Kirjoittaja Aihe: Tyhjillä sivuilla | S, Molly/Narcissa  (Luettu 3551 kertaa)

Sanderra

  • ***
  • Viestejä: 213
  • Höpsistä töppöseen
Tyhjillä sivuilla | S, Molly/Narcissa
« : 25.12.2015 01:52:11 »
Title: Tyhjillä sivuilla
Author: Sanderra
Rating: S
Pairing: hyvin tulkinnanvarainen Molly Weasley/Narcissa Malfoy
Genre: drama, angst
Summary: Hänen olisi pidettävä itsensä kasassa.

A/N: Toivon hartaasti, että suunnistin tämän kanssa oikealle osastolle. KOP3:sta kohdalleni pyörähti ficci Molly/Narcissa-parituksella, ja yksi ainoa ideanmurunen tuli mieleen. Sitten kyseenalaistin koko keskeneräisen tekstini, sillä aiheesta on vaikea tehdä edes jollain tasolla vakuuttavaa tekstiä. Ja sitten alun into enemmän ja vähemmän palasi, ja sain tämän valmiiksi deadlinen vaaniessa nurkan takana.



Tylypahka seisoi haavoittuneena nummellaan heinäkuisen aamun ja siellä täällä yhä roihuavien rakenteiden lämmössä. Heikot auringonsäteet loistivat rikkinäisten ikkunalasien väleistä harmaina, ja pihamaata likaava savu ulottui sisään suuren salin ovista satunnaisina pilvinä, kun tuuli puhalsi oikeasta suunnasta. Sota oli voitettu. Ja hävitty. Salin laidoille oli kerääntynyt ihmisryhmiä -pienempiä kuin kukaan oli odottanut-, pariskuntia ja niiden jäljelle jääneitä puolikkaita istumassa haljenneilla kiviportailla. Lapsia, vanhempia, opettajia.
Vaurioitta säilyneen tupapöydän -oli mahdotonta sanoa, minkä niistä- päädyssä Lucius Malfoy katseli penkillä istuvaa vaimoaan, joka haroi takkuuntuneita hiuksiaan sormillaan. Heidän poikansa oli polvistunut Narcissan eteen ja piteli tätä kädestä puhuen samalla hiljaa. Lucius ei kumartunut lähemmäksi kuullakseen sanat, sillä eivätkö kaikki tällä hetkellä puhuneet yhdestä, samasta asiasta?

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota heihin. Vielä.

Hän kääntyi katsomaan salissa istuvia noitia ja velhoja. Nokeen tahriutuneita lapsenkasvoja kaikkialla yhtäkkiä aikuistuneina, ja kauimmaisessa kulmauksessa kuolemanväsyneen näköinen Minerva McGarmiwa kumartuneena sanomaan jotakin eksyneen näköiselle pikkupojalle. Dracokin näytti vanhemmalta kuin ennen, ja vaikka Lucius oli kohtalaisen varma, että oli itse koko lailla kurja ilmestys, ei hän olisi voinut välittää vähempää. Kaikesta huolimatta hän ei osannut lohduttaa Narcissaa tämän tuijottaessa vastapäistä seinää mitään näkemättömin silmin, vaan laski kätensä Dracon hartialle.

”Tule. Annetaan äitisi rauhoittua hetki.”

Lucius käveli poikansa kanssa suuren salin oville, asteli portaat alas ja antoi katseensa kiertää raunioita. Draco vilkaisi isäänsä, avasi suunsa ja sulki sen sitten sanomatta mitään. Lucius tunsi itsensä ala-arvoiseksi aviomieheksi; hänen vaimonsa istui sisällä suremassa, ja hän itse pakeni paikalta heti tilaisuuden tullen. Jostain syystä hänen oli ylivoimaisen vaikeaa nähdä Narcissa niin haavoittuvaisena.
Narcissa, joka oli aina vahva ja varma ja kovapintainen. Niin kuin virheetön jääveistos.

Suuressa salissa Narcissa istui penkillä asetellen löystynyttä hiussolkeaan paikoilleen. Hän olisi halunnut itkeä. Hänen siskonsa oli tapettu edellisenä iltana, hänen poikansa oli joutunut vaaraan useammin kuin tämän milloinkaan pitäisi, ja kuukausia, vuosia kestänyt salailu ja Voldemortin (ei Mestarin, Narcissa kielsi mielessään) vallan alla eläminen olivat vieneet voimat jokaiselta. Silti hänen olonsa oli ainoastaan kummallisen tyhjä. Joka ikinen hänen toteutumattomista sekä toteutuneista peloistaan huusi hänen ajatuksissaan vaatien ääntänsä kuulluksi, mutta ne eivät osanneet muodostua ilmaistaviksi tunteiksi; suruksi, helpotukseksi, epätoivoksi. Eivät yhdeksikään.

Vain kehää kiertäviä, kirkuvia ajatuksia.

Bellatrix.

Kuollut.

Ei vain voi olla.


Aina Narcissa oli luullut, että heistä kaikista juuri Bellatrix oli se, joka taistelisi tiensä läpi kaiken. Jos ei muuten niin tahdonvoimallaan.

