Voi
Walle, oli hauska kuulla, että luit uusimman luvun ennen kuin olit edes noussut sängystä
Ihanaa, että tämä teksti herättää niin paljon hyviä fiiliksiä! Tämä projekti on ollut minullekin todella antoisa ja tästä on hyvää vauhtia muodostumassa pisin originaali, mitä olen kirjoittanut näin määrätietoisesti selkeä tapahtumakulku ja loppu mielessä. Muutama luku onneksi vielä jäljellä!
Ilahduin kovasti myös siitä, että Veikan hahmo tuntuu syventyvän ja se on tärkeää, sillä hänellä on hyvin olennainen rooli tässä tarinassa (mistä selviääkin lisää tässä luvussa). Olet täysin oikeassa siinä, että Veikkaa ja Eemeliä yhdistää vanhan entisöiminen ja etenkin arvostus vanhaa kohtaan. Samalla heissä tosiaan on eroja ainakin perhesiteiden suhteen ja muutenkin Veikka taitaa olla vähän rennompi Eemeliin verrattuna, jolla taas on tapana ylianalysoida etenkin tunneasioita
Oli kutkuttavaa saada lukea pohdintojasi olennosta, sillä olet oikeilla jäljillä ja on mahtavaa nähdä, mitkä vihjeet herättävät mitä ajatuksia! Lupaan, että saat vastauksia tässä luvussa. Kiitos jälleen ihanasta kommentista, se motivoi valtavasti viemään tämä tarina loppuun ♥
K/H: Olen paininut tämän luvun kanssa vaikka kuinka paljon, koska ensimmäinen versio ei ollut mieleinen. Editoinnin sijaan päätin kirjoittaa koko luvun uudelleen, jonka ansiosta olen tyytyväisempi tämän tunnelmaan ja samalla lukuun tuli 500 sanaa lisää, eli luvassa on hieman pidempi luku
Mutta tässä luvussa tulee paljon tärkeää tietoa! Toivottavasti pysytte kärryillä. Lempeää ja aurinkoista viikkoa ♥
Kahdeksas osa
Kun he pääsivät takaisin sisälle, Eemelin pahin turhautuminen oli ehtinyt laantua. Sen sijaan hänen mielessään vilisi kysymyksiä, mutta hän ei ehtinyt esittää niistä yhtäkään, kun Veikka jo suuntasi keittiöön, laski valurautaiseen pannuun vettä ja asetti sen puuhellalle kuumenemaan. Eemeli jäi seisomaan keittiön oviaukkoon ja seurasi, kuinka Veikka kurottautui ottamaan kaksi kuppia keittiön kaapista ja haki toiselta hyllyltä keraamisen teekannun. Hänen olemuksessaan oli jotain jäykkää ja tuttu rentous oli tiessään. Veikan vaitonaisuus hermostutti Eemeliä. Hän odotti pitkään ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.
”Se oli kelloliikkeen varas. Tuo… olento. Mikä ikinä se sitten onkaan.”
Veikka keskittyi mittaamaan vihreää rooibosta kannun teesiivilään.
”En minä ole vihainen”, Eemeli jatkoi, kun hiljaisuus venyi jälleen. Veikka otti mikron vierestä havumetsää kuvastavan tarjottimen ja laski sen pöydälle. Hän huokaisi syvään ennen kuin kohtasi viimein Eemelin katseen.
”Se on para.”
”Mikä?”
”Para”, Veikka toisti ja nojasi keittiön työtasoa vasten. Kädet nousivat rinnalle ristiin. ”Vanhan ajan avustaja.”
Tilanne tuntui olevan Veikalle vaikea ja Eemeli olisi mielellään vaihtanut puheenaihetta vain saadakseen Veikan jälleen rentoutumaan - mutta hän halusi myös saada vastauksia. Hän oli löytänyt kelloliikkeen varkaan ja ollut käden ojennuksen päässä kadonneista koruista ja kelloista! Ehkä hän saisi koko ongelman ratkaistua vielä tänään, mutta sitä varten hänen piti ymmärtää, mistä oli kyse.
Juuri nyt Veikan vastaukset saivat kuitenkin aikaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
”En taida ymmärtää”, Eemeli sanoi varovaisesti. ”En ole koskaan kuullut paroista.”
