Kirjoittaja Aihe: Kun haluaisin muuttaa kaiken, K-11 angst, songfic S/R  (Luettu 3223 kertaa)

Myself

  • ***
  • Viestejä: 149
  • Purkkanarkomaani ja kahviriippuvainen
Ficin nimi: Kun haluaisin muuttaa kaiken
Kirjoittaja:Minähän se, Myself
Tyylilaji/Genre:aikalailla angstiahan tämä on
Ikäraja:K-11
Paritus:Sirius/Remus 
Vastuuvapaus:Minä en omista hahmoja enkä kappaletta, jotka kuuluvat J.K.Rowlingille ja Chisulle
Varoitukset: Itsemurha
Summary: ”Minä vain... Mietitkö sinä koskaan kuolemaa?”
Haasteet:Osallistuu FanFiction 50 haasteeseen hahmolla Remus Lupin ja sanalla 019.kuolema

A/N:Hahaa, minä täällä taas. Songficciä tällä kertaa ja biisinä on Chisun Yksinäisen keijun tarina Edellisestä julkaisusta onkin jo aikaa, ja tänkin kirjotin kyllä jo joskus kesällä melkein heti haasteeseen ilmottauduttauani, mutta sitten se kuitenkin vaan jotenkin jäi kuiteskin. Niin, ja nimestä kiitokset Olivialle!


Kun haluaisin muuttaa kaiken



Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et' on olemassa
surullisia keijuja?


Vasta jälkeenpäin aloin tajuta, kuinka hankalaa hänellä hänen loppuaikanaan oli. Me kaikki tiesimme, että hänellä oli paljon paineita koulusta, mutta siinä oli pakko olla jotain muutakin. Se, miten hän näytti aina niin vanhalta, niin pohjattoman surulliselta, olisi pitänyt varoittaa meitä. Mutta ei. Ei meillä ollut aikaa hänelle saati hänen ongelmilleen. Kyllähän me kaikki silti arvelimme, ettei voinut olla normaalia viettää niin suuria aikoja yksin.

Kun me kohtasimme ensimmäisen kerran junassa kohti Tylypahkaa, mieleeni jäivät ikuisesti silmäsi. Ne loistivat pelkoa, mutta kun me tutustuimme, ne alkoivat sulaa. Alussa olit varsin itseinhoinen. Vihasit itseäsi, ei, sutta itsessäsi. Ja kun me saimme selville salaisuutesi, kesti kauan, ennen kuin lopulta hyväksyit meidän ystävyytemme. Sen, että me emme inhonneet sinua. Luulin, että olimme saaneet sinusta koko itseinhosi ajan myötä nyhdettyä pois. Ilmeisesti olin ollut koko ajan väärässä. Pahasti väärässä.


Pää painuksissa mainitsi hän kerran
murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois


”Kuule Sirius...” Remus aloitti kerran, katsoen syvillä meripihkan värisillä silmillään suoraan minuun.
”No?”
”Minä vain... Mietitkö sinä koskaan kuolemaa?”
”Enpä oikeastaan. Mietitkö sinä sitten?”
”Hmm... Toisinaan. Oikeastaan aika usein. Eikö se ole surullista, miten yhtäkkiä vain kaikki loppuu. Toisaalta, silloin ei tarvitsisi ottaa enää paineita mistään. Eikö se houkuttele, Sirius, sinua koskaan? Eikö sinun koskaan tee vain mieli päästää irti?”Remuksen silmiin syttyi tämän puhuessa kiilto, jollaista en ollut ennen nähnyt.
”Ei todellakaan! Mitä hauskaa siinä muka olisi? Ja miksi ihmeessä sinä pohdit tuollaisia asioita?”
”Niin, hmm... Kai minun pitäisi lopettaa näiden juttujen ajattelu...”

Kun seuraavana aamuna Remus ei enää noussut sängystään, tämä keskustelu sai uuden tarkoituksen.  Oliko Remus suunnitellut juttua jo kauan? Yrittikö hän hakea minulta apua? Tiedän, että itsesäälissä rypeminen on turhaa, mutta ketä muka voisi väittää, että jos tuolloin olisin oikeasti kuunnellut häntä, hän ehkä istuisi tälläkin hetkellä vieressäni?

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
Sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan

Vasta, kun sinua ei enää ollut, tajusin, kuinka riippuvainen olin aina ollut sinusta. Sinä olit ollut se, joka auttoi minua läksyissäni, se joka puhui minut pois pulasta, se joka saarnasi siitä miten holtiton olin. Kuka nyt pitäisi huolen, etten luisuisi huonoille teille? Lopulta tajusin, että sinä olit myös se, jonka syliin olisin niin kovasti halunnut painaa pääni. Se, jonka huulille olisin halunnut painaa omat huuleni ja hukuttaa suudelmiin.

Mutta oliko sillä enää väliä, vaikka sen tajusinkin? Kaipaan sinua vain enemmän. Aina enemmän, kun tajuan mitä sinun mukanasi menetin.


Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia
Peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
Miksi se yhden hengen vaati
ennen kuin me muistettiin:


Minä tunsin sinut ja tiedän kyllä ettet haluaisi, että perääsi suretaan. Haluaisit, että jatkaisimme, kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan. Miten saatoit luulla, että pystyisimme siihen? Ei kukaan meistä pystynyt. En minä, Peter tai James. Eikä Lilykään. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, miten läheinen olit ollut hänen kanssaan. Hassua, miten asiat selviävät aina vasta näin jälkikäteen.

