Kirjoittaja Aihe: Bleach: Kuin tuuli viiltää hiljaa jään läpi, S Hisagi Shuuhei/Hitsugaya Toshiro  (Luettu 780 kertaa)

Soni

  • ***
  • Viestejä: 122
Otsikko: Kuin tuuli viiltää hiljaa jään läpi
Kirjoittaja:Soni
Oikolukija:astars913
Fandom: Bleach // Tinppa lisäsi fandomin alkutietoihin.
Ikäraja:S
Pari: Hisagi Shuuhei/Hitsugaya Toshiro
Tyyli:Pre-slash, fluff
Vastuuvapaus: En omista mahtavaa ihanaa Bleachiä enkä mitään siihen liittyvää. En tee rahaa, saati halua loukata. Kaksi OC:tä jotka vilahtavat, ovat minun ja astars913:n käsialaa.
Summary: Tapahtuu Talvisotien jälkeen, jossain sillä välin kun Ichigo on ilman shinigamin voimiaan.
a/n: Rare10 aloitus ja korkkaus nyt myös Bleach fandommiin joka on vielä vähän kirjoituksen suhteen uusi. Sanalistan sana: holvi


Jopa silloin tällöin lumisateet ylsivät heille asti ja talvi saapui. Shuuhei oli niitä ihmisiä, jotka eivät varsinaisesti innostuneet talvesta. Yöksi laskeutuva kylmyys sai hänen arpensa kolottamaan jo keskipäivän aikaan kertoen etukäteen tulevasta kylmyydestä. Tietysti se auttoi häntä ennakoimaan lisävaatteen tarvetta yöksi, mutta kuumottava poski vei hänen ajatuksiaan pois varakapteenin töistä.

Vielä enemmän hänen ajatuksiaan varakapteenin töistä vei hänen uusi pakkomielteensä 10. divisioonan kapteenista. Hitsugaya Toshiro oli niitä harvoja, joita saapunut kylmyys ei häirinnyt.  Hitsugaya jaksoi yhä kulkea kesävaatteissa, ainoa lisä oli kenkien vaihto ja kapea kaulahuivi, joka näytti roikkuvan kapteenin kaulassa vain siksi, että tämän varakapteeni vaati sitä mitä kiihkeimmin. Kun Matsumoto Rangiku vaatii jotain kiihkeästi, silloin on monella hengenlähtö lähellä.
9. divisioonan kapteeni oli eräänä aamupäivänä kutsunut kanssa kapteeninsa kylään, hilpein mielin ja Shuuhei oli luullut, että kyseessä olisi vain kapteenin halu tutustua naapuridivisioonan kapteeniin paremmin.

Hän oli väärässä.

Hänen kapteenillaan oli otsaa pyytää suloista 10:nenkapteenia LINKOAMAAN lumet heidän pihamaaltaan ja kahdelta sillakkeelta joilta he lähtivät suorittamaan partioitaan. Shuuhei saattoi katsoa vain kauhulla tilannetta, joka oli kehittymässä.

Jostain syystä, kapteeni Hitsugaya suostui.


Suurin osa 9. divisioonasta kerääntyi piha-alueelle nähdäkseen 10:nen kapteenin ja heistä jokainen saattoi jälkeenpäin sanoa, että se oli upea näky. Juuri tuosta hetkestä oli alkanut Shuuheinkin pakkomielle nuoreen kapteeniin, liian nuoreen kapteenin.

*Vielä liian nuoreen*, jaksoi Kazeshini muistuttaa häntä aina kun hänen ajatuksensa eksyivät laittomille teille.

Hitsugaya oli vapauttanut shikainsa ja ohjaillut suurta jäälohikäärmettään sulavasti, imien osan lumesta sen ruumiiseen ja lennättäen osan suureksi keoksi piha-aukean laidalle, missä se ei olisi kenenkään tiellä.

Hitsugaya oli kasvanut viimeisten vuosikymmenien aikana, mutta vasta katsellessaan pihalla tämän eleganttia työskentelyä ja kuinka lumi tanssi tämän valkeiden hiusten ympärillä, hän huomasi ne hienoiset kypsymisen merkit tämän kasvoissa. Uusi varjo silmien kulmassa ja tasaisen näköiset hartiat. Ehkä jotain uutta leuankin asennossa ja nenä tuntui sopivan kasvoihin paremmin.

