Kirjoittaja Aihe: Täydenkuun kesyttäjä (K-11, Sirius/Remus, drama, slash)  (Luettu 2443 kertaa)

Chikyro

  • Vieras
Title: Täydenkuun kesyttäjä
Author: Chikyro
Fandom: HP > kelmit & kumppanit
Pairing: Remus Lupin / Sirius Musta (+ James Potter / Lily Evans)
Disclaimer: Rowling omistaa itse kaikki hahmonsa ja paikkansa, Jaana Kapari-Jatta suomennetut nimet, minä ainoastaan itsekkäästi lainailen kaikkea omia kirjoituksiani varten. Mukana on toki myös originaalihahmojani, mainittakoon esimerkkinä vaikkapa Beaufort Siliätie. En tietenkään tienaa rahaa enkä tarkoita kenellekään tässä luomakunnassa tallaavalle mitään pahaa – ihan kuin moinen ficci sitä voisikaan aiheuttaa.
Warnings: Paikoitellen hiukan karskia kielenkäyttöä, synkkyyttä ja sitä rataa. Ei mitään tarkkaan kuvailtua.
Genre: drama, acad, slash, first time
Rating: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
@ kelmien viimeinen lukuvuosi Tylypahkassa
Summary: Kun viimeinen lukuvuosi Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa pyörähtää joutuisasti käyntiin, ei kukaan kelmeistä voi enää väittää, etteikö opiskelu silloin tällöin pistäisi koville. S.U.P.E.R:t on suoritettava, mieluiten menestyksellä, eikä edes Sirius Musta voi lyödä kaikkea leikiksi. Joku kenties sanoisi, että Sirius kirja kädessä on kerrassaan eriskummallinen näky, mutta se ei ole mitään verrattuna valmistumista edeltävään ihmissuhdesotkuun.
Etenkin Siriuksen ystäväpiiri on pahemman kerran solmussa, kun hän tajuaa pitävänsä Remuksesta hieman eri tavalla kuin muista tovereistaan. Tämä pieni havainto johtaa jos jonkinlaisiin mutkiin matkan varrella, ja yhden jos toisenkin nuorukaisen keskittyminen opintoihin herpaantuu. Valvojaoppilaaksi valittu James jaksaa yhä roikkua tuloksetta saman tehtävän parissa puurtavan Lilyn kimpussa, muttei häneltäkään jää huomaamatta, mitä Siriuksen ja Remuksen välillä tapahtuu…
Entä kuka on Beaufort Siliätie ja mitä tekemistä hänellä on Remuksen kanssa?
A/N: Pyysin veljeltäni Alakhanilta haasteen Potter-ficciin ja sainkin sellaisen heti vuorokauden kuluttua. Halusin kirjoittaa nimenomaan Harryn isän ja kumppaneiden Tylypahkassa vietetyistä nuoruusvuosista, mutta se oli ainoa kriteerini haasteenantajalle. Tässä tehtävänantoni, katsokaakin että noudatan sitä tarkasti:


Alustus: Kelmit käyvät viimeistä vuottaan Tylypahkassa ja tunnelmat kaverusten välillä tiivistyvät. Kalkaroksen temput aiheuttavat nuorille velhoille päänvaivaa, ja myös koulunkäynti painaa päälle, sillä opiskelu on nyt tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Sirius ei tuttuun tapaansa osaa keskittyä täysin siihen, mitä loitsutunnilla opetetaan, sillä hänen ajatuksensa harhailevat tällä kertaa jossain aivan muualla. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuntee jotain ystävyyttä suurempaa erästä kaveriaan kohtaan…
Genre: slash, acad, first time, ship, drama
Rating: K-13 – 15. Jos tuntuu siltä.
Haastajan kommentit: Ficci perustuu siis kelmien viimeiseen vuoteen Tylypahkassa. Pairingilla Remus/Sirius, sekä hieman Lily/Jamesia voisi vilahtaa sivussa. Ideana olisi, että viimeisen lukuvuoden aikana Sirius uskaltaa viimein kertoa Remukselle tunteistaan häntä kohtaan. Tämä johtaa aikamoisiin ihmissuhdekiemuroihin kaverusten välillä. Pari päätyy kyllä vaikeuksien kautta yhteen, sinulla onkin aikalailla vapaat kädet, minkämoisia esteitä matkan varrelta löytyy. Pituus on plussaa.
Pakollisia asioita:
”Se on kiltti koira, paitsi kotitontuille.” (James Potterin suusta.)
Makuuhuoneesta astui ulos vanha kääpiö housunsepalustaan sulkien. Hänellä oli punainen smokki päällään.
”Menisitkö pois päältäni? Mukavaahan tässä on olla, mutta on vähän yleisöä.” (Sirius)
”Varo vähän sen keppisi kanssa.” (Joku opettaja.)
Muumio.
Märät bokserit.
Kotitonttu kantamassa isompaa soihtua kuin hän itse.
Maahisten alusvaatekauppa.
Jättiläisten laihdutusopas.
”Olen varma että hiippailitte eilen tuonne murjuun.” (Saat päättää henkilön.)

