Mutta missä he ovat nyt? Hupidraama K-11, 3. osa ilmestynyt!

[Iiko-chan]

Kirjoittaja: Iiko-chan
Ikäraja: K11
Paritus: Oliver/Constantino, Fran/Conan, Fran/Chester, Mathilda/Dylan ja muita sekalaisia jännyyksiä.
Genre: Komedraama (komediaa ja draamaa, olipa hupsu sanahirviö.)
Yhteenveto: Täysin hupipohjainen, conan'o'brian-tyyppinen talk show, jossa luodaan silmäys anonyymin kirjoittajan luomien hahmojen nykytilanteeseen ja elämänkuvioihin. Mukana menossa ihmisiä tarinoista Väistämättä vielä löydän sinut, Of comics, Coats and Attraction,  Surusilmien salat, nopsat jalat ja tuoreet kalat, In the City of Blinding Lights sekä Early Chapters of Dr. Frankeinstein and Mr. Coconut.
A/N: Neljä Finilä-vuotta takana. Viisi yksilöllistä, erilaista tarinaa (jatko-osineen) tuotettu. Kymmeniä kauniita ja vähemmän kauniita hahmoja luotu. Osa näistä unohdettuja, osa vihattuja, mutta kaikki luojansa rakastamia. Näillä aineksilla halusin lähteä luomaan itselleni täysin uutta tekstikonseptia, joka poikkeaisi siitä, mitä tähän mennessä olen Finilään kirjoittanut. Tuloksena syntyi tämä, enintään 10-osainen (sen voin jo luvata) talk show-käsikirjoituksen tapainen idea, jolla tahdon vielä ainakin kerran tervehtiä ja kunnioittaa rakkaita luomuksiani, jotka elämästäni ovat viime vuosien aikana tehneet rutkasti rikkaampaa.

Tätä tekstiä voi tavallaan pitää minun ja hahmojeni joutsenlauluna - tämän jälkeen olen päättänyt laskea heidät vapaasti menemään, ja siirryn uusien haasteiden pariin. Mutta toivoisin sitä ennen, että nauttisimme yhdessä - minä ja toivottavasti myös te, lukijat - näistä kauniista hetkistä, joita nämä höperöt hahmot ovat elämäämme tuoneet. Julkaisutahdista en uskalla luvata mitään, mutta pyrkimyksenä on että ennen kesää olisin tämän tekstin loppuun saattanut.

Pitemmittä korulauseitta, menkäämme prologia kohti! Kommentointi ja fiilistely olisi tässä tekstissä enemmän kuin toivottavaa - kirjoitan näet ensimmäistä kertaa vuosiin tekstiä, joka on kaikkea muuta kuin vakavaa ja dramaattista joten kiinnostaisi tietää missä kunnossa tämä sisäinen komedienneni on

PROLOGI

Jännitys studioyleisössä oli kovin hiillostavaa. Oransseille muovipenkeille istutetut ihmiset pälyilivät hölmistyneinä valtavia studio-ohjelman kulisseja, joiden takaa kuului vuoroin kirouksia, halveerauksia ja turhautuneita jalannpolkemisia. Reilu sataapäinen yleisö oli odotellut niillä sijoillaan jkärsimättöminä jo yli puoli tuntia, tietämättä rahtustakaan siitä miksi heidät oltiin hetkeä aiemmin täysin varoittamatta tempaistu kaduilta tummiin, epämääräisiin tiloihin jotka etäisesti musituttivat tv-studioita.

Vaikka osa studiossa nyhjäävistä, eri-ikäisistä oli harkinnut poistumista jo tovin, ei kukaan ollut uskaltanut liikahtaa koska siellä täällä poukkaroivat, keltaisiin järjestyksenvalvojaliiveihin puetut korstot henkivät uhkaavaa auraa kaikkialle minne raskaat nelikakkosen maiharinsa laskivat. Näytti kuitenkin jo siltä, että heidän odottelunsa oli pikkuhiljaa päättymässä – katsomorakenteiden etupuolelle sytytettiin kirkkaita valoja, ja vaikka suurin osa yleisöstä aluksi puolisokaistui niiden ansiosta, erottivat he hämärän keskeltä pehmeitä sohvia, toimistopöydän täynnä paperitukkoja sekä näiden takaa valtaisan sinisen kulissin, johon oltiin maalattu abstrakteja kuvioita.

Näiden kulissien keskellä seisoi pitkänhuiskea nainen suuret kuulokkeet korvillaan sekä raskaan näköinen muistilista oikeassa kädessään. Hän kohotti katseensa yleisöön hymyillen, ja alkoi sitten höpöttää ystävällisesti.

”Hyvää iltaa, arvon yleisö! Anteeksi että teidät tempaistiin paikalle näin äkkiseltään ja yllättäen, mutta toivottavasti saan teidät jäämään ilmoittamalla, että te olette tulevan, upouuden ja erilaisen talk show-tuotantomme pilottikatsojat! Alle kymmenen minuutin kuluttua olemme aikeissa aloittaa kuvaukset”, nainen kertoi mitä sympaattisimpaan sävyyn kuin olisi puhunut studioyleisölle päivän säästä. Suurin osa katsojista tuijotti naista häkeltyneenä, ja joku rohkea uskaltautui huutamaan:

”Kenen talk show tämä oikein on? Ei kai vaan Johanna Tukiaisen?” Yleisöstä kuului pari varovaista naurahdusta, joihin lavasteissa edelleen seisova nainen reagoi hienoisella hymyllä.

”Ehei sentään. Sanottakoon että kyseessä on nuori mies, josta te tuskin kukaan vielä tiedätte mitään muuta kuin että hänen nimensä löytyy ainakin kahvipaketin kyljestä”, nainen heitti mystisesti ennen kuin juoksi lavasteiden taakse jupisten jotain itsekseen tai hands free-laitteeseen. Hänen lähtönsä myötä studiossa kohosi täysin uudenlainen kiinnostus tulevaa kohtaan. Sieltä täältä kuuluivat tuikituntemattomat puhuvan toisilleen:

”Kahvipaketin kyljessä? Tarkoittaako se ehkä Costa Ricaa?”

”Ai että se olisi semmoinen maahanmuuttaja?”

”Ehkä se on joku Katriina Kultainen? Se ainakin olisi suomalaista tuotantoa...”

”Mutta sehän sanoi että se on mies!”

”Niin joo. No oisiko se sitten Pirkka?”

”Mitä jos se on Saludo?”

”No senkin tohelo, eihän siinä nimessä ole mitään ideaa!”

”Minun mielestä ei kyllä siinäkään että me täällä pönötämme jotain kahvikeisaria odottelemassa!”

”Hei... mitä jos se onkin itse Presidentti?” kuului yleisön keskivaiheilta kunnioittava, ihastusta säteilevä ääni, jonka omistaja kohottautui hetkeksi seisomaan. Tuon selkeästi patrioottisen miehen katse suuntautui kirkkaisiin valoihin jotka roikkuivat studion kattorakenteista, mutta samassa hänen vierellään istuva nainen tönäisi miestä tuhahtaen polveen.

”Kaarle-kulta, eihän herra Niinistöllä ole aikaa pitää puheohjelmia: hänellä on varmasti kädet täynnä töitä sen kanssa, miten hän maksaa sen useiden miljardien suuruisen valtion velan ennen tämän vuoden loppua.”

Tämä Kaarle-niminen herra laski turhautuneensa katseensa naiseen (joka mitä ilmeisimmin oli miehen vaimo tai erittäin vanhan näköinen tytär), muttei ehtinyt protestoida takaisin kun äkkiä katsomovalo himmennettiin, ja kulissien takaa alkoi kuulua rempseää house-musiikkia. Tuo presidentistä paasannut yksinäinen patriootti laskeutui kiireesti istumaan kun hän tajusi että suuret tv-kamerat kohdistuivat yleisöön. Korkealla katossa olevaan valokylttiin ilmestyi sana APDOLEJA, ja tottelevaisena kuin Pavlovin koiravaljakko alkoi suurin osa studioyleisöstä taputtaa käsiään yhteen. Kaiken tämän humun keskellä lavasteiden etuosaan asteli puhujapöntön taakse huomattavan parrakas mies. Tämän kalmanmustat hiukset olivat kuin musta, hartioille ulottuva vesiputous, ja tämän iho oli yhtä kalpea kuin kelmeä kuu kirpeänä talviyönä. Hän taputti aplodimölinän ja taustamusiikin turvin kuuluttajamikrofonia, ja huusi siihen sitten kumeasti:

”Arvon naiset, herrat ja muut studiovieraat! Toivottakaa tervetulleeeksiii... Misteeeer Pauuuliiiii!” Kuuluttaja oli selkeästi katsonut paljon Late Night With Conan O'Brienia, sillä tämän kuulutustapa tuntui olevan suora kopio Andy Richterin, Conanin pulskanpuoleisen kuuluttajan alkurepliikistä. Yhtäläisyydet tuohon amerikkalaiseen myöhäisillan tv-showhun eivät jääneet siihen, vaan studioyleisön taputtaessa edelleen (kovin teennäisen kohteliaasti) käsiään asteli lavalle hidastetuin, miehekkäin askelin pitkänhuiskea mies joka oli pukeutunut aavistuksen liian suureen puvuntakkiin sekä tummiin housuihin. Poikkeuksellisen hyvältä tv-kameroiden loisteessa näyttävä mies oli noin 170-senttinen ja lisäksi häkellyttävän hoikka. Hänen virheettömät, kaidat kasvonsa olivat vääntyneet velmuun hymyyn, aivan kuin hän olisi varjellut kielenkannoillaan tusinoittain herkullisia salaisuuksia. Miehen tummansiniset silmät hehkuivat myös elämänkipinää, kun tämä heilautti kättään yleisöön joka edelleen jatkui taputtamistaan kun katossa hehkuva harvinaisen kirjoitusvirheinen APDOLEITA-kyltti siihen edelleen kehotti.

Kaunispiirteinen mies, jonka hiukset loistivat tulilatvanpunaisina katsomon viimeisille riveille saakka, silmäili yleisöään hetken täysin tyynenä, mutta kiepautti sitten hoikkia lanteitaan  häikäilemättömästi, osoitti sormella erittäin partaista kuuluttajaansa ja esitti ampuvansa tätä kuvitteellisella ritsalla keskelle otsaa. Kuuluttaja oli saavinaan täydellisen headshotin, ja miehen kaatuessa maahan niin että tästä näkyi vain täydellisen kiinteä, tummansinisiin housuihin verhottu takamus kuului studioyleisöstä spontaani naurunremakka.

Kulisseista kumpuava taustamusiikki vaimentui hiljakseen, ja samalla APDOLEITA-kyltistä viimein sammui valo. Mystinen, Paulina sisäänhuudettu mies silmäili yleisöään hetken suurin, kiinnostunein ja erittäin mantelinmuotoisin silmin ja levitti sitten hoikat kätensä kuin olisi halunnut syleillä koko satapäistä yleisöään.

”Mitä miellyttävintä alkuiltaa teille kaikille! Ja heti alkuun pahoittelut siitä, että teidät niin yllättäen meille tempaistiin tänne ohjelmamme pilottijakson yleisöksi. Jäi tuo ennakkomarkkinointi hieman vähäiseksi niin... päätettiin panostaa terveeseen bodystormingiin jotta nähdään toimiiko tällainen metodi”, omituinen mies alkoi selittää mitä omituisimmalla kapulakielellä, ja laski sitten kädet takaisin sivuilleen. Saatuaan suuren väkijoukon näin tyylikkäästi hämmennyksen valtaan, kääntyi hän tummanpuhuvan mutta kalvakan kuuluttajansa puoleen ja nyökäytti kohteliaasti tälle päätään.

”Mukavaa nähdä sinua tänään, Richard. Oletko hoikkunut sitten viime näkemän?”

”Arvon Pauli, mehän tapasimme alle vartti sitten maskeeraamon puolella.”

”Niin niin, mutta sitä ennen! Onhan siitä jo vähintään kaksi kuukautta kun yhdessä olemme ruskeaa kahvia siemailleet”, Pauli jatkoi vankkumattoman kohteliaalla äänellä, jonka ansiosta hän oli jo saanut muutaman ihastuneen teinitytön kaivamaan puhelimia taskustaan jotta he saisivat nauhoitettua miehen sulosanoja herätysäänekseen.

”Jaa. Voipi olla. Olet itsekin tänään ihmeen hyväkuntoinen ollaksesi Pauli”, Richard heitti hieman monotonisempaan sävyyn, ja vilkaisi Paulia pitkien silmäripsiensä alta. Paulin nudenvaalea iho karahti hieman punaiseksi, mutta tämän hymy pysyi pokkana vaikka miehen silmistä näki että solvaus oli tuntunut selkäkarvoissa asti.

”Ihastuttavaa, Richard. Kuten aina olet.”

”Suorasanaisuus on yksi hyveistäni, Pauli... Vähän sama kuin sinulla tuo silmäniskujen jakelu. Montako olet muuten näiden neljän minuutin aikana jo antanut kameralle?” Richard kysyi hivenen sarkastisesti, samalla kun viatonta teeskennellen kohensi mustasankaisia kekkoslasejaan. Paulin kasvot eivät enää vaihtaneet väriä, mutta tämän täydellisen ohuet huulet kaartuivat asiakasystävälliseen, joskin tyhjään hymyyn.

”Kas siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi. Mutta mitä luulet, olisiko meidän aika siirtyä jo itse asiaan? Olemme antaneet katsojien odotella jo turhankin pitkään”, Pauli loikkasi erittäin taidokkaasti pois sudenkuopasta johon Richard tapansa mukaan yritti häntä sysätä, ja kääntyi taas satapäisen studioyleisönsä puoleen.

”Joten, lienee aika paljastaa mistä tässä kaikessa onkaan kyse! Te ette välttämättä ole tietoisia niistä henkilöistä, joita studioomme on tulossa tänään vieraaksi, joten aloitamme tämän pilottijakson kertomalla lyhyesti, mistä tässä uudenlaisessa ohjelmassamme on kyse”, Pauli selitti samalla kun hillityin askelin hipsi sen konttoripöydän taa, jonka takana olevassa lavasteessa toistuivat sekalaiset, kaoottiset muodot. Mies istuutui työpöydälle reteästi, suoden katsomolle taas yhden leveistä hymyistään ennen kuin jatkoi.

”Tämän tv-shown takana on eräs nuori neito, jolla noin neljä vuotta sitten oli halu ja tarve kirjoittaa. Hänen kynästään on sittemmin versonut joitakin lahjakkaita tekstejä, joissa esiintyvät hahmot ovat täyttäneet muiden nuorten ihmisten sydämet ihastuksella ja kiinnostuksella, minkä johdosta tämä kirjoittaja on ollut suorastaan pakotettu luomaan niitä lisää. Kun tuo nuori ihminen oli kirjoittanut noin viitisen vuotta vaihtelevalla menestyksellä, otti tuotantoyhtiömme häneen yhteyttä.”

”Ja se tuo meidät tähän päivään”, jatkoi Pauli juhlallisesti, ja kohotti kätensä takanaan olevalle tekotaivaalle, jolle äkkiä alkoi piirtyä summan mutikassa koreita kaunokirjaimia. Yleisö seurasi jännityksen vallassa, kun kauniista kirjaimista muodostui hiljakseen suurikokoinen plakaatti, joka täytti puolet suuresta ja kaoottisesta taivaasta.

MISSÄ HE OVAT NYT?

”Arvon naiset ja herrat – minulle, Richardille ja koko tuotantotiimille on tuon neidon kautta tarjoutunut mahdollisuus tuottaa kiinnostavaa ja erilaista talk show-ohjelmaa! Tulemme saamaan kyseisen neidon vieraaksemme vielä ennen kuin tämä tuotantokausi saapuu loppuunsa, mutta sitä ennen meillä on ilo tavata hänen ihkaomia luomuksiaan, jotka ovat ihastuttaneet ja vihastuttaneet ihmisiä Internetin kirjoittajamaailmassa jo useiden vuosien ajan”, Pauli jatkoi mahtipontisesti istuutuessaan mukavaan host-tuoliinsa, ja kohotti uudelleen kätensä kohti suurta, ohjelman nimen koristamaa taivas-lavastetta.

Katsomo tuijotti lavasteita pöllämystyneenä, tietämättä oliko heidän tässä vaiheessa tarkoitus nauraa, taputtaa vai poistua studiosta ennen kuin jotain vielä epämääräisempää tapahtuisi. Myös Pauli tarkkaili studioyleisöään kiinnostuneena, kuin olisi katseellaan yrittänyt saada katsojat läiskyttämään käsiään tai tekemään jotain muuta, mikä sai suurien tv-persoonien talk show't vaikuttamaan hienoilta ja menestyksekkäiltä. Kun yleisö pysytteli kuitenkin ärsyttävän hiljaa, vilkaisi Pauli hermostuneena lavasteissa jämeränä odottavaa tuottajaansa, ja iski tälle silmää. Kuin käskystä tuottaja juoksi piiloon lavasteiden taakse, ja alle viidessä sekunnissa syttyi katossa olevaan APDOLEITA-kylttiin jälleen kirkas valo. Koska suomalaiset katsojat olivat ilmeisen erinomaisesti koulutettuja Pavlovin koiria, alkoivat nämä saman tien taputtaa käsiään yhteen ja saivat Paulin hymyn leviämään (sekä  Richardin pudistelemaan päätään). Kaikeksi onneksi kamera tallensi tästä kaikesta leikkauskäyttöön vain yleisön reaktion sekä Paulin voitonriemuiset käsiliikkeet.

”Kiitos, kiitos, kiitos! Näytättekin jo olevan melko valmiita ensimmäisen show'mme vieraisiin – tänään vieraiksemme saapuvat herrat Oliver Kendricks ja Constantino Frost suoraan Lontoosta! Mutta sitä ennen ohjelmassa pieni mainoskatko!” Pauli huusi jylyn läpi lähimmälle kameralle, ja heitti tälle vielä  erittäin kömpelön (ja tulevaisuudessa tavaramerkikseenkin muodostuvan) silmäniskun ennen kuin kameramies sammutti kameran.

/// Snifu, Finilässä ei saanut yhtään niin eeppisiä fontteja tuohon loppuun otsikon toteutukseen että oisin saanut siitä yhtä hienon kuin omissa visioissa haaveilin </3 Elämä ei vaan ole reilua...

[malicia]

APDOLEITA.

Kikatin tahalliselle typolle joka kerta olen ilmeisesti tämän suhteen helppo viihdytettävä. Sinällään jännittää että millainen tästä kokonaisuudesta tulee sillä noh itse kuulun siihen porukkaan joka tietää mikä on fronan ja kenelle Oliverin sydän sykkii. Ensimmäinen vieras sykäyttää omaa sydäntä sivumennesn sanoen mukavasti. NOSTALGIA. Surusilmien salat, nopsat jalat ja tuoreet kalat soittaa myös pari kelloa!

Ajatuksissa hahmojen määrä hirvittää vähän kuinka paljon tähän SAISI mahdutettua, mutta talk-show kuitenkin antaa paljon mahdollisuuksia. Odotan viihtyväni tämän tekstin parissa. Koetan antaa jotakin kriittisempääkin kommenttia jos sellaista keksin sillä tosissaankin genren muutos pitkästä aikaa voi tuntua haastavalta.

Kaikki Oliverin ja Connynkin fanitytöt juoskaa, tekstiä tulossa !

[Iiko-chan]

malicia: APDOLEITA nimenomaan. Niitä minä tuolla ainakin jakelisin ihan riemuissani Ihastuttavaa kuulla että meitä anonyymejä fanityttöjä on _ainakin_ kaksi, ja toivottavasti saat tämän jutun kanssa sekä repiä housujasi että hypätä mukaan vuoristorataan kun hetki on oikea. Kiitos kommentista!

A/N: Ensimmäinen osa olisi valmis, saapa nähdä mitä tästä tuleekaan! Ensimmäistä kertaa siis useaan vuoteen täällä Finilässä, Connyverin paluu! Ihanku ois tullu just nostalgiakyynel simmuun. Tai sitte se oli pölyä.

Osa 1 – Coming up On Infra Red

Pauli kohensi moitteettomassa kunnossa olevia hiuksiaan vaivihkaa lavasteiden takana. Meneillään oli heidän uuden talk show- pilottinsa ensimmäinen mainoskatko (mitä se ei tietenkään oikeasti ollut, sillä ohjelmaa ei näytetty periaatteesa livenä televisioon), minkä aikana ohjelman tuottaja oli marssinut studioyleisön eteen videotykin kaukosäädin kädessään. Samalla kun Pauli ja Richard olivat hipsineet takatiloihin kohentelemaan ulkomuotoaan, piti ohjelman tuottaja (tämän nimi taisi olla Niina) studioyleisölle pienimuotoista slideshow'ta illan vieraista.

”---Noniin, eli sitten Oliver leikkimielisesti sanoen jahtasi Connya noin pari kuukautta intensiivisesti sen jälkeen kun he olivat kännissä peuhanneet vähän lakanoissa, ja tarinan ensimmäiset kaksitoista osaa pohjautuivat lähinnä pojan etsintäretkeen – vähän niin kuin Homeroksen Odysseiassa, mutta eri vinkkelistä”, Niina selitti väkijoukolle samalla kun naputteli videotykkinsä kaukosäädintä, paljastaen koko joukon luonnoksia kähäräpäisestä Oliverista joka tutki Lontoon katuja suurennuslasi kädessään sekä Constantinosta, joka vuorotellen makasi psykiatrinsa tohtori Neron vastaanotolla kärsivä ilme kasvoillaan tai sängyllään kaksi kissanpentua mahansa päällä.

”Sitten kun pojat lopuksi viimein löysivät yhteisen sävelen, heistä tehtiin vähän väkisin väännetty jatko-osa missä pojat seukkasivat jo täyttä päätä. Tässä jatko-osassa väliin kuitenkin tuli kaiken maailman ahdistus-ongelmia, salailua ja ihmissuhdesäätöä... tässä pari piirrosta siitä miten Oliver muun muassa hakkaa työkaverinsa siksi että tämä meni kertomaan Oliverin työpaikan pikkujouluissa yhden Constantinoa koskevan suuren salaisuuden”, Niina valaisi katsomoa, kun osa vetäytyi taaksepäin tuoleissaan nähdessään kuvan, missä Oliver runttasi täydellä voimalla jotain rumaviiksistä miehenpuolta turpaan.

”Kirjoittaja päätti näiden kahden tarun lopulla kohtalaisen nätisti, ja viimeiseen pariin vuoteen ei heistä ole juurikaan kuultu kirjallisessa muodossa. Mutta pianpa me heidät saamme neniemme eteen”, Niina kertoi hymy huulillaan kun hänen diaesityksensä oli rullannut loppuun asti, ja suuntasi sitten askeleensa siihen suuntaan lavasteita, missä Pauli vielä oikoi täydellisiä hiussuortuviaan. Nainen laski kätensä miehen olalle, kuin merkkinä siitä että nyt oli aika jatkaa.