Ja Draco. Hänen pieni Draconsa, joka oli ollut kuolemanvaarassa heidän jokaisena Voldemortin alaisuudessa viettämänään hetkenä. (Niin kuin he kaikki, mutta muistutus oli vain ohimenevä, merkityksetön.) Nyt tämä oli vihdoin turvassa. Ainakin siihen asti, että ihmiset alkaisivat vaatia takinkääntäjiä tuomiolle.

Siinä Narcissa istui mittaillen seiniä katseellaan, kietoen hiuksiaan takaisin kärsineeseen kampaukseen aivan kuin hän ei olisi juuri hävinnyt sotaa. Tai voittanut. Tai yhtään mitään. Sen takia, että jokin oli lukinnut hänen kauhunsa ja surunsa ja ilonsa omaan kuplaansa, eikä hän saanut niistä kiinni.




Suuren salin toisella laidalla, säröilleen ikkunalasin lattiaan luomassa valokeilassa oli hajallaan Weasleyn perhe, jonka osaset näyttivät karanneen johonkin tuulen mukaan vuosien saatossa ja nyt palanneen. Molly Weasley oli vetänyt tyttärensä suojelevaan halaukseen ja silitti tämän hiuksia hiljaa. Hän ei kyennyt sanoin kuvailemaan, kuinka helpottunut oli. Lestrangen mielipuoli nainen oli hyökännyt hänen Ginnynsä kimppuun, ja Molly oli järkyttänyt itseäänkin tajutessaan, että aikoisi todella tappaa sen hullun, joka uskalsi uhata hänen perhettään kaiken tapahtuneen jälkeen. Niin, Molly tiedosti olevansa äärimmäisen huojentunut nyt, kun kaikki olivat lopultakin turvassa. Arthur ja Ginny, Bill, Charlie sekä yllättäen paikalle saapunut Percy, Ron, George ja -

Fred.

Hänen pieni poikansa, joka oli epäröimättä taistellut ystäviensä ja rakkaidensa puolesta. Joka oli nyökännyt vakavana ja iskenyt sitten silmää kaksoisveljelleen Mollyn käskiessä heitä olemaan varovaisia. Hänen pieni poikansa, joka häneltä, heiltä kaikilta oli viety.

Molly veti syvään henkeä, hänen olisi pidettävä itsensä kasassa. Miten muuten hänen sirpaleinen perheensä pysyisi enää koossa? Hän katsoi pöydän ympärillä istuvia hahmoja, jotka hymyilivät väsyneesti ympäröiville ihmisille ja vakavoituivat aina jonkun ilmestyessä kertomaan surunvalittelujaan heille. Punareunaisia silmiä ja olkapäihin nojaavia, väsyneitä lapsia.

Georgen tuskan näkeminen oli kaikkein raastavinta. Tämä ei suostunut puhumaan kenellekään, piteli vain käsiä korvillaan tuijottaessaan pölyistä lattiaa eikä nostanut katsettaan pitkäksi aikaa. Vähän väliä tämän poskilta vieri kyyneliä, jotka katosivat putoillessaan paidan rispaantuneeseen kaulukseen.

Molly kosketti Ginnyn kasvoja kevyesti, nousi sitten ylös ja sanoi käyvänsä katsomassa tarvitsisiko joku apua aamun ruokajärjestelyissä tai muissa toimissa. Hän tarvitsi jotain muuta tekemistä kuin ajattelun. Hänen surunsa oli vasta tulossa. Se oli aavistus kipua jossain sydämen tienoilla; aavistus, joka tulisi kasvamaan ylitsevuotavaksi heti kun hän antaisi sille mahdollisuuden. Mutta nyt hänen täytyi päästä pois ajatuksistaan.




Molly käveli suuren salin pöytä- ja ihmissokkelossa etsien jotakuta, joka tarvitsisi apua jossakin, mutta kaikki näyttivät olevan kiireisiä omien perheidensä parissa ja niiden turvallisuuden varmistamisessa. Tietenkin. Aivan kuin Molly ei olisi juuri tehnyt samoin. Ennen kuin hän ehti tuntea syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt perheensä oman vointinsa takia, hän joutui pysähtymään, sillä joku oli katsonut asiakseen asettaa yhden tupapöydistä aivan kulkureitin eteen. Kaiken lisäksi pöydän ääressä istui joku. Joku, joka katseli tyhjyyteen näkemättä ympäröivää maailmaa, aivan kuin surisi jotain, tai jotakuta koko sydämestään. Huolimatta siitä, Molly oli huomauttamaisillaan pöydän hankalasta asettelusta ennen kuin tajusi, kuka pölyisellä penkillä istui kuin maailmanloppua odottaen.

Narcissa Malfoy.

Narcissa Malfoy, joka ei näyttänyt ollenkaan ylpeältä itseltään, jollaisena Molly oli tottunut hänet näkemään. Tämä hypisteli hiuksiaan, joiden seasta vilahti niihin tarttunut ruohonkorsi, eikä vaikuttanut huomaavan Mollya tai ketään muutakaan. Jotenkin se ilmeetön, lähes hengetön hahmo muistutti Mollya surevasta ihmisestä, ja hän henkäisi järkyttyneenä ymmärtäessään viimein