Olipa ihana pätkä. 😍 vaikka muuten huispaus on kirjoissa  on hieman puuduttavaa (koska se on urheilua). Mukavaa lukea Percystä  kun se ei ole niin takakireä. Ja tuo veljellinen väliinmeno, parhautta. Tylypahka ei olisi kestänyt kasassa koko sisaruskatrasta joten hyvä että hieman on ikäeroa 😅 Harryn maamerkit pitäisi päivittää jollain muulla kuin hiusten värillä, vaikka näinhän sitä näkee vaikka mitä mielenkiintoista 👀


     hamsu

Moi! Minä en oikein osaa sanoa mitään muuta, mitä muut eivät ole jo sanoneet, joten sanon vain, että kiitos tämä oli ihana ja hauska piristi minun aamuani tänään. 🩷

Ficin nimi: Kuin kaksi vessaharjaa
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä
Tyylilaji/Genre: canonin jälkeinen tulevaisuus
Paritus: Alex/Henry + lapset
Vastuuvapaus: RWRB kuuluu Casey McQuistionille. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: Älyttömät otsikot vol. 6

A/N: Ficin aikataulu on poikien kannalta todella tiukka, mutta halusin heidän olevan tässä vielä kohtuullisen nuoria kuitenkin. Todellisuudessa Alex joutuu varmasti käymään oikeustieteellisessä sekä kandi- että maisteriopinnot voidakseen työskennellä asianajajana, niin paljon kuin hänellä onkin jo yksi kanditutkinto alla. Tässä olen ajatellut hänen selviävän lyhyillä 2 vuoden maisteriopinnoilla (meillä Suomessahan maisteriohjelmat ovat yleensä tämän pituisia).

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Alex sulki silmänsä ja antoi ylävartalonsa hervahtaa korituolin selkänojaa vasten. LBJ-järveltä puhaltava ja talon ympäri kiertänyt raikas tuuli jaksoi kutitella hänen paljaita sääriään vain hiukkasen. Hänen oli Henryn paheksumisesta huolimatta ollut tarkoitus tehdä hieman töitä, joita hän oli kestänyt puolisen tuntia, kunnes kesä, loma ja ihanat ajatukset olivat vieneet voiton. Jostain talon toisesta päästä kantautuivat kevyesti Henryn ja lasten äänet. Nelivuotias Maggie luultavasti selvitti pulppuavaan tapaansa jotain isille samalla, kun vastikään vuoden täyttänyt Nick katseli tyynenä vierestä.

Oliko todella jo kymmenen vuotta siitä, kun he olivat Henryn kanssa oikeasti tutustuneet ja alkaneet tapailla? Hän tunnusteli vaistomaisesti vasenta nimetöntään. Naimisissakin he olivat olleet jo kuusi vuotta. Hymy nousi Alexin huulille. Henry oli kosinut häntä pian sen jälkeen, kun hän oli valmistunut oikeustieteellisestä. Häät olivat olleet Alexin mittapuulla prameat, mutta kuninkaallisten mittapuulla hyvinkin hillityt. BBC oli kuvannut lyhyen seremonian, jonka jälkeen he olivat vilkuttaneet sateenkaarilippuja, Union Jackeja ja Stars and Stripeseja heiluttelevalle yleisölle palatsin parvekkeelta. Lisäksi kuningashuone oli järjestänyt kansalaisille valtavan ilmaiskonsertin sillä aikaa, kun nuoripari juhli yksityisesti kutsuvieraidensa kanssa. Henry oli loistanut koko päivän kuin aurinko, minkä myös tabloidit panivat merkille, sillä seuraavana päivänä useammankin etusivua koristi muunnelma otsikosta ”Sydänten prinssi säteilee jälleen”.

Alex tunsi olonsa mukavan raukeaksi muistellessaan noita hetkiä. Olivathan ne olleet lajinsa stressaavia, mutta pelkästään Henryn kukkaan puhkeaminen (ja siitä johtuva intohimo makuuhuoneessa) oli tehnyt niistä sen arvoista. Vaikka he olivat nuoria miehiä, joilla oli elämä edessään, oli ollut luonnollista alkaa miettiä lapsia heti häiden jälkeen.