”Kiitos, kultaseni”, Pauli heitti naiselle herrasmiesmäiseen sävyyn, ja heilautti sitten kättään Richardille, joka oikoi vielä kravattiaan lähistöllä. Samalla kun Niina jäi punaisin poskin katsomaan tuon charmantin herrasmiehen perään, keikautti Pauli itsensä lavan valoisammalle puolelle ja heilutti yleisölle hoikkaa kättään.

”And now the show must go on! Richard, saisinko hieman rumpujen pärinää?” Pauli kysyi maestron yksinoikeudella. Richard ilmestyi saman tien kulissien takaa pienen peltirummun kanssa, asettui se mukanaan tulevalle vakiopaikalleen sohvannurkassa ja jatkoi rummuttamista siihen asti että Pauli swengasi sukkelan takamuksensa nojatuoliin toimistopöydän takana. Kattoon syttyi jälleen kirjoitusvirheinen APDOLEJA-kyltti, ja suurin osa yleisöstä taputti riemastuneena käsiään.

”Kiitos!” Pauli kiitteli yleisöään onnellisena, ja kääntyi sitten kohti lähintä kameraa missä valo paloi kuvauksen merkiksi.

”Vuoden 2011 alkutalvena sai alkunsa eräs rakkaustarina. Tuon tarinan osapuolet, rämäpäinen sarjakuvapiirtäjä ja synkän menneisyyden kahleisiin kiedottu museovartija kohtasivat hyvin kiusallisissa olosuhteissa, mutta päätyivät monien vaiheiden kautta viimein yhteen. Nuo kaksi sydänkäpystä ovat viime vuosina ansiokkaasti piilotelleet julkisuudelta, mutta ahkera paparazzi-ryhmämme on saanut heidät tänne tänään! Ensimmäistä kertaa televisiossa, toivottakaa tervetulleeksi Oliver 'Synopsis' Kendricks sekä Constantino Frost!” Pauli toitotti kuin aito show-mies, ja kuin taikaiskusta alkoi studiossa soida Placebon Infra-Red. Yleisö ei kerrankin tarvinnut koomista APDOLEJA-kylttiä avukseen, vaan heti kun vieraat ilmaantuivat lavasteiden takaa, alkoivat he raivokkaasti taputtaa.

Paikalle asteleva näky oli suhteellisen herttainen. Sekä Oliver että Constantino olivat pukeneet ylleen tumman miestenpuvun, totta kai omalla tyylillään mutta niin suloisen yhteneväisinä, että muutama tyttö yleisössä näkyi punastuvan hurmiosta. Parin nuorempi puolisko, Oliver oli stailannut pitkät housunsa ja tumman liivin räikeällä printtipaidalla sekä asetellut pörröisille kutreilleen herraskaisen näköisen knallin. Jalassaan pojalla oli oli tummanvihreät Converset, minkä lisäksi hänen reisiään vasten roikkuivat henkselit. Hänen poikaystävänsä Constantinon pukukoodi oli pelkistetympi – mies oli tummaa pikkutakkiaan ja pitkiä housujaan korostaakseen sukinut pitkän tukkansa poninhännälle, ja valinnut jalkaansa aikuismaiset nahkakengät. Tarkempi silmä saattoi myös nähdä miehen nenän alla ohuet viikset, joiden synnyttämiseen oli selkeästi nähty aikaa, vaivaa ja parturiveistä. Kumpikin miehistä kätteli Richardia ja Paulia, ennen kuin he asettuivat kylki kyljessä miellyttävälle sohvalle.

”Sydämellisesti tervetuloa, ensimmäiset vieraamme! Mainiota nähdä teidät noin mainiossa kunnossa”, Pauli aloitti jutustelun leppeästi kuin olisi puhellut lapsuudenystäviensä kanssa.

”Kiitos vain ittellenne, oli aika jänskää saada kutsu ihan oikeaan telkkariohjelmaan!” Oliver intoili lapsellisesti, ja vilkuili kiinnostuneena yleisöön kuin olisi yrittänyt löytää sieltä arkipäivän tuttujaan. Pauli järjesteli käteensä pienen pinon keskustelukortteja, ja kääntyi ensin puheliaammalta vaikuttavan Oliverin puoleen.

”Senhän uskoo... te olittekin piiloutununeet maan alle harvinaisen lahjakkaasti. Meni puolikas ikuisuutta ennen kuin edes jommankumman sähköpostiosoitteita löysimme”, Pauli tuumasi.

”Oi, se ei kyllä ole ollut tahallista! Conny kun on internettien ja muiden kanssa niin tumpelo ja minä hoidan netin kautta lähinnä tilaustöitä niin ollaan vahingossa hautauduttu tässä nettivallankumouksessa pohjasakkaan”, Oliver selitti samalla kun tämän kädet aloittivat vilkkaan tanssin joka väritti hänen höpinöitään.

”Kiitos Ollie. Sait mut juuri kuulostamaan viisikymppiseltä aivopierulta”, Constantino puuttui puheeseen ja töni Oliveria niin että tämän knalli oli tipahtaa lattialle. Pauli ja Oliver tyrskähtivät kumpikin hienoiseen nauruun, ja kun studioyleisölle vinkiksi näytettiin NAURUA-kylttiä, päästi osa katsojistakin hyväksyvän naurunremakan.

”Kaikki me ikäännymme ennemmin tai myöhemmin, arvon herra Frost. Mutta mennään siihen minkä takia me teidät olemme tänään teidät tänne kutsuneet, eli...” Pauli aloitti, ja osoitti yläpuolella edelleen valtaisana kimmeltävää ohjelmabanneria.

”MISSÄ... HE... OVAT... NYT?” Pauli huudahti ponnekkaasti, ja jälleen studioyleisö (lienee kai turha sanoa, minkä ansiosta) alkoi läiskiä käsiään yhteen. Constantino ja Oliver tuntuivat olevan saamastaan huomiosta melko häkeltyneitä – ainakin kummankin naamat hehkuivat terveen pinkkiä sävyä lontoolaisen kalpeuden sijasta ja näiden hartiat käpertyivät sisäänpäin. Kun väkijoukko viimein vaikeni ja aplodien taustalla soinut musiikki saatiin vaimennettua, käänsi Pauli kiihkeänsiniset silmänsä vieraisiin.

”Joten. Aloitetaanpa vaikka siitä asiasta mikä ihmisiä luultavasti vähiten kiinnostaa, eli Oliverin aggressiivuudesta.” Takana olevalle screenille ilmestyi äskeinen pilakuva Oliverista ja tämän pieksämästä Gingeristä, mikä sai ilkivallantekijän itsensäkin säpsähtämään.

”Tuoko tämä makeita muistoja mieleen, Oliverin oikea suora?” Pauli veisteli riemastuneena pojan reaktiosta, ja hinautui eteenpäin kuin Ulla Taalasmaa ikään tammisella työpöydällään. Katsomosta kuului pari puolivillaista solvausta joista ei osannut sanoa, oliko ne osoitettu Paulille ilkeilystä vai Oliverille pahoinpitelystä. Näistä jälkimmäinen vilkaisi hermostuneena ensin yleisöön, sitten Pauliin ja lopulta Constantinoon joka näkyi myös häkeltyneen kömpelöstä karikatyyristä.

”Öh... No en tiedä miten hyvin yleisössä tämän tapauksen taustoja tiedetään mutta todettakoon, että ton tapauksen jälkeen en kauheasti ole nyrkkejäni käyttänyt. En ainakaan selvinpäin ja... ne humalaisetkin nyrkit on lähinnä kohdistunu mun omaan varjoon”, Oliver selitti yrittäen kuulostaa vakuuttavalta. Paulin tarkkaavaiset silmät skannasivat poikaa joka näytti käpertyvän kokoon jo hänen ensimmäisestä kysymyksestään, ja hiljaa mielessään mies pohti kannattaisiko hänen vielä lisätä vettä myllyyn vai loikata seuraavaan kohtaan.

”Tarkoitatko että olet nykyään täysin vaaraton hemmo? Että jokin mystinen voima onkin äkkiä parantanut sinut tästä väkivallan pirullisesta kierteestä?” Pauli kysyi parhaimmalla psykologi-äänellään, kumartuen hieman taaemmas tuolillaan ettei nuorempi poika olisi tuntenut oloaan uhatuksi kuin koiranpentu keskellä pakkassäätä.

”...Anteeks mutta mistä teillä on edes muuta tietoa että mä oisin jotenki aggressiivinen persoona? Vai onko tää joku läppä että yritätte paljastaa minusta jotain mitä muut ei tiedä?” Oliver kysyi yhtäkkiä epäluuloisena, ja heitti Pauliin kyseenalaistavan katseen, jonka hehkusta näki tyhmempikin ettei poikaa kannattanut rinnastaa eksyneeseen koiranpentuun edes kielikuvan tasolla näin julkisella paikalla kuin tv-ohjelman nauhoituksissa.

”..No paratkoon, emmehän me nyt sillä. Tämähän on vain tv-viihdettä, Oliver-hyvä!” Pauli huudahti leikkisästi takaisin, ja kumartui taputtamaan Oliveria olkapäälle kun tämä jatkuvasti näytti siltä kuin istuisi keskellä kaktuspöheikköä valtava uuniperuna suussaan. Kun pojan ilme pysyi vankkumattoman jämeränä, eikä tämän vierellä istuva poikaystäväkään vaikuttanut kovin tyytyväiseltä (puhumattakaan Richardista, joka oli koko keskustelun ajan pudistellut sivussa päätään), käänsi Pauli veistokselliset kasvonsa kohti kameraa ja vinkkasi kameramiehelle:

”Tämä leikataan sitten pois tv-versiosta.” Vasta nämä sanat saivat Oliverin vapautumaan, ja kun katosta jälleen kerran laskettiin APDOLEITA-kyltti yleisön nähtäväksi, parani tunnelma studiossa huomattavasti.

”No niin, eli jatkakaamme suoraan asiaan joka meitä kaikkia varmasti kiinnostaa, eli: parisuhteeseen”, Pauli sanoi yllättävän lempeästi ollakseen muutakin kuin retosteleva gentlemanni, ja nojautui työpöytäänsä vasten. Tässä vaiheessa tarkimmat katsojat saattoivat nähdä miten Constantinon ja Oliverin katseet kävivät pehmeämmiksi, ja miten nuo kaksi lempeää katsetta kohtasivat toisensa. Pauli ei miehisenä miehenä onneksi nähnyt tuota kaksikon jakamaa kaunista katsetta, sillä siitä olisi hänen kaltaisensa ehjä heteromies varmasti saanut reväistyä vähintään kuusi sokerihuuruista ja hattarakuorutteista vitsintynkää. Hänen siipimiehensä Richard tosin näki enemmän kuin tarpeeksi, mutta hymähti vain hyväntahtoisesti sille romantiikalle, mitä noista sydänkäpysistä tihkui.

”Joten, koska kaikkia teidän ihailijoitanne - joille tämä ohjelma myöhemmin esitetään -  varmasti kiinnostaa mitä teille kuuluu, voisitte nyt antaa siitä hieman osviittaa. Kertokaapa ensiksi vaikka, että millaista on teidän kaltaistenne ihmisten arkielämä”, Pauli heitti ensikysymyksen hymynkare huulillaan. Oliver ja Constantino vaihtoivat hieman äskeistä vakaampia katseita, aivan kuin he ehdan pariskunnan tavoin olisivat silmien takana jutelleet siitä kumpi aloittaisi vastaamisen.

”Niin, no... en mä tiedä onko normipäivästä kertominen niin jännittävää teidän ulkopuolisten korville mutta... täältä pesee”, Constantino heitti varuillaan ja risti pitkät jalkansa, hieraisten vielä tummia mutta ohuita viiksiään kuin keräten rouheutta ääneensä.

”Aamut kulkee yleensä niin, että Oliver herää ylös vasta kun kello on soinut noin kahdeksan kertaa. Siinä vaiheessa mä itse olen herännyt suurin piirtein kolmesti, niin että kun Oliver viimein saa pienen takamuksensa raahattua keittiöön, on kahvipannuun ilmestynyt tuoretta kahvia ja pöydälle vino pino paahdettua leipää-”

”...Hei, jos sä aiot kertoa normipäivästä tolleen että kerrot vaan minun huonoista puolista niin onko parempi että minä kerron?” Oliver keskeytti poikaystävänsä kertomuksen, minkä ansiosta yleisö repesi ihan omatoimisesti nauruun.

”Mutta kehuinhan minä jo sinun pientä takamustasi”, Constantino puuttui puheeseen leppeästi, ja jälleen yleisö sai syytä nauraa – taisipa joku hulttiomies jopa vislatakin Constantinon alatyyliselle vitsille.

”Luuletko että pojasta on miellyttävää nähdä itsensä pelkkänä seksiobjektina?” Oliver pisti takaisin, mutta ennen kuin tämä keskivertotraagiselta vaikuttava pariskuntariita venyi yhtään pidemmäksi, löi Pauli juontolappunsa huomattavan kovaäänisesti juontajan pöytään.

”NO NIIN, ehkä parempi että kerrotte vuorotellen että mitä kaikkea yhteen päivään-” Paulin oli pakko lukea välissä paperistaan apusanoja- ”Conny...verin elämässä kuuluu. Kukahan ihme nämä meitsin juontolaput on kirjoittanut?” mies ihmetteli ääneen ajatuksensa, saaden Richardin tyrskähtämään hillitysti.

”Niin no, kai se käy niinkin. Mä voisin siinä tapauksessa kertoa pari valittua sanaa siitä, mitä tuo Conny tekee sen jälkeen kun me ollaan vedetty aamupala”, Oliver sanoi oudon polleana naamaltaan, ja röyhisti rintakehäänsä kuin herra sotaherra ikään. Pojan vierellä istuva Constantino puolestaan otti rennomman asennon, kuin olisi aavistanut että hänen poikaystävänsä suusta tulisi pian lentämään silkkaa kukkudeetä.

”Kun Conny on mielestään hoitanut velvollisuutensa poikaystävänsä, se taputtaa mua äidillisesti päälaelle koska se hänen mielestään on erittäin hellyyttävää käytöstä. Sitten tämä mies ruokkii lievästi ylipainoiset kissansa, ja livahtaa sanomalehtensä taakse maailman menoa hämmästelemään samalla kun minä, työn raskaan puurtaja vedän kahvit ennätysajassa naamaan ja juoksen töihin paikallisen sanomalehden toimitukseen”, Oliver selosti melodramaattiseen sävyyn, saaden sekä studioisännän, tämän siipimiehen, poikaystävänsä sekä (pienellä NAURUA-kyltin avustuksella) yleisön nauramaan railakkaasti.

”Niin, ja kun Oliver on lähtenyt aamupalaveriin jäämme minä ja kissat laiskoina kotiin tupakoimaan ja miettimään kieroja keinoja, millä Oliverin saisi seuraavana aamuna heräämään. Ollaan Sonnyn ja Coralin kanssa turhaan ideoitu tätä jo noin pari-kolme vuotta, joten emme ole tosiaan päässeet puusta pitkään...” Constantino huokaisi syvään, ja peitti katseensa kämmensyrjällä kuin häveten omaa kykenemättömyyttään. Oliver vilkaisi omahyväisesti ”surkeaa” poikaystäväänsä, ja jatkoi sitten kertomustaan.

”...Ja samalla kun Constantino tekee kieroja suunnitelmiaan minun selän takana, minä istun kuusi tuntia reippaana, työtä tekevänä kansalaisena töissä ja piirrän sarjakuvia jotka naurattaa ihmisiä edelleen. Kun työpäivä on pulkassa niin marssin vielä aikido-tunneille, ennen kuin lahnaannun yleensä takaisin kotiin missä Constantino ottaa lonkkaa ja vetää päiväunia kissojensa kanssa”, Oliver päätti selostuksensa ja tyytyväisen oloisena nojautui sohvan selkänojaan. Pauli tuijotti tuota pörröpäistä miehenpuolta kulmakarvat koholla, käänsi sitten saman katseen kameraa päin ja oli räpyttelevinään silmiään epäuskoisena.

”Ja sitten tyttöystäväni kutsuu minua itsekeskeiseksi”, hän heitti kaikkea muuta kuin kohteliaasti, ja kun yleisölle näytettiin tuttua NAURUA-kylttiä, puhkesi kansa kohteliaaseen myötätunto-hohotukseen. Oliverin tummiin silmiin syttyi toviksi pieni häpeänläikkä, mutta ennen kuin poika ehti tajuta Paulin halveeranneen häntä, käänsi juontaja puheenaiheen täysin toiseen suuntaan.

”Mainiota, mainiota! Tämän enempää emme ehkä tahdo arjestanne kuullakaan, elleivät päivänne pääty siihen että muututte supersankaripariskunnaksi ja pelastatte Lontoon katukissoja omien kattienne kanssa”, Pauli tuumasi samalla, kun silmäili juontolappujaan täydellinen poikaystävä-hymy huulillaan.

”Oijoi, minusta tuntuu että nyt on taas aika mennä pienelle mainoskatkolle! Katkon jälkeen luvassa nauruhermoja kutkuttava parisuhdepeli jossa asetetaan koetukselle näiden kahden sydänkäpysen välinen tosirakkaus! Palaamme aivan kohta”, Pauli virnuili kameralle kuin puolimielinen siihen asti, että siinä hehkuva valo sammui.

”Okei, parin minuutin juoma- ja vessatauko jos sille on tarvetta!” tuottaja-Niina huusi marssiessaan kulisseista esiin. Vieraat näkyivät hieman hätkähtävän keskikokoisen bruneten kovaa ääntä, ja silmät räpsyen Oliver kääntyi studioisännän puoleen.

”Anteeks mut... ehtiskö täällä käydä myös savukkeella tässä välissä?”

”Savukkeella? Mitä vielä, sinä joka ehkä hädin tuskin olet lukiosta päässyt ulkonäöstä päätellen”, Pauli suorastaan kohahti, ennen kuin lähti sukkelasti lavasteisiin piileksimään. Oliver kääntyi turtunein katsein poikaystävänsä puoleen, joka näytti kiusallisen huvittuneelta Oliverin saamasta kommentista.

”No mitä, pikku-Oliver?” Constantino veisteli hellästi, ja puristi hurmaava hymy huulillaan pörröpäisen nuoren poskea. Laiska, ponneton nauruntyrskäys purskahti Oliverin suupielestä, mutta heti perään tämä tyrkkäsi poikaystäväänsä kylkeen kuin toinen olisi julkisella paikalla puhunut hänen karvaisista sääristään tai jostain muusta ällöstä.

”Älä viitsi sinäki aloittaa. Me kumpikin tiietään että tuo Pauli on ottanu minut silmätikukseen ihan vain siksi että näytän joltai anarkistitoopelta”, Oliver intti suu mutrulla, ja potkaisi sitten studioisännän juontopöytää terveen kapinahengen vallassa.

”Ollie-kultu, älä nyt kehtaa. Mennään vaikka käymään thaimaalaisessa kun tämä moska on ohi... mä tarjoon”, Constantino lohdutteli myrtynyttä miestä, ja valutti kätensä sopuisalla eleellä nuoren hoikalle vyötärölle. Nuoremman katse muuttui muutamissa sekunneissa lämpöisemmäksi, ja pää kallellaan hän kiepahti keskelle Constantinon charmia jota tämän tummat silmät tihkuivat.

”... Kylläpä oletkin kiva”, Oliver kujersi puoliääneen, ja pussasi teräväleukaista poikaystäväänsä hetken mielijohteesta suoraan suulle. Yleisön joukosta kuului pari rohkaisevaa vislausta ja rohkaisuhuutoa, jotka saivat sekä Oliverin että Constantinon sulamaan sopusointuisaan nauruun. Oliver livautti kätensä Constantinon poskipäille ja poika näytti kauempaa katsottuna siltä, kuin olisi kuiskannut sydämensä ihastukselle muutaman valitun sulosanan joita kyyhkyläiset normaalistikin toisilleen jakelivat. Kaksikko ei tosin ehtinyt upota lemmensiirappiin sen syvemmälle, kun heidän vierestään kuului kiusaantunut kröhäys.

”Anteeksi, arvon vieraat mutta meillä on tietyt säännöt siitä että kuinka paljon kieltä saa käyttää kuvausten aikana...” Richard mutisi kiusaantuneena; kaksikko ei ollut tajunnut, että mystinen kuuluttajahahmo oli jäänyt tauon ajaksi mustempana kuin musta rutto istumaan sohvalle. Kalpea heppu näytti olevan hieman kiusaantunut vierellään tapahtuneesta lepertelystä, mutta Constantino tai Oliver eivät kehdanneet alkaa härnätä miestä vaikka tilaisuus olikin kiusallisen herkullinen. Ennen kuin tilanne ehti kääntyä sen kiusallisemmaksi, marssi Pauli takaisin tuottaja-kollegansa kanssa rupatellen.

”Hei pojat. Meidän seuraava ohjelmanumero vaatii hieman ennakkovalmisteluja, jotka edellyttää teiltä kahdelta pientä osallistumista”, Pauli osoitti sanansa Oliverille ja Constantinolle, joiden katseisiin syttyi saman tien aimo liuta kysymysmerkkejä.

”...Mimmoinen ohjelmanumero tässä oikein on kyseessä?” Oliver kysyi epäluuloisena, saaden Paulin tyrskähtämään lauhkeasti.

”Me ollaan tuon Niinan kanssa kaavailtu sellaista pientä parisuhdepeliä, mitä Suomen telkkarissa näytettiin joskus vuosikymmen taaksepäin... se ei vaatisi teiltä mitään muuta kuin toistenne tuntemista”, Pauli selitti niin rauhallisena kuin kykeni, mutta rutistaessaan heti perään kädessään olleen pahvimukin kasaan hänen yrityksensä olla tyyni kuin buddha hieman lässähti. Niinan, Oliverin, Richardin ja Constantinon huomio kiinnittyi koomisen yhtäaikaisesti kyseiseen mukiin, mutta Paulin yskäistessä merkityksellisesti havahtuivat kaikki todellisuuteen kuin raketti olisi pamahtanut heidän korviensa välissä.

”Ö-öö, toki sopii!” Oliver ryki kurkkunsa selväksi ja sai sanoillaan Paulin huulet kapuamaan voitonriemuiseen hymyyn.

”Mainiota, mainiota. Eiköhän siinä tapauksessa jatketa kuvauksia?” räiskyvä juontaja kysyi siirtyen takaisin työtuolilleen. Kului tuskin kahta sekuntia, kun Niina kääntyi yleisön puoleen ja kovaan ääneen kuulutti Pauli-herran päätöksestä, ja että kaikkien olisi oitis palattava paikoilleen huolimatta siitä, missä he olivat tai mitä paraikaa tekemässä. Studioon laskeutui lyhyeksi aikaa täydellinen hiljaisuus, kunnes lavasteiden kätköistä alkoi kumuta show'n tunnusmusiikki, ja yleisön käsienläiskytys kohottivat desibelit korkealle (lienee kai turha enää edes sanoa, mitä kylttiä heille näytettiin kyseisen jylyn mahdollistamiseksi).