Onnea kirjoituksessa!
Alakhan.

Tämä on ensimmäinen ficcini Potter-sarjaan liittyen, joten minkäänlaista laatutakuuta tuskin on. Toivon kuitenkin, että joku lukisi ja ehkä mahdollisesti tykkäisikin jollain tasolla.
R&R: Jees, palautetta saa antaa mielin määrin, niin negatiivista kuin positiivistakin.:>


LUKU NUMERO YKSI: VANHA UUSI TUNTEMATON

1


Kovinkaan moni oppilas ei saanut koko elinaikanaan tietää, mikä näkymätön voima veti Tylypahkan koululle itsekseen siirtyviä vaunuja, mutta Beaufort Siliätie tajusi thestralit jo heti toisena kouluvuonna, kun hän ensimmäistä kertaa matkusti junalaiturilta Tylypahkaan vaunuissa. Oikeastaan hän oli menossa elämänsä ensimmäistä kertaa velhokouluun, mutta hänellä ei ollut paljonkaan ihmeteltävää toisin kuin useimmilla ensikertalaisilla. Beaufort oli elänyt suuressa velhoyhteisössä koko ikänsä, hän oli aina tuntenut olevansa osa jonkinlaista kaikkeutta, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut murehtia yksinjäämisestä. Silti hän oli jossain vaiheessa jäänyt yksin, eronnut porukasta, ja vaikka se saattoi olla tarkoituksellistakin, ei se ollut hänestä erityisen mukavaa. Hän istui yksin thestralien vetämässä vaunussa ja tunsi jälleen elävänsä omassa maailmassaan… jos Dumbledore halusi hänen kuuluvan tänne, hän myös aikoi kuulua. Albus Dumbledore oli yksi niistä velhoista, joita hänen sukunsa kumarsi, muttei kunnioittanut.
           
Kun vaunut pysähtyivät ja oppilaat alkoivat soljua tasaisena virtana sisään koulun avonaisista, raskastekoisista porteista, Beaufort katsoi parhaaksi jäädä tahallaan hiukan jälkeen. Porukan hänniltä oli helpompi tarkkailla väkeä. Hän ei kuitenkaan löytänyt etsimäänsä, hänestä tuntui että maa oli nielaissut Remus Lupinin. Toki oli olemassa vaikka kuinka paljon asioita, joita Remuksen kaltaiselle hylkiölle saattoi tapahtua, mutta Beaufort ei jaksanut käydä niitä kaikkia läpi mielessään. Hän oli odottanut Remuksen tapaamista suuresti, enemmän kuin taikoja, joita vihdoinkin oppisi tekemään; jopa enemmän kuin ystäviä, joita hän hyvällä tuurilla saisi… hänellä oli ollut useita syitä tulla kouluun, hän oli tehnyt niistä listankin, joka sittemmin oli hukkunut, mutta painavin syy oli ollut ja oli edelleen Remus Lupin, jonka tapaamista hän odotti enemmän kuin mitään oli koskaan odottanut. Hänen oli pakko nähdä tuo seitsemäsluokkalainen nuori mies edes vilaukselta, hänen oli pakko murtaa ilkeästi mahanpohjassaan kärvistelevä jännitys.
           
Ventovieraat Beaufortin ympärillä eivät kiinnittäneet lyhyenläntään kaksitoistavuotiaaseen poikaan mitään huomiota, eivät vielä, heille hän oli mustiin kaapuihin pukeutunut tavallistakin tavallisempi koululainen muiden joukossa, mutta Beaufort tiesi alkavansa vetää pian pitkiä ja vähän lyhyempiäkin katseita puoleensa. Viimeistään viikon päästä hänen yksinäistä erakonluonnettaan alettaisiin oudoksua, mutta silloin se ehkä vielä painettaisiin villaisella, ainakin sen verran villaisella ettei Beaufortin tarvitsisi murehtia. Mitä murehdittavaa hänellä oikeastaan olikaan? Hän eli horjumattomassa todellisuudessa, hänen isänsä vanha matka-arkku, jota hän raahasi perässään, oli pakattu täyteen loitsukirjoja ja vaihtovaatteita ja kaikkea tarpeellista, ja hänen äitinsä oli luvannut lähettää hänelle heti huomenna kirjeen pöllöpostilla. Kaiken kukkuraksi hän oli menossa velhokouluun, ja sen luulisi innostavan ihan ketä tahansa. Hän ei kuitenkaan ollut sen onnellisempi kuin eilenkään.
           
Hän ei myöskään ollut ainoa, joka oli huolissaan Remus Lupinista ja tämän katoamistempusta.