Tuntui, että suru myös yhdisti meitä. Lily lohdutti Jamesia ja toisinpäin. Nykyään he ovat pari. Olisit tyytyväinen, jos tietäisit, että saatoit heidät yhteen. Voi olla, että ehkä tiedätkin. Ehkä sinä jostain pilvenreunalta katselet tälläkin hetkellä alas. Katsot meitä ja mielessäsi moitit minua, kun en enää osaa päästää sinusta irti.

Ensimmäiset päivät kuolemasi jälkeen olivat synkkiä. Kaikki miettivät, mikseivät koskaan huomannet masennustasi. Nykyään, jos joku suree, saa hän aina ystäviä lähelleen. Enää ketään ei ole yksin. Miksi sinun piti uhrata itsesi, että asioille kävi näin?


Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

Monet, niin monet asiat loppuivat ja alkoivat sinä aamuna, kun nousin herättämään sinua ja näin tyhjän pullon unirohtoa kädessäsi.

Hait pullon sen pari viikkoa sitten Matami Pomfreylta avuksi painajaisiisi. Kun hän silloin varoitti miten kohtalokkaat seuraukset liian suurella määrällä kerralla sitä olisi, tiesitkö jo, mihin tulisit sen käyttämään? Olin mukanasi, kun hait sen. Taas yksi lisä itsesyytöksiini. Minäkin kuulin ne varoitukset. Miksen valvonut sen käyttöä tarkemmin?


Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan

Kun mietin sinua, joudun joka ikinen kerta kysymään itseltäni: miksen koskaan kertonut sinulle, kuinka paljon sinua rakastin?
« Viimeksi muokattu: 27.12.2012 20:25:26 kirjoittanut Myself »
Ulkona oli pakkasta, eikä kukaan enää muistanut tyttöä, joka oli lähtenyt yksin katsomaan revontulia.

Tyttö jaksoi silti tulla takaisin ja kertoa muille näkemästään.


Määrittelemättömällä kirjoitustauolla...

Iippa

  • urheiluholisti
  • ***
  • Viestejä: 420
Vs: Kun haluaisin muuttaa kaiken, K-11 angst, songfic S/R
« Vastaus #1 : 26.12.2012 22:25:08 »
Kommenttikampanjasta hyvää iltaa.
Olen tyhmä. Valitsin tällaisen ficin, etten pysty kommentoimaan tämän tunnekouhun alta.
Harvoin luen angstia, mutta Sirius/Remus on jotakin, mitä en vain voi ohittaa.

Okei. Ensin se yksi ainoa typo, jonka löysin:
Lainaus
miksen koskaan kertonut sinulla, kuinka paljon sinua rakastin?
Varmaan; sinulle

Sitten se (kunnon?) kommentti:
Teksti oli sujuvaa, hieman tosin häiritsi jossain välissä muuttunut kohde. Tai siis, kun ensin näkemys on yleisesti Siriuksen ajatuksia ja sen jälkeen Sirius puhuu suoraan Remukselle. Toisaalta kohteen vaihto tuo jonkinlaista syvyyttä ja intensiivisyyttä.
Teksti upposi erittäin syvälle, ja sen intensiivisyys on omaa luokkaansa. Kappale on yksi lempikappaleistani Chisulta, ja se sopi täydellisesti tähän ficciin. Laitoin sen taustalle pyörimään, ja itkuhan siinä meinasi tulla. Varsinkin tässä kohdassa:
Lainaus
Monet, niin monet asiat loppuivat ja alkoivat sinä aamuna, kun nousin herättämään sinua ja näin tyhjän pullon unirohtoa kädessäsi.
Kiitos tästä lukukokemuksesta, joka sai tunteet pintaan.

Quod scripsi, scripsi.♥

 Ilmakehän olosuhteet

Myself

  • ***
  • Viestejä: 149
  • Purkkanarkomaani ja kahviriippuvainen
Vs: Kun haluaisin muuttaa kaiken, K-11 angst, songfic S/R
« Vastaus #2 : 27.12.2012 20:32:58 »
Iippa Kiitos tuhannesti kommentistasi! Se on minusta aina jotenkin yhtä imartelevaa, kun oma teksti saa toisen tuntemaan noin vahvoja tunteita. Se on mukava kuulla, että teksti oli sujuvaa ja tota juttua, missä on niitä ajatuksia ensin yleisesti ja sitten suoraan Remukselle mietin kyllä vähän aikaa. Mutta sitten kun mietin jotain toista tapaa, niin en sitten enää viitsinyt alkaa mitenkään muokkaamaan. Tavallaan kiinnyin niin nopeasti tekstiin, että jos olisin kirjoittanut koko alun tai lopun uudestaan, ei olisi enää tuntunut oikealta. ;D Ja kappale tosiaan on kaunis, pidän siitä itsekin.

Kiitos vielä kerran kommentistasi!
Ulkona oli pakkasta, eikä kukaan enää muistanut tyttöä, joka oli lähtenyt yksin katsomaan revontulia.

Tyttö jaksoi silti tulla takaisin ja kertoa muille näkemästään.


Määrittelemättömällä kirjoitustauolla...