Se sai Veikan hymähtämään. ”Harva on. Mutta sellaisia oli etenkin ennen vanhaan, kun perheiden oli vaikea saada riittävästi ruokaa itselleen ja lapsilleen. Perheen emäntä teki paran, joka auttoi taloutta tuomalla mukanaan jotain syötäväksi kelpaavaa. Useimmiten voita tai viljaa.”
”Entä mistä se sai ruoan?” Eemeli kysyi, vaikka arvasikin jo vastauksen.
”Ne varastivat sen naapureilta”, Veikka sanoi. ”Parat ovat varkaita.”
”Oliko se tavallista siihen aikaan? Että kenellä tahansa saattoi olla varas, joka otti muilta antaakseen omistajilleen?”
”Ei se ollut mikään ylpeyden aihe. Useimmiten kylissä paheksuttiin avoimesti niitä, jotka omistivat paran. Mutta joskus paheksunta oli pienempi paha kuin pitkän talven mittainen, alati kalvava nälkä.”
Eemeli nyökkäsi ja yritti sulatella Veikan sanoja. Kysymyksiä oli edelleen liikaa, mutta heidän keskustelunsa aikana teevesi oli ehtinyt alkaa kiehua, joten Eemeli odotti, kun Veikka kaatoi höyryävän veden teekannuun ja sulki kannen.
”Mennään olohuoneeseen”, Veikka sanoi ja johdatti Eemelin kakluunin edessä oleville harmaille nojatuoleille. Ne eivät näyttäneet kovinkaan pehmeiltä, mutta istuessaan alas Eemeli yllättyi niiden mukavuudesta.
He odottivat teen hautumista hiljaisina. Eemeli yritti ymmärtää, että oli todella törmännyt johonkin muinaisen ajan myyttiseen olentoon, joka ei tosin ollut lainkaan myyttinen vaan täysin aito ja elävä. Para. Jokin osa hänestä halusi edelleen uskoa, että olento oli mielikuvituksen tuote, ettei kelloliikkeen varas voinut olla jotain niin absurdia kuin tuo lankakerä, mutta samalla Eemeli oli nähnyt paran jo kahdesti. Se todella oli olemassa. Mutta miten se oli mahdollista?
”Sinun parasi ei kuitenkaan varasta viljaa ja voita vaan koruja ja kelloja”, Eemeli sanoi, pitäen äänensävynsä mahdollisimman neutraalina. Veikka tunsi olonsa jälleen epämukavaksi: sen näki hänen kasvoistaan, ilmeistään ja eleistään. Eemelin lauseen kuullessaankin ilme Veikan kasvoilla muuttui jähmeämmäksi. Eemeli ei halunnut pahentaa hänen oloaan entisestään, joten hän lisäsi: ”En todella ole vihainen. Haluan vain ymmärtää.”
Veikka vilkaisi häntä ja nähdessään Eemelin varovaisen hymyn hän huokaisi ja laski kätensä syliinsä.
”Olet oikeassa, minun pitää vain kertoa kaikki”, hän sanoi ja mietti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tuo ei ole mikään tavallinen para. Jossain päin Suomea sitä kutsuttaisiin piritykseksi, sillä ne keskittyivät arvokkaiden esineiden varastamisen, mutta minun mummini puhui siitä aina parana, joten -”
”Sinun mummisi?” Eemeli keskeytti. ”Saitko sinä parankin perintönä?”
Veikan kasvoilla vilahti hämmennys ennen kuin silmäkulmiin ilmestyivät ilorypyt ja hän naurahti. Se oli sekoitus helpotusta ja huvittuneisuutta, ja Eemeli ilahtui sen näkemisestä. Tuntui hyvältä nähdä Veikan jähmeyden hellittävän.
”Mummin perintönä tuli kyllä kaikenlaista”, Veikka sanoi ilmeisen huvittuneena. ”Olet oikeassa, para oli osa perintöä, mutta sen periminen oli hieman monimutkaisempi asia. Mutta otetaan ensin teetä.”