2

Sirius Musta vilkuili silminnähden hermostuneena ympärilleen, mikä oli vaikeaa, sillä hänen oli samalla keskityttävä seuraamaan Peteriä, josta hän ei halunnut joutua erilleen heti kättelyssä. Sirius keräsi magneetin lailla katseita ohikulkevilta tytöiltä, jotka naureskelivat hänen kompuroinnilleen portaissa, mutta hän ei kiinnittänyt näihin minkäänlaista huomiota, mikä oli luultavasti monille pieni pettymys. Siriuksella oli tärkeämpää tekemistä, paljon tärkeämpää tekemistä.
           
”Matohäntä!” hän huudahti edessään kulkevalle pojalle, ja tämä kääntyi oitis. ”Remus… minä en löydä – ”
           
Hän ei ehtinyt lausettaan loppuun, koska juuri silloin iloisesti pulputtava ryhmä arviolta noin kolmasluokkalaisia noitia tunki heidän väliinsä. Muutama tytöistä soi Siriukselle pienen hymyn, maltillisen mutta viettelevän, joskaan yksikään hymyistä ei näyttänyt millään tavalla viehättävältä Siriuksen silmissä. Hän käänsi omatkin suupielensä pikaiseen vastahymyyn, mutta vakavoitui heti, kun tytöt olivat kadonneet väkimassaan. Kiireisimmät oppilaat olivat ehtineet jo suuren salin avoimille oville asti eivätkä Sirius ja Peter olleet heistä paljon jäljessä. Heidän oli keskityttävä, jotteivät he menettäneet hyviä paikkojaan ihmispaljoudessa, joka tungeksi kohti salin sisäänkäyntiä – normaalisti tylypahkalaiset käyttäytyivät siivommin eivätkä rymistelleet ympäriinsä kuin peikot silmät sidottuina, mutta ulkona oli kurja sää ja jokainen halusi päästä mahdollisimman pian suuren salin lämpöön, joka hehkui eteishalliin asti kutsuvana ja ystävällisenä. Se oli kuin vastakohta Kalmanhanaukio kahdelletoista, jonka monet tunsivat yhä Siriuksen kotina, vaikkei hän siellä varsinaisesti enää asunutkaan. Hän tunsi suunnatonta mielihyvää ajatellessaan Jamesia, Jamesia ja tämän kotia, joka oli nyt myös hänen kotinsa. Häntä ei haitannut, vaikka hänen äitinsä olikin poistanut hänet Mustan kallisarvoisesta sukupuusta; hän ei olisi voinut vähempää välittää.
           
Suuressa salissa Peter raivasi tiensä Rohkelikon pöydän luo ja Sirius seurasi häntä ajatukset siellä täällä vaellellen. Joku kuudesluokkalainen luihuinen sähähti ilkeään sävyyn jotakin Siriukselle, kun tämä astui epähuomiossa hänen varpailleen, mutta Sirius ei ottanut kirousta kuuleviin korviinsa. Hän oli juuri huomannut Jamesin, joka istui jo pitkän pöydän ääressä, tämä oli ilmeisesti ehtinyt vihdoin ja viimein rentoutumaan johtajapojan tehtäviltään. Sirius tarttui Peteriä hihansuusta ja kiskoi tämän määrätietoisesti heidän ystävänsä luokse. He istuutuivat molemmin puolin Jamesia, ja Sirius nojautui oitis hänen suuntaansa. Hän halusi kertoa asiansa vielä, kun salissa vallitsi meteli ja puheensorina nuorien noitien ja velhojen asettuessa paikoilleen tupapöytien ääreen.
           
”Kukaan ei ole nähnyt Kuutamoa”, hän aloitti vilkuillen vakavana ympärilleen siltä varalta, että joku utelias saisi päähänsä salakuunnella heitä. ”En tajua, missä hän voi olla, ja alan tosissani huolestua.”
           
James kohotti väsyneen näköisenä toista kulmaansa. ”Ehkä hän vain myöhästyi junasta”, hän sanoi. ”Jospa hän yksinkertaisesti… no, myöhästyi! Älä turhaan hätäile, hänhän on ihminen siinä missä me muutkin.”
           
”Ihmissusi”, Peter sanoi virne rotannaamallaan.
           
”Ja sitäkin vain korkeintaan kerran kuussa”, James huomautti. ”Älkää viitsikö, hän on varmasti elämänsä kunnossa.”
           
Sirius tunsi olonsa epämukavaksi. Oliko Remus vielä koskaan ollut elämänsä kunnossa? Hän ei uskonut sitä, ei vaikka James kuinka väittikin vastaan, ja James oli kova väittelemään. Siriuksesta tuntui, että hän oli tällä kertaa oikeassa olettaessaan, ettei Remus ollut jäänyt Tylypahkan pikajunasta pois huvin vuoksi tai edes pilanpäiten. Remus ei ollut toisten kustannuksella pilailevaa tyyppiä, ei ollenkaan, eikä hän taatusti ollut sen paremmassa kunnossa kuin viime kesäkuussakaan, se oli yksi niistä asioista joista Sirius oli ehdottoman varma. Hänen päänsä sisällä kummittelevalla pojalla oli kalpeat, vakavat kasvot ja nuhjuiset vaatteet, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä olemus… se oli Remus, jonka hän tunsi, eikä se Remus ollut koulussa. Mitä tahansa oli voinut tapahtua, mitä tahansa.
           
