Vilna, minusta on vain ihanaa, että olet lukenut näitä Remus/Neville -ficcejäni<3 otsikoiden keksiminen on yleensä vaikeaa, mutta tähän sopiva löytyi kuin itsestään. Kivaa, että tykkäsit siitä! Olen samaa mieltä, että Remuksen ihmissuteuden käsittelystä on aina kiinnostavaa lukea ja tietysti Neville on huolehtivainen ja lempeä<3 kiitos taas kommentista!

Otsikko: Kasvualusta
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Fandom: Marvel Cinematic Universe (MCU)
Genre: Hahmotutkielma, angst, gore, raapaleita

Summary: Muistot olivat hiljaisten niittyjen kasvualustaa.

A/N: Ajattelin, että en ehdi spurttiraapaloida, koska vappuviikko ja koulun dedikset ja kaveri kylässä ja pöytärope ja elämä jajaja.
Sitten päätin kuitenkin yrittää Ei näitä varmaan seitsemää tule, mutta muutama ainakin. Enjoy! Aloituslause on bongattu yhden facekaverin seinältä.  Palaute on aina kivaa ^^



***


Kasvualusta

Muistot olivat hiljaisten niittyjen kasvualustaa.

Ihmekös, että Buckyn päänsisäinen maisema kumisi tyhjyyttään.
Silmien takana oli sänkipelto. Näki, että siellä oli joskus kasvanut jotakin, mutta sattui yrittää selvittää, mitä se oli ollut. Kuin olisi iskenyt terävän lapion jäiseen maahan, tärähdys kulki olkavarteen asti.

Tuntui vaikealta ajatella, että siinä voisi vielä joskus kasvaa jotakin. Routa oli tullut jäädäkseen, pelkkä kevään ajatteleminen teki mahdottomuudessaan kipeää.

Silti Bucky tarttui lapioon päivä toisensa jälkeen. Hän ei äkkiseltään keksinyt mitään niin epämiellyttävää kuin muistojen kaivaminen väkipakolla, mutta hänen täytyi. Se oli tietyllä tapaa hyvin samanlaista kuin oikea kaivaminen, paitsi että tällä tavalla hän tiesi löytävänsä ruumiita.


***

Oi että tämäpä löytö. Ensimmäinen ficci, jonka löysin yhdestä ehdottomasta lempisarjastani. Pitäisi hankkia kaudet jostain, jotta voi maratoonata sen.

Andy/Prue oli paritus, joka oli yksi suosikeistani. Heidän kahden välillään oli salaisuus, joka erotti ja toi yhteen. Varmasti ollut Andylle vaikeaa, kun ei pystynyt ymmärtämään, miksi Prue oli välttelevä ja etäinen. Ja ymmärtäähän sen. Ei Prue pystynyt tuosta vain kertomaan olevansa noita, kun asia piti pitää salassa. Tästä sarjasta lukisi enemmänkin ficcejä.

Kiitos tästä

Sitten siellä näytettiin viime minuuteilla (en tiedä näytettiinkö tätä telkkarissa?) se ihmeen minä voitan ja sinä häviät pätkä, ja se oli niin mautonta, se oli niin ylimielistä ja turhaa...että se siitä tyylikkäästä mestaruudesta. (Minun mielikuvissani! Puhun siis nyt 100% katsomossa seisseen Pelsufanin sydämellä. Myös ehkä hieman valmentajan sydämellä, sillä tuo on juuri sellaista urheiluhenkeä, jota en sietäisi ainoaltakaan omalta valmennettavaltani. Oli kyllä niin mauton edelleen) Sen Benny Bloodille buuamisen lisäksi, mikähän sekin oli? Blood siis loukkasi itsensä, ei siitä mitään rangaistuksia tullut tai mitään, hän käveli suoraan koppiin ja sai tikkejäkin naamaan, kentällä oli lätäkkö verta...ja Tapparan kannattajat vain buuaa siitä? En vain mitenkään tajunnut sitäkään.