Näky salpasi hänen henkensä, sillä kapteenin vakaa ilme tämän kirkkaissa silmissä ja siro mutta vahvuutta huokuva olemus sen lumen ja jään keskellä, antoi hänelle hetken välähdyksen siitä kuinka komea mies tästä tulisi seuraavan vuosisadan aikana. Ja hän halusi tuota miestä, aivan kuten hän ryhtyi haluamaan myös nuorta versiota tästä.

Siitä lähtien Shuuhei löi päätään seinään aina kun ajattelikin Hitsugaya Toshiroa. Kazeshinistä se oli loputtoman hauskaa ja Shuuheistä oli vieläkin raivostuttavampaa työskennellä miekkansa kanssa kuin normaalisti.
Asiaa ei yhtään auttanut se, että joka kerta kun hän vain näkikin vilauksen nuoresta kapteenista, hän löysi itsensä keskustelemasta tämän kanssa turhanpäiväisyyksiä. Vielä pahempaa oli kaikki se tuijottaminen mikä vain lisäsi bensaa hänen haaveidensa liekkeihin.

– Hisagi fukutaicho? kysyi hänen 5. istuimensa palauttaen Shuuhein hereille papereiden äärestä.
– Niin Ayasegawa? hän kysyi yrittäen saada ajatuksensa pois ojasta.
– Meille tulee kohta kiire, jos aiomme yhä harjoitella tänään, nuori nainen sanoi tunnustelevan kuuloisena eikä ihme, tämä ei pitänyt näistä kahdenkeskeisistä harjoitteluista hänen kanssaan.

Talviaikaan ulkoilmatiloja eivät käyttäneet kuin huimapäisimmät shinigamit. Sisätilat tulivatkin nopeasti täyteen, joten 12. divisioona oli lainannut omia simulaattoriholvejansa muillekin harjoittelutarkoitukseen. Niitä ei ollut monta, joten vuorolistat olivat minuutin tarkkoja ja täysiä. Toki listaa karsi ja pienensi se, että talvikauden synnyttämä harjoitteluvaikeus, oli monille hyvä tekosyy ottaa rennosti.

Maya Ayasegawan kanssa ei kuitenkaan voinut ottaa rennosti, sillä tämän reiatsu riitti kyllä tämän istuimeen, samoin kido ja miekkataidot, mutta tällä oli raivostuttava tapa pidätellä todellisia kykyjään, esittää kömpelöä ja tästä syystä hänen miekkansa kieltäytyi kunnon shikaista. Sen verran oli kuitenkin selvää, että Ayasegawa taisteli kaksoisterillä, joten Shuuhei oli saanut kapteeniltaan käskyksi ja tehtäväksi neuvoa naista niiden käytössä. Ja löytämään yhteistä säveltä oman miekkansa kanssa siinä samalla, enemmän kuin mielellään, kuten kapteeni oli asian ilmaissut.
– Aivan, anteeksi. Suunnittelin mielessäni seuraavaa artikkeliani. Oletteko valmis lähtöön nyt saman tien? hän kysyi naiselta ja laittoi papereitaan parempaan järjestykseen varsinaisesti näkemättä mitä ne olivat.
– Kyllä! nainen hihkaisi iloisena.

Shuuhein täytyi aina ottaa hetki katsoakseen tätä naista kaksi kertaa. Se johtui sekä tämän yhteydestä siihen paskiaiseen Ayasegawaan, naisen isoveljeen, että tämän esittävästä luonteesta, jonka hän tunsi nykyisin jo varsin hyvin. Koskaan ei pitänyt päästää suojauksiaan turhan alas tämän naisen kanssa, tai päätyi kohtelemaan tätä juuri niin kuin tämä halusi ja Shuuhei koki olevansa manipuloivien alaistensa mielien yläpuolella näillä vuosisata määrillä.
– Koittakaa pysyä perässä, hän sanoi shumposi kohti pääovia, luottaen kuitenkin, että nainen pysyisi hänen kannoillaan helposti. Tänään hän unohtaisi ainakin hetkeksi viettelyksensä Hitsugaya Toshiron.

*

Toisaalla Toshiro selaili uusia lomakkeita, matkallaan kohti 3. istuimensa työtilaa, kun hän aisti toisen reiatsun tulon. Hiirenhiljaa hänen viereensä ilmestyi varsin povekas punapäinen nainen, hänen vanha 3. istuimensa Matsumoto Anzu.
– Päivää kapteeni, oletko nähnyt isosiskoani? nainen kysyi tyynellä äänellänsä.
Toshiro hämmästyi aina hieman kuinka hiljaa nainen osasi liikkua, vaikka hän olikin todistanut sen tapahtuvan kerta toisensa jälkeen.