Juuri, kun Sirius kumartui jälleen Jamesin puoleen kysyäkseen, milloin Remus oli viimeksi lähettänyt tälle kirjeen, nousi salin etuosassa Albus Dumbledore kädet levällään seisomaan. Rehtorin kasvot olivat sulaneet lempeään hymyyn, kun hän katsoi kohteliaaseen hiljaisuuteen vaienneita oppilaitaan.
           
”Tervetuloa takaisin Tylypahkaan”, rehtori Dumbledore julisti kantavalla äänellä. ”Meidän on jälleen aika aloittaa uusi, yhteinen vuosi täynnä taikuutta. Te olette epäilemättä nälkäisiä ja palatte halusta käydä käsiksi pöytien antimiin, mutta ikävä kyllä minun on viivyteltävä tuota onnellista hetkeä vielä vähän muistuttamalla teitä yhteisistä pelisäännöistä…”
           
Siriuksen keskittyminen petti ja hän lakkasi kuuntelemasta.

3

”Kuka tuo pienikokoinen poika Armoverin Elspethin vieressä on?” Sirius supatti Jamesin korvaan, kun lajitteluhattu oli hoitanut velvollisuutensa loppuun ja ylellinen tarjoilu oli ilmestynyt tupapöydille. ”Tuo tuossa.” Hän osoitti huomaamattomasti sormellaan.
           
”Uusi oppilas?” James ehdotti välinpitämättömästi hädin tuskin vilkaistuaan poikaa. ”En minä tiedä.” Hän syventyi jälleen lautaseensa, keskittyi tyhjentämään sen.
           
Sirius rypisti otsaansa. ”Ei häntä lajiteltu, hän on kai toisella luokka-asteella”, hän mutisi. ”Outoa, en ole nähnyt häntä koskaan aiemmin.”
           
Arvoitus ei kiinnostanut Jamesia yhtä paljon kuin Siriusta, ja tämä alkoikin pian keskustella oikealla puolellaan istuvan Peterin kanssa jostakin kesälomalla löytämästään loitsusta. Siriuksen otsalle ilmestyneet juonteet eivät kadonneet, eikä hän saanut silmiään irti pojasta, joka istui pöydän toisella puolella vähän matkan päässä hänestä oikealle. Hänestä tuntui omituiselta, ikään kuin hän olisi nähnyt pojan jossain aiemminkin. Sirius yritti kaivella muistiaan kiivaasti, mutta hän ei keksinyt ratkaisua. Tietämättömyys teki hänet aina levottomaksi, hänellä oli alituinen tarve saada vastauksia, mutta nyt hän oli täysin neuvoton.
           
Huoli Remuksesta painoi Siriuksen vatsanpohjassa yhä häiritsevämpänä, kun lukuisat perunalajikkeet, paistit, kastikkeet ja vihannekset haihtuivat ja tekivät tilaa toinen toistaan maukkaammille jälkiruoille. James tökki Siriusta vähän väliä kylkeen, yritti saada ystävänsä syömään, mutta Siriuksen ruokahalu oli kadonnut täysin. Hän työnsi lautasensa pois, pani lusikkansa sivuun ja kieltäytyi ärtyneenä omenanmakuisesta hyllyvähyytelöstä, jota James tyrkytti hänelle tarmokkaasti.
           
”Ihan totta, Anturajalka”, James voihkaisi nielaistuaan palan siirappitorttua kokonaisena. ”Älä viitsi olla lapsellinen. Ajattele positiivisesti. Sinä olet taas Tylypahkassa ja vaikka mitä mullistavaa voi tapahtua.”
           
”Tai on jo tapahtunut”, Sirius täydensi kitkerästi. ”Minä en hymyile, kunnes tiedän, missä Kuutamo vaeltaa.”
           
Hän pakotti kasvoilleen mahdollisimman itsepäisen ilmeen, ja kun oli kyse Siriuksesta, se todellakin oli itsepäinen. Siinä samassa vähän matkan päässä istuva tyttörykelmä kuitenkin äkkäsi hänet, ja jokainen heistä viritti kasvoilleen kauneimman hammashymynsä. Siriuksen huulet vastasivat siihen automaattisesti, hän ei osannut hillitä itseään, ja James näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä. Sirius kaivoi kaapunsa uumenista kaljuunan, pudotti sen Jamesin kämmenelle ja risti omat käsivartensa puuskaan.
           