Veikka kaatoi heille molemmille vihreää rooibosta. Sen tuoksu yhdistettynä ulkona viheltävään viimatuuleen ja takkatulen räsähtelyyn saivat Eemelin tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hän tajusi yhtäkkiä, miten luonnolliselta tuntui istua Veikan seurassa, vaikka he eivät edes tunteneet toisiaan kunnolla. Se oli hänelle vieras tunne: puolituttujen seurassa Eemeli koki olonsa usein epämukavaksi eikä keskustelu tuntunut sujuvan, vaikka yhteisiä puheenaiheita olisikin ollut. Veikan seurassa se kuitenkin onnistui vaivatta. Eemeli oli tuntenut samoin vain muutaman kerran aiemmin, tavatessaan Ilonan ensimmäisen kerran kelloseppäkoulussa ja kun teki ensimmäistä päiväänsä Sihvosen kelloliikkeessä. Ja nyt Veikan kanssa. Se hämmensi häntä.
Eemeli tunsi Veikan katseen itsessään ja kohotti katseensa. Veikan ruskeat silmät tuikkivat olohuoneen hämärässä valaistuksessa ja hänen kasvoillaan oli odottava ilme.
”Mitä?” Eemeli kysyi. Ehkä Veikka oli kysynyt jotain, mitä hän ei ollut kuullut?
”Ei mitään”, Veikka hymyili. ”Mietin vain mitä sinä mietit.”
Eemeli tunsi punan kohoavan kasvoilleen.
”Ajattelen, että tämä on järjetöntä. Para siis”, hän sanoi, muunnellen totuutta vain hieman: olihan hän miettinyt paraa vielä hetki sitten. ”Se, että sinulla on sellainen. Ja että juuri se on syypää kelloliikkeen varkauksiin.”
”Olen pahoillani varkauksista, ihan totta”, Veikka sanoi. ”Para on ollut passiivinen vuosikaudet enkä ymmärrä, miksi se on alkanut ryöstelemään näin yhtäkkiä. En ole ainakaan pyytänyt sitä tekemään niin enkä tiennyt asiasta mitään ennen kuin löysin sinut takapihaltani aamuyöstä.”
Eemeli hymähti, mutta vakavoitui sitten, miettien Veikan aiemmin kertomaa.
”Eikö sen pitäisi tuoda kaikki varastamansa tavarat sinulle, jos kerta olet sen omistaja?”
”Pitäisi, mutta se ei ole minun”, Veikka sanoi, kurtistaen kulmiaan. ”Tai on, mutta ei täysin. Äh, tätä on vaikea selittää. En ole varma, ymmärränkö kaikkea itsekään.”
”Kokeile, niin katsotaan”, Eemeli hymyili ja otti teekupin tarjottimelta.
Veikka hymyili sanat kuullessaan: heidän ensitapaamisensa muisto eli molempien mielessä kirkkaana.
”Hyvä on.”
Tuulen ujeltaessa huvilan ympärillä Veikka kertoi, kuinka para tehtiin. Kotitekoiset varkaat valmistettiin usein sellaisista hyvin vähäpätöisistä aineksista, joita talossa oli käden ulottuvilla - hänen isoäitinsä tapauksessa lankakerän jämistä, sukkapuikoista ja rannalta löydetystä simpukasta - ja herätettiin henkiin eräänlaisella rituaalilla. Herätäkseen ja tunnistaakseen omistajansa paraan tiputettiin myös pisara tekijänsä verta, jolloin paran omistaja sitoi osan sielustaan olentoon.
”Osan sielustaan?” Eemeli kysyi. ”Miten pitkään parat sitten elävät?”
”No, se tässä onkin se outo juttu”, Veikka sanoi. ”Yleensä parat kuolevat omistajiensa kuollessa. Tässä parassa on kuitenkin myös minun vertani, minkä takia se on edelleen elossa, vaikka mummi ei ole.”
”Miksi siinä on sinun vertasi?”