”Ja tervetuloa jälleen takaisin Missä he ovat nyt?- talk show'n pariin. Teille, jotka vasta nyt käänsitte tv-vastaanottimenne tälle kanavalle kerrottakoon, että vieraana ovat lontoolaiset Oliver Kendricks ja Constantino Frost, jotka nyt asetetaan todelliseen rakkauden tulikokeeseen”, Pauli informoi kuvitteellisille tv-katsojilleen, ja seurasi kameramiehen esimerkkiä kun tämä kohdisti tv-kameran zoomin pariskuntaa kohti.

”Joten, Constantino ja Oliver. Teidän yhteiselonne on kestänyt jo reilut kolme vuotta, ja sen perusteella mitä olemme tähän mennessä nähneet tuntuu elämänne olevan miellyttävästi kallellaan. MUTTA koska tv-viihdettä ei synny vain sillä että kuvaamme teidän onneanne ja kauneuttanne – paitsi ehkä Amerikassa – aiomme nyt suorittaa pienen, erittäin hellämielisen ihmiskokeen. Oliver ja Constanino, oletteko te moiseen valmiita?” Pauli tiedusteli vakaakasvoisilta vierailtaan, jotka tyytyivät vastauksena nyökkäämään pontevasti.

”Erinomaista. Täten voimmekin kutsua sisään simpsakat avustajamme, Sirkan ja Pirkan!” Pauli kuulutti voimakkaalla äänellä, jolloin lavan takaa alkoi kuulua reipasta marssimusiikkia – joku fanaattinen animefani katsomosta oli tunnistavinaan soitosta hippusen Muumilaakson tarinoita. Lavasteista saapui piakkoin kaksi kurvikasta hahmoa, joista toinen oltiin puettu sievään ja säädylliseen lolita-mekkoon, toinen puolestaan tyylikkääseen, joskin hieman liian glitter-pitoiseen matador-asuun. Noiden kahden välissä paikalle raahattiin omituista väkkärää, joka muodostui kahdesta yhteenliimatusta Ikean tuolista. Tuolien selkänojat oltiin liimattu kiinni toisiinsa, niin että tuoleilla istuvat saattoivat istua selät vastakkain. Kunhan matador-asuun pukeutunut Pirkka-poika vielä asetteli toiselle tuolille tablet-tietokoneen ja toiselle megaluokan hyper-kuulokkeet, hipsivät Paulin pienet apulaiset takaisin kulisseihin yleisön taputtaessa ihastuneina heidän peräänsä.

”Ah, niin kauniita ihmisiä – miltei yhtä hurmaavia kuin minä!” Pauli huokaisi nuorten ”padawaniensa” perään, ja jäi hurmaantuneena seuraamaan miten näiden hyvinmuodostuneet takamukset katosivat näköpiiristä. Hänen siipimiehensä, Richardin oli pakko käyttää hienoisia voimakeinoja (toisin sanoen kyynärpääsurvaisua miehen kylkeen), ennen kuin tämä palasi hurmaantuneista tunnekuohuistaan ja kohottautui seisomaan.

”Krhmn, niin, aivan! Tämä tuoli on siis valmistettu varta vasten seuraavaa ohjelmanumeroamme varten, ja tahtoisinkin nyt pyytää numeron päätähtiä, Constantinoa ja Oliveria asettumaan jommalle kummalle näistä istuimista. Älkää pelätkö, mitään lapsikatsojia järkyttävää ei tule tapahtumaan”, Pauli vakuutti kameraa päin samalla kun Oliver ja Constantino hakeutuivat omituisen häkkyrän lähettyville.

”Tahtoisitko sä vähän avata, että mistä tässä on kyse?” Constantino kysyi tarttuen tablet-koneeseen kuin se olisi ollut pahasti homehtunut visvasieni tai näköispatsas HIV-taudista.

”Ai, niin tietysti! Eli idea on se, että asetutte tähän pirunpenkkiin selät vastakkain, niin että toinen asettaa korvilleen kuulokkeet ja toinen ottaa haltuunsa tabletin. Sitten minä täältä lapuista isken teille kysymyksiä, joihin toinen vastaa kirjoittamalla mielestään parhaan vastauksen tabletin muistiinpanoihin, samalla kun toinen nautiskelee meidän käsikirjoitustiimimme valitsemasta musiikista”, Pauli selitti lyhykäisesti pienen visailunsa juonen, ja nosti kuulokkeita ”kisaajiensa” tyrkylle kuin kaniinia taikurin hatusta.

”Okei no... mitä me saadaan tästä palkinnoksi?” Oliver kysyi epäillen, ja tuijotti kahta samanlaista Ikean tuolia kuin jompikumpi niistä olisi sisältänyt heittoistuimen. Paulia pojan epävarmuus vain huvitti, ja show-miehen ottein hän laski kätensä hontelon pojan hartioille.

”Kuule poikaseni, jos sinua niin paljon kiinnostaa palkinto niin ainakin me kaikki saamme tietää, oletteko te todella unelmien pari vai... ettekö”, Pauli sanoi, täyttäen kiusoittelevalla repliikillään kaikki kliseisen juontajan elementit (silmänisku mukaanlukien). Kun mies vielä käänsi katseensa puheenvuoron lopulla kameraan ja kohotti naurettavan täydellistä kulmakarvaansa kameramiehelle, käytti Oliver tilaisuutta hyväkseen ja irvisti kameramiehelle kuin hänen suussaan olisi pesinyt lintuifluenssainen siilipoikue.

”No... joo. Kai me edes kokeillaan, vai mitä sanot Oliver?” Constantino kysäisi poikaystävältään saadakseen tämän lopettamaan lapsellisen irvistelyn. Pojan naiivi ilveily oli saman tien historiaa, ja reippaana hemmona hän kiipesi toiselle puisista tuoleista.

”No niin, näyttää siltä että sinä olet ensimmäisenä vastaajan vuorossa Constantino”, Pauli totesi Constantinolle Oliverin painaessa SkullCandyn sponsoroimat kuulokkeet pörröisille kutreilleen. Constantino piteli edelleen käsissään tablet-kojetta kuin tarttuvaa tautia, mutta kun Pauli osoitti häntä istumaan toiselle, totteli mies kohteliaasti.

”Erinomaista! Maestro, saisinko hieman tilanteeseen sopivaa musiikkia?” Pauli vielä viittasi jonnekin lavasteisiin samalla, kun Constantinoa ohjeistettiin kuin vanhaa papparaista tabletin käytössä. Kuin taikaiskusta studion täytti miellyttävä hissimusiikki, joka ei todennäköisesti häiritsisi ketään muita kuin niitä jotka kärsivät lievästä tai pahemmanpuoleisesta hissikammosta.

”Joten, varmistakaamme ensin että Oliverin kuulo on varmasti blokattu. Oliver, nosta käsi ilmaan jos olet sataprosenttinen hetero!” Pauli huudahti (mikä tosin lieni turhaa, miehen puheäänikin kun sattui olemaan yhtä kova kuin keski-ikäisen petolinnun kiekaus), ja kun Oliverin vastaus sisälsi vain päännyökyttelyä, osasi Paulinkin kaltainen puoliaivo päätellä musiikin raikaavan tämän korvissa täyttä päätä.

”No niin, loikataan siis ensimmäiseen kysymykseen! Arvon herra Frost, olkaa hyvä ja kirjoittakaa tauluun, missä kuussa Oliverilla on syntymäpäivä?” kuului äkkiä matala miesääni, jonka Constantino tajusi kuuluvan Richardille joka salakähmäisesti oli ilmestynyt Paulin viereen. Tuon mystisen miehen ilmaantuminen meinasi ensiksi harhauttaa Constantinon harharaiteille, mutta pinnisteltyään muistiaan vain muutamia sekunteja tämä kirjoitti vastauksen.

”Valmista on? Hienoa! Kysytäänpä vastaus pojalta saman tien”, Pauli hihkaisi oudon epämiehisesti, kumartuen sitten Oliverin puoleen jonka pää heilui musiikin tahtiin.

”Poju hei, tarvittis tietää sinun syntymäkuukausi”, mies kysyi hiljaisella äänellä, mihin Oliver huudahti vahingossa niin kovaa että yleisöön sijoitetut desibelimittarit loikkasivat hetkellisesti yli kuudenkymmenen:

”ELOKUU!”

”Constantino, saisimmeko nähdä vastauksesi?” Richard kysyi kolkolla, tummalla äänellään äkkiä Constantinon viereltä, niin että miehen niskakarvat kavahtivat pystyyn kuin kulkukissan turkki. Hienoista kankeutta käsissään tämä kohotti tabletin kameran nähtäväksi, ja kun tarkkasilmäisimmät yleisössä näkivät tikkukirjaimin rustatun sanan ELOKUU, puhkesivat he kohteliaisiin aplodeihin (ja vielä voimakkaammaksi jylinä yltyi, kun tuttu APDOLEJA-kyltti laskeutui yleisön nähtäväksi.)

”No niin, sehän oli helppo kysymys! Varauduhan jo seuraavaan!” nauroi Pauli kumisevaa nauruaan kun Oliver työnsi poppia syytävät kuulokkeet takaisin korvilleen. Constantino preparoi itsensä seuraavaan koetukseen pyyhkimällä taulun puhtaaksi, juuri parahiksi ennen kuin Pauli iski seuraavan kysymyksen kehään.

”Kysymys numero kaksi! Luettele kaikki lävistykset, joita Oliverilla on ollut tähän päivään mennessä.” Constantino tuherteli hetken kankeita tikkukirjaimiaan iPadin näytölle, yleisön vuoroin tuijottaessa hänen jännityksestä kumartunutta selkäänsä sekä Oliverin raivokkaasti hytkyvää päätä ja tuolin takamusta napsuttelevia sormia.

”Ja katsotaanpa saman tien vastaukset!” Pauli kiekaisi reilun minuutin kuluttua, ja taas veti kuulokkeet Oliverin pään yli. Oliver luetteli monotonisesti harvat lävistyksensä – alahuulen lävistävät snake bitesit sekä kielilävistyksen, pari korvakorua sekä teini-iän houruissa otetun napalävistyksen jonka poika kerran huppelissa nipsautti pois – ja kun Constantinon taulusta löytyivät täsmälleen samat vastaukset (napalävistys tosin hieman eri sanoin), raikasi yleisö ällistyneen uudemman kerran. Seuraavat pari kysymystä seurailivat samoja reittejä -
Oliverin inhokkiruoaksi paljastui Constantinon uunissa valmistettu silakkagratiini, lempipaikaksi koko maailmassa wieniläinen juustopuoti tai kotisohva, ja lempielokuvaksi mikä tahansa viiden viime vuoden Batmaneista. Viimeiseen kysymykseen tultaessa kaikki pariskunnan vastaukset olivat osuneet yksiin, mikä studioyleisön (ja kerrankin tyrmistyneen Paulin mielestä) oli harvinaisen erinomainen suoritus.

”Arvon studioyleisö ja katsojat kotona, vielä viimeinen kysymys ennen kuin vaihdamme näiden kahden lemmenkäpysen roolit toisinpäin. Constantino, viimeisenä tehtävänäsi sinun tulee kirjoittaa tauluun sinun ja Oliverin vuosipäivä”, Pauli totesi kohtalokkaasti, aivan kuin kyseinen kysymys olisi ollut yhtä ylitsepääsemätön kuin Fuji-vuori. Ilme Constantinon kasvoilla toden totta kävikin hetkeksi kovin noloksi, mutta vilkaistuaan Oliveria olan yli kuin hän olisi lukenut vastauksen pojan pörröisestä takaraivosta, kirjoitti mies lopullisen vastauksensa muistiin.

”Onko valmista? Eiköhän tarkisteta miten hyvin vastauksenne käyvät yksiin!” Pauli hihkaisi jälleen ah-niin-epämiehisesti ja vetäisi varoittamatta kuulokkeet Oliverin päästä. Pojan pörröinen tukka levisi osittain tämän otsalle ja hölmistyneenä tämä tuijotteli studion kirkkaita valoja noin kaksi sekuntia ennen kuin Pauli iski juontajamikrofoninsa pojan suun eteen.

”Viimeinen kysymys – heitä ilmoille sinun ja Constantinon vuosipäivä!” Pauli jatkoi kietaisten samalla kätensä kiusallisen tuttavallisesti Oliverin kapeille hartioille. Oliverin pää oli vielä jokseenkin sekaisin hänen korvissaan raikanneesta dupstepistä, ja tämän vuoksi hänen vastauksessaan oli rehellisen turhautunut nuotti:

”No en kyllä pirullakaan muista, perkele!” Studioyleisöstä kuului valtaisa kohahdus kirosanapitoisen vastauksen vuoksi, ja muutamat katsomossa olevat perheenäidit sulkivat pienokaistensa korvat mokomilta voimasanoilta. Pauli tuijotti tulipunaiseksi (vihasta tai noloudesta) kärähtänyttä nuortamiestä suu ammollaan, mutta kokosi pian itsensä ja kääntyi Constantinoon joka oli poikaystävänsä äkkinäisestä temperamentinmenetyksestä yhtä äimän käkenä kuin puolet katsomosta.

”Krhmn. Tuo ei kyllä ollut oikea vastaus, mutta katsotaampa mitä Constantino asiaan kommentoi”, Pauli käänsi tilanteen nopeasti oikealle taajuudelle ennen kuin yleisö ehti aloittaa buuaamisen ohjelmaan etsiytyneen asiattomuuden vuoksi. Constantino oli kerrankin vapaaehtoisesti loikkaamassa samaan kelkkaan Paulin kanssa, ja käänsi hieman kiusaantunut hymy huulillaan vastauksensa kameralle.

Ei niin mitään muistikuvaa, mutta tuskin on Oliverillakaan.

”Pannahinen! Tämä on käsittämätöntä! Aivan kuin teletapiaa!” Pauli suorastaan kohahti, ja alkoi läiskiä käsiään yhteen samalla kun studioyleisö kohottautui osoittamaan suosiotaan seisten. Yleisön reaktio oli jokseenkin hullunkurinen suhteessa vastaukseen; pääsyy moiseen kohahdukseen taisi tosin olla kameran katseelta piilossa valaistu APDOLEJA SEISTEN-kyltti.

”Erinomaista, erinomaista! Mutta show ei ole vielä ohi. Pyytäisin arvon kisaajiamme nyt vaihtamaan puolia, niin käymme läpi toiset viisi kysymystä. Herra Frost, asettakaapa kuulokkeet päähänne”, Pauli ohjeisti reippaasti äskeistä nopeammin, sillä Niina oli hetki sitten käynyt lavasteista heiluttelemassa pahvilappua mikä ilmoitti, että studioaikaa oli jäljellä enää kolmisen varttia. Heidän tulisi tuossa ajassa kuvata ohjelma purkkiin, häätää kaikki studiovieraat sekä ja katsojat pois ja raivata paikat kasaan tilan seuraavaksi varanneita varten, joten aikaa ohjelman loppuun saattamiseen ei ollut kuin viitisentoista minuuttia. Tämän vuoksi Pauli ei turhia aikaillut kysymyksen esittämisen kanssa, vaan heti kun Oliver oli saanut tabletin käsiinsä ja Constantino ämyrit korvilleen, aloitti hän parisuhdevisansa loppukirin.

”Joten Oliver, voisitko ensiksi iskeä taululle tiedon siitä, mikä kaikista vuoden päivistä on Constantinon inhokki?” Oliver raapusti vastauksen taululle miltei yliluonnollisen nopeasti, mutta Pauli ei aikahermoilultaan ehtinyt kiinnittää asiaan mitään huomiota.

”Kas niin, vilkaistaanpa vastauksia sitten!” Pauli jatkoi karismaattisella äänellään hetken päästä, ja veti kuulokkeita hieman sivuun Constantinon korvilta. Katsomo tuntui säpsähtävän häkellyksestä kun mies ilmoitti vastauksekseen Ystävänpäivän, mutta vielä suurempi järkytys tuntui olevan se, että hänen kullanarvoinen poikaystävänsä antoi täsmälleen saman vastauksen.

”Tämä pariskuntapa se vasta eriskummallinen onkin! Mennään suoraan seuraavaan kysymykseen, eli...” - Pauli nykäisi kuulokkeet jälleen tummatukkaisen Constantinon päähän- ”Eli, mikä on Constantinon suosikkisarja?” Oliver raapusti jälleen kömpelöin harakanvarpain vastauksensa, ja sai muutamien sekuntien päästä studioyleisön jälleen nauramaan.

”Criminal Minds, ja Jersey Shore tarpeeksi tujussa humalassa... Hahahaa, mielenkiintoista! Otetaanpa tähän Constantinon kommenttia”, siipimies-Richard totesi kumeasti, ja vetäisi kuulokkeita pois tyynenä niillä sijoillaan istuvan Constantinon päästä.

”Lempisarjoja? Criminal Minds ja C.S.I”, Constantino vastasi kuin tieto olisi viskattu hänelle superpallolla päin naamaa heti kun kysymys hänelle esitettiin, mikä sai yleisön jälleen taputtelemaan käsiään hurmaantuneena. Kun Oliver tiesi vielä, kuinka monta lemmikkiä Conan oli tähänastisen elämänsä aikana omistanut ja miten paljon tällä oli ollut suhteellisen vakavia seurustelusuhteita, oli yleisö suorastaan myyty tuolle eriskummalliselle, mutta toisiinsa niin kovasti kiintyneelle pariskunnalle.

”Visamme on tähän mennessä osoittautunut varsinaiseksi menestykseksi! Suuntaamme nyt viimeiseen kysymykseen, johon saatava vastaus voi hyvinkin olla kirsikka tämän oudon parisuhde-kakun päälle! Joten, viimeistä kertaa: voitko sulkea korvasi, Constantino?” Pauli hehkui tyytyväisenä kuin Teletappimaan lapsiaurinko, lähinnä siksi että he saattaisivat päästä hyvissä ajoin ennen kymmentä juhlistamaan onnistunutta pilottijaksoaan mikäli kohtalon kortit olisivat heille suotuisat.

”Joten, Oliver: Ole hyvä, ja kirjoita ylös lause, jonka luulet olevan paras lause, minkä Constantino ikinä on suustasi kuullut”, Pauli sanoi mystisesti, ja sai väkijoukon leuat ammottamaan tyrmistyksestä. Miten kukaan saattaisi tietää vastausta noin hölmöön kysymykseen? Näiden kisakysymysten täytyi olla peräisin joko sirkusapinan tai amatöörikäsikirjoittajan kädestä, niin naurettavia ne olivat suurimmaksi osaksi olleet.

Oliver mietti viimeistä vastaustaan pitkään. Hän kirjoitti tabletilla useita eri mahdollisuuksia, pyyhki ne pois turhautuneena, raapi tukkaansa ja pureskeli kynsiään kuin häntä olisi vaivannut ankara syyhy. Kun Pauli viimein rykäisi merkiksi siitä että Oliverin aika alkoi olla kortilla, heitti poika huokaisten ensimmäisen lauseen minkä hän alun keksi muistioon, ja nyökkäsi merkkinä valmiudestaan. Sen sileän tien Constantino riisui Constantinon stereokuulokkeet, ja kohotti juhlallisesti kätensä studioyleisöön.

”Rakkaat katsojani! On tullut kohtalon hetki. Oliver, ole hyvä ja käännä vastauksesi tuohon kameraan, joka on suunnattu Constantinosta poispäin”, Pauli ohjasi nuorempaa poikaa. Tottelevaisena kuin keski-ikäinen husky Oliver kohotti taulunsa kameraa päin, ja hetken hengitystä pidätettyään painoivat sekä Richard että Pauli syvässä, miehisessä yhteisymmärryksessä kätensä Constantinon hartioille.

”Constantino. Seuraava kysymys on meidän viimeisemme. Älä kuitenkaan ota turhia paineita suoriutumisesta. Seuraa vain järkesi tai sydämesi ääntä”, Pauli dramaattisesti sanoi, ja antoi tiheän hiljaisuuden laskeutua studioyleisöön muutamaksi sekunniksi.

”Viimeinen kysymys kuuluu – Constantino, kerro meille kaikille paras lause, minkä koskaan olet kuullut Oliverin suusta”, Pauli jatkoi takuuvarmaan, teatraaliseen tapaansa ja puristi hieman Constantinon voimakkaita hartioita. Vanhempi mies tuijotti tv-kameraan kulmat kurtulla, ja vilkaisi sitten ohimennen Oliveria jonka profiili näytti kirkkaissa studiovaloissa kovin kauniilta. Poika kai tunsi katseen ihollaan, sillä kääntyi hymy koko kasvoillaan Constantinon puoleen ja sai miehen omatkin kasvot vääntymään huvittuneelle kaarelle.

”... Lupaan, etten ikinä rakastu suhun”, Constantino mumisi puoliääneen, niin ettei lausetta kuullut kukaan muu kuin Oliver. Jopa miehen vierellä olevat Pauli ja Richard näyttivät olevan kuin lekalla päähän lyötyjä.

”... Anteeksi, katsojamme eivät tainneet kuulla kotisohville saakka”, Pauli sanoi kulmiaan kurtistaen. Samassa Constantino kuitenkin loikkasi ylös tuolista, kiirehti Oliverin puolelle tuolihäkkyrää ja sanoi vastauksensa kovempaan ääneen:

”Lupaan, etten... ikinä rakastu suhun.” Constantinon vastaus oli niin hölmistyttävän pöljä, että jos studioyleisöllä olisi ollut yhteiset kulmakarvat, ne olisivat kohonneet useita metrejä studiotilan yläpuolelle silkasta ymmärtämättömyydestä. Mutta vielä enemmän nuo kuvitteelliset kulmakarvat olisivat kohonneet seuraavaksi, kun Constantino nykäisi Oliveria kädestä ihastuneena puoleensa, ja silmänräpäyksessä lähti kiidättämään tätä kohti lavasteiden takaosaa.

Constantinon teosta silminnähden hölmistynyt Oliver jätti jälkeensä ainoastaan tabletin sekä reilun sata kummastunutta silmäparia joihin lukeutuivat myös studioisäntä Pauli, tuottaja-Niina sekä näiden kahden yhteinen siipimies Richard. Kummastus aaltoili vielä hetken aikaa lavasteissa, kunnes Pauli kokosi aidon tv-persoonan tavoin itsensä, ja kääntyi Pepsodent-hymy täydellisillä kasvoillaan kameraa kohti.

”Jaaha! Näyttää siltä että vieraamme lähtivät ennenaikaiselle mainoskatkolle, joten eiköhän seurata heidän esimerkkiään! Palaamme jälleen pian”, Pauli hehkui nuorta kauneutta koko olemuksellaan, ja kaikeksi onneksi lavasteiden takana alettiin soittaa ohjelman tunnusmusiikkia. Kamerat suljettiin sen sileän tien, ja ohjelman tuottaja juoksi lavasteista kiireisin askelin kuin itse Mörkö olisi ollut kintereillä.