Alexin yllätykseksi Henry oli ilmeisesti koko hänen opintojensa ajan pehmittänyt kuningasperhettä ja neuvonantajia asialle. He olivat joutuneet tyytymään siihen, että Alexista tuli heidän ensimmäisen lapsensa biologinen isä. Niin oli kuulemma perheen maineen ja kruununperimyksen kannalta kaikkein helpointa. Hän muisti kuinka Henry oli tuon neuvottelupäivän iltana itkenyt hänen olkaansa vasten, osittain onnesta, koska heistä tulisi vanhempia, osittain turhautumisesta siihen, etteivät he saaneet toteuttaa sitäkään omin ehdoin. Prosessi oli ollut valtava koetus heidän parisuhteelleen, mutta kun he kaiken säätämisen jälkeen olivat viimein tuoneet pikku-Margaretin, Maggien, Alexin lapsuuden kotiin Austiniin, olivat he viettäneet kolme ihanaa viikkoa vauvakuplassa ihmetellen, miten heidän pikkupalleronsa kasvoi niin nopeasti.

Alexin korvat nappasivat lautalattiaan tupsahtelevat askeleet, jotka pysähtyivät ulko-ovelle.

”Ii-sää”, kuului suhiseva kuiskaus. Maggie varmasti roikkui karmissa ja kurkisteli häntä.

”Annetaan isän nukkua, muru.” Henryn pehmeän hiljainen kehotus.

”Isä vie minut uimaan”, Maggie ilmoitti kuin ei olisi kuullutkaan Henryn sanoja.

Hän oli tosiaan luvannut mennä tytön kanssa uimaan.

”Tule isin ja Nickin kanssa. Isä oli tosi ahkera ennen lomaa, niin hän ansaitsee päivänokoset, vai mitä?”

Alex saattoi kuvitella, kuinka Maggien häneltä perityt kulmakarvansa rypistyivät tämän miettiessä järjestääkö pieni kohtaus vai totella isiä.

”Isä on ihan tyhmä”, tyttö totesi viimein ja polkaisi jalkaansa tarkoituksellisen äänekkäästi ennen kuin Henry ehti hyssytellen hätistellä tämän takaovea ja rantaa kohti.

Alex huokasi ja tiesi menevänsä retkueen perään ihan pian. Ei hän ollut tullut hakemaan lomaa perheestään, päinvastoin.

”Mites hänen korkeudellaan hurisee?”

Henryn katse oli tiiviisti rantavedessä polskuttelevassa Maggiessa ja tämä tuhahti ylhäisesti. Nick nakersi juustonaksua ruohikolla noin kolmen metrin päässä tämän jaloista.

Alex kiersi kätensä miehensä lantiolle. ”Älä viitsi olla tuollainen. Kuulin kyllä äsken jokaisen niistä sanoista, joilla osoitit olevasi täydellinen isä minun lapsilleni. Aion korvata sen sinulle myöhemmin. Tuhmasti ja korkojen kera”, hän kuiskasi tämän korvaan.

Henry unohti hengittää yhden henkäyksen ajan, mikä oli äärettömän suloista. Tämä tuijotti edelleen Maggieta – ja sivusilmällä puolen minuutin välein Nickiä – mutta vastasi kuitenkin sujauttamalla oman käsivartensa hänen vyötärölleen. Alex työnsi sormensa sekoittamaan tuulen jo valmiiksi tuivertamaan vaaleaa tukkaa. Henry rentoutui päänahan hieronnasta kuten aina. He vahtivat jonkin aikaa hyvässä yhteisymmärryksessä lapsia, jotka jatkoivat huolettomasti tekemisiään. Sitten Maggie kyllästyi leikkeihinsä ja tapsutti heidän luokseen.

”Mitä nyt, muru?” Henry kysyi hellästi.

Tyttö keskittyi katsomaan heitä ja Henryn jo varsin pystyssä töröttäviä hiuksia. ”Isi näyttää ihan vessaharjalta”, tämä julisti sitten kuin suurenkin tieteellisen päätelmän.

Alex yritti pidätellä nauruaan, mutta sitä tursui väkisin hampaiden välistä.

Henry mulkaisi häntä järkyttyneenä. ”Margaret Alejandra Clermont-Diaz! Tuo… tuo ei ollut kovin kauniisti sanottu.” Nyt tämänkin huulipieltä jo nyki hieman.

Maggien suu mutristui alaspäin ja tämä ripustautui halaamaan Henryä. ”Anteeksi, isi. Minä rakastan sinua näin paljon.”

Alex katsoi sydän sykkyrällä, kuinka hänen prinssinsä silitteli tyttärensä saparoita. ”Ei se mitään, muru. Isikin rakastaa sinua.”

Hetkeksi unohdettu Nick päästi surullisen parkaisun. Alex kiirehti ottamaan pojan syliinsä. ”No, no Nicholas Enrique Hannover-Stuart-Fox. Sinä osaat olla ihan yhtä dramaattinen ja rakastettava kuin isosiskokin. Ja isä ainakin on hulluna sinuun.” Pieni pellavapää laski otsansa tyyntyneenä hänen kaulaansa vasten.