”Minun mummini oli vähän kummallinen tapaus. Ihastuttava ihminen ja taitava käsistään, viisaskin, mutta hänellä oli jokseenkin kiero huumorintaju. Hän loi paran täysin omaksi huvituksekseen, sillä hänestä oli hauskaa katsella, mitä para toi mukanaan naapureiden luota: ruokaa, rihkamaa, mitä tahansa”, Veikka sanoi ja pudisti päätään. “Sitten hän keksi, että para voisi viihdyttää minuakin. Vietin täällä paljon aikaa pienempänä ja seurasin paran puuhastelua, sillä mielestäni se oli hauska, joten mummi keksi tavan liittää minunkin sieluni paraan. Ja sen takia me istumme nyt tässä.”
Veikka kohotti teemukin huulilleen ja joi pitkän siemauksen, katsellen samalla Eemeliä mukinsa takaa. Eemeli kohtasi Veikan katseen.
”Kuulostaa kieltämättä aika kierolta.”
Veikka naurahti ilmeisen helpottuneena Eemelin reaktiosta, mutta vakavoitui nopeasti.
”Hullua tämä kaikki on. Veriyhteys ei selvästikään ole yhtä vahva kuin mummin ja paran välillä eikä minulla ole samanlaista valtaa paraan kuin hänellä. Nyt se aiheuttaa teoillaan ongelmia enkä tiedä, mitä tehdä. En edes ymmärrä, miksi se on keksinyt alkaa varastaa näin yhtäkkiä.”
”Onko sinulla rahahuolia?” kysymys livahti Eemelin huulilta ennen kuin hän ehti estää itseään ja kiirehti lisäämään: ”Tai siis, tarkoitan… Äh, anteeksi, tuo oli tungetteleva kysymys. Ei sinun tarvitse vastata.”
Veikka pudisti päätään. ”Kysymyksesi on aivan aiheellinen. Ehkä olen tosiaan huokaillut enemmän kuin yleensä. Taloa remontoidessa tulee kaikenlaisia odottamattomia kustannuksia ja kaupungin tuki riittää remontointiin vain juuri ja juuri. On mahdollista, että para on kuullut huoleni.”
Eemeli kohottautui nojatuolissaan parempaan asentoon ja katseli ympärilleen. Huvila oli upea ja Veikka oli tehnyt hyvää työtä alakerrassa. Hän sanoi sen Veikalle, joka hymyili ja kiitti.
”Onko sinulla jokin alan koulutus?” Eemeli kysyi. Veikka pudisti päätään.
”Olen täysin itseoppinut. Joskus pyydän apua ammattilaisilta, etenkin sähkö- ja putkitöiden kanssa, mutta muuten opettelen asiat tekemällä hyvän taustatyön ja katsomalla Youtubesta.”
”Mikä sinusta sitten tulee isona?”
Veikan silmäkulmiin ilmestyivät jälleen ilorypyt hänen katsellessa ympärilleen.
”Kai minusta tuli tämä: talonomistaja ja entisöijä. Vanhan ylläpitäjä. Vähän niin kuin sinäkin.”
”Totta”, Eemeli naurahti. Silloin valtava haukotus nousi hänen kasvoilleen ja hän kohotti kätensä peittääkseen suunsa. ”Anteeksi. Mitä kello on?”
Veikka kurottautui tuolissaan katsomaan seinäkelloa, joka oli kakluunin takana olevassa huoneessa. ”Kymmentä yli yhdeksän.”
Eemeli yllättyi: oliko hän ollut täällä jo kolme tuntia? Aika oli kulunut nopeasti. Hän joi teemukinsa tyhjäksi ja laski sen sivupöydälle.
”Minun pitäisi lähteä kotiin päin.”
”Oletko varma?” Veikka kysyi ja nousi tuolista, katse ikkunoihin suunnattuna. ”Tuulen perusteella keli kuulostaa aika pahalta. Eikö tälle illalle luvattu lumimyrskyä?”
”Minulla on hyvät varusteet. Pääsen varmasti kotiin.”
Veikka seurasi Eemeliä eteiseen. Pukiessaan toppavaatteita päälleen Eemeli yritti koota ajatuksiaan: tänä iltana oli tapahtunut monia asioita. Hän oli nähnyt paran ja vahvistanut, että se asui Veikan luona, mutta sen lisäksi hän oli oppinut siitä paljon muutakin. Veikka liittyi varkauksiin tahtomattaan ja heidän pitäisi selvittää, miten he voisivat saada paran lopettamaan varastamisen. Mutta sen lisäksi Eemeli oli saanut viettää mukavan illan Veikan luona eikä hän muistanut, milloin aika olisi viimeksi hujahtanut näin nopeasti. Se teki hänet samanaikaisesti iloiseksi että hämmentyneeksi. Hän ei ollut osannut odottaa, että viihtyisi Veikan seurassa näin hyvin.