”Siinä sinulle, kunhan yrität olla ihmisiksi”, hän sihahti äkäisenä.
           
James näytti hämmentyneeltä. Hän ei selvästikään tajunnut, kuinka paljon Remuksen poissaolo Siriusta häiritsi. Hän katsoi raskasta kämmenellään lepäävää kultakolikkoa, väänsi toisen Siriuksen käsistä vapaaksi ja pudotti sen sille. Päättäväisenä hän sulki Siriuksen sormet yksi kerrallaan kolikon ympärille ja kääntyi vasta sitten takaisin lautaseensa päin. Se ei ollut tyhjä, päinvastoin, mutta Jamesilla ei ollut aikomustakaan jatkaa syömistä. Sirius ei yleensä käyttäytynyt tällä tavalla, hän oli hyvin suojelevainen rahojensa suhteen, ja senhän ymmärsi, kun mietti hänen menneisyyttään. Sirius ei ollut varakas, vaikka hänen Alphard-setänsä olikin lahjoittanut hänelle runsaan summan, kun hän oli karannut kotoaan.
           
”Minä en tiedä, miten tämä pitäisi sanoa, jotta sinä uskoisit, mutta… olen varma, ja Matohäntäkin on, ettei Kuutamolla ole mitään hätää”, James sanoi katse piparminttutankokulhossa. Hän näytti siltä, että aikoi sanoa vielä jotain, mutta sanat eivät tulleetkaan, ja hän sulki päättäväisen näköisenä suunsa. Siriusta kiusasi, ettei James katsonut häntä silmiin vakuutellessaan.
           
Miten hän saattoi uskoa, kun hän oli heistä se, joka oli tajunnut Remuksen muodonmuutokset? James oli ennen totuuden paljastumista aina vähätellyt hänen villiä ihmissusiteoriaansa. Aina.

4

Tunnelma oli uninen ja levollinen, kun kakut, hyytelöt ja vanukkaat hävisivät pöydästä aivan kuten pääruokakin, ja Dumbledore toivotti heille hyvää yötä. Kaikki saliin kerääntyneet oppilaat nousivat, mutta edes tuolinjalkojen raapiminen lattiaa vasten ei kuulostanut pahalta väsyneiden velhojen ja noitien korviin. Kaikki lähtivät valvojaoppilaiden johdolla salista tarkkaan määrätyssä järjestyksessä kohti omia tupiaan, ja rohkelikkojen reitti oli yhtä kuin kymmenkunta pitkää, jyrkkää portaikkoa mukaan lukien uuvuttavat välitasanteet, joita laahustaessaan suurin osa porukasta huohotti ja valitti vuorotellen. Varttitunnin kuluttua he olivat kiivenneet yhteen linnan korkeista torneista, ja oppilaat alkoivat soljua tasaisena virtana lihavan leidin muotokuvalla kätketystä aukosta sisään oleskeluhuoneeseen. James, Sirius ja Peter olivat viimeisten joukossa, ja niinpä heillä kestikin hetki päästä kotoisan takkatulen ääreen tuttuun huoneeseen.
           
”Mitäs sanotte?” James kysäisi, kun he olivat varanneet itselleen parhaat nojatuolit heti takan edustalta. ”Tuskin nukkumaan ainakaan.”
           
Sirius pomppasi pystyyn. ”Itse asiassa juuri nukkumaan minä ajattelin mennä”, hän sanoi hiljaa. ”Hyvää yötä, nähdään huomenna…” Ja niine hyvineen hän jätti toiset kaksi lojumaan nojatuolien syvyyksiin ja marssi portaat ylös vuosikurssinsa makuusaliin. Hän ei missään vaiheessa kääntynyt katsomaan taakseen hälyn ja vilskeen täyttämään oleskeluhuoneeseen, missä James ja Peter vaihtoivat pitkän, huolestuneen katseen.
           
Makuusali oli autio, pimeä ja hiljainen, juuri omiaan Siriuksen senhetkiseen mielentilaan. Hän lysähti vanhalle, tutulle pylvässängylleen ja potkaisi kaikin voimin sen peitteille nostettua matka-arkkua, mistä ei seurannut mitään hyvää. Ainoastaan hänen isovarvastaan alkoi jomottaa ikävästi, mutta se oli pieni haitta verrattuna siihen, mikä hänen mieltään painoi. Raskaasti huokaisten hän pani pitkäkseen vuoteelle, otti yhden tyynyn kainaloonsa ja alkoi täysin huomaamattaan pureskella sen kulmaa. Hän tuijotteli vuoroin kattoon, vuoroin ikkunasta ulos äärettömään vapauteen, joka saavuttaisi joskus ehkä hänetkin.
           