”Mennäänkö kaikki sisään? Voitaisiin tehdä vaikka pannukakkuja”, Henry ehdotti.

Maggie innostui ja alkoi kiskoa isiä kohti kuistia. Alex kantoi Nickiä ja ilmoitti verannalla, että märät, hiekkaiset ja ruohotahraiset tahmatassut saisivat odottaa ulkona, kunnes hän toisi kasan suklaapannareita sinne syötäväksi.


Illalla, kun lapset oli jo saatu nukkumaan ja he pesivät Henryn kanssa hampaitaan kylpyhuoneen peilin edessä, Alex katsahti puolisoaan. ”Mags on kyllä tavallaan oikeassa. Sinun sotkuisessa tukassasi ja vessaharjassa on samaa näköä.”

Henry sylki hammastahnajämät pois ja irvisti hänelle. ”Kerronko millä pesen kohta suusi, jos tuo ei lopu.”

Alex kurlasi, sylkäisi ja suuteli sitten mielestään maailman kauneimpia huulia. ”Hänen kuninkaallinen kovuutensa saa huuhdella suutani aineellaan juuri niin paljon kuin tahtoo.”

Henry muuttui paloautonpunaiseksi, mutta tarttui kourallaan silti varsin vakuuttavasti hänen pakaraansa. ”Lakkaa oikeasti puhumasta tuhmia tai minun pitää etikettikouluttaa sinua. Voihan sitä yhteistä elämänpolkua kulkea kahtena vessaharjanakin, kunnes kuolema erottaa, vai mitä?”

Alex hihitti ja tyytyi antamaan joukon kosteita suudelmia rakkaansa kaulalle. ”Harotaan hiuksemme samalla tavoin niin kukaan ei huomaa eroa.”

Henryn katse tummui. ”Minä sinulle haromiset näytän vielä ennen kuin Nick ensimmäisen kerran herää.”

Alex ei olisi voinut olla onnellisempi.

Minäkin pidän yleensä Leijona-paitaa päällä, kun katson MM-pelejä kotona! Puoliso aina sanoo, että se on ihan hölmöä puuhaa, kun ei kukaan näe sitä, mutta sama homma minulla, jotenkin pelipaita päällä tulee enemmän fiilistä siihen katsomiseen. Haluaisin ostaa uuden paidan, kun minulla on kaksi sellaista valkoista, joissa on Leijonan kuva rinnassa, ja haluaisin sinisen, mutta ihan kaikkeen ei tämä opiskelijan budjetti taivu. Ensimmäisen paidan ostin joskus vuonna miekka ja kirves, kun oltiin katsomassa isänpäivänä Karjala-turnausta, toinen on 2012 kotikisoista. Kauhea, kun joutuu ihan priorisoimaan näitä pelipaitaostoksia...ehkä ensisijaisesti haluaisin kuitenkin Pelicansin turkoosin Game Wornin, kun minulla on vain turkoosi fanipaita, ja sitten haluaisin myös mustan pelipaidan. Pelsuilta siis. Ja sitten sen sinisen Leijona-paidan...

Täytyy kysellä lisävuoroja osa-aikatöistä, jos ostoslista paisuu tätä tahtia:'D

Ficin nimi: Kartanon vieraiden jälkeen
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: SK8 the Infinity
Ikäraja: k-11
Mukana: Tadashi & Adam (Ainosuke)
Genre: Angst & hurt/comfort

Summary: Hänen silmissään Ainosuke vajoaa kerta kerralta syvemmälle pimeään, eikä Tadashi ole varma, onko hänellä tarpeeksi voimaa ja valtaa vetää tätä sieltä hengittämään raikkaampaa ilmaa.

Varoituksen sana: Itsetuhoisuutta, tulkinnanvaraista syömishäiriöoireilua ja viittauksia seksuaaliseen kaltoinkohteluun

A/N: Ainosuke-angstia pitkästä aikaa! Tulipa tästä surkuisa, mutta angst ja hurt/comfort ne vasta ovat elämän suola. 😄 Minulla on pari muutakin ideaa tähän Ainosuke-peuhaa-isokiholiikemiesten-kanssa -skenaarioon, mutta saa nähdä, missä kohtaa ne näkisivät päivänvalon. Sävy olisi takuulla yhtä apea, ellei jopa tätäkin mustempi. Tai no aika varmasti, gulp.