”Pauli! Pauli! Pahoja uutisia – Silvottujen Omenamatojen esiintyminen on pakko perua, koska yhtyeen laulaja on joutunut vakavaan haisunäätä-onnettomuuteen kotonaan! Ja mitä tuo noiden kahden poismarssi muuten oli olevinaan?” Niina kysyi hämmentyneenä. Pauli käänsi hölmistyneenä katseensa Niinaan, näyttäen lähinnä siltä kuin nainen olisi juuri oksentanut studion lattialle terveen, parikiloisen mustekalavauvan.

”... No sehän tästä vielä puuttuikin...” Pauli huokaisi hölmistyneenä, siirtäen sitten katseensa yleisöön joka tuntui liikehtivän rauhattomana tuoleillaan. Näytti pahasti siltä, että pilottijakso jouduttaisiin katkaisemaan tästä poikki – vieraat olivat kadonneet, studiossa ihmiset buuasivat kuvausten äkillisen keskeytymisen takia ja Paulin kovasti fanittama heavy-bandi ei pääsisikään kruunaamaan show'ta tajunnanräjäyttävällä esityksellään.

Richard, joka oli ollut hätkähdyttävän hiljainen jonkin aikaa, laski yllättäen kätensä Paulin hartialle. Suunsa mutruun vääntänyt juontajapersoona kääntyi kollegansa puoleen hölmistyneenä, kuin olisi vasta nyt tajunnut että tämäkin kuului ohjelman kalustoon.

”Lienee parasta iskeä ohjelma jotenkin purkkiin, ja jatkaa ensi viikolla uusilla eväillä”, Richard sanoi rauhallisella, vakuuttavalla äänellään ja levitti kohmeille kasvoilleen ilmeen joka kai yritti olla virnistys. Niina seurasi vierestä pöljänä näiden kahden male bonding-hetkeä, ja oli lähellä repeämistä kun Pauli äkkiä kirkkain silmin tarttui kollegansa käteen.

”... Niina?”

”Niin?”

”..Ketkä saamme vieraiksemme ensi kerralla?” Pauli kysyi oudon uneliaalla äänellä, kuin Richardista hehkuva tietämys ja buddhamaisuus olisi saanut hänen kaikki murheensa hälvenemään ja miehen itseluottamuksen palaamaan. Niina tarkisti asian pikaisesti kämmentietokoneeltaan, ja tyrskähti hieman.

”No jo on nimiä. Täällä lukee Fran Makunde, Chester Tunstall ja Conan Jones. Musiikkivieraana on Nöyhtäilyä Parketilla.”


Pauli ei osannut kiinnittää huomiota nimien hulluuteen. Ei, hän ei jaksanut kiinnittää edes huomiota siihen että studioyleisö tömisteli vihaisina jalkojaan ja vaati takaisin niitä minuutteja, jotka he olivat kuluttaneet tässä kuppaisessa, kahvinpuruilta ja wc-paperilta haisevassa studioyleisössä. Sen sijaan hän päästi otteensa Richardin kädestä, hiipi kuin varkain tuoliviritelmälle minkä päälle Oliver oli jättänyt tabletinsa ja tarttui kapineeseen tarkistaakseen pojan viimeisen vastauksen.

”Mainiota. Sitä odotellessa saamme varmasti räävittyä tähän ohjelmaan mallikkaan lopetuksen tästä lauseesta”, Pauli virnisti, ja livautti Oliverin vastauksen kollegoidensa nähtäväksi.

En koskaan tule rakastumaan sinuun.

”... Wow. Tota mä kutsuisin jo sielujen yhteisymärrykseksi.”

[malicia]

Viisari jatkoi heilahtelua omalta osalta koska Connyver. Sinällään hillittömänä ajatuksena itsellä koska tekstit ja hahmot on tuttuja voisi sisällyttää myös kommentteja itse .. kirjoituksista (esim. että muistan nauttineeni kakkos-osasta Connyn ja Oliverin tarinassa vieläkin enemmän kuin mitä ykkösestä, mutta sekin voi johtua siitä että opin vaan pitämään hahmoista tekstien myötä aina enemmän mitä enemmän luki!), mutta homma voisi mennä aika sekavaksi niin pidän hieman minimaslistisemmassa muodossa Jos tulee mieleen jotakin niin sanon toki.

VIIKSISTÄ JÄRKYTYIN, mutta toisaalta millon en järkyttyisi viiksistä. ”MISSÄ... HE... OVAT... NYT?” lausahduksen toisaalta kuulin omassa päässäni vähintään yhtä dramaattisella äänenpainolla kuin tämä nainen! Pauli selkeästi paljastaa velmumpia ja dr Philmäisiä asioita itsestään lukujen myötä, senkin charmantti olento. Sinällään ihmetyttää millä tämä pariskunta on saatu houkuteltua ylipäätänsä paikalle, mutta kyllä tämä paketti vieläkin puree. Huvittaa toisaalta Connyverin lutumutuilu studiossa pusnus söpöilyineen, mutta eiköhän ole sekin jutun tarkoitus että naurun lomassa sopivasti hajottaa XD Comic reliefinä Richard on myös sulo. <3

Connyverin poistuminen lavasteista oli noin.. lutuisin hetki mitä koko ficcisä tähän asti on löytynyt~ tai sitten olen vain perhmeänä Connyyn, tai muistin että millaisia lutuhetkiä pariskunnalla oli ja mistä itse tykkäsin. En koskaan tule rakastumaan sinuun. oli hetkellinen.. nailed hetki että eiköhän studioyleisö rauhoitu tämän jälkeen !

APDOLEJA! Epäilen että Paulilla on lukihäiriö Kiitos uudesta luvusta valtavasti, paljon letkeää huumorin juoksua koko luku täynnä että odotan innolla seuraavaa.

[Iiko-chan]

malicia: Pakko myöntää että täälläkin päässä oli hahmonsa luoja aivan ***** shokissa, kosKA halvaTUN VIIKsET!!!1 Constantino MIKSI, miksi kaikkien viiksettömien ihmisten nimeen sinun oli hankittava VIIKSET??! Everybody liked him ja sitä rataa! Snifu snufu Ja heti perään - kyllä, sinä olet pehmeänä Connyyn. Edelleen. Ihanaa että joku uskaltaa sellaista pohtiakin <3 Toivottavasti myös tämän seuraavan luvun tapahtumat ovat mieluista luettavaa

A/N: Jepajep, kakkoslukua pukkaa! Tahti tuntuu tätä nykyä aivan häkellyttävän hitaalta ainakin kirjoittajan mielestä. Ehkä siksi tuntuu myös siltä, että ei aina ole edes inspistä kirjoittaa vaikka aikaa löytyy. How silly of me. Seuraavaksi kuitenkin loikkaame New Yorkin katujen ihmisiä tapaamaan!


Osa 2 – Concrete jungle that dreams are made of

Pitkänhuiskea ja tyylikkäästi pukeutunut nuorimies siemaili kitkerää kahvia nuhjuisten studiotilojen takaosassa. Oli keskiviikko-iltapäivä, mutta sen tarkempaa tietoa ajasta miehellä ei ollut. Hän tuijotteli kyllästyneen oloisena ympärilleen huoneessa, joka oltiin sisustettu ainoastaan sohvalla, kahvinkeittimellä, sohvapöydällä sekä parilla Ikean halvannäköisellä puutuolilla. Seinille oltiin tuherreltu ja ripustettu erilaisia mainoksia ja terveisiä, joita mies oli tapittanut hetkeä aikaisemmin, kun hänet oltiin saateltu tähän outoon lukaaliin. Kauempaa käytäviltä kuului kovaäänistä tappelua ja kahnaamista, ja hetken ajan mies oli kuulevinaan miten jossain räsähti kasa lamppuja tuusan nuuskaksi.

”Minne himputin paikkaan minä oon joutunu..” hän mutisi itsekseen hieman ahdistuneena, juuri kun pienen taukohuoneen ovelle ilmestyi ruskeaverinen, suunnilleen hänen ikäisensä nuori tyttö. Käsivarrellaan tällä oli kannettava minitietokone, kasvoillaan kohtelias hymy.

”Terve! Sinä oot vissiin se tohtori Jones?”

”...Ai häh?”

”Niin siis Conan Jones, yks meidän illan vieraista?”

”.. Niin. Joo.”, Conan vastasi lyhyesti tytölle, joka kai oli yrittänyt esittää hauskaa heitollaan tohtori Jonesista. Tämä sama huulenheittäjä vilkuili tablettinsa hämärässä hehkuvaa näyttöä.

”Joten, ootko sä nähny täällä pyörivän vielä kanssavierailijoitas? Te kai tunnette jo kaikki toisenne. Mun nimi on muuten Niina”, tyttö esitteli itsensä yhtä ripeästi kuin oli takahuoneen ovelle ilmaantunut. Conan tuijotti itseään reilusti lyhyempää neitokaista arvioivasti, ja oli juuri vastaamassa tälle kieltävästi kun jostain hämärän takaa alkoi kuulua tuttua puheenruplatusta:

”... Mmmnnf, ihan luvattoman mahtavia nää paikan croissantit!”

”No älä muuta virka – älä varsinkaan toi vehnärouhetekele suussas!”

”...Ai mikfen haif, näinhä mää näitä himaffaki fyön...”

”... No joo mutta siellä me kaikki muut ei olla sitä kuulemass- ai, moi Coco!” Ovelle ilmaantuivat pörröpäinen Chester Tunstall ja Fran Makunde, jonka suupielet olivat croissantinmuruista suttuiset. Conanin terävä katse porautui kaksikkoon kuin nämä olisivat tehneet jotain laitonta tai eettisesti väärää kahta sekuntia ennen kuin astuivat hänen silmiensä eteen. Chester oli pukenut ylleen oman visionsa tv-show-vierailuvaatteista: tummanpunaisen bleiserin ja puolipolveen ulottuvat polvihousut sekä puna-kelta-raitaiset ylipolven sukat. Hänen vierellään croissanttia lapsellisen tuhruisasti mussuttava Fran oli nähtävästi kerrankin nähnyt vaivaa vaatteisiinsa – tämän yläosan virkaa toimitti punamusta design-huppari, ja jalassa tällä oli mustat, reikäiset pillifarkut joiden lahkeet oltiin sullottu valkeisiin Doc Martens-bootseihin.

”Ciao, Conan! Kusi hurisee, vai huriseeko?” Fran iski parasta mieskaveriaan kehnolla läpällä, ja väänsi suupielensä hurmaavaan hymyyn. Tuo hurmanvirnistys olisi varmaan toiminut kehen tahansa New Yorkin vähänkin hepsankeikkaiseen naiseen, mutta sekä Conan että Chester olivat virneen nähneet sen verran usein, että lähinnä heidän teki mieli iskeä kätensä otsaa vasten turhaumuksesta.

”...Sitä samaa kuin aina. Meidän pitäis varmaan kohta olla valmiita, vai mitä... Niinahan se oli?” Conan kääntyi Niinan puoleen, joka – ihme kyllä – ei ollut lohjennut tuijottamaan sokaistuneena Franin häkellyttävää komeutta niin kuin yleensä kaikki tytöt Franin ensi kertaa kohdatessaan. Ilmeisesti Suomessa oltiin paksunahkaisempia sen suhteen, kenen vuoksi kuolaa lattialle ihailun vuoksi tiputettiin.

”Öh, niin on. Noin vartin päästä Pauli, meidän show'n vetäjä tulee teitä hakemaan tuonne lämpiöön mistä teidät sitten kuulutetaan vieraiksi. Niin että ottakaa sitä ennen rennosti, Paulilla on nimittäin taipumus mennä melko sumeilematta suoraan asiaan”, Niina vielä varoitteli ennen kuin juoksi kapoisilla jaloillaan muualle kuin mikäkin huikaisevan kiireinen ihminen. Fran kääntyi kaverustensa puoleen niskavillojaan rapsuttaen, ja virnisti taas kuin pieni jekkumestari.

”Joten, otetaanko ryhmähali vai toiko kukaan viinaksia turvaksi?”

                                                                                                             ***

Missä he ovat nyt?- studion katsomo ei tänään ollut niin tupaten täynnä mitä ensimmäisissä kuvauksissa. Vajaa seitsenkymmenpäinen yleisö oltiin tällä kertaa hankittu puskaradiomarkkinoinnilla siten, että edellisen show'n katsojia oltiin pyydetty levittämään sanaa mystisestä tv-ohjelmasta, jossa ensimmäisellä kerralla oltiin nähty valheenpaljastuskokeita, sketsejä, yllättäviä tilanteita ja parisuhdesekoilua. Kuulopuheet olivat ilmeisesti kasvaneet viikon mittaan suuremmiksi, sillä muutama juippi oli studiotiloihin päästessään tiedustellut, oliko tämä todella se ohjelma missä leijonat hyppelivät tulirenkaiden läpi ja missä tavalliset ihmiset kutistettiin muistitikun kokoiseksi ja piilotettiin kuvaputkitelevision sisään, minkä jälkeen heidän tuli itse päästä laatikosta pois ennen kuin virtapiirit kärventäisivät heidät.

Pisimpään studiotiloissa istuneet katsojat olivat odotelleet jo reilun kolme varttia, kun lavalla viimein alkoi tapahtua. Täysin varoittamatta koko lava alkoi elää: sen takaosasta paljastui pieni jazz-muusikoiden kvartetti jonka musiikki loi tilaan iloista meininkiä, valot alkoivat läikkyä siellä täällä, ja muusikoiden eteen asteli vakavanaamainen, hovimestarin kuteisiin pukeutunut pitkä mies.

”Arvon naiset, herrat ja muut studiovieraat! Toivottakaa tervetulleeeksiii... Misteeeer Pauuuliiiii!” synkkä mies huudahti kumealla äänellään, samalla kun lavalle marssi hupsusti loikkelehtiva punatukkainen mies. Katosta laskeutui samaten edellisviikkoisille studiovieraille tuttu, kirjoitusvirheinen APDOLEJA-kyltti (ilmeisesti kenelläkään ei ollut aikaa korjauttaa mokomaa vikaa), ja vaikka osa katsojista piti kylttiä pelkkänä vitsinä, aplodeerasivat he silti innokkaasti tuolle miehelle, joka juoksi lavalla eestaas kuin kaistapäinen pesukarhu. Mies olisi luultavasti alkanut jahdata myös häntäänsä, mikäli tällä olisi sellainen ollut.

Hetken kuluttua (kunhan Pauli oli ensin imitoinut mamekinekoa, sotamiestä, korealaista kukkapoikaa ja Pikachua) studioyleisö lopetti taputtamisensa. Pauli vilkuili monilukuista yleisöä mielissään, taputti vielä hyljemäisesti omia käsiään ja puhalsi niihin itsekeksimäänsä ”studiojuontajan eloa”.

”Hyvää iltaa, arvon yleisö! Ihastuttavaa, että olette saapuneet paikalle näin runsaslukuisina. Toivottavasti nautitte tästä illasta vähintään yhtä paljon kuin minä”, Pauli aloitti hurmaavana kuten aina, ja viritti ääneensä juhlallisuutta jatkaessaan:

”Tämän illan show'ta valmistellessani olen tehnyt tiiviisti yhteistyötä oman menneisyyteni kanssa. Tarkemmin sanottuna... romanttisen menneisyyteni kanssa”, mies jatkoi iskien silmäänsä lähimmälle kameralle, ja oli lähettelevinään lentosuukkoja yleisöön näiden naureskellessa kokeilevasti NAURUA-kyltin avustuksella.

”Te yleisön ihmiset ette vielä välttämättä tunne minua vielä, mutta teidän on syytä tietää minusta yksi asia – mitä tulee naisiin ja heilasteluun, niin olen kummassakin lajissa alan ykkösiä”, Pauli avoimesti rehenteli kuin Henry Saaren tai Ron Jeremyn avioton lapsi, ja olisi varmaan asian johdosta paukutellut leveitä henkseleitäkin jos hänellä sellaiset olisi yllään ollut.

”Krhmn... Pauli, ei siis käyne kieltäminen etteikö sinulla olisi listallasi yhtään epäonnistunutta parisuhdetta?” puuttui Richard puhujapöntöltään asiaan, kun Pauli oli hänen mielestään kuluttanut tarpeeksi aikaa itsensä kehumiseen ja yleisön edessä pullisteluun.

”Näin on närhen munat! Tietäisitpä vain, kuinka monta naista on minut kohdattuaan suorastaan langennut jalkoihini ja unelmoinut minusta öiseen aikaan”, Pauli jatkoi niin polleana, että jos mies olisi ollut ilmapallo, tämä olisi posahtanut hajalle jo kymmenen vuotta sitten, ennen kuin hän ehti edes tajuta olevansa silmäähivelevä komistus.

”Miten sitten on niiden onnistuneiden naissuhteiden laita? Lista taitaa olla ihan yhtä tyhjä?” Richard heitti kärkkäästi, mikä sai Paulin täydellisen hammastahnamainoshymyn hetkeksi hyytymään kuin veren pahannäköisen haavan päälle. Yleisöä nauratti miehen koominen paikoilleen jähmettyminen, ja pari heistä taputti rohkaisevasti Richardille käpäliään.

”... Niin no, emmehän me täällä ole toisaalta minun ihmissuhteistani puhumassa, niin että jättäkäämme se aihe toiseen kertaan. Kiitos, Richard”, sanoi Pauli hieman kalsalla äänellä, joka sointui hyvin hänen siipimiehensä synkkään pukuun ja sitäkin tummempaan luonteeseen (puhumattakaan kalkarokäärmemäisestä hymystä hänen kollegansa huulilla).

”Mutta, asiaan! Tänään on tiedossa hieno, elämyksellinen ilta – useita vieraita, live-musiikkia sekä muuta pikkuhauskaa, mitä olemme päänne menoksi kehitelleet. Vieraita on yhteensä viisi, ja heistä ensimmäiset saamme aivan piakkoin seuraksemme tänne studioon. Sitä ennen meidän on kuitenkin syytä käydä pikkiriikkisellä tauolla! Älkäähän menkö minnekään!” Pauli kuulutti mahtipontisesti, ja house-bandin rumpalin tuella hän heitti hillityn tanssiliikesarjan, johon kamera pikaisesti zoomasi ennen kuin kuvaukset keskeytettiin.

”Okei, parin minuutin tauko! Arvoisa yleisö, saisinko huomionne tähän suuntaan!” kuului lavasteista voimakas naisääni, ja ohjelman brunette tuottaja marssi lavalle tabletti kainalossaan ja videotykin kaukosäädin kädessään.

”Eli, te jotka ette oo tietoisia asiasta, niin tänään vieraina on pari New Yorkilaista hemmoa ja naisenpuolikasta. Nimet ei välttämättä kaikille sano mitään, joten tähän väliin pientä informaatiota heistä”, Niina toitotti kuin natsiupseeri ikään studioyleisölle, ja samalla tavalla kuin viime viikolla napsautti näpsäkän diashown'sa käyntiin.

Samalla kun Niina esitteli rauhallisesti, mutta nopsaan tahtiin illan vieraita, oli Pauli lähtenyt lavasteiden taakse vieraitaan etsiskelemään. Pari näistä jo näkyi onneksi nojailevan tyhjän panttina takahuoneen betonisiin seiniin, ja rempseästi Pauli tervehti noita kahta miekkosta.

”Tervehdys! Te olette varmaan osa tämäniltaisista vieraista?” Kaksi nuortamiestä kohottivat hölmistyneet päänsä Pauliin; vaikutti siltä että nämä olivat joko kiskoneet pari shottia votkaa lievittääkseen esiintymisjännitystä tai eivät vain tajunneet, kuka tuo lavasteista esiin marssinut hujoppi mahtoi olla.

”Minä olen siis Pauli, show'n kruunaamaton kuningas”, Pauli selitti, jolloin toisten miesten katseisiin tuli väsynyttä eloa. Toinen heistä suoristautui hieman, kätteli asiallisesti studioisännän ja vilkaisi sitten lattialla laiskana lojuvaa kuomaansa.

”Aatteliksä olla esittelemättä ittees? Mä olen siis Conan, ja toi vässykkä on Fran”, Conan selitti huokaisten, ennen kuin irrotti otteensa Paulin kädestä. Juontaja loi huomattavan kiinnostuneen, pitkän katseen kumpaankin poikaan kuin heidän nimensä olisivat olleet kimurantti salasana johonkin mystiseen arvoitukseen, mutta ripeästi hänen katseensa suli jälleen normaaliksi.

”Ah, niin tosiaan... Teidät minä jotenkin muistinkin vielä käsikirjoituksista. Teidän vuoronne on ihan kohta, niin että älkää turhaan liikkuko minnekään!” Pauli hykerteli vielä poistuessaan takahuoneen puolelle, ja luikahti yhdestä ovesta sisään ennen kuin pojat ehtivät tämän sanoihin mitenkään reagoida.

”...Kummallinen heppu”, Conan totesi lyhyesti, ja läsähti lattialle Franin viereen. Chester oli hetkeä aiemmin mennyt vielä paniikkivessailemaan, ja Conan sekä Fran olivat Paulin tuloon saakka istuneet vaiteliaina lattialla kuin eivät olisi edes tunteneet toisiaan. Fran naputteli ajatuksissaan polvitaipeitaan, antaen katseensa rullata eestaas ravaavissa ihmisissä.

”Olikohan tää sittenki iha tyhmä idea?” Conan mietti lopulta ääneen. Franin uteliaat lapsensilmät tunkeutuivat oitis hänen iholleen, ja puoliääneen poika kuiskasi:

”Helpottaako sun hermostusta jos sanon, että oot tänään varsinainen komistus, homppelipoju?” Conan mulkaisi Frania pahasti kuin toinen olisi pikemminkin haukkunut häntä ihraiseksi roikkomahasiaksi, kuin kehunut satuprinssiksi. Conan näki parahiksi silmäkulmastaan miten Chester loikkelehti heitä kohti pitkin käytävää, ja miten tämä melkein törmäsi hoikkaan ja mustapukuiseen Pauliin tämän pukuhuoneen ohi rymistäessään.

”... Varo vaan etten iske sua illan päätteeksi. Turpaan tai sänkyyni”, Conan heitti takaisin kuin liukuhihnalta, mikä vain sai Franin nauramaan. Chester ja Pauli tulivat jo ripeää vauhtia heitä kohden hymy huulillaan, niitä näitä keskenään jutellen kuin olisivat ensisilmäyksellä alkaneet todellisiksi sydänystäviksi.

”Hei pojat! Ei nyt tässä enää laiskana lojuta, nyt mennää lavalle!” Chester kannusti kavereitaan, samalla kun Niina juoksi lavasteista paikalle kiirettä katseessaan.

”Nyt olis aika.”

”Hienoa! Kiitos Niina-kyyhkyseni”, Pauli kiitteli sipaisten Niinan poskea tämän ohi viipottaessaan. Suomalaissyntyisen neidon posket karahtivat aavistuksen punerviksi, mutta Conan, Chester ja Fran eivät osanneet kiinnittää asiaan huomiota sillä Paulin show-miesmäinen olemus oli varastanut heidän kaiken huomionsa.