– Matsumoto on viettämässä, ei ansaittua vapaapäivää, hän murahti ja rypyt hänen kulmiensa välissä syvenivät huomattavasti. Toshiro oli myöntänyt varakapteenilleen vapaata vain siksi, että tämä olisi muuten vain vaikeuttanut hänen omaa työpäiväänsä mankumisellaan ja laiskottelullaan.
– Ah, niin siskoa, Anzu huokaisi huvittuneen kuuloisena.
– Oliko sinulla jotain tärkeääkin asiaa hänelle divisioonastasi? Toshiro kysyi voimatta mitään kapteenin luonnolleen.
– Oi ei, lupasin vain kertoa siskolle kun varakapteeni Hisagi eroaa nykyisestä poikaystävästään, nainen sanoi ja hymyili Toshirosta liian viattomasti.

Toshiro kiitti vuosikymmeniään siitä että onnistui pitämään kasvonsa upeasti peruslukemilla. Paniikki tulvahti hänen lävitseen tuon katseen edessä ja kilo jäätä rojahti hänen vatsaansa.

– Aivan, voin säästää toki sinulta siskosi etsimisen vaivan ja kertoa viestisi eteenpäin tälle, Toshiro sanoi pyrkien pitämään itsensä asiallisena. Hänelle ei kuulunut, eikä häntä kiinnostanut juorut muiden shinigamien seuraelämästä, ei yhtään. Ollenkaan. Laisiinkaan. Edes pikkiriikkisen. Jos nuorempi Matsumoto vain lakkaisi hymyilemästä tuolla lailla, hänen olisi helpompi uskotella se kehollensa.
– Se olisi mitä ystävällisintä kapteeni, kiitos, Anzu sanoi heleästi ja lähti palaamaan kissan pehmein askelein takaisin Yhdeksänteen divisioonaan.

Toshiro lähti jatkamaan matkaansa reippain askelin ja yritti unohtaa vanhan istuimensa tuikkivat silmät. Kuitenkin askel askeleelta hänen kasvoilleen levisi hento puna ja hänen piti pysähtyä hetkeksi kokoamaan itsensä. Hänen kasvonsa alkoivat kuitenkin vain positiivisesti palaa, kun hän ymmärsi naisen sanojen todellisen merkityksen. Hän nojasi otsaansa seinään ja yritti päästä vatsastaan kiemurtelevasta kuplinnasta eroon ilman julkista kohtausta.

Ei, häntä ei kiinnostanut varakapteenin Hisagin poikamiestila. Kuten häntä ei kiinnostanut tämän tummat ja terävät silmät. Tai tämän hiukset, saati se kenen ja minkä sukupuolen kanssa tämä vietti aikansa. Ei. Hän oli koko Gotein viilein shinigami. Hän ei saisi hysteeristä, pikkutyttömäistä kohtausta tässä ja nyt!

Toshiro survaisi nyrkkinsä vatsaansa vasten yrittäen puskea lepattavat pikku perhoset takaisin alas. Hän urahti iskun voimasta ja tajusi oman tyhmyytensä.
Jos joku hänen divisioonastaan näkisi hänet nyt… Arvostettu kapteeni koputtamassa päätään seinään ja lyömässä itseään. Hänet passitettaisiin neljänteen divisioonaan saman tien ja hän joutuisi ottamaan jonkun pakollisista lomistaan. Se taas tarkoittaisi, että Matsumoto jäisi yksin vastuuseen hänen jaostostaan ja SE ei käynyt mitenkään päinsä.

Tohiro suoristi itsensä ja ryhtinsä, veti syvään henkeä ja lähti marssimaan kolmannen istuimensa luokse itsevarmoin askelin. Hän päätti unohtaa koko pienen keskustelun poikasensa nuoremman Matsumoton kanssa. Sillä ei olisi mitään vaikutusta hänen elämäänsä tai tehtäviinsä kapteenina. Aivan.

*Sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää*, murisi Hyoorinmaru varoituksen äänenä hänen mielessään.

– Ole sinä hiljaa vanha lisko, Toshiro murahti itsekseen ja saapui lopulta varsin kiukkuisena istuimensa luokse rypistetyt lomakkeet kourassaan.
« Viimeksi muokattu: 21.06.2015 17:18:49 kirjoittanut Beyond »
Minun aasini eivät vaivaudu käyttämään siltoja, ne lentävät.