***



Tadashi laskee tarjottimen ruokasalin pöydän päätypaikalle ja varmistaa, että ateria vastaa laatuodotuksia. Häränpihviä kermapippurikastikkeella, rosmariiniperunoita ja hunajaisia keitettyjä kasviksia. Kaikki on kuten pitääkin. Hän kaataa korkeaan lasiin jäävettä ja viinilasiin tujauksen eteläeurooppalaista alkoholitonta punaviiniä. Hän asettaa lautasliinan viereen valkoisen tabletin voimakasta särkylääkettä. Sitten hän istuu päätyä lähimmälle paikalle ja odottaa.

Ja odottaa.

Odottaa vielä vähän, kunnes pariovet avautuvat raskaasti narahtaen ja Ainosuke laahustaa peremmälle. Tällä on yllään silmiinsä sopiva rubiininpunaa hohkaava silkkinen aamutakkinsa, ja tämän hiukset taipuvat suihkun jäljiltä kosteille kiharoille. Ainosuke ei katso häneen päin silläkään kertaa, istuu vain mitään sanomatta alas, eikä Tadashi ole huomaavinaan tämän kivusta kielivää irvistystä. Hän näkee Ainosuken kaulassa punertavan jäljen ja täplikkäitä mustelmia tämän ranteissa. Hänen isäntänsä otteet ruokailuvälineistä ovat lähes unenomaisen rauhallisia kuin tämä varoisi muitakin liikkeitä kuin istumista.

Tadashi tahtoisi syöksähtää Ainosuken rinnalle, syleillä tätä suudelmien kera, rauhoitella hiljaisin sanoin ja luvata kaiken muuttuvan paremmaksi. Sen sijaan Tadashi antaa sydämensä hiipiä hiusmurtumille kaikessa hiljaisuudessa, sillä hän tiedostaa lupaustensa olevan yhtä tyhjiä kuin katse Ainosuken silmissä tämän leikatessa pihviään. Hän aistii sykähdyksinä hyökyvän pahan olon, mutta on olosuhteiden pakosta pitkälti voimaton. Pahaisena sihteerinä ja herransa alamaisena Tadashilla ei ole valtaa häntä itseään suurempiin asioihin. Parasta mitä hän voi tehdä on huolehtia Ainosuken hyvinvoinnista parhaan kykynsä mukaisesti, vaikka hänen kykynsä eivät olisikaan minkään arvoisia.

Tadashi tuntee joka kerran silkkaa raivoa nähdessään mustien autojen kurvaavan kartanon pihaan. Kun ne lähtevät yhdessä jonossa pois myöhemmin, hänet valtaa poikkeuksetta huoli ja epätoivo. Ainosuke ottaa vieraansa vastaan tyynesti hymyillen, eikä Tadashi ole koskaan kuullut mitään hälyttävää suljettujen ovien takaa. Siitä tosin on syyttäminen – tai kiittäminen – hyvää äänieristystä, sillä loppujen lopuksi Ainosuke tuskin ottaa vieraitaan sisään yhtä tyynesti kuin toivoisi.

Tadashi puree huultaan ja ravistelee moiset julkeat ajatukset tiehensä. Se ei kuulu hänelle. Mikään kartanon säännöllisiin vieraisiin liittyvä ei kuulu pätkääkään hänelle, niin Ainosuke sanoo. Mitäpä hän ymmärtäisikään liiketoimien hoitamisesta ja liikesuhteiden varjelemisesta? Kaikki on hallinnassa, kurissa ja nuhteessa.

Ei Tadashi silti saata olla ajattelematta isäntänsä kokemia asioita, jotka ovat varmasti kauheampia kuin uskallettaisiin myöntää. Hänen silmissään Ainosuke vajoaa kerta kerralta syvemmälle pimeään, eikä Tadashi ole varma, onko hänellä tarpeeksi voimaa ja valtaa vetää tätä sieltä hengittämään raikkaampaa ilmaa. Kartanon vieraissa on niin paljon pahuutta ja häikäilemättömyyttä. He kohtelevat hänen Ainosukeaan niin julmasti, että Tadashi palaisi halusta nähdä pihviveitsen uppoavan heistä jokaiseen. Jos Ainosuke sellaista palvelusta häneltä pyytäisi, hänen mieleensä ei juolahtaisikaan kieltäytyä.

“Ainosuke-sama...!” Tadashi valpastuu, kun Ainosuke nielaistuaan säpsähtää ja peittää suunsa yökätessään kämmenselkäänsä. Hän on ponkaisemaisillaan tuolistaan rientääkseen herransa rinnalle, mutta kun tämä osoittaa häntä pihviveitsellä katse kylmyyttä hohkaten, Tadashi istuu alas ja tyytyy lohduttamaan eleettömällä olemuksellaan. Ainosuke hengittelee syvään pahoinvointikohtauksen talttuessa ja kulauttaa vettä lasistaan. Salissa vallitsee jännittynyt hiljaisuus, kunnes Ainosuke rikkoo sen sanoillaan.