Hän oli niin kovasti odottanut näkevänsä Remuksen, vaikkei hän sitä Jamesille ollut kertonutkaan… ei tietenkään ollut, eihän James olisi ymmärtänyt sen paremmin kuin hän itsekään. Jälleennäkeminen Remuksen kanssa – hän oli kuvitellut sen niin monta kertaa, lukemattomia kertoja, eikä se ollut hyödyttänyt mitään, koska he eivät olleet tavanneet ja tuskin tulisivat tapaamaankaan kovin riemuisissa merkeissä. Siitä lähtien, kun Sirius oli kesän puolivälissä karannut kotoaan ja muuttanut Jamesin perheen luo asumaan, oli hän maannut illat pitkät taivasalla seuranaan vain pikarillinen kurpitsamehua ja sumuinen näky hänestä itsestään halaamassa Remusta pitkään ja lujasti. Hän oli viettänyt elämänsä parhaan kesän Jamesin ja tämän perheen suojattina, mutta hän toivoi, että kohtaisi joskus sitäkin paremman. Yhdessä Remuksen kanssa.
           
Äkkiä Sirius ravisti kaikki hempeät mietteet pois päästään, hän laittoi ne väsymyksen piikkiin. Päivä oli ollut pitkä ja rankka eivätkä kunnon yöunet varmastikaan tekisi hänelle mitään pahaa, päinvastoin. Kun ajatukset alkoivat olla sitä luokkaa, että melkein suudeltiin hyvää ystävää, oli parempi vain… nukkua.

5

”Anturajalka, ylös ja heti!”
           
Siriukselta vei kauan tajuta, kuka huusi, kenelle nuo napakat sanat kuuluivat. Ensin hän yritti vain kääntää kylkeään ja jatkaa uniaan, oli hyvinkin Jamesin tapaista herättää hänet aivan liian aikaisin pelaamaan huispausta puutarhassa tai jotain muuta yhtä typerää… mutta sitten hän muisti, missä he olivat: Tylypahkassa, ja kello oli jo ties mitä. Hän pakotti vastahakoiset silmänsä avautumaan, ja sietämättömän kirkas auringonvalo sai ne automaattisesti sulkeutumaan uudestaan. Sirius voihkaisi, nosti käsivarren silmiensä suojaksi ja hapuili toisella kädellään saadakseen tukea yöpöydästä. Sitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. James sen sijaan löytyi, kokonainen James, joka tuntui puhkuvan intoa ja halusi parhaan ystävänsäkin puhkuvan.
           
”Hyvä, silmät auki nyt vaan”, James kannusti ja hänen rillinsä välkkyivät luonnonvalossa, kun Sirius sai uudemman kerran silmänsä auki. ”Nouse nyt, jooko? Minulla on sudennälkä, Peterkin meni jo.”
           
Hetken ajan Sirius tunsi mielihyvää, kun edes joku vaivautui odottamaan häntä, herättämään hänet, mutta sitten hän muisti Jamesin hoputtavan äänensävyn, eikä aamuherätys vaikuttanutkaan enää niin mukavalta yllätykseltä. Nyt, kun hän oli saanut silmänsä auki, hänen oli kuitenkin urheasti noustava ja pukeuduttava, muutenhan James olisi lähtenyt aamiaiselle alas suureen saliin ilman häntä. Sirius huokaisi alistuneesti ja ryhtyi etsimään puhtaita sukkia matka-arkkunsa pohjalta. James siirtyi kohteliaasti etäämmälle, jotta Sirius sai kiskoa vaatteet päälleen rauhassa.
           
Siriukselta ei vienyt kauaa pukeutua – siihen saattoi tosin vaikuttaa sekin, että hän oli nukahtanut kaapu vielä osittain päällään. Kun hän oli valmis, katosi James oitis oleskeluhuoneeseen vievään portaikkoon, ja Sirius seurasi ystäväänsä uskollisen koiran tavoin. Alas päästyään James pysähtyi kuin seinään ja varomaton Sirius törmäsi häneen takaapäin. Sekään ei saanut Jamesia liikahtamaan, saati sitten väistymään pois tieltä, joten Siriuksen oli työnnyttävä hänen ohitseen peremmälle tyhjään, ympyränmuotoiseen huoneeseen.
           
Auringon voimakkaat, riemukkaat säteet raidoittivat Rohkelikon oleskeluhuoneen lattiaa ja valaisivat seinät puhtaalla, kirkkaalla valollaan. Takka oli täynnä tuhkaa ja hiiltä eikä tuli palanut enää, ja sen ympärille raahatut raskastekoiset nojatuolit olivat tyhjiä mutta silti kaikessa pehmeydessään kutsuvia. Siriuksen silmille kaikkein kutsuvin asia oli kuitenkin keskellä huonetta vanhan matka-arkun kanssa seisova hivenen nuhjuinen hahmo. Hänen sydämensä hypähti iloisesti, kun hän tunnisti pojan… Remus Lupin, ehjänä ja kokonaisena.
           