Kun Eemeli kohottautui seisomaan ja asetteli pipon päähänsä, hän kohtasi Veikan huvittuneen katseen.
”Mitä?”
”Et huijannut, kun sanoit, että olet valmis kohtaamaan myrskyn.”
”Kova keli vaatii kovat varusteet”, Eemeli virnisti. ”Kiitos illasta. Minulla oli mukavaa.”
”Kiitos itsellesi”, Veikka nyökkäsi. Hän otti yllättäen askeleen eteenpäin ja veti Eemelin lyhyeen halaukseen. Eemeli ehti hädin tuskin reagoida siihen, kun Veikka jo otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan kevyt puna. Mielihyvän väreet kulkivat kuitenkin Eemelin niskasta aina pohkeisiin saakka.
”Voisimme ehkä… nähdä myöhemmin uudelleen ja puhua lisää?” Eemeli ehdotti.
”Kuulostaa hyvältä”, Veikka sanoi. ”Voisin yrittää löytää mummin päiväkirjat vintiltä ja katsoa, jos hän on kirjoittanut parasta enemmän. Ehkä siitä voisi löytyä jotain, mikä auttaa ongelman ratkaisemisessa.”
Eemeli kohotti kätensä hyvästeihin ja painoi samalla ulko-oven kahvan alas. Yhtäkkiä tuuli tarttui oveen ja oli repäistä sen irti hänen kädestään. Eemeli käännähti ja tarttui ovenkahvaan kaksi käsin, ettei ovi olisi pamahtanut kuistin kaidetta vasten. Lumimyrsky oli kiihtynyt entisestään sen jälkeen, kun he olivat käyneet katsomassa paraa, ja lumisade oli niin sakeaa, ettei näkyvyys ollut kuin muutaman metrin. Pihalle kohonneet kinokset olivat kasvaneet suuremmiksi eikä polkua vajalle enää näkynyt. Keli oli karmea.
Vilkaistuaan keliä vielä kerran Eemeli veti oven kiinni ja kääntyi katsomaan Veikkaa, joka yritti tukahduttaa hymyä.
”No, millainen keli siellä on?”
”Aika paha”, Eemeli myönsi. ”Voisinko odottaa vielä hetken? Ehkä sää paranee ja -”
”Tai sitten sinä voisit jäädä yöksi”, Veikka keskeytti. ”Jos vain haluat.”
Ajatus yöksi jäämisestä sai Eemelin vatsanpohjan kiepahtamaan nurinpäin. Mielessä vilahtivat käytännön järjestelyt: missä hän nukkuisi, lainaisiko hän Veikalta vaatteita, eikö aamusta tulisi outo ja miten Eemeli selviäisi siitä? He tuskin tunsivat toisiaan. Samalla ajatus ei ollut kamala. Se oli tavallaan hyvinkin miellyttävä. Vaikka pyörämatka kotiin ei ollut mahdoton ja Eemeli selviäisi siitä, jos vain päättäisi niin, yöksi jääminen oli helpompi ja mukavampi vaihtoehto. Ja jos Veikka itse ehdotti sitä… Eemeli vilkaisi Veikkaa.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa?”
”Ei tietenkään ole”, Veikka naurahti ja otti askeleen taaksepäin halliin. ”Riisu tuo toppavarustus ja tule takaisin sisälle. Etsitään sinulle pyjama ja vuodevaatteet. Minulla pitäisi olla jossain vielä pakkauksessa oleva hammasharja.”
K/H: Tässä kohtaa voin vihdoin kertoa, että tämän oli tarkoitus osallistua Hyggeyhtälö-haasteeseen para+hygge -yhdistelmällä
Ajatus lähti oikeastaan tuosta haasteesta, mutta en ehtinyt julkaista ensimmäistä osaa ennen deadlinea.