“En jaksa tätä enää.”

Ainosuken ääni on uupunut ja kovin hauras, eikä Tadashi saata kuin antaa kyynelvanojen valua silmistään.

“Olen pahoillani, Ainosuke-sama...” Hänen lohtunsa on tyhjää ja hyödytöntä.

“Kas, sinähän dramaattiseksi heittäydyit”, Ainosuke tuhahtaa. “Onko täysi vatsani sinusta itkun arvoinen asia?”

Tadashi pyyhkäisee silmäkulmansa kuivemmiksi. “Anteeksi?”

“Tätä annosta minä tarkoitin!” Ainosuke naurahtaa ilottomasti ja työntää lautasen kauemmas. Jäljellä on noin neljännes ruoasta. “Mitähän mahdoit kuvitella, kun tuolta näytät, Tadashi?”

Tadashi ei usko, että Ainosuke kaipaisi hänen suoraa vastaustaan, ja hän on oikeassa.

“Käske kokkia ensi kerralla valmistamaan jotain muuta”, Ainosuke sanoo sitten. “Tällainen ruoka vielä lihottaa.”

Tadashi nyökkää, mutta ajattelee samalla, ettei muutama lisäkilo olisi pahitteeksi hänen herralleen, joka on viime aikoina kokemiensa asioiden seurauksena laihtunut silmissä. Tadashi oli melkein hymyillytkin, kun Ainosuke oli siksi illaksi pyytänyt jotain niinkin täyttävää kuin pihvi. Ehkä kaiken edistymisen on tapahduttava pienemmin askelin.

“Sellainen ei käy päinsä”, Ainosuke jatkaa hiljaa. “Pitää näet olla edustuskelpoinen ja joustava. Vieraiden täytyy olla tyytyväisiä. Tajuatko?”

“...kyllä.”

“Tajuatko?” Ainosuke toistaa niin tiukasti, että hän hätkähtää. “No, Tadashi?!”

“Ainosuke-sama... Laskekaa veitsi, pyydän.”

Ainosuke tuijottaa häntä vauhkon eläimen lailla ja näyttää hiljalleen ymmärtävän painavansa pihviveistä solisluidensa väliin. Siitä on vain lyhyt matka vaarallisemmille alueille, joilla yksikin varomaton viilto voisi tehdä pahaa jälkeä.

“Turhaan säpsähtelet. Minäkö tekisin jotain niin naurettavaa kuin tappaisin itseni keskellä illallispöytää?” Ainosuke puuskahtaa pyöritellen veistä sormissaan. “Eikä tämä ole edes terävä...”

“Ainosuke-sama!” Tadashi nappaa lautasliinan ja rientää herransa vierelle saatuaan viimein jalkansa liikkeelle. Hän painaa lempeästi liinan kulmaa Ainosuken alahuulta vasten, johon pihviveitsi on tehnyt pystysuoran viillon. Ainosuke ei kommentoi hänen toimiaan mitenkään, mutta tämän silmistä katoaa aiempi maanisuus ja jäljelle jää jotain niin riipaisevaa ja eksynyttä, että Tadashi huomaa vuodattavansa jälleen kyyneleitä. Ehkä siten hän voi ottaa kantaakseen osan Ainosuken kantamasta tuskasta.

“Oletteko kunnossa?” Tadashi kysyy hiljaa, ja Ainosuke hymyilee hänelle niin vienosti, ettei sitä ole edes erottaa tämän kasvoista.

“Miten typerä kysymys”, tämä huokaisee ja vie kätensä hänen poskelleen. “Vaikka läsnäolosi ilahduttaakin minua jossain määrin...”

Kuluu hetki, jonka aikana he vain katsovat toisiaan, ja Tadashi tuntee sydämensä pamppailevan.

“Pidäthän minulle ruokaseuraa ensi kerrallakin?” Ainosuke kysyy sitten sävyttömällä äänellä.

“Totta kai”, Tadashi vastaa hiljaa.

“Hyvä. Nyt... pidä minua lähelläsi.”

Tadashi tekee työtä käskettyä ja maistaa verivanan huulillaan niiden hakeutuessa Ainosuken huulia vasten kaipaavaan suudelmaan. Miten hän toivoisikin, ettei tämän mainitsemaa ensi kertaa koskaan tulisi, mutta tietää heidän molempien pettyvän.