkomatta mittää?
Tassu hätkähtää; nappi lipeää sormista, mutta pää ei käänny. Hän vilkaisee seinään takertunutta tuhkaa - se jäisi siihen vaikka hän lähtisi - ja käy sitten taas mitään sanomatta napin kimppuun.
–No sano ies millonka siulla on ens kerran loma.
Vaikka Tyyne kuinka yrittää pitää äänensä vakaana ja normaalin jämäkkänä, hän ei voi mitään viimeisten sanojen lävitse tirskahtelevalle pelolle. Tassu pysyy yhä vaiti, mutta alkaessaan kiskoa housuja jalkoihinsa hän mumisee:
–Kait se sen kolmen kuukauden päästä taas, tosin eihän sitä ennalta varmaks tiiä kukkaan…
Nii tietysti, eihän sitä ikinä tiiä jos vaikka kaatuu… Samassa Tyyne hätkähtää vaiettuja ajatuksiaan ja melkein suuttuu itselleen.
Mitä sie nyt tuommosta aattelet, tietenkää Tassu ei kuole! Ohan sillä lapset elätettävänä ja kaikki! Hän koettaa kadottaa järkensä perukoille sen tosiasian, ettei kuolema piittaa kenellä on perhe ja kenellä ei, koettaa siten tehdä miehestään kuolemattoman.
Kun Tassu on saanut saappaatkin jalkaansa ja on nousemassa lähteäkseen, Tyyne menettää äkisti itsensä hallinnan; hän hyökkää peiton ylitse toisen kimppuun, ja pulleat kädet kietoutuvat luiseville hartioille kuin viitaksi.
–Elä mee!
Hän haluaa pysäyttää tuvassa jatkuvasti tiksuttavan ajan, haluaa pakottaa miehensä pysymään luonaan turvassa, kunnes he molemmat vetävät henkeä viimeisen kerran, haluaa Tassun kuolevan rauhallisesti omaisten parissa eikä vierailla mailla tuntemattomien sotilaiden keskellä, haluaa, että hänen ei tarvitse enää pelätä suruviestiä sydän kurkussa ja ristinmerkki tuhanteen kertaan tehtynä hakiessaan postia kylältä tai jonkun kävellessä maantietä pitkin, ettei lasten tarvitse vähän väliä kysyä tuleeko isä enää takaisin…
–Haluatko sie muka männä takasin? Tyyne kuiskaa miestään olkapäähän, kun ei keksi muutakaan.
–En tietenkää, kuuluu vaimea vastaus, – mutta ko on pakko.
–Mikä pakko?
–Pakko ko käsketään ylhäältä.
–Ihmisiähän ne sielläki vaa on, hienommat hynttyyt vaan suana ylleen ja takit täyteen killuttumia! Tyyne irvistää äkäisesti, ettei pillahtaisi itkuun, mutta epäonnistuu. Kuukausien ajan padottu ahdistus putoilee nyt kosteina helminä alas silmistä, ja Tassu jäykistyy hiukan; Tyynellä ei yleensä ole tapana itkeä. Hiljainen nyyhkytys värisee huoneessa, ja hetken Tassu antaa kyyneleiden hiipiä selkäänsä pitkin ja pusertaa reisiensä kangasta rystyset valkeina, jotteivät hänenkin poskensa kostuisi. Eivätkö ne korkea-arvoiset herrat tosiaankaan tajunneet, mitä he tekevät tavallisille miehille ja perheille, tavallisille ja viattomille? Eivätkö he sitä käsittäneet, vai eivätkö he vain välittäneet kuolleiden sotilaiden –
ihmisten - turhaan vuodattamasta verestä tai isättömiksi jäävien lasten kyyneleistä?
Lähdön aika raksuttaa vääjäämättä koko ajan lähemmäksi, ja viimein aurinko tirkistää ikkunasta huoneeseen hahmotellen avioparin venähtäneen siluetin seinälle. Peläten turvallisen hetken pirstaloimista Tassu hipaisee Tyynen paksuja käsiä kaulansa ympärillä.
–Päästähän ny.
Tassun ääni on vakava, jopa vakavampi kuin tavallisesti, ja Tyyne käsittää, että on aika totella. Vastahakoisesti hän irrottaa otteensa ja päästää miehensä menemään.