Sirius huokaisi helpotuksesta ja tukahdutti perään pyrkivän hiukan liian naisellisen kiljaisun. Hän syöksyi muitta mutkitta ja sen kummempia ajattelematta Remuksen kimppuun, kietoi käsivartensa tiukasti tämän luisevan vartalon ympärille ja yritti olla tanssittamatta ystäväänsä pitkin oleskeluhuoneen seiniä. Halaus oli lyhyt mutta Siriukselle silti arvokas, vaikkei Remus tehnytkään muuta kuin seistä jökötti tumput suorina vanha ja kulunut matka-arkku vieressään. Kun Sirius päästi irti hänestä, oli hänen ilmeensä täysin kivettynyt lukuun ottamatta pientä, toispuoleista hymyä, jonka hän vanhoille ystävilleen soi. Jälleennäkeminen oli mitä ilmeisimmin riemukas vain Siriukselle, joka olisi halunnut kiivetä kattoon kuplivassa onnentunteessaan.
           
”Anturajalka, mitäs tuo oli olevinaan?” James kysyi oudoksuva ilme kasvoillaan. Kun vastausta ei kuulunut, hän asteli hitaasti lähemmäs Remusta ja läimäytti tätä hymyillen harteille, muttei sentään halannut. ”Tuo mokomakin hurtta on ollut välillä melkoisessa paniikissa”, James naurahti katsellen Siriusta ilmeellä, jonka tutkivuus ärsytti tätä. Hän käänsi katseensa takaisin Remukseen. ”Missä sinä oikeastaan olet ollut?”
           
Remus tuijotti vaivaantuneena jalkojaan. Kuten tavallista, hän näytti väsyneeltä ja hieman riutuneelta, mutta muilta osin suhteellisen hyvinvoivalta. Sirius mietti, milloin hän viimeksi oli saanut syödäkseen kunnon aterian.
           
”Minä… tuota… ikään kuin – myöhästyin junasta”, Remus sanoi nopeasti ja kohotti katseensa Jamesin lasien takana tuijottaviin silmiin. ”Päädyin monien mutkien ja pöllösodan kautta tänne vasta nyt.”
           
”Siinä näet, turhaan sinä huolehdit”, James sanoi Siriukselle. ”Kuutamo viettää suurimman osan elämästään ihmisenä, ja ihmiset myöhästelevät junista, se on ihan normaalia. Minä menen nyt syömään, jos sallitte…”
           
James sivuutti heidät ja katosi muotokuva-aukosta käytävään olettaen selvästi, että Sirius ja Remus seuraisivat häntä automaattisesti. He eivät kuitenkaan seuranneet, vaan jäivät seisoskelemaan vaiteliaina oleskeluhuoneeseen. Sirius ei uskaltanut vilkaistakaan Remukseen päin; hänen katseensa pyyhkäisi yli Tylypahkan tiluksien, joiden suuntaan tornin ikkunat antoivat, ja jatkoi sitten päämäärätöntä vaellustaan takan uumeniin. Lopulta Remuksen vaimea rykäisy palautti Siriuksen takaisin maanpinnalle.
           
”Meidän pitäisi varmaan… seurata… häntä”, Remus takelteli ja nytkäytti pienellä eleellä päätään muotokuva-aukkoon päin.
           
”Seurata?” Sirius hätkähti. ”Niin tietysti.”
           
He antoivat hiljaisuuden levittää viittansa kaikessa rauhassa ja lähtivät tornista, kunhan Remus oli ensin vienyt kamppeensa makuusaliin. Hänen myöhästyneestä saapumisestaan ei turhan paljon puhuttu, ei edes myöhemmin, eikä Sirius kehdannut kysyä, vaikka häntä epäilyttikin Remuksen selitys. Remus oli aina ajoissa, aina, ja Tylypahka oli hänen kotinsa siinä missä Siriuksenkin. Siriukselle ei olisi koskaan tullut mieleenkään myöhästyä Tylypahkan pikajunasta… ei edes vahingossa.

6

Kun he ehtivät alas suureen saliin, oli James jo täydessä touhussa aamiaisensa kanssa, samoin satakunta muuta oppilasta. James oli tapellut paikkansa Peterin viereen, ja he olivat yhdessä pitäneet varattuina paikkoja pöydän toisella puolella Remukselle ja Siriukselle. Peter yllättyi nähdessään Remuksen, aivan kuten Sirius ja Jameskin olivat yllättyneet, mutta hänen silmänsä eivät näyttäneet erityisen iloisilta, vaikka suu hymyilikin. Remus istui Peteriä vastapäätä ja tervehti tätä iloisesti. Sitten hän kävi kursailematta kananmunien ja pekonin kimppuun.
           