Mä en nähnyt tuota we win, you lose -pätkää ollenkaan, mutta mitä jälkeepäin luin, niin se oli kyllä joo ihan tarpeeton veto mediatiimiltä. Aika hölmöä. Bloodista taas... No, käsittääkseni buuaus loppui sen jälkeen, kun nähtiin että kunnolla sattui? Muuten hän on ehkä buuaukset ansainnut filmailuillaan ja muilla pölhöilyillään Muutenhan kuitenkin fanit antoivat isot aplodit myös Pelicansille ja Hölölle (pl Salminen). Mä en muutenkaan silleen tässä kohtaa niin itse välitä tyylikkäästä ja tyylittömästä, varsinkaan kun edelleen ärsyttää se kultamekon raahaaminen kunniapaikalle viime kevään finaaleissa kun huomattiin, ettei Heljangolle uppoa mikään - tiimit voi olla vaikka tasoissa tyylittömyydessä sitten Kyllä, olen edelleen katkera siitä ja vähän myös kaikista niistä kauden aikana nähdyistä/kuulluista itkuista siitä, miten kannatetaan väärin, voitetaan väärin, ollaan tyylittömiä juntteja, valmentajana on joulupukki/saunatonttu, Ilves veis pleijareissa kuin litran mittaa (harmi ettei ne vaan koskaan selviä finaaleihin asti) ja mitälie milloinkin. Tää ei siis ole mitenkään kohdistettu Ygritte suhun, vaan tää on yleistä vitutusta siihen jatkuvaan kitinään, jota tapparalaisena saa kuulla. Noh, kateus pitää ansaita ja onneksi mestaruuden jälkeen voi vaan myhäillä tyytyväisenä

Kiitos onnitteluista ♥ Tiedän vallan hyvin miltä tuntuu hävitä kahdet (tai siis kolmet) finaalit putkeen ja onhan se aivan perseestä. Mutta tosi kiva kuulla, että teillä on ollut upee tunnelma ja pelaajien tapaaminen pelin jälkeen on varmasti ollut upeeta :') Sellanen tekee niistä katkerista tappion hetkistäkin kuitenkin parempia ja antaa sen yhteenkuuluvuuden tunteen, joka kantaa jatkossakin <3

Ikäraja: K-11
Tyylilaji: lämmin, haikea draama & maaginen realismi
Paritus: Aro/Kosti, viittauksia muihin
Haasteet: Spurttiraapale VI, Tavoita tunnelma IV ja Originaalikiipeily (110. juuret)
Muuta: Sijoittuu Korppilehto -sarjaani, mutta muita osia ei tarvitse lukea ymmärtääkseen tämän. Kostia ei edes muissa teksteissä ole.

A/N: Tahdoin jotain lempeää ja lohdullista, kun on ollut raskaita, elämänkiireisiä päiviä. Aloin sitten kirjoittaa tällaista. Toivottavasti joku lukee ja tykkää ♥︎

Ensimmäisen osan tunnelmakappale: Agnes Obel – Sons & Daughters (Piano Sessions)

---

On oranssinhehkuinen ilta. Olen levoton ja kiipeilen seinillä. Kosti kutsuu. Hän sanoo, että tee on valmista, mutta minä en malta tulla alas pyörremyrskyistäni. Sisuksissani kuohuu. Olen kuin kaarnalaiva avomerellä, ihan eksyksissä. Kylkiluita pakottaa. Tuntuu, että kohta poksahdan.

Kosti tulee hakemaan. Hän ottaa kädestäni kiinni ja katsoo silmiini. Kostilla on kauniit vihreät silmät.

”Aro”, Kosti sanoo nimeni. Hänen äänensä on yhtä aikaa karhea ja pehmeä. Ponnistellen kasvatan juuret tähän hetkeen.

”Joo”, huokaan. Annan Kostin viedä minut kuistille, jonka kaiteella teemukit höyryävät. Puiden taakse pakeneva aurinko hohkaa kuin kekäle. Varjostan hetkeksi silmiäni.

Teemuki on lämpöinen, kun otan sen käsiini. Samaa lämpöä on Kostin hymyssä, kun hän katselee minua. Hän ei yhtään näytä kuuluvan tänne uneliaaseen Korppilehtoon. Kostilla on monesta eri farkkukankaasta tuunattu takki ja mohawk, mutta ei sellainen terävä ja sojottava vaan pehmeä ja kiharaan taipuva. Korvissaan Kostilla on metsänvihreät tunnelikorut, jotka sopivat hänen silmiinsä.

”Kamalan komea oot”, ähkäisen. Silitän Kostin punaruskeaksi värjättyä tukkaa. Kosti hykertelee ja pudistelee päätään, että äläs nyt, mutta kyllä minä nyt.

”Vaivaako jokin tietty vai onko se vaan?” Kosti kysyy kääntäen puheen levottomuuteeni, joka yhä nakertelee mahanpohjaani.

”On vaan”, sanon. Olen huono selittämään tunteitani ja mielialojani. Olen niistä harvoin itsekään perillä. On silti mukavaa, että Kosti kysyy.

Kosti nyökkäilee eikä vaadi sen enempää. Hellyys humahtaa lävitseni. Kosti ei ole yhtään niin kuin Vili, jonka täytyi aina tietää ja päästä perille kaikesta. Ja joka kerta minun täytyi kestää Vilin pettymys, kun en osannut vastata hänen teräviin kysymyksiinsä. Kostin kanssa saan vain olla, ja se riittää. Se riittää aina.

---