”Huh. Fran toi mies on ihan kui sinä potenssiin kuusitoista”, Chester totesi silmät selällään.

Noiden kolmen jäädessä odottelemaan vielä lavan taakse uusia ohjeita, oli Pauli asettunut nojatuoliina rentona ja vaikutusvaltaisen näköisenä, Richardin istuessa tämän lähettyvillä vieraille tarkoitetulla plyysisohvalla.

”Keväällä 2012 luotiin raameja tarinalle, joka sisälsi ihmissuhdesoppaa, taiteita, satoja kuppeja kahveja ja croissantteja, sekä ennen kaikkea – intohimoa musiikkiin. Tämä tarina sijoittui New Yorkin kaduille joilla uskotaan kaiken olevan mahdollista, ja sen keskiössä olleet kaverukset ovat tänään kunnianarvoisia vieraitamme. Toivottakaa tervetulleiksi Fran Makunde, Chester Tunstall sekä Conan Jones!” Pauli kuulutti vieraansa sisään, ja APDOLEITA-kyltin syttyessä palamaan alkoi yleisö aplodeerata villisti.

Kulisseista kipittivät lapsellisen innostuneina parhaat kaverukset, entinen seurustelupari Chester ja Fran yhteensointuvissa hippivermeissään. Heidän perässään seurasi selkeästi tv-ohjelmiin kyynisemmin asennoitunut Conan, joka pikkutakissaan ja tyköistyvissä puvunhousuissa näytti hurmaavalta, joskin väärin ymmärretyltä blues-laulajalta.

”Hyvää iltaa, ja tervetuloa arvon vieraat! Valitkaa vain vapaasti paikkanne, ennen kuin aloitamme kysymysten sarjatulituksen”, Pauli ohjeisti nuoria vieraitaan kun nämä asettuivat vieretysten Richardin viereen sohvalle.

”Aloitetaanpa vaikka siitä, mitä te kaikki kolme teette nykypäivänä. Chester, viimeinen asia mitä sinusta tiedämme on, että reputit pari vuotta taaksepäin UCLA:n pääsykokeet elokuvauksessa, minkä jälkeen olet urautunut New Yorkiin kavereidesi kanssa. Kysymys siis kuuluu – mitä elämään kuuluu tällä hetkeä?” Pauli aloitti punakutrisesta tytöstä, joka tähyili miekkosta kiinnostunein pilke sillmäkulmassaan.

”...Taisit olla juuri ensimmäinen ihminen jonka sanomana tuo juttu ei saa mua vaipumaan masennuksen alhoon. Mä tosiaan hain UCLA:han pariinkin otteeseen, mutta ilmeisesti ihmiseltä vaaditaan siellä suunnassa vähintään 4.5:n keskiarvo, joten en koskaan päässyt sisään. Sen sijaan mä opiskelin pari lyhytkurssia elokuvausta New Yorkissa, ja aloin viime keväänä tuottaa kengännauhabudjetilla independent-elokuvia. Vielä en yhtäkään oo saanut valmiiksi, mutta elän tällä hetkeä taiteilija-apurahalla ja... teen pientä sivuduunia siinä samassa tatskaliikkeessä mitä joskus pari vuotta sittenkin”, Chester selosti suupielet hymyyn kohoten, ja sai vierellään istuvan Franin vislaamaan yleisöä kohti kuin kansaa rohkaistakseen. Pojan ele ilmeisesti huomattiin (tai sitten se oli erään APDOLEITA-kyltin ansiota), sillä oitis suurin osa yleisöstä taputti rohkaisevasti käsiään yhteen ja sai Chesterin säteilemään tyytyväisyydestä.

”Wow! Sehän on jo aikamoinen potti, ottaen huomioon että olet vasta reilu kahdenkymmenen vanha. Entä miten on sitten tämän teistä synkimmän hemmon laita... Conanhan se oli?” Pauli käänsi huomionsa varoittamatta Conaniin, joka oli tähän asti vain synkkänä tuijotellut tv-kameraa kohti kuin pilatakseen katseellaan kaikkien niiden päivän, jotka tätä lähestystä tulisivat myöhemmin tv-ruuduilta katselemaan. Siksi tuo vankkumaton poikamies säpsähtikin hieman, kun Fran töytäisi häntä kylkeen terävällä kyynärpäällään.

”..Anteeksi, mikä kysymys oli?”

”Annas kun täsmennän hieman. Kun viimeksi olemme kuulleet sinusta jotain, olit pitelemätön pelimies ja eittämättä melkoinen hurmuri erityisesti miesten keskuudessa. Äänesi sulostutti ihmisten korvakäytäviä radiokanavilla yhdessä radioääni Gills Cooperin kanssa. Miten on, ovatko asiat nykypäivänä samalla lailla?” Pauli luki suurimmaksi osaksi juontokorteistaan, ja siirsi uteliaan katseensa Conanin kalvakoihin kasvoihin.

”...Hmm no enimmäkseen joo. Tosin radiohommat jätin taakse aikoja sitten ja siirryin kirjoitushommiin. Tuotan tätä nykyä kolumneja ja pakinoita milloin mihinkin, ja luen edistynyttä journalismia New Yorkin yliopistolla”, Conan selosti lyhyesti, ja pyyhkäisi pystyyn muotoiltuja, kullanruskeiksi värjättyjä hiuksiaan kun studiovalot tuntuivat korventavan niistä kaiken muotovaahdon ja hiuskiinteen.

”Wooow, vielä lupaavampaa kuin äskeisellä! Minnes kaikkialle sitä on sitten tähän mennessä kirjoiteltua? New York Timesiin ja New Yorkeriin kai vähintään?” Pauli jatkoi tenttaustaan.

”...Mmh, Yorkeriin on kerran mennyt yksi teksti läpi. Lähinnä kirjoittelen noille puoli-kuuluisille päivälehdille niin kuin Buffalo Times, Columbia Daily Spectator ja Metro. Viime aikoina oon satsannu lähinnä CityArtsiin ja Greenpoint Star & Weeklyyn, kun siellä tunnutaan olevan tekstien tarpeessa”, Conan luetteli vaatimattomalla äänellä, kuin ei mielellään olisi paljastanut mistä kaikkialta hänen taidonnäytteitään saattoi lukea. Sitä ei tosin käynyt kieltäminen, etteikö poika olisi ollut kirjoittajana lahjakas – teoreettisessa kirjoittamisessahan tämä oli ollut kiistelty nero jo sisäoppilaitosajoistaan saakka.

”Jepulijes. Conanilla on niitä lehtiä minne se vakkaristi kirjoittelee melkein yhtä paljon kuin kissalla on anturoita”, Fran samassa kehaisi, ja pörrötti härnäten vanhemman ystävänsä hiuksia niin, että tämän tummanvihreät silmät lietsoivat puhdasta raivoa liilatukkaisen pojan suuntaan.

”...Oho sori. Refleksi”, Fran pyyteli anteeksi tökeröä käytöstään, ja koetti virnistää pahoitteluksi Conanin tuijottaessa häntä ilmielävänä myrskyn merkkinä; Fran tiesi paremmin kuin hyvin, että Conanin hiusten räplääminen oli heidän maailmassaan yhtä suuri rike kuin oksentaminen tuliterän Ferrarin penkille.

”Ha-ha-ha! Draamaa on selkeästi ilmassa”, Pauli puuttui aiheeseen juontajantuoliltaan, ja NAURUA-kyltin tuella hän sai myös yleisönsä nauramaan. Conan loi mieheen juilin katseen, vaikka Fran samalla koetti tyynnyttää ystävänsä laskemalla käden tämän mustalla puuvillalla verhotulle reidelle.

”Mutta, herra Jonesilla siis kuulemamme mukaan pyyhkii harvinaisen hyvin. Sitten teidän vuoronne, arvon Fran. Joten, viimeisten tietojeni mukaan olet harvinaisen piintynyt musiikin harrastaja ja ainakin ennen tehnyt paljon DJ-keikkoja NYC:n klubeilla. Vieläkö levyt rullaavat samoilla mestoilla, vai onko elämä tuonut eteen uusia mahdollisuuksia?” Fran otti oitis sohvalla reteämmän asennon, ja loi Pauliin yhden pitkistä ja salaperäisistä katseistaan joilla hän yleensä havahdutti ihmisissä mielenkiinnon itseään kohtaan.

”Hmm no... mahdollisuuksia mennä eteenpäin on kyllä tullut pari, mutta oon ollut toistaiseksi liian laiska tarttuakseni niihin. Pari tahoa on kysynyt mua mukaan bänditouhuihin, mutta enimmäkseen mä teen edelleen vaan DJ-keikkoja, nukun päivät ja valvon yöt, käytän toisinaan kissaa paskalla pihalla ja elän arjesta irrallaan kuin joku pultsarin poika”, Fran kertoi naurua helisevällä äänellään, muttei saanut vastaukselleen juurikaan kaikupohjaa yleisöstä. Pari hampuusin ja ituhipin näköistä hemmoa tosin huusi pari epämääräistä WOOHOO-kommenttia, mutta verrattaessa Chesterin ja Conanin saamiin aplodeihin (joihin tosin eräs APDOLEJA-kyltti saattoi olla osasyyllinen), oli yleisön vastaanotto musertava.

”...Todellako? Sehän kuulostaa... kohtuullisen karmaisevalta. Kai sinulla sentään rakkauselämän suunnalla kuhisee kuin mehilläisparvessa?” Pauli yritti keventää tunnelmaa, ja silmäili levottomasti Richardia joka pönötti omalla paikallaan jäykkänä kuin marmoripatsas. Olipa siinäkin tarpeellinen siipimies. Siipeilijämies olisi luultavasti ollut parempi nimike tuollaiselle kylmäkiskoiselle jupille.

”Hmmm no jaa... siitä voi olla aika montaa mieltä. Kuhinaa kyllä löytyy, ihan sillä lailla yhdelle miehelle riittävästi mutta... en sanois että se on sellaista sisuskaluja kivasti kirveltävää laatua”, Fran heitti ympäripyöreästi, nakerrellen ajatuksissaan kynnenalusiaan. Pauli heitti kameraan parhaimman haistan-suuria-salaisuuksia-katseen mitä arsenaalistaan löysi, ja yleisö vastasi hänen katseeseensa suurella kohahduksella (vaikkakin siihen tarvittiin jälleen avuksi uutta kylttiä, jossa kissankokoisin kirjaimin luki YLEISTÄ KOHAHTELUA.)

”Todellako? Haluaisitko valottaa asioita hieman itse, vai jaanko yleisölle lisätietoa omasta takaa?” Pauli vinkkaili kulmakarva kohollaan, saaden sekä Conanin, Chesterin että Franin niskakarvat värähtämään pystyyn. Liilalettinen Fran kiepahti studioisäntää kohti epäuskoa silmissään, mihin toinen mies vastasi kiusallisen tietäväisen näköisenä.

”... Omasta takaa?” Fran toisti papukaijana miehen sanat, ja kuka tahansa hieman sosiaalipsykologiaa opiskellut noviisi saattoi todeta, että tämän äänestä hohkasi hermostus. Pauli iski vaivihkaa silmäänsä kameralle, ja loi sitten katseensa juontolappujen syvyyksiin.

”Turha leikkiä viatonta, Franny-boy. Ei liene nimittäin mikään salaisuus, että sinulla on esimerkiksi ollut melkoista vispilänkauppaa näidenkin ihmisten kanssa, joiden kanssa jaat paraikaa sohvan!” Pauli huudahti dramaattisesti, jolloin studion tuntemattomista pimeyksistä iskeytyi esiin kaksi valokeilaa jotka lävähtivät suoraan Conanin ja Chesterin kasvoille. Studiosta kuului uusi kohahduksen aalto (kyltin avulla, totta kai), kun Chester ja Conan ähkivät puoliääneen; kirkas valokeila oli näet lähestulkoon sokaissut heidän aivotoimintansa.

”Joten Fran, miten on – vieläkö vanha suola janottaa Conanin tai Chesterin osalta kun onnea ei tunnu löytyvän? Lukuisien tiedustelujen ansiosta minulla on täällä tarjolla tukku todisteita, joiden valossa sinä et välttämättä kummastakaan ole päässyt täydellisesti irti”, Pauli myhäili riemuissaan, kun Franin kaidat, nuoret kasvot pälyilivät ympäriinsä kuin hän olisi etsinyt pakopaikkaa tilanteesta.

”...Anteeks mutta oliko tämän tarkoitus olla talk show vai joku New Yorkilaisen juorulehden yritys tehdä musta joku hermafrodiitti tai homo? Sori vaan, mutta tämmöseen mä en oo lupautunu!” Fran tiuskaisi huomattavan ahdistuneena, samalla kun hänen äsken tutkiskelemansa kynnet pureutuivat pehmeään samettisohvaan.

”Voi Fran, älä nyt näin pienistä hermostu. Leikkiähän tämä vain on”, Pauli yritti tyynnytellä kovin temperamenttiseksi paljastunutta vierastaan, jonka silmät leiskuivat samaan aikaan punaista, sinistä ja keltaista sävyä. Tai sitten studiovalot jotenkin saivat tuon ovaalikasvoisen pojan iirikset välkkymään kuin diskopallot.

”Ai leikkiä se, että sä tunkeudut tosta vaan itelles uppo-oudon ihmisen henkilökohtaisuuksiin? Kuule revi siinä tapauksessa leikkiä tästä!” Fran tuhahti pompaten ylös kuin superpallo, heristi Paulille sitä sormea mikä yleensä tv-lähetyksissä sensuroidaan ja rynnisti lavalta pois kuin olisi loikahdellut tulisilla hiilillä.

Välikohtaus sai studion hetkeksi hiljenemään täysin. Pauli, Chester, Conan, Richard, kuvaajat sekä seitsemisenkymmentä studiokatsojaa jäivät tuijottamaan ulosmarssin tehneet Franin perään kuin pyrstötähti olisi juuri viilettänyt heidän ohitseen. Lopulta Richard kuitenkin yskäisi merkityksellisesti, mikä sai Paulin hetimiten havahtumaan.

”... No ohhoh! Tällaista tämä tv:n tekeminen joskus on. Mutta onneksi hätä ei ole tämän näköinen! Menkäämme me nyt mainoksiin, ja sen jälkeen saamme studioon muutaman lisävieraan. Älkäähän karatko liian kauas”, mies iski suustaan sellaisena sillisalaattina, että siitä varmasti jälkikäteen saisivat selvää vain harvat tv-katsojat. Kaikeksi onneksi katosta laskettiin tämän johdosta alas tuttu APDOLEJA-kyltti, ja yleisön taputtaessa (ehkä hienoisesti häkeltyneenä) käsiään, kamerat suljettiin.

”... Anteeksi mutta mitä tuo oli olevinaan?” Pauli kysyi kun tuottaja-Niina juoksi paikalle kuulokkeet korvillaan ja äimistys silmissään.

”Joo tota... sori. Fran osaa olla toisinaan aika kuumapää jos sen ihmissuhteita aletaan puimaan julkisesti”, Chester totesi niskavillojaan raapien, ja loi epäröivän katseen kulisseihin, joiden uumeniin poika oli luikahtanut.

”...Mutta itsehän hän on varsinainen gigolo, eikö sitä muka saa toitottaa kansalle!?” Pauli äimisteli turhautuneena. Oikeastaan pinnan alla mies suorastaan kuohui raivoa; miten tuollainen shemeikka, jonka yllä oli mitä epämääräisimmät kuteet ja jonka horinat olivat sitäkin tolkuttomampia, saattoi olla sellainen naistenmies että kolme neljäsosaa New Yorkin nuorista asukkaista oli valmis heittämään pikkuhousunsa ja omanarvontuntonsa hiiteen vain, kun tuollainen pojankolli heille silmäänsä iski? Tätä jos mitä voisi kutsua kulttuurishokiksi, Pauli ajatteli tuohtuneena pyyhkiessään hikikarpaloita otsaltaan.

”Mutta siis... teillä on vissiin joku back-up plani olemassa?” Chester kysyi Niinalta, kun studioisäntä näkyi olevan liian keskittynyt raivostuksensa sulattelemiseen. Niina nyökkäsi varmana, ja osoitti tabletiltaan paria nimeä, joita he myös olivat pyytäneet vieraiksi Chesterin, Conanin ja Franin lähipiiristä.

”Oi että! No nämä kaks todennäköisesti onkin silmälle ja korvalle miellyttävämpiä vieraita mitä Fran... Mutta tahdotteko te pitää vielä meitä tässä silti mukana?” Chester tiedusteli hymy huulillaan, nähtyään millaiset tapaukset oltiin heidän lisäkseen tämäniltaiseen ohjelmaan valittu.

”Hmm Paulilla oli siitä joku visio... Pauli-herra, ohoi?” Niina tyrkkäsi ajatuksiensa suohon uponnutta juontajaa kylkeen, jolloin tämä säpsähti kuin aropupu keskellä kaupunkihulinaa.

”Ö-äh, öh, mitä? NIIN, tämä juttu... Meidän puolestamme Conan on vapaa lähtemään, mutta sinut, Chester tahtoisimme pitää tässä vielä hetkisen verran. Ainakin sinne asti kun pääsemme illan show-osioon”, Pauli kokosi itsensä niin kuin aito studioisäntä konsanaan, ja viritteli herraskaisen hurmiohymyn kasvoilleen. Chesterillä ei ollut mitään jäämistä vastaan, ja kun Pauli sekä Niina olivat kohteliaasti kätelleet vielä kohteliaammin heidät hyvästelleen Conanin, saattoi lähetys jatkua.

”Ja – antaa palaa!” kameramies vielä huusi Niinan juostua takaisin kulisseihin Conanin vanavedessä, jollon tuttu studiomusiikki alkoi soida railakkaana. Chester ja Pauli sekä Richard asettuivat paikoilleen, ja Pauli heitti kameraan erään hurmaavimmista hymyistään.

”Ja tervetuloa takaisin! Olemme nyt selvittäneet tuon pienen välikohtauksen mikä sattui ennen katkoa, ja nyt valmiita ottamaan vastaan seuraavat vieraamme New Yorkista. Pienenä sisäänheittona kerrottakoon, että tähän kaksikkoon voidaan liittää ainakin seuraavat sanonnat: kuin paita ja peppu, kuin kaksi marjaa, kuin kaksi hernettä samassa palossa, ja käyvät yhteen kuin nakit ja perunamuussi! Toivokkaamme lämpimästi tervetulleiksi Mathilda Kensington ja Dylan Perkins!” Pauli toitotti, ja yleisön aloittaessa hurmaavat aplodinsa ehti Niina parahiksi ohjeistaa uudet vieraansa mikkeineen kaikkineen lavalle.

Pauli ei ollut osunut väärään kaikkien jakamiensa sananlaskujen kanssa; Mathilda ja Dylan näet astelivat lavalle viimeisen päälle kauniina parina – juuri sellaisena, mitä näkee kadulla ja voi vain tuntea onnea heidän puolestaan ellei ole vuosisadan synkkämielisin munapää. Mathilda oli pukeutunut skottiruutukuvioiseen vekkihameeseen ja neutraaleihin leggingseihin, ja yläosan virkaa tällä toimitti tummansininen, luultavasti Dylanin kaapista lainattu farkkutakki. Hänen kanssaan lavalle käsi kädessä kävelevä Dylan puolestaan oli hurmaava ilmestys mustassa huopahatussaan, tummissa Levis-farkuissa ja samettisessa pikkutakissa. Chester otti läheiset ystävänsä vastaan lämpöisin halauksin, mikä sai yleisön jakamaan omaa lämpöään resonoivan awww-aallon muodossa.

”Ihastuttavaa, että pääsitte tulemaan! Uskalsinkin odottaa että tänne tulee kaksi täsmälleen saman näköistä otusta, mutta ehkä lappusiini on työnnetty väärää tietoa...” Pauli myhäili tyytyväisenä saadessaan studioonsa kerrankin tasapainoisen ja fiksun oloisia vieraita. Tosin nämä vieraat muuttuivat hänen silmissään vielä ihanteellisemmksi naurahtaessaan hänen vitsilleen; ei sillä niin väliä että nuo ihmiset osoittivat kunnioitusta hänen läppäänsä kohtaan, vaan se, että noiden kahden naurut sointuivat toisiinsa yhtä täydellisesti kuin öinen taivas ja peilityynen järven pinta.

”Voi ei nyt sentään... oishan se ihan hullua nyt olla yhdessä sellaisen ihmisen kanssa joka muistuttaa ihan omaa itteä”, Dylan selitti hyväntahtoisesti, kunhan hän ja Mathilda olivat päässeet istumaan.

”Eihän niin, toki, toki! Joka tapauksessa siis kovasti tervetuloa. Joten, meidän tietojemme mukaan te olette yksi niistä harvoista New Yorkilaisista, joiden parisuhde on kestänyt taukoamatta yli viisi vuotta?” Pauli aloitti tiedustelunsa, painottaen viimeisiä sanoja niin että yleisö antoi hänelle vahingossa väliaplodit (tämäkin tosin johtui siitä, että APDOLEJA-kyltti reistaili katonrajassa).

”...Hmm no me ei ihan tarkkaa päivää olla merkitty muistiin mutta... joo, vuosi taisi olla 2009 tai 2008 että on siitä ainakin viisi vuotta”, Mathilda jatkoi pieni virnistys huulillaan, ja vaihtoi vaivihkaa ujoja katseita mielitiettynsä kanssa.

”... Paitsi että Tilly, kyllä mä tiedän että sä edelleen merkkaat kalenteriis että milloin teillä se vuosipäivä on”, Chester pisti väliin entisen kämppiksensä vierestä, ja pökkäisi tätä kylkeen niin että tytön kasvot hieman punertuivat.

”Oi että, ne naiset! Aina teidän on merkkailtava kaiken maailman pyhäpäivät muistiin. Onko teillä ehkä talllessa myös se päivä, kun Mathilda ja minä muutettiin yhteen?” Dylania nauratti Mathildan kömpelö änkyttäminen, mutta tämän luodessa poikaystäväänsä lyhyen mutta ytimekkään katseen jonka sanoma oli selkeä EI, iski Dylan puheenaiheen sivuun. Sitä paitsi studioisännänhän vastuulla se keskustelun hoitaminen taisi olla.

”Eli olette siis muuttaneet yhteen?” Pauli nappasi tiedoista mielestään oleellisimman. Aiemman Fran-solkkauksen jälkeen mies ei tahtonut vaarantaa show'nsa mainetta nostattamalla liikaa kiistanalaista kohua – muutenhan hänen ohjelmansa nimeksi oltaisiin pahimmassa tapauksessa laittaa vaikka Minne he menevät nyt?, jolloin ohjelma ei varmasti naurattaisi ketään muita kuin Paulin kateellisia, anonyymejä ja erittäin turhanpäiväisiä vihamiehiä.