Sirius oli hitaampi. Häneltä meni kokonainen minuutti istuutua mukavasti, löytää mieluinen asento, ja sittenkin hän liikehti hieman vaivalloisesti vilkuillen välillä vieressään istuvaa Remusta. Hänen ruokahalunsa ei ollut täysin palannut kuluneen yön aikana, mutta hän päätti kasata perinteisen aamupala-annoksensa lautaselle ihan vain Jamesin mieliksi. Tämä hymähti hyväksyvästi nähdessään täpötäyden lautasen ja mutisi jotain ennalleen palautumisesta samalla kun Remus kertoi Peterille myöhästymisestään.
           
Ei kulunut kauaakaan, kun professori McGarmiwa jo alkoi kulkea pöydänviertä pitkin ja jakaa lukujärjestyksiä rohkelikoille, niin uusille kuin vanhoillekin. Sirius tuhahti äkäisesti nähdessään omansa, James puolestaan oli purskauttaa kurpitsamehut rinnuksilleen. McGarmiwan oli kai tarkoitus katsoa heitä pahasti, mutta se ei oikein onnistunut, sillä ilme näytti enemmän huvittuneelta kuin ankaralta. Professorin teki selvästi mieli sanoa pari valittua sanaa Jamesille ja hänen ystävilleen, mutta hän päätti pitää suunsa kiinni ja jatkaa matkaansa.
           
”Kuka nuijapää tahtoi kiduttaa minua laittamalla heti täksi aamupäiväksi liemien kaksoistunnin?” James puuskahti. Hän nojautui lähemmäs Siriusta ja tämän lukujärjestystä. ”Sinullakin on liemiä.”
           
”Minusta tuntuu, että tästä lukuvuodesta tulee kaikkea muuta kuin helppo”, Sirius sanoi synkästi, sillä hän ei pitänyt liemiä opettavasta Kuhnusarviosta yhtään sen enempää kuin Jameskaan. Hän oli jo ehtinyt käydä kaikki viikonpäivät ja niille varatut oppiaineet läpi. ”Meillä on pimeyden voimilta suojautumista vasta kolmen päivän päästä”, hän jatkoi.
           
Hänen katseensa kohtasi Remuksen katseen, ja he hymyilivät toisilleen pikaisesti. Sirius tiesi, ettei hän ollut ainoa, joka oli tarkkaillut kuukarttoja ennen Tylypahkaan saapumista. Eivätkä he olleetkaan ainoita. Pienikokoinen poika nimeltä Beaufort Siliätie tuijotti heitä herkeämättä, pienikokoinen poika joka oli viettänyt koko edellisyön pergamentinpalasen äärellä.

TBC.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 04:10:52 kirjoittanut Scarlett »

Dysfunk

  • ***
  • Viestejä: 61
Vs: Täydenkuun kesyttäjä
« Vastaus #1 : 15.03.2008 18:38:23 »
On kyllä hyvä ficci ensimmäiseksi Potter-ficiksi (kauhulla muistelen omaani  ;D) - ainakin tähän mennessä ja mitä luultavimmin jatkossakin. Tapahtumat etenevät loogisesti sopivalla nopeudella, dialogi on sujuvaa, kieli selkeää ja helposti seurattavaa. Hahmotkin vaikuttavat olevan sopivan IC.

Ihanaa kun joku kirjoittaa pitkää S/R:ää, sitä harvemmin löytää! Ilmassa on sopivasti mysteeriä ja tykkään erityisesti ficeistä joissa pari on vasta ihastumassa toisiinsa, eivät seurustelemassa niinkuin tässä. Eli kiitos tästä, tulen jatkossakin seuraamaan laadukkaan aloituksen tähden.  :)
?

Magenta

  • ***
  • Viestejä: 9
  • pallosalama
Vs: Täydenkuun kesyttäjä
« Vastaus #2 : 17.03.2008 19:52:15 »
Oijoi, aivan ihanaa! Tykkään lukea Kelmificcejä ja siksi pidän tästäkin. Remus ja Sirius ovat myös lempihahmojani ja siksi tätä on kiva lukea. Ja kuten Dysfunk jo sanoikin, on dialogi sujuvaa, kieli selkeää ja helposti seurattavaa - olet todella hyvä kirjoittaja. Kun vielä saisi lukea lisää tätä. :d Täällä ainakin on yksi innokas lukija.
I solemnly swear I am up to no good.

100%potterholic

  • ***
  • Viestejä: 29
  • ja MUNA PYSTYS
Vs: Täydenkuun kesyttäjä
« Vastaus #3 : 21.03.2008 01:53:52 »
jatko olisi enemmän kuin toivottua :D
Ooh, strong man
queen of the balls
some brotherly love is a pleasure for all
Come out
open your eyes
it's a matter of size

RoGues

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Täydenkuun kesyttäjä
« Vastaus #4 : 16.03.2009 21:14:50 »
oi oi oi oi oi oi oi oi oi oi!!
jatkoa toivon toivon!  ;D

aaw, sulonen tuo sirre!!! <3<3<3
kuka on toi siliätie? :O toivottavasti se ei tuu sotkee meän kelmien välejä!  >:( *kateellinen*