Kaksi pientä tarinaa, jotka putkahtivat päähäni kuunnellessani sadepäivänä Guns n' Roses'in kappaletta November rain. Tarinoissa olevat lyriikat on siis tästä biisistä, en omista.
Niin mäkin sua
Kirjoittaja: teea
Ikäraja: S
Paritus: Anttoni/ Miki
Genre: Slash, fluff
Nuoren miehen käsivarret olivat kietoutuneet tiukasti tämän rinnan ympäri, takkia täplittivät vesipisarat ja pipon alta pilkottavat ruskeat hiukset olivat sateesta suloisesti kihartuneet. Hämärässäkin mä huomasin, että Anttonin posket olivat märät. Mä en ollut varma, johtuiko se sateesta vai oliko se itkenyt.
Se nojasi punaisen Opelin kylkeen ja tuijotti hiekkaista maata.
”Mikä sulla on?”, kuulin oman hätääntyneen ääneni kysyvän.
Sain vastaukseksi pään pudistelua ja olan kohauttelua. Kävelin meitä erottavat kymmenen metriä sen viereen.
”Ootko sä itkenyt?” Sade oli yltynyt ja tunsin, kuinka munkin kasvoillani alkoi valua pisaroita.
Lisää pään pudistelua.
”Kerro nyt tai mä suutun”, tökkäsin sitä leikilläni kylkeen. Tämä ei nyt oikein edistynyt. Mä halusin tietää, mikä mun Antullani oli hätänä.
Anttoni hymyili pienesti ja katsoi vihdoin mua päin.
”Haluisitko sä lähtee mun kanssa yhteen paikkaan?” se kysyi sitten. Mä suostuin, enkä kysynyt, minne se mut halusi viedä. Kyllä se kertoisi. Näin, kuinka se yritti vaivihkaa pyyhkiä silmiään avatessaan auton ovea. Se oli siis sittenkin itkenyt.
Istuin Anttonin viereen Opelin etupenkille ja vilkaisin sitä. Se laittoi pakin päälle ja peruutti mun pihasta kadulle.
Anttoni katsoi tietä, puristi rattia kevyesti. Mä vilkaisin sitä taas. Musta oli seksikästä, kun joku ajoi autoa. En tiedä, mikä siinä muhun vetosi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Anttoni laittoi auton cd-soittimen päälle ja sen lempibiisi November rain alkoi soida. Mä virnistin; se sopi täydellisesti vuodenaikaan ja säähän.
So if you want to love me then darlin' don't refrain. Or I'll just end up walkin' in the cold November rain. Anttoni hyräili hiljaa. Mä hymyilin.
Kehätiellä oli hiljaista ja meitä vastaan tuli vain pari taksia. Anttoni ei ollut vieläkään puhunut. Mä tiesin, että tavallisesti jatkuvasti pölpöttävä ystäväni oli hiljainen vain, kun sitä painoi jokin. Mutta mä tiesin myös, ettei sitä kannattanut painostaa tai muuten se sulkeutui kokonaan. Kyllä mä tiesin mun Anttuni…
Anttoni pysäköi pienelle sivutielle ja astui ulos autosta. Mä seurasin sen esimerkkiä. Onneksi sade oli lähes lakannut meidän ajaessa ja ilma oli enää vain kolean raikas. Me käveltiin pientä polkua, kavuttiin pitkin kumpareista maastoa. Mä olin kompastua pimeässä juurakoihin ja kivenmurikoihin, mutta Anttoni tarttui mua käsivarresta ja piti pystyssä loppumatkan. Se pysähtyi pian ja mä huomasin, että me oltiin korkealla kalliolla ihan lentokentän vieressä.
”Mä tuun tänne usein katsomaan, kun koneet nousee ja laskeutuu”, Anttoni sanoi hymyillen. Mä katsoin taivaalle ja näin, kun Finnairin kone oli juuri laskemassa tähtien keskeltä.
”Kaunista”, mä vastasin.
Mä istuin kalliolle ja hetken mielijohteesta menin makaamaan siihen selälleni. Mun takapuoleni kastuisi litimäräksi, mutta mä en välittänyt. Se tähtitaivas oli niin nätti. Anttoni kävi makuulle aivan mun viereeni. Mä otin sitä kädestä ja hymyilin.
Anttoni huokaisi, ja mä tiesin, että se kertoisi mulle kohta, mikä sitä vaivasi. Sen takia se mut tänne toi. Kyllä mä tiesin…
”Muistatko, kun me tavattiin?”, se kysyi ja mä kuulin hymyä sen äänestä.
”Muistan,” mä vastasin ja virnistin. Mä kirjaimellisesti törmäsin siihen baaritiskillä ja kaadoin juomani sen päälle.
”Eikä mua haitannut, vaikka sä karkotit sähellykselläsi sen kimman paikalta, ” Anttoni jatkoi, ”Musta oli vaan hauskaa, kun tuollainen söpö poika tuli juttelemaan mulle.”
Mä hymyilin. Tätä se ei ollutkaan kertonut mulle aiemmin.
”Muistatko, kun mä silloin Sannin tupareissa suutelin sua?”, Anttoni kysyi hiljaisella äänellä.
”Joo”, vastasin. Kyllä mä sen muistin, mutta mä luulin, että Anttoni oli unohtanut.
”Mä tarkotin sitä.” Anttoni lähes kuiskasi. Mä käännyin kyljelleni märällä kalliolla, että näkisin sen kasvot. Pimeys oli vallannut meidän pienen kätkön.
”Miki, muistatko, kun mä kerroin sulle, että mä oon rakastunut suhun?”, se kuiskasi taas ja katseli tähtiä. Otavaa varmaankin, en mä tuntenut tähtikuvioita.
”Milloin?”, kysyin hämilläni ja tutkailin sen kasvoja.
”Nyt.”
Anttonikin kääntyi kyljelleen ja näin sen totisen ilmeen. Mä pelkäsin, että se alkaisi taas itkeä.
Mä hivuttauduin lähemmäs ja halasin sitä lujaa. ”Anttu..”, mä mumisin sen korvaan.
Sitten mä suutelin sitä niin kovaa, että se varmasti tiesi, ettei sen tarvinnut pelätä tai itkeä. Kyllä mäkin rakastin mun Anttua.
Meidän siinä vielä maatessa marraskuun sadepilvet peittivät tähtitaivaan ja vesipisarat alkoivat taas putoilla meidän päälle.
Älä pelkää
Kirjoittaja: teea
Ikäraja: S
Paritus: Milja/ Anna
Genre: Femme, fluff
And when your fears subside
And shadows still remain
I know that you can love me
When there's no one left to blame
So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain
Don't ya think that you need somebody
Don't ya think that you need someone
Everybody needs somebody
You're not the only one
You're not the only one
Mä katson ruskeahiuksisen tytön perään. Miljan ponnari heiluu kuin kiukkuisesti puolelta toiselle ja punainen ballerina osuu lätäkköön. Mua suututtaa. Suututtaa niin paljon.
”Mä tiedän, että sä pidät musta!”, mä huudan sen perään. Milja pysähtyy keskelle katua, mutta ei käänny kohtaamaan mun turhautunutta olemustani.
”Tuu takaisin”, mä pyydän, mutta Milja ei vieläkään liiku.
”Jos sä nyt kävelet pois sen takia, että sua pelottaa, niin se on ihan perseestä”, mä tiuskaisen sen selälle vihaisemmin kuin oli tarkoitus. Mua kaduttaa heti suuni suljettua.
”Anteeks”, mä mutisen.
Milja kääntyy hitaasti ja katsoo mua arasti. Sen märät otsahiukset on liimatuneet sen otsalle. Mä kävelen sen eteen kadulle ja toivon, ettei autoja tule.
”Anna, kyllä mä susta tykkään,” Milja sanoo ja katsoo mua suoraan ruskeilla silmillään.
Mä vedän sen mun sateenvarjon alle ja rutistan sen muhun kiinni vapaalla kädelläni.
”Et sä ole ainoa, jota pelottaa”, mä kuiskin sen korvaan, ”mutta eiks tää ole sen arvosta?”, kysyn ja suutelen sitä kevyesti huulille.
Milja nyökkää ja virnistää. Ja mä luulen olevani ehkä maailman onnekkain tyttö.
A/N: Olkaat hyvä ja saa kommentoida...
Myös virheistä saa huomauttaa, koska betaa mulla ei ole.