”Kyllä joo, toissavuoden marraskuussa. Eihän se mikään valtaisa kolo ole missä me punkataan mutta... mahtuu sinne kaksi keskikokoista ihmistä elämiensä kanssa”, Dylan jatkoi kertoilua omaan leppeään tyyliinsä, kuin tämän pallonpuoliskon onnellisin hippiäinen.

”Höpönlöpön. Kuule, asu Dyl ensin puolitoista vuotta samassa kämpässä kolmen muun tytön kanssa – vaikka he oisivatkin erittäin ihastuttavia ihmisiä ja ideaaleja kanssa-asujia – ja muuta sitten asumaan yhden tyypin kanssa niin huomaat että elo voisi olla ahtaampaakin”, Mathilda nauroi Dylanin vähättelyille.

”Okei no... sori. Sä oot varmaan tartuttanu minuun tän oman vaatimattomuutes”, Dylan puolitietoisesti pehmitteli rakastaan, ja silitteli tämän pörröiseksi tupeeratut hiukset sivuun tytön pähkinänruskeilta silmiltä. Yleisö päästi taas hullaantuneen aww-kuohun, ja kun Mathilda punastui kahta kauheammin, alkoi Chesterkin härnätä tyttöä pörröttämällä tämän aavistuksen luonnonkiharaisia hiuksia kuin se olisi ollut maailman hauskin leikki. Pauli ja Richard katselivat kolmen mukamas-yli-parikymppisen tenavan toilailuja ensiksi kulmat kohollaan, kunnes kuvaaja alkoi heiluttaa käsiään merkiksi siitä että Paulin oli tarkoitus tämän illan aikana studioisäntänä tehdä muutakin kuin kytätä vieraitaan kuin ylikasvanutta finniä keskellä tuntemattoman ihmisen kasvoja.

”Krhmn, pakko sanoa vaan että tepäs olette varsin ihastuttava kaksikko! Mutta mistä ihmeen syystä en vielä näe minkäänlaisia kihlasormuksia teidän sormissanne?” Pauli kysyi lempeästi kuin uteliaanpuoleinen isoäiti. Hänen kysymyksensä sai identtisen, ujon hymyn vääntymään Mathildan ja Dylanin suupieliin.

”No... me ehkä vähän vielä ootellaan. Naimisiinmeno ja tämmönen on nykyään aika kallista ja mä.. tahtoisin antaa omalle Mattylleni vaan parasta, enkä mitään pikaisia maistraattivihkimisiä ja minua vuokratussa smokissa”, Dylan sanoi oudon vaisuna, kun otti huomioon että hänen vierellään istui hänen unelmatyttönsä, jonka kanssa hän todennäköisesti tulisi viettämään koko loppuelämänsä onnellisena. Eihän Mathilda toki tavallisen kaduntallaajan mielestä täydellistä satuprinsessaa muistuttanut, mutta istuessaan siinä nättinä kuin kielon kukka, puristi musertavan suloisentuntuinen, kuvitteellinen köysi Dylanin kaulaa.

”Ja sitä paitti, avioliittohan on vaan suhteen lopun alkua... enkä mä tahdo nähä sitä päivää jona me ehditään viimeiseen risteykseen”, Dylan jatkoi vaimeasti. Mathildan poskille kiipesi taas hieman voimakkaampi puna, ja kun hänen poikaystävänsä ylpeänä puristi hänen hentoisempaa kättään, oli hän jo kuulevinaan hamassa tulevaisuudessa miten heidän häittensä jatkoilla orkesteri soittaisi Kubbia ja tytön isä pyyhkisi (pienessä hiprakassa, totta kai) onnenkyyneliä silmäkulmistaan) Mathildan tanssiessa rouva Perkinsina tuoreen aviomiehensä kanssa.

”---- siksi minulla onkin loistava idea!” Paulin kumea katkaisi Mathildan ajatukset Dylanista tyrmäävän komeaan smokkiin pukeutuneena. Tyttö pyöritteli päätään tovin hölmistyneenä, ennen kuin hänen katseensa osui riemusta säteilevään studioisäntään.

”Arvon katsojat, aivan pikkuriikkisen tauon jälkeen palaamme studioon edellisviikkoisen Parisuhdekatalysaattorimme kanssa! Älkää menkö minnekään!” Pauli vielä silmäänsä iskien viittoili kameralle, ennen kuin siinä vilkkuva valo sammahti.

”....Anteeks mut voisko joku nyt valaista että mikä katalysaattori?”

                                               
                                                                                                                        ***

Samalla kun studiossa oli täysi pöhinä ja sähellys päällä, oli Conan luikkinut äkkiä studiotiloista pihalle takaoven kautta. Mies poltti paraikaa ketjussa savukkeita rakennuksen takana, nautiskellen syvästä yksinäisyydestä jota tosin backstagella edelleen kuohuva möly toisinaan häiritsi. Mies ei ollut nähnyt kulisseissa vilaustakaan kuvauksista kesken kaiken rynnänneestä Franista, mistä tämä oikeastaan oli tyytyväinen; Franin summittaiset raivonpurkaukset olivat nimittäin yleensä sangen aneemista kuultavaa.

Conan vilkaisi kelloaan – vielä reilu kolme tuntia seuraavaan lentoon kohti New Yorkin kotikontuja. Hän huokaisi turhautuneena – miestä ei innostanut edes shoppailun harrastaminen näin kylmässä maassa, jossa puluja oli tiheämmin kuin paskiaisia Nykin metrossa.

”Maistuuko ilma edelleen paremmalta filtterin läpi?” joku äkkiä keskeytti Conanin ajatukset, ja hölmistyneenä poika kääntyi äänen suuntaan. Samassa kulman takaa ilmaantui esiin tuttu, kapea hahmoine tummine hiuksineen ja isoine kuulokkeineen – kukapa muu kuin Fran. Conan oli joskus epäillyt, että Fran oli asentanut hänen kroppaansa joskus roisien kännibileiden jälkeen (Conanin maatessa puolustuskyvyttömänä ja erittäin sammuneena sängyssään) GPS-laitteen, jonka avulla Fran aina onnistui löytämään hänet – halusipa Conan sitä tai ei.

”... Paraskin puhumaan. Leuhkaat savulta hei tänne asti”, Conan tuhahti tumpaten röökinsä mitä pikimiten. Fran vastasi hänen hänen kommenttiinsa vain leppeällä naurahduksella, ja sytytti sitten – ironista kyllä – Camel-savukkeensa. Miehet jäivät vaitonaisina nojaamaan kalsan betonirakennuksen seinään, antaen turhalta tuntuvien ajatusten sekä tummien pilvien lipua ohitsensa verkalleen.

”Mitäs tykkäsit ulosmarssista? Ehkä yks mun parhaimpiani tän vuoden aikana”, Fran lopulta totesi, poltettuaan ketjussa jo kolmisen savuketta. Conan työnsi kätensä syvemmälle paksun untuvatakkinsa taskuihin, sulkien silmänsä kuin olisi uudelleenkelannut Franin puolen tunnin takaista katoamistemppua.

”... Tykkään henkilökohtaisesti edelleen enemmän siitä, kun sut viskattiin jostain baarista rehellisellä niskaperseotteella kadulla olevaan lumisohjoon”, Conan totesi virne suupielissään karehtien, ennen kuin työnsi uuden savukkeen huultensa väliin. Fran vaikeni jälleen; Conan oli luultavasti jälleen onnistunut lyömään hänelle luun kurkkuun. Vanhempi jätkä onnistui siinä näinä päivinä vähän turhan usein, saaden Franin näyttämään täydeltä toopelta mikäli mies laukoi ivaavia juttujaan turhan monien korvien kuullen.

”Pauli muistuttaa muuten vähän sua”, Conan jatkoi hellää henkistä nutuuttamistaan jonkun ajan päästä, kun savuke alkoi jo lähes polttaa kynsiä. Hän tunsi Franin poraavan katseen kasvoillaan, mutta oli kuin ei olisi tämän piinaavaa kyttäystä ihollaan havainnut. Mutta kun yllättäen Franin kärkäs oikea suora osui häntä kylkeen, tuli mies toisiin aatoksiin.

”Otatko sanas takas, Cuccoo?” Fran veisteli nokkavasti, napaten savukkeen Conanin huulten välistä ja työnsi sen vuorostaan omaan suupieleensä. Liukastukkainen ja suustaan sitäkin luikkaampi Conan tuijotti toista poikaa lähietäisyydeltä tämän nojatessa uudestaan seinää vasten, savuketta ahnaasti imien.

”Anteeksi, korjaan sanojani. Te ootte ihan niinku identtiset veljekset”, Conan naljaili takaisin, mikä sai Franin yllättäen pudottamaan savukkeensa maahan. Tämän tummat silmät painuivat raskaina puolitankoon, sitten kokonaan kiinni, kunnes lopulta pojan huulilta karkasi tukahdutettu huokaus. Conanin luontainen selviytymisvaisto nousi saman tien varpailleen, sillä hän valitettavan hyvin tiesi mihin tämänkaltainen hiljaisuus yleensä heidät johti. Mies ei kuitenkaan ehtinyt ajatustensa rohkaisemana karata paikalta, kun Franin oikea käsi jo ilkeästi läiskähti hänen kylkeensä ja sai Conanin irvistämään.

”Toiko muka jo sattu?” Fran ivaten nauroi, tarraten sitten toisella kädellään Conanin samettisen takin kauluksista. Conan ei jaksanut olla huolissaan – tämän kaltaisia leikkitappeluitahan heillä oli vielä tänäkin päivänä tapana harrastaa pikkuruisessa tai vähän tujummassa hiprakassa. Huolimatta siitä että humala ei tällä kertaa sumentanut hänen päätään, loi hän nuorempaan mieheen tietäväisen katseen ja salakähmäisesti kiepautti tämän raskastekoista betoniseinää vasten.

”... Franny-muru, kyllä sä voit ihan suoraankin sanoa jos suukkoa kaipaat”, Conan puolivittuili entiselle heilalleen, ja rehellisenä rehentelynä lukitsi tämän kädet vasten samaa seinää, joka paraikaa hohkasi kylmyyttä Franin liian suuren anorakin lävitse.

”...Pffhaha! Kukahan meistä on yleensä se joka kännissä koettaa toista vokotella?” Fran tyrskähti niin, että Conanin kasvoille lensi pieniä sylkipisaroita. Wow, olinki jo ehtiny unohtamaan mikä cockflippaaja tää runkkari oli, Conan tuumi itsekseen samalla kun hänen otteensa Franista tiukentui. Toisen kirkkaina leiskuvat sinisilmät näyttivät likimain samoilta kuin kuutisen vuotta sitten, jolloin he sisäoppilaitoksen kirjastoon seinään nojaillessaan vaihtoivat hattaraisia katseita ja suukkosia.

”Ota rennosti, poju. En aio kiusata sua tänään enempää”, Conan totesi, päästäen kumman nopeasti irti Franin ranteista. Toisen pojan kasvoille syttyi voitonriemuinen virnistys, mutta Conan ei jaksanut jäädä tuijottelemaan moista pitemmäksi aikaa. Sen sijaan hän huitaisi takkinsa kaulukset paremmin pystyyn, marssi takaisin takaovelle ja hutaisi sen auki. Mies koki kuitenkin vuosisadan yllätyksen, kun oven takana odotteli häntä se aikaisempi brunette nainen; Conan muisteli hatarasti, että tämä tyyppi oli Pauli-hyypiön show'n tuottaja. Nainen näytti jollain tapaa hämmentyneeltä, ja Conanin päähän tulvahti epäilys siitä, oliko nainen sattumalta kuullut heidän hörhelöisen keskustelunsa.

”... Öh, anteeks. Mä menisin tästä ohi?” Conan totesi kärkkäästi, jolloin Niinan kasvoilta loimunnut äimistys muuttui kahta kauheammaksi. Jotain absurdia mutisten nainen väistyi sivuun, ja sanaakaan virkkamatta Conan viipotti kauemmas, kunnes katosi kulissien pimeyteen kännykkäänsä tummuudessa räpeltäen. Niina jäi toviksi kuulostelemaan ulkoa kuuluvia ääniä, mutta lavasteista kantautuva mökä peitti kaiken alleen; nähtävästi Nöyhtäilyä Parketilla oli juuri aloittanut voihkivan show'nsa. Niina tajusi, että mitä luultavammin Paulikin lähtisi piakkoin liikkeelle kohti backstagea, ja hänen päässään alkoi raksuttaa kaoottisen hillitön ajatus.

Tämän ajatuksen höperöittämänä nainen lähti kohti lavasteita, ohittaen matkallaan vinon pinon ahdistuneita tuotantoharjoittelijoita, vakseja, tuotantoassistentteja, proggiksen taiteellisen johtajan, lastenvahteja parkuvien ipanoiden kanssa sekä jostain kumman syystä myös valtaisan koirasaattueen, joiden juoksunaruja piti hallussaan vain yksi, heiveröisen näköinen teinipoika. Kun Niina viimein pääsi lavasteiden lähettyville ja huomasi kaikkien kuvaajien, katsojien ja vieraiden huomion kiinnittyneen bändiin, juoksi hän ripeästi Paulin luokse ja mutisi musiikin mölinän ohitse tämän korvaan:

”Olisko meillä varaa tuottaa yksi ylimääräinen jakso?!”

”Hä? Riippuu mistä!?”

”Mulla on aika mahtavanlainen idea!”

[malicia]

Jälleennäkeminen... (alan kaivata jotakin omaa ilmaisua FranCocoChester kombinaatiolle) näiden kolmen kanssa ja PauliRichar combin hurtti (ja tahatonkin) huumori jatkuu. Mukavaa tummaa väriä muuten niin fäbylöyssiin meininkiin mitä itse the Paulista irtoaa. "Hei olen Pauli ja tämän maan-eikun siis shown hallitsija." näin kääntyi omien korvien sisällä miehen vaatimaton tervehdys, mutta ilmeisesti tämä kaksikko paljon suurellisempiakin ihmisiä että vähästä hätkähtäisi. (tai Paulissa ja Franissa on samaa) Ajatus siitä että pojat nappasivat pari paukkua ennen on joko tosi väärällä tavalla hellyyttävä ja samaan aikaan.. noh niin väärin!

Miellyttävää oli kuulla näiden taipaleelta lisää sillä.. tämä kolmikko on tuoreimmassa muistissa kiitos pitkäaikaisen Fronanin kulutuksen aikaisemmin. Taputin pieniä käsiäni Conanin hiustenvärin vuoksi. :3

Nimesin tuon Franin hiillostuksen komeasti Paulin Piinapenkiksi. Harvinaisen serious business ja hervotti nauruja ja Paulilla selkeästi on kateuden pieniä menninkäisiä housuissaan Franin komean maineen vuoksi. Mathildan ja Dylanin ilmestyminen oli lämpöisä ja mukava juttu ja naurutkin resonoi yhteen niin ehkä tässä on se.. kaupungin valojen oikea true love pari XD Ehkä 5 vuotta yhessä ja vieläkin toinen punastelee niin.. lempi silloin kukoistaa. Dylanista ilmeisesti tullut tosissaan Madden oma satuprinssi.

Huumoripohjaisuudesta huolimatta hauska nähdä ja kuulla hahmojen kasvua vähän ja tietää mitä on välissä tapahtunut ! Toki pieni.. fronanboonus aina piristää. Lieneeköhän fronanjatkoa tulossa? <3

[Iiko-chan]

malicionna: DÄÄM, melkein kuukauden oon antanut sinun odottaa ja sitten en edes tule heittämään sinua tuoreella Fronan-pötkylällä päin naamaa Originaalin suunnitelman mukaan oli kyllä tarkoitus postata ensiksi heti heitä, mutta tuumasin että tämä menee ehkä liian Franin homouden palvonnaksi että otin käyttöön kikka kolmosen ! Tuskin tämä kuitenkaan tosin haittaa kun tiedän että seuraavatkin vieraat ainakin siuta hitusen kiinnostavat (:
A/N: Melkein kuukauden mittainen mental block tuli tosiaan koettua, mutta nyt taidan olla taas takaisin kuvioissa! Osaa numero kolme olisi tiedossa seuraavaksi, ja tässä osassa mennään jo enemmän tai vähemmän myös Paulin sekä Richardin ihon alle. Missäkö muodossa? No, sen te näette ihan pian. Varoituksena muuten että tätä lukua kirjoittaessa purin erittäin kovia rentoutumispaineita ilmoille, eli sisältö voi olla vähintäänkin hyvin flow-tilamaista. Nauttikaatten siitä!

3. jakso – Källejä ja kauriinsilmiä

”Päästäkee läpi, päästäkee läpi!” kuului ponteva, pikkumyymäisen toimeikas ääni Missä he ovat nyt?- kuvauspaikan backstagelta kun hämärän keskellä keskikokoinen ja pieniraaminen tuottaja- Niina hiihti kohti studion pukuhuoneita. Kohina studion takaosassa tuntui olevan tänään tavallistakin kovempaa, ja syy tähän oli selvinnyt noin kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin – joku oli nimittäin työntänyt taukotilan mikroaaltouuniin ilmeisen mädän kananmunan, ja 500-asteisessa mikrossa mokoma oli sitten räjähtänyt ja jättänyt jälkeensä aivan tolkuttoman sotkun. Muiden jäädessä puimaan sotkua oli Niina kipittänyt mitä pikimmiten show-isäntänsä luo – ei tosin kananmunan vuoksi, vaan siksi että heidän seuraavan jaksonsa kuvaukset olivat alkamassa alle viidentoista minuutin kuluttua. Viimein hänen askelensa ehtivät jalopuisen, kultaisella tähdellä koristetun oven eteen, johon tyttö löi kolme terävää koputusta.

”Herra Pauli? Sopiiko häiritä?” Niina kysyi sävyisästi oven läpi. Toiselta puolen kuului saman tien ahdistunutta huokailua, mikä oli saada Niinan tuuheiksi maalatut kulmakarvat kohoamaan korkealle.

”… Tuskinpa sinä edes voit. Tule vain sisään”, Pauli kehotti naista äänellä josta hohkasi puhdas paatos ja apeus. Niina raotti varovaisesti ovea, hieman itse asiassa peloissaan sillä ei koskaan ennen ollut Paulin äänestä tuon kaltaista ahdistusta aistinut. Syy miehen apaattisuuteen paljastui kuitenkin sillä sekunnilla kun Niina aukaisi oven.

”Mutta herra Pauli! Mitä ihmettä teille on tapahtunut?” Niina kysyi häkeltyneenä – hänen show-isäntänsä nimittäin seisoi sillä hetkellä suuren peilinsä edessä pelkkä suurikokoinen vesitynnyri vartalonsa peittona. Mies loi Niinaan surumielisen koiranpentukatseensa, joka yleensä viestitti ihmisille että Pauli oli tehnyt jotain sellaista, mistä ei kehtaisi tulevaisuudessa kertoa kuolemanrangaistuksenkaan uhalla edes omille lapsilleen.

”Tämä tuota on… varsin pitkämittainen tarina. ja käsikirjoitustiimi halusi muuten sijoittaa sen tämän päivän jaksoon, joten todennäköisesti pian kuulet sen, Niina-neiti”, Pauli totesi raskaasti huokaisten, oikoen samalla nahkaisia henkseleitä jotka tynnyriä hänen päällään pitivät. Niina silmäili tuottajansa kiusallisen paljasta olomuotoa – tämän hoikkia, ihmeen karvattomia reisiä, jykeviä hartioita, kauniita selkälihaksia ja jänteviä hauiksia, mutta piakkoin neitokainen tuli taas tolkkuihinsa ja istuutui katse iPadissaan yhteen Paulin pöyhkeistä säkkituoleista.

”Okei no... käydäänkö pikaisesti läpi, keitä tänään saamme vieraiksi?” Niina yritti vaihtaa puheen- ja tuijottamisen aihetta, kun Pauli edelleen jatkoi patsastelemistaan peilin edessä ylenpalttisen ahdistuneen oloisena (vaikkei Niina ymmärtänytkään, miksi).

”Mmh, totta kai? Ne tämänpäiväiset ihmiset olivat kai entisiä katurosvoja, tai jotain?” Pauli yritti palautella mieleen seniltaisia vieraitaan, joita ei etukäteen ollut edes ehtinyt nähdä muualla kuin graafikon laatimissa pikapiirroksissa, joita yleisölle aina esitettiin ennen vieraiden saattamista studioon. Niina tutkiskeli vieraiden tietoja iPadinsa Notepadista naama peruslukemilla, kunnes hänen katseensa osui pieneen, mutta merkitykselliseen tiedonjyväseen virtuaalilehtiön alareunassa.

”... Hmm, tarkemmin sanottuna entisiä orpolapsia jotka asuivat yhdessä vaiheessa kadulla.  Kolme näistä vieraista eli kadulla noin kuusitoistavuotiaista.. parikymppisiksi vailla koulutuspaikkaa tai työtä... Tässä on jopa pari kuvaa niiltä ajoilta...” Niina mutisi häkeltyneenä selatessaan kuvia ikäisekseen kovin nuoren näköisistä, nälkiintyneen oloisista nuorista joiden olemus henki tervettä sääliä. Mitä enemmän Niina kuvia selasi, sitä pahemmin hänen rintaansa alkoi puristaa.

”Pauli kuule tämä... taitaa olla.. toistaiseksi koskettavin juttumme”, Niina sanoi ääni pienesti väristen, ja loi herkistyneen katseen juontajaansa olettaen, että juttu tästäkin olisi harvinaisen karua tavaraa. Sen sijaan että Pauli olisi kääntänyt vilpittömät sinisilmänsä haikeutta täynnä Niinaan ja yhtä väräjävällä äänellä sanonut jotain perinjuurin koskettavaa, tuijotti mies edelleen itseään peilistä, kasvot yrmeinä kuin odottavalla lehmällä.

”Miksi minä teen tätä työtä? Niina, etkö voisi kertoa minulle mitä minä oikein teen?” mies kysyi ääni niin murtuneena, että kakkoseksi olisi jäänyt jopa Frodo tämän heitettyä kultaisen mahtisormuksen Tuomiovuoren uumeniin. Niina jäi hetkeksi suu ammollaan tuijottamaan miestä jolle tämän oma ulkomuoto näkyi olevan tärkeämpää kuin kuolema tai kadulle lähes nälkiintyneet orpolapset, ja tuhahtaen neito nousi, suunnaten askeleensa huoneen ovelle. Ennen lähtöään hän kuitenkin vielä muisti erään tärkeän asian.

”Pauli muuten. Meidän pari ekaa jaksoa on nyt näytetty testiryhmälle, ja toistaiseksi positiivista palautetta on tullut vasta yhdeltä henkilöltä. Teidän kannattaa Richardin kanssa tänään satsata enemmän mitä ennen, tai meidän jatkuvuudelle saatetaan ylemmässä portaassa näyttää peukkua lopullisesti alaspäin.”
                                   
                                                                                                           ***

Studioyleisön määrä oli uhkaavasti pienentynyt edellisviikkoisista kuvauksista. Jos tuolloin 70-jäseninen katsomo oli näyttänyt orvolta, oli tämänpäiväinen, noin 50-päinen yleisö sitäkin synkempää seurattavaa. Pauli ja Richard kyttäsivät katsojiaan kulisseista huuliaan purren, Richardin kohennellessa pukuunsa kuuluvaa sievää rusettia.

”... Ricardo, mitä meille on tapahtumassa? Suosiomme tuntuu heikkenevän viikko viikon perään!” Pauli parahti, ja rutisteli avuttomana muotoiltuja hiuksiaan jotka tänään oli tupeerattu sekalaiseksi karvapalleroksi. Richard loi tynnyriin pukeutuneeseen työtoveriinsa pitkän, vakavan katseen ja pudisti sitten lopulta päätään.

”Tämä taitaa kohta olla harakirin paikka, Pauli. Tosin niin kauan, kuin katsomossa on muitakin ihmisiä kuin meidän äitimme – jotka taitavat tällä kertaa olla muuten eturivissä-”

”MITÄ? ÄITIKÖ? VOI HERRANJEESUS, ME TOSIAAN OLEMME TUHOON TUOMITTUJA!” Pauli parahti, ja vilkaistessaan haukansilmillään yleisöön hän todella tajusi, että hänen ja Richardin äidit istuivat kutimet sylissään katsomon ensimmäisillä riveillä ja näkyivät mussuttavan jotakin leuat raskaina lonksuen. Juuri kun Pauli oli aikeissa heittää tynnyrinsä menemään ja marssia mielenosoituksellisesti kuvauspaikalta pois, tarttui Richard häntä voimakkaasti hartioista ja ravisteli pidempää miestä.

”RAUHOITU! Kuten yritin sanoa – niin kauan, kuin äitimme eivät ole AINOAT katsojat, vedämme me tämän ohjelman kunnialla loppuun. Joten, ota nyt hyvä mies itseäsi niskasta tai tynnyristä tai mistä tahansa kiinni ja... nyt hoidetaan homma kotiin!” Richard jyrähti mieleltään edelleen ah-niin-lapselliselle Paulille, joka oli juuri parahiksi vetänyt huulensa lurpalle. Nuorempi mies tuijotti pitkätukkaista- ja partaista ystäväänsä pitkän tovin, ja juuri kun hän oli aikeissa levittää suupielensä hurmaavaan, mutta täysin heteroon hymyyn loikkasi heidän studio-bandinsa kapellimestari esiin Richardin selän takaa ja taputti käsiään yhteen.

”Hushus, pojat! Nyt se on show-time!”syntyjään ilmeisesti espanjalainen mies puhisi tarmoa täynnä. Ilmeisesti osa tuosta puhdista tarttui kiinni myös Pauliin ja Richardiin, joista toinen kohensi nahkaisia tynnyrihenkseleitään ja toinen vielä kerran punaista rusettiaan. Richard lähti edeltä käsin kapellimestarin kanssa kohti lavaa, ja kun alle minuuttien päästä Richardin maskuliininen ääni kuulutti Paulin sisään kulisseihin, marssi tämä karmeasta asusteestaan huolimatta riemumielinen virne kasvoillaan esiin yleisön taputtaessa jo tutuksi tulleen APDOLEITA-kyltin ohjeistuksella. Pauli heitti studiobändin vaiettua vielä muutamat kömpelöt imitaatiot samaan tyyliin mitä esikuvansa Conan O'Brien – liukuportaissa kulkemista, curlingin peluuta ja pari askelta korealaisen B.A.P-bändin koreagrafioista – ennen kuin polkaisi show'n kunnolla käyntiin.

”Mitä ihaninta iltaa, arvon studioyleisö! Minä olen isäntänne Pauli, ja heti alkuun pahoittelen teille tätä karmaisevaa asustettani”, Pauli otti homman haltuun ammattilaisen tavoin, ja kiepahti muutaman mannekiini- pyörähdyksen ympäriinsä että kaikki varmasti näkivät hänen karmaisevan juomatynnyrinsä joka puolelta.

”Niin, mikäs muuten on syy siihen että olet moisessa asusteessa tänne tänään marssinut?” Richard kysyi puhujapöntöltään kulmat koholla.

”Oi joi... Oletko Richard ikinä kuullut paikasta nimeltä Las Vegas?”

”Olen kyllä.”

”Noh, sieltä nämä minun ongelmani vähän niin kuin ovat lähtöisin... Ja sinne ne oikeastaan päättyvätkin”, Pauli sanoi nöyrtymystä äänessään, ja sai yleisöltä osakseen suurta kohinaa (kun sen nähtäväksi laskettiin YLEISTÄ KOHAHTELUA-kyltti).

”Ai, tuliko siis viime viikonloppuna matkustettua ulkomaille?” Richard jatkoi kyselyään, mihin Pauli vastauksena heitti hölmistyneen katseen kollegansa suuntaan.

”Ulkomaille? Hölön pölön, minä mitään sellaisia harrasta! Minä kävin sen paikan nettisivuilla viikonloppuna kun sattui olemaan tylsää, ja no... lopputulos on tämä. Maanantai-aamuna tuli kotiin sitten kolonna tukevia miehiä jotka veivät mukaan lähes kaiken: tietokoneeni, koirapehmoleluni, kauneimmat vaatteeni ja kenkäni! Oi se oli hirveää”, Pauli voivotteli kovaan ääneen, saaden yleisöstä jopa ilman kylttejä osakseen orastavaa myötätuntoa.

”Krhmn, kuulostaapa kamalalta. No onneksi eivät sentään työpaikkaasi vieneet”, Richard koetti valaa positiivista energiaa kollegaansa, joka oli juuri kaivanut (hämmentävää kyllä) tynnyrinsä sisältä punapilkullisen nenäliinan. Kalvakkakasvoinen mies loi pitkän, kiitollisen katseen siipimieheensä ja verkkaisesti hänen huulilleen etsiytyi arka hymy.

”Niinpä… se kai sitten on. Kiitos vahvistavista sanoistasi, Richard”, Pauli totesi äänessään kaipaava sävy. Ilmeisesti Paulista hehkuva autenttinen, kiistaton hehku veti Richardin keuhkot hetkeksi tyhjiin, sillä tämä suki pari kertaa takkuista partaansa vaivaantuneen oloisena ennen kuin kykeni jatkamaan:

”Krhmnh, eipä kestä. Mutta emmekö me aikoneet tänään tuottaa myös tv-viihdettä, emmekä vain keskittyä sinun onnettomaan elämääsi?”

”Olet erittäin oikeassa! Mitä meillä tänään olikaan luvassa?” Pauli kysyi siipimieheltään kirkkain katsein, mutta sai vastaukseksi vain syyllistävän etusormen, joka osoitti yhteen tv-kameroiden yhteydessä olevista monitoreista. Paulin naiivi katse porautui kuin noiduttuna screeniin, ja juhlavaan äänensävyyn hän aloitti selostuksensa:

”Arvon katsojat. Tämänpäiväiset vieraamme ovat jotain aivan muuta, mitä show’ssamme on tähän mennessä tavattu. Nämä vieraat ovat tosielämän sankareita, rehellisiä selviytyjiä, ihmisiä jotka ovat käyneet konkreettisesti ojan pohjalla – ja kaikki tämä on ehtinyt tapahtua ennen kuin nämä nuorukaiset ovat ehtineet edes kahdenkymmenenkolmen vuoden ikään! Aivan lyhyen katkon jälkeen saamme seuraamme … öh… jekkukuninkaat suoraan Tokiosta”, Pauli vilkaisi hieman hölmistyneenä apua papereistaan, joissa ei tällä kertaa lukenut vieraiden nimiä laisinkaan. Kameroiden sammuessa ja Niinan marssiessa paikalle kumartui Pauli tuottajan puoleen ja kuiskasi tämän korvaan:

”Mitä ihmeitä nämä tyypit on olevinaan? Mulla ei lue papereissa minkäänlaisia nimiä!” mies keuhkosi ehkä vähän turhankin hermostuneena (kaipa miestä hirvitti mahdollinen ajatus hänen armaaksi käyneen tv-ohjelmansa lakkauttamisesta niin, että tämän äänikin tärisi). Niina vilkaisi kalpeakasvoista miestä lempeästi kuin Muumimamma ainokaista poikaansa, asettaen sitten kätensä tyynnyttelevästi tämän hyvin treenatuille hartioille.

”Pauli, ehdotan että istuisit nyt hetkeksi alas samalla kun mä briiffaan tämän studioyleisön… Jos se nyt tuossa sun kostyymissäsi edes onnistuu. Etkö sinä voisi noutaa hei vaikka jotain puvustamon puolelta, eihän se sulle maksa mitään?” Niina ehdotti miehelle, alkaen samalla säätää videotykkiään käyttökelpoiseksi. Paulin katse kulki Niinan aherruksesta miehen omaan asukokonaisuuteen, joka alkoi pikkuhiljaa tuntua päällä kiusallisen paljastavalta. Puvustamo! Miksei hän ollut tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin! Miten hän ei ollut tajunnut ajatella, että olisihan se aika noloa, että show’n isäntä ei voisi istua show-isännän tuoliinsa ohjelman kuvauksissa koska piti yllään naurettavaa tynnyrinrähjää!

”Niina, olet aivan oikeassa! Palaan aivan heti takaisin!” Pauli huudahti hurmaantuneena, ja juuri kun Niina sai videoesityksensä esityskuntoon, ravasi räväkkä juontajapersoona paljaat jalat läiskyen kulissien taakse ja puvustamoa kohti.

”PAULI OO-…ta.. Sun piti kuunnella juttua näistä vieraista…” Niina yritti huutaa miehen perään, mutta hänen huutonsa hukkuivat kulissien mahtipontisuuteen. Nainen huokaisi hitusen pettyneenä, mutta antoi Paulin mennä omia teitään (niin kuin aina), ja kääntyi studioyleisönsä puoleen kuuluttaen seuraavaa:

”Okei, elikkä tänään meillä on vieraina tämän näköisiä nuorukaisia…”

                                                                                                                                ***

Pauli tarkasteli itseään tyytyväisenä peilistä. Punainen, tyköistyvä puvuntakki ja siihen kauniisti sointuvat karmiininpunaiset pitkäthousut pukivat hänen pitkää varttaan, puhumattakaan silkkisestä solmiosta joka liukui hänen sormiensa läpi yhtä miellyttävästi kuin seesaminsiemenet suureen viljasammioon. Tynnyrinsä Pauli oli heittänyt puolihuolimattomasti puvustamon nurkkaan, minne se hänen puolestaan saisi jäädä ikuisiksi ajoiksi; halpa raakapuu ei todellakaan saisi ykkössijaa hänen suosikkivaatemateriaalilistallaan.

Saatuaan asialliset kuteet ylleen Pauli veti puolijuoksua takaisin studioon, missä Niina jo odotti häntä kädet puuskassa, naama kalvenneena mielen kipinöinnistä.

”Anteeksi armas, tämä oli pakkorako. Minun puolestani voimme jatkaa saman tien”, Pauli mitä nöyrimmin pyysi anteeksi kauniilta tuottajaltaan, ja vinkkasi tälle malliopillisesti silmää. Sama kikka toimi Niinaan miltei aina, ja tuotti toivottua tulosta tälläkin kertaa: Niinan kasvoille kohosi heiveröinen puna, ja jotain hölmöä mutistuaan tämä iski Paulille uudet juontajakortit käsiin. Varmistettuaan vielä että Richard oli valmiina asemissaan, vinkkasi Pauli house bandille joka saman tien alkoi kuin komennettuna soittaa shown’n tunnusmusiikkia. Tuttu APDOLEJA-kyltti laskettiin yleisön näkyviin, Pauli kiipesi toimistopöydälleen häikäisevän komeassa, uudessa asussaan ja musiikin hiljettyä teki vielä pikkuruisen piruetin asua kunnolla esitelläkseen.

”Tervetuloa takaisin! Nyt on siis luvassa illan varsinainen hauskuus, eli pidemmittä puheitta – ottakaamme sisään Jekkukuninkaat Tokiosta – Sasu, Koishi, Taiyoo sekä Aron!” Pauli kuulutti yleisölle, ja uusien aplodien saattelemana sisään asteli neljän nuoren ihmisen seurue. Näistä ensimmäisenä sohvalle marssi erittäin pörröpäinen, pitkään huppariin ja reikäisiin pillifarkkuihin pukeutunut tyttö. Tämän perässä kylki kyljessä tuli kaksi muuta, erittäin kovasti toisiaan muistuttavaa nuorta poikaa mustissa verkkahousuissa sekä jätkämäisissä farkkutakeissa. Perää piti hieman epäluuloisen, kirkkaisiin valoihin varauksella suhtautuva punapää, jonka kirkkaansiniset silmät saivat tämän muistuttamaan enemmän pohjoismaista popparia kuin japanilaista nuortamiestä (tosin tämän kapeat silmät ja kellertävä, toisten vieraiden ihoon sointuva sävy hieman karsi yleisön oletuksia siitä että täysiverinen länsimaalainen oli eksynyt väärän show'n kulisseihin).

”Sydämellisesti tervetuloa! Olkaa hyvät ja istukaa”, Pauli ohjeisti hieman eriskummallista nelikkoa istuutumaan, kun nämä jäivät nahistelemaan leikkimielisesti siitä kuka heistä saisi istua keskimmäisenä. Kun kiista lopulta oltiin ratkaistu monimutkaisen näköisellä kivi-sakset-paperi-leikillä (josta vieraiden versio meni jotenkin källi-sukset-pippuri), tarttui Pauli hienoisen helpotuksen vallassa juontolappuihinsa.

”Joten, te olette siis saapuneet luoksemme suoraan Japanista! Ja jotta me muuten ymmärtäisimme jotain puheestanne, on rakas siipeil- anteeksi, siipimieheni Richard käynyt viimeiset kaksi viikkoa japanin kielen pikakursseilla, joten meillä ei pitäisi olla hätäpäivää”, Pauli selitti kohdistaen katseensa Richardiin, joka saman tien kohteliaasti painoi kämmenensä vastakkain ja kumartui hieman etunojaan vieraita tervehtiäkseen. Nuorukaiset vilkaisivat Paulia äimistyneinä, vilkaisivat sitten toisiaan ja vielä partansa takia erittäin julman näköistä Richardia ennen kuin alkoivat säksättää japaniksi yhteen ääneen.

Pauli vilkaisi kiivaita vieraitaan sivusilmällä, tuntien hienoisen hermostuksen kipittävän selkäpiitään pitkin. Tälläkö tavalla hänen kunniakas show'nsa päättyisi – neljä vahvan mielialalääkityksen vaikutuksen alaisena olevaa teiniä saapui hänen studioonsa, otti tilan haltun kuin se olisi ollut sirkuksen kaltainen roskalava, ja lopuksi polkivat hänen ohjelmansa tuhkaan strippaamalla itsensä ilkialastomiksi pikku riemuidiooteiksi? Ei! Siihen ei hän, Pauli Ilmari Joonatan Aronen suostuisi! Sen sijaan mies kohottautui ryhdikkääksi, ja paukautti juontolappunsa pöytään niin kovaäänisesti että vieraat (ja Richard) loikkasivat muutaman sentin ilmaan.


”O-GENKI-DESU-KA?” Pauli luki lapuistaan japaninkielisen fraasin niin suomalaisittain kuin vain kykeni, mikä sai studioyleisön spontaanisti nauramaan. Paulin katse ja äänensävy olivat erittäin vakavat, kun tämä kiinnitti kaiken huomionsa nuoriin vieraisiinsa joiden kaikkien silmät räpsyivät vuoron perään kuin sukelluskellon luukut. Lopulta eksyneen näköinen punapää – tämän nimi taisi olla Aron aukaisi ensimmäisenä suunsa, ja hän sekä kuulosti että näytti erittäin kauniilta puhuessaan – sääli vain, ettei Pauli tai juuri kukaan studioyleisöstä tajunnut hänen sanoistaan mitään.

”Hän sanoi että sinun pukusi on erittäin komea”, Richard tulkkasi lauseen Paulille, ja riemuissaan saamastaan kehusta ja huomiosta Paulin rinta röyhistyi runsaaksi (toisin sanoen hänen rintakarvansa kurtistuivat mukavasti ruttuun paidan alla). Tyytyväisyyttä huokuen Pauli nyökkäsi pojalle, ja nappasi käsiinsä uuden kysymyksen.

”Kiitos. Ja nyt kun olemme päässeet näinkin pitkälle, voisimme ottaa pienen kierroksen siitä, minne te neljä olette elämässänne päässeet sen jälkeen, kun... hmm, tämä tarina on toisaalta kyllä päättynyt aika tylsästi kun mitään ellipsiä tai eeppistä loppua ei tunnu olevan”, Pauli totesi huomattuaan, että hänen lapuissaan luki teksti: TARINA JÄTETTY PUOLITARKOITUKSELLA KESKEN MIELENKIINNON PUUTTEEN VUOKSI. Aika karu juttu kirjoittajalta, Pauli tuumasi mutta väänsi siitä huolimatta kasvoilleen kohteliaimman studioisäntähymynsä.

”Joten, Richard. Olisitko kohtelias ja kysyisit heiltä jotenkin kohteliaasti että... tuota ovatko he.. edelleen katunuoria?” Pauli kysyi erittäin kiitollisena siitä, etteivät nuo nuoret todennäköisesti tajunneet hänen puheestaan hölkäsen pöläystä (ainakin päätellen siitä, että he tällä hetkellä kuuntelivat tarkkaavaisina Koishia, joka näkyi kertovan luultavasti historian kolmanneksi huonointa vitsiä.) Richard esitti kysymyksen miellyttävään äänensävyyn vierailleen, joista ensimmäiseksi yhteen ääneen puhkesivat puhumaan Sasu ja Taiyoo. Pauli oli erottavinaan kummankin vastauksista ainakin sanat sumashing bruu, furontosaido oorii ja aawsomo, ja kulmat kohollaan kääntyi Richardin puoleen joka otti kaiken puheen vastaan täydellä pokerinaamalla.

”He taisivat käsitykseni mukaan ainakin kertoa siitä, että ovat tällä hetkellä kaikki jonkinlaisia... luovan alan työntekijöitä. Nämä kaksi – tämä pörröpää ja toinen pojista – ovat saavuttaneet jonkinlaisia meriittejä anonyymeinä kriitikoina jossakin nuortenlehdessä”, Richard selitti itsekin hieman hölmistyneenä siitä, mitä oli juuri kuullut. Vielä enemmän mies kuitenkin kävi kysymysmerkiksi, kun yksi nuorista kaivoi äkkiä taskustaan omituisen laitteen, joka kai oli esittävinään Nokian tuotemerkin viimeisintä mallia. Poika retosteli puhelimella ensin kavereilleen, minkä jälkeen kaikki neljä änkesivät samaan sohvannurkkaan poseeraamaan kuin mielenvikaiset mannekiinit.

Pauli ei kuitenkaan omannut enää kykyä reagoida hölmistyksellä kaikkeen, mitä hänen eriskummalliset vieraansa tekivät. Sen sijaan mies odotteli tyynen rauhallisena kun nuo neljä napsivat itsestään valokuvia – olivathan nämä sentään japanilaisia, jotka Paulin tietojen mukaan napsivat lomareissuillaankin likimain kolmesataa valokuvaa päivässä – ja jatkoi sitten tietojen keräämistä kuin vanha juorutoimittaja konsanaan.

”Todellako? Sehän on jo jotakin, eikö vain arvon studioyleisö?” Pauli totesi ylpeään sävyyn, ja sai yleisön puolivillaisesti taputtamaan (nähtävästi tämän studion kyltinnäyttäjä oli tällä hetkellä erittäin uupunut tai luki Tex Willeriä toimistonsa syvyyksissä). Neljä nuorta lopettivat toviksi kuvien napsimisen, mutta sitten heistä kolmas – farkkutakkiin ja tummanharmaaseen, rosoreunaiseen pipoon sonnustautunut nuori poika aloitti oman sepostuksensa. Tällä kertaa Pauli sai puheista selvää vain sanat ringu, hebii rooteisshon ja mirakuru biimu, ja kasvot pokerina tämä käänsi katseensa Richardiin jonka kasvot olivat jostain syystä valahtaneet kalpeiksi.

”... Tahdommeko me edes kuulla mitä hän sanoi?” Pauli kysyi matalalla äänellä, mikä tosin olu turhaa – olihan miehellä sentään mikki teipattuna paitansa kauluskäänteeseen. Tämän vuoksi kaikki yleisössä taisivat kuulla hänen pohdintansa, ja ainakin puolet katsojista nojautui hueman eteenpäin kuullakseen, mistä tuon pipopään – tämä taisi olla Koishi – puheissa oli ollut kyse.

”No... tuota... ei niissä sikäli mitään noloa ole. Hänellä vain on... sellaisia.... no, hän on japanilainen, mitä heiltä voi odottaa?!” Richard sanoi hieman typertyneenä edelleen ja kun mies vielä huitoi päälle käsiään kuin tuulimyllyn siipiä, repesivät sekä studioyleisö (Richardin äiti mukaan lukien) että studiovieraat raikuvaan nauruun. Richard punertui häpeästä, mutta kaikeksi onneksi miehen parta peitti suurimman osan tästä nolostuneisuudesta. Hetken verran mies repikin kyseistä partaa kuin siellä olisi pesinyt kirppuarmeija, mutta ryki pian itsensä kasaan.

”Arvon Koi-chan tässä on siis viime aikoina menestynyt lähinnä teatterin puolella. Hänen isoveljensä – josta siis tarinassa kerrottiin vain sen verran, että tämä keskittyi poikien vanhempien kuoleman jälkeen vain omiin opintoihinsa – tajusi jouduttuaan traagiseen auto-onnettomuuteen ettei voisi enää jättää huomiotta veljensä kärsimystä, joten hän auttoi Koishia pääsemään lukioon ja sitä kautta kiinni opiskelijaelämään. Tällä hetkelä Koishi harjoittelee koulun teatteriryhmän kanssa näytelmää joka sijoittuu keskiajalle, ja on yksi näytelmän päähenkilöistä”, Richard kertoi yrittäen pitää tällä kertaa pokkansa, ja onnistuikin siinä harvinaisen hyvin. Samaan aikaan Koishi yritti saada vierellään naama kestovirneessä viihtyvän Aronin imítoimaan kalsakasvoista Richardia, mutta toistaiseksi tämän yritykset olivat olleet aika onnettomia – Aronin kasvot kun eivät suurin piirtein koskaan käskystä mutruun taipuneet pitemmäksi aikaa kuin muutamiksi sekunneiksi.

”Ah... wau, tuokin on jo aika erinomaista!” Pauli totesi silmät melkein liioitellun suurina, ja kääntyi sitten nuorista viimeisen – pörröpäisen ja siropiirteiseen Aroniin, joka oli onnistunut pitämään naamansa vakaana jo ruhtinaalliset kolmekymmentä sekuntia.

”JOTEN, menisimmekö viimeiseen nuoreemme ennen kuin siirrymme mainoskatkolle?” Pauli ehdotti, ja nojautui pöytänsä yli puristamaan Aronin honteloa hartiaa. Sekä mieleltään että keholtaan nuoren oloinen poika kääntyi miehen puoleen, ja pyyhkäisi kuin käskystä tekaistun vakavuuden kasvoiltaan.

”No niin, eli Aronhan se oli? Oletko sinä samalla lailla kiinni menestyksekkäissä duuneissa kuin kaverisi?” Pauli kysyi hymyä äänessään, ja vinkkasi Aronia sitten kääntymään Richardin puoleen joka tottelevaisesti tulkkasi miehen kysymyksen nuorekolle. Aronin kaidat kasvot halkesivat ensin yltiöhuvittuneeseen virneeseen, mutta ennen kuin poika ehti aloittaa tarinansa kertomista, kumartui Sasu kahden muun veijarin puoleen ja supatti näille jotain. Kaikkien kolmen naamat purskahtivat saman tien täyteen valoa, ja Sasun johdolla nämä alkoivat hyräillä yhtä kansainvälisesti tunnetuimmista sävellyksistä, jota yleensä soitettiin kun nainen valkeassa puvussa käyskenteli isänsä saattelemana pitkää käytävää eteenpäin kohti vihkialttaria. Aronin posket karahtivat äkkiä syvän roosan sävyisiksi, ja tämän näyn innostamina Sasu, Koishi ja Taiyoo äityivät hyräilemään niin kovaäänisesti, että se kantautui studion ylimmille riveille saakka. Näemmä kylttityöntekijä oli kerrankin ajan tasalla työtehtäviensä suhteen, sillä katonrajassa oleva YLEISTÄ KOHAHTELUA-kyltti syttyi pitkästä aikaa ja sai yleisön kohahtelemaan vaikuttavasti.

”Mitä minun korvani kuulevatkaan ja silmäni näkevätkään? OLETKO SINÄ KIHLOISSA?” Pauli kysyi tyrmistyneenä, ja kun Richard tulkkasi kysymyksen jatkuvasti punaisemmaksi käyvälle Aronille, alkoi pojan suu käydä hermostuneesti kuin hukkuvan kalan kita ja tämän kädet huitoa edestakaisin yhtä hermeettisesti.

”Hän väittää että kyseessä on... ilmeisesti jokin liian pitkään jatkunut kiusanteko Aronin seurustelukumppanista”, Richard yritti tulkata Aronin sinne tänne säntäilevää kertomusta, jota tämän vilkkaat kädet ja suu ikimessingillä virnuilevat kaverit vain entisestään värittivät. Richardin teki rehellisesti hieman mieli luoda nuoriin yksi murhaavista katseistaan, mutta tämä hillitsi halunsa koska viimeistään silloin heidän ohjelmansa todennäköisesti olisi menettänyt kuvauslupansa ja studioaikansa. Onneksi tilanne rauhoittui melko pian, ja Aronilla oli taas tilaisuus kertoa rehellinen, koristelematon versio elonsa ihanuudesta ja kurjuudesta. Tällä kertaa Pauli ei juuri erottanut yleismaailmallisia, englantia etäisesti muistuttavia termejä pojan lauserakenteista, mutta pientä vinkkiä hän sai jo pojan äänensävystä – se nimittäin oli pehmeä kuin vaahtokarkkinen pomppulinna, pumpulipilvi kuorrutettuna kermavaahdolla tai pahvilaatikko täynnä kissanpentuja.

”... Uskallan arvata että tässä ei ollut kyse vain työurasta?” Pauli heitti kameralle kun Aronin ihastuneeseen hymyyn taipuneet huulet lakkasivat liikkumasta. Richard sen sijaan jäi tuijottamaan kauniskasvoista punapäätä lievän heltymyksen vallassa (kaiken sen parran alla nimittäin hänenkin sydämensä sykki yhdelle jos toisellekin asialle), mutta ryhdistäytyi piakkoin.

”Eipä... juurikaan. Tämä poika on nimittäin elänyt vakituisessa parisuhteessa jo reilusti yli kolme vuotta”, Richard kertoi kunnioitusta tihkuvalla äänellä. Paulin suu oli loksahtaa samanlaisesta kunnioituksesta ammolleen, ja hänen kirkkaansiniset silmänsä liukuivat kiireettömästi tuohon nuoreen poikaan, jonka hän oli kasvojen perusteella olevan enintään 17-kesäinen. Pauli tajusi lausuneensa kyseisen ajatuksen ääneen vasta, kun kaikki hänen vieraansa purskahtivat resonoivaan nauruun, joka kaikui studiolavasteissa kovaa ja korkealle. Pauli vilkaisi kulmat kurtussa saman tien vieraidensa ”rikoskumppaniin” - Richardiin, joka kohautti pieni hymy huulillaan Paulille jykeviä hartioitaan.

”Sori. Oli liian herkullinen tilaisuus”, Richard totesi hiljaa, kun japanilaisten hekotus vain voimistui entisestään. Nauru itsessään oli niin tarttuvaa, että suurin osa studioyleisöstä yhtyi siihen, ja pian kaikki studiossa olevat antoivat tilan raikua puhdasta, viatonta naurua. Pauli vilkuili ympärilleen tietämättä, pitäisikö hänen olla asiasta hullaantunut vai hämmentynyt, mutta hän ratkaisi tilanteen kääntymällä kameran puoleen ja huutamalla:

”Ja tähän väliin käymmekin naurupaukun mittaisella katkolla! Katkon jälkeen luvassa vielä vaikka ja mitä, älkäähän karatko!”

                                                                                                                   ***

Pienen katkon jälkeen (jonka aikana Richard riemastutti japanilaisia vieraita kertomalla mitä hienoimpia lapamato- ja kuollut vauva-vitsejä, samalla kun Pauli kävi takahuoneen puolella kokoamassa hermojaan) Pauli ja hänen vieraansa palasivat takaisin ruotuun. Toki Koishi, Taiyoo ja Sasu jatkuvasti yrittivät kärkkyä Aronin puhelinta aina kun tämä vilkaisikin housuntaskuunsa tekstiviestin toivossa ja nuoret muutenkin heiluivat sohvalla edestakaisin kuin sähköiskun saaneet narkkarihullut, mutta Pauli ei enää osannut pitää tuollaista käytöstä epänormaalina – olivathan hän ja Richard sentään nähneet japanilaista horror-gorea missä naisilla oli käsien tilalla moottorisahat ja silppuriteriä alushousuissaan, niin että eivät nämä ihmiset nyt kaikkein omituisimpia japanilaisia olleet.

”Ja ohjelmamme jatkuu jälleen! Seuraavaksi meillä on tavallisesti ollut ohjelmassa, että jollain tapaa laitamme vieraamme koetukselle omakeksimässämme testissä, mutta tällä viikolla halusimme kokeilla jotain erilaista. Kaiken taakse on tällä viikolla ollut tämä laite”, Pauli kertoili kameralle, ja nosti sitten tiskinsä alta esiin pienen videokameran. Hänen vieraidensa kasvot alkoivat sädehtiä heidän nähdessään kyseisen kameran; he osoittelivat laitetta sormellaan ja rohkeimman heistä – Koishi – suu jopa repesi hienoiseen irvistykseen (joka tosin saattoi olla myös virnistys). Kuitenkin, kun Richard nojautui vieraiden puoleen selostaakseen mitä seuraavaksi oli luvassa, venähtivät näiden naamat lommolle kuin keski-ikäisillä lehmillä.

”Homman nimihän on ollut, että vieraamme tulivat lyhyen tarinansa aika tutuiksi erityisesti hienoista käytännön piloistaan. Samantyyppisiä källejä ovat toteuttaneet myös Norjan-vastikkeemme, Ikväll med Ylviksen pojat jo pidemmän aikaa ohjelmansa Smoolannin jekut-osiossa. Koska osio on ollut Norjan ohjelmassa niin suosittu, päätimme toteuttaa kerrankin jotakin samanlaista meillä koto-Suomessa. Tässä se on – Tokion taituritemput!” Pauli huudahti, jolloin studiobändi alkoi soittaa vanhanaikaista, hieman jenkan tyyppistä koijarimusiikkia. Paulin takana olevalle screenille ilmestyi joitakin katakanoja, joiden välistä paistoi myös teksti SPONSODERP BY FUTSI.

”Tässä osiossa olemme antaneet viikkoa ennen kuvauksia vieraidemme käyttöön Futsin videokameran, jolla nämä ovat saaneet kuvata kaikkea, mitä heidän mieleensä on juolahtanut – pääpainona kuitenkin se, että tekosten on tullut liittyä jotenkin jekkuihin, källeihin, kiusantekoon, trollaamiseen, härnäämiseen tai puhtaaseen jäynäämiseen”, Pauli selosti katsojille samalla, kun studiotiloihin tuotiin videotykki, kaukosäädin ja muu videon näyttämiseen tarvittava rekvisiitta.

”Tuotantoporukkamme on nyt koostanut parhaista klipeistä koosteen, jonka näytämme teille tässä lähetyksessä! Onko arvon jekkuilijoilla mitään, mitä he haluavat hengentuotteistaan kertoa ennen kuin painamme nauhan pyörimään?” Pauli kysyi kääntyen vieraidensa puoleen. Näky, joka häntä kohtasi oli ennennäkemätön – kaikki neljä istuivat selkä suorassa, kädet syliin painettuina ja kalvakka puna poskipäillään – ja kerrankin äänettöminä. Itse asiassa he näyttivät siinä hiljaa istuessaan identtiseltä riviltä Richardeja – poikkeuksena toki, että Richard ei koskaan pukenut ylleen farkkutakkia tai pillifarkkuja, eikä näyttäisi noin hyvältä punertavassa tukassa. Paulin (ja myös tuon originaalin Richardin) kulmat taipuivat hieman kurttuun; tällainen hiljaisuus ei välttämättä merkinnyt hyvää pitkällä tähtäimellä. Eivät kai nuoret olleet menneet panemaan hommaa liian ranttaliksi? Olivatko nämä virtsanneet julkisella paikalla poliisin päällle? Testanneet seksileluja keskellä liikenneruuhkaa? Tehneet lävistyksiä kadulta nappaamilleen pikkulapsille ja juottaneet nämä hurjaan humalaan?

Kaikki nämä kauhuskenaariot rullasivat Paulin päässä, kun Niina toimitti hänelle videotykin kaukosäätimen. Miehen katse skannasi nanosekunneissa läpi Niinan, entiset katuteinit, Richardin, heidän studiossa kutovat äitinsä, muun studioyleisön sekä kameran takana seisovan kuvaajan. Ikuisuudelta tuntuneen sekunnin päästä Pauli kuitenkin nielaisi hieman, väänsi sitten katseensa pakotetusti kameraan ja silmää iskien totesi:

”Antaa palaa!”

Videonauha lähti surisemaan, ja Paulille aikojen saatossa tutuksi tullut Benny Hillin tunnari täytti studion. Kaikkien studiossa olevien katse suorastaan porautui valtavalle screenille, jossa juuri näytettiin vieraiden ensimmäistä källiä. Kaksi näistä, Aron ja Koishi, istuivat selät kameraa päin ja ahersivat ahkerasti jonkin parissa, mitä ei kameralle näytetty. Välistä pojat haparoivat käsiinsä rusetteja, kihartimia ja meikkipaletteja, mutta kun totuus lopulta näytettiin studioyleisölle, täyttyi koko paikka hysteerisellä naurulla: pitkäkarvainen metsäkissa tuijotti kameraan pökertyneenä, suuri rusetti päänsä päällä ja oranssikellertävä, puhvihihainen prinsessamekko yllään. Paulin sydämeltä putosi saman tien raskasrakenteinen betonilaatta – olisihan hänen pitänyt kyetä luottamaan tuotantotiiminsä hyvään makuun.

Hauskoja källejä ladottiin pöytään lisää – videonauhalla näytettiin miten Sasu suoritti kanelihaasteen (joka tosin osoittautuikin kaakaohaasteeksi kun jauhepurkin nimi vilahti ruudulla), kaksi nuorista loikkasi suihkulähteeseen etsimään onnenkolikoita housut jalassa, ja kolmantena miten mustaan karhupukuun sonnustautunut nuorukainen tanssi macarenaa keskellä vilkasta kauppakatua. Kun vielä näytettiin pieniä klippejä siitä, miten Aron keekoili puistossa hennonpunainen minimekko yllään ja tanssi mamboa saman karhun kanssa ja siitä, kuinka Sasu yritti kerralla mahduttaa suuhunsa kuusi leipätikkua ja juoda niiden välistä lasillisen maitoa, oli yleisö tikahtua nauruun ja pudota penkeiltään. Menoon sotkettiin vielä muun muassa ponileikkiä, väärällä kädellä tehtyjä taideteoksia ja yrityksiä laskea liukumäestä muovipussin päällä, ja kun videon huipennuksena näytettiin kuinka kaikki neljä yhteistuumin työnsivät studiotilojen takahuoneessa olevaan mikroon keitettyjä kananmunia, olivat heikoimmat studiokatsojat lähellä sydänkohtausta koska näiden nauruhermoja niin koeteltiin.

”Uskomatonta! Mieletöntä! Tällaista nuorta luovuutta en ole kohdannut sen jälkeen kun Ricardon kanssa nuorempina liimasimme viikset nenämme alle näyttääksemme vanhemmilta!” Pauli hehkutti hurmaantuneena, vaikka saikin Richardilta osakseen tuiman katseen – totuushan nimittäin oli, että heistä ainoastaan Pauli oli joutunut tuolloin turvautumaan tekoviiksiin, Richardilla sen sijaan oli ollut luomuparrantynkä jo seitsenvuotiaana, kun tämä koulunsa aloitti. Tätä hän ei kuitenkaan viitsinyt tulkata vierailleen tai korjata väittämää yleisölle, joka edelleen taputti ihastuneena käsiään. Japanilaiset näyttivät ylenpalttisen otetuilta, ja kun yleisö oli hieman hiljentynyt, alkoivat he yhteen ääneen selostaa jotain merkillisellä kielellään.

”He kiittelevät kovasti mahdollisuudesta tehdä tämä produktio. Kuulema se tuntui hyvältä keinolta ottaa selville, millaisia viikareita he edelleenkin ovat”, Richard selitti Paulille, joka nyökytteli edelleen päätään syvän tyytyväisyyden puuskassa.

”Minusta se oli hienointa, mitä ohjelmassamme on tähän mennessä ollut! Mutta meillähän on vielä jäljellä pohjalla odottelevat sokeripalat, eikö vain?” Pauli totesi, ja kun Richard tämän tulkkasi vieraille, kääntyivät näiden kasvot niin säteileviin hymyihin, että niille olisivat jääneet kakkoseksi niin Miss Maailma, Universumi kuin Andromeda Galacticakin.

”Arvon naiset, herrat ja kaikki siellä välillä harhailevat. Tänään arvoisa esiintyjämme saapuu paikalle erityisen eksoottisesta paikasta. Hänen taustansa ovat samaan aikaan värikkäät ja vaatimattomat, eikä tämä mies ole tietääkseni koskaan kulkenut elämänsä aikana eteenpäin epäilevin silmin. Hän on täällä tänään – YOROKONDE, YUKI-KUN!”

Yleisö alkoi tottelevaisesti läiskiä käsiään yhteen, kun lavasteiden takaa asteli lavalle vanha mies mandoliini kainalossaan. Yleisön taputukset kuitenkin vaimenivat hieman, kun he tajusivat miehen saapuvan lavalle saattajan kanssa ja sokeankeppi toisessa kädessään. Muutenkaan miehen ulkomuoto ei ollut yleisön silmään kaikkein skarpein – mies oli vetänyt ylleen pitkän ja kauhtuneen taiteilijatakin, housujen virkaa toimittivat repaleiset polvihousut ja kengiksi nämä oli valinnut villin lännen nostalgiaa henkivät cowboy-buutsit.

Vaatimattoman näköinen mies ohjattiin kädestä pitäen korkealle baarijakkaralle istumaan, minkä jälkeen tämä vielä kohensi mustia sokeanlasejaan ja tarttui mandoliiniinsa nin keskittyneen näköisenä, että tämän olisi voinut luulla sielunsa silmillä näkevän kaikki soittimensa kielet. Yleisö seurasi henkeään pidettäen, miten Yuki-kun tapaili sointuja mandoliinistaan ja näkyi sulkeutuvan keskelle omaa musikaalisuuttaan. Kun hetken kuluttua vielä valot himmennettiin koko studiosta, pääsi artisti ilmeisesti tarpeeksi lähelle inspiraatiotaan ja alkoi tapailla vanhan, mollivoittoisen enkasävelmän ensiaskelia.

Soitto, joka studioon tulvi miehen mitättömästä kielisoittimesta, mykisti yleisön täysin. Kaikki seurasivat silmä tarkkana miten mies upposi ankeaan tunnetilaansa kuin syvämerenkalastaja meren tuntemattomaan pimeyteen, ja taisivatpa herkimmät yksilöt jopa purra herkistyneenä alahuultaan jottei liikutus virtaisi kyyneleinä poskille. Suuren tilan täyttämä haikeus ja hartaus tarttui myös ohjelman juontajiin, jotka mahdollisimman miehisen näköisinä yrittivät kuunnella Yuki-kunin esitystä, vaikka heidän rintaansa puristi karrelle miehestä tihkuva melankolia.

Heidän vieraansa olivat kuitenkin toista maata. Nimittäin Yuki-kunin lauluäänen alkaessa ajoittain sortua, nousivat ulkomaalaiset nuorukaiset kuin äänettömästä sopimuksesta seisomaan ja marssivat ystävänsä selän taakse tämän tukikuoroksi. Kun mies tunsi tutut äänet selkänsä takana ja hauraat kädet olkapäillään, sai tämä ääneensä uutta voimaa ja kykeni saattamaan laulun loppuun saakka yhtä kunniakkaasti kuin entisaikain samurai viimeisen taistonsa. Viisikon äänet eivät ehkä sointuneet toisiinsa kaikkein kauneimmin tässä maailmassa (eikä kukaan yleisöstä tainnut edes tietää, mistä tässä japaninkielisessä laulussa oli kyse), mutta esityksestä tihkuva autenttisuus ja kiistaton hellyys saivat muun muassa Paulin ja Richardin äidit yleisössä kyynelehtimään autuaasti.

Esityksen loputtua valot syttyivät jälleen – ensimmäisenä pimeydestä ehti sinkoutua esiin APDOLEJA SEISTEN-kyltti, jonka yllyttäminä suurin osa studiokatsojista kohottautui seisomaan ja osoittamaan suosiotaan ulkomaalaisille vieraille, jotka nyt kumarsivat niin syvään, että Sasun pitkä ja pörröinen tukka miltei kosketti studion lattiaa. Myös Pauli (ja yllättävän herkkäkasvoiseksi kalvennut) Richard taputtivat raivokkaasti muiden mukana, mutta kun kamera vielä komeaksi lopuksi zoomattiin Pauliin, otti tämä kasvoilleen tutun, hurmaavan virneensä ja nappasi vielä kerran tilanteen haltuunsa ennen kuin studiobändin soittama lopputunnari täyttäisi studion.

”Kiitoksia kaikille tästä kerrasta! Ensi viikolla ohjelmassa luvassa on eläimellistä menoa, joten muistakaa pysyä langalla!” Pauli toitotti, iskien vielä täysin spontaanisti silmää kameralle samalla kun Yuki-kun hulvattomien ystäviensä kanssa yritti vielä kerran aiheuttaa studioon pientä, hellämielistä kaaosta soluttautumalla osaksi studio-orkesteria jossa vakavina odottaneet ammattimuusikot yrittivät estää nuoria huligaaneja tarttumasta arvokkaisiin tuubiin, käyrätorviin, pasuunoihin ja kontrabassoihin.

Lohdullista tietää, että ikuista nuoruutta on sittenkin olemassa, ajatteli Pauli ihastuneena kun Aronin kasvot muuttuivat yhtä tummanpunerviksi mitä pojan hiukset tämän yrittäessä puhaltaa eloa pitelemäänsä fagottiin.

[malicia]

Henkseliepisodi oli pikkuinen ylläri ja Pauli paralla ainut pelastus näin shown alkuun näkyy olevan Richard joka vetää kopean miehen kanssa yhtä.. Nettipokeri on pahasta lapset, kannattaa muistaa se ! Richardin sanat kuulostivat enemmän sarkasmilta kuin autenttisilta vahvistavilta ja rohkaisevilta sanoilta, mutta mikäpä Paulia hidastaisi. Paitsi rahattomuus. :c Sekään ei kauaa.

Vierailla myös tästä viimeisimmästä ollut vaivaa kodittomuuden lisäksi, mutta oletuksella oletin jo alkuunsa että homma menee nyt aika reteäksi. neljä vahvan mielialalääkityksen vaikutuksen alaisena olevaa teiniä saapui hänen studioonsa, otti tilan haltun kuin se olisi ollut sirkuksen kaltainen roskalava, ja lopuksi polkivat hänen ohjelmansa tuhkaan strippaamalla itsensä ilkialastomiksi pikku riemuidiooteiksi? < TÄMÄ hersytti naurut ja .. oikeastaan vastasi hieman väritettynä omaa ennakko-odotusta, mikä ei onneksi pitänyt paikkaansa mutta olin viihdyttynyt. Selkeäst sanat mitä Pauli erottaa puheen seasta oli kyllä .. harvinaisen kaunista <3 ( mirakuru biimu ja hebii rooteishon  4ever )

Oikeastaan en itsekkään tiedä .. laisinkaan tämän kolmikon kaikkien osapuolten tulevaisuudesta vaikka nämä ovat erinäisiltä tahoilta tuttuja hahmoja. Tajusin.. vasta pidemmän aikaa luettuani että miten hauskasti oli kannateltu koko haastattelu pelkästään Paulin ja Rikun jutustelulla ja koko ajan tämän hurppanelikon liikehdintä oli.. omien korvien välissä eläväistä. Ainakin itsellä viestit tuli selville ja noh en kuitenkaan häämarssin hyräilystä erehtynyt kuvittelemaan että Aron on eksynyt hääsuunnittelijaksi.

ELÄMÄNILOA tämä porukka ainakin toi (videon kuvailu toi mieleen parhaita muistoja itse alkuperäisestä tekstistä) Yuki sedän vierailu sai ihmiset hartaaksi.. Tosin ilmeisesti ei liian kun homma saatiin riemulla loppuun. Aron on oikein ihana vaikeana vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan.. Koskaan ei ole omia lehmiä ojassa mutta vakuutan että minulla on aitoa kiinnostusta muihinkin hahmoihin kuin Aroniin ja Fronaniin <3

Pieni lukija on hieman väärillä raiteilla kun kikattaa lauseenpätkälle yrittäessä puhaltaa eloa pitelemäänsä fagottiin. Kiitos viihdyttävästä luvusta. Yksikään jakso ei ole samanlainen, siitä nyt.. Paulikin pitää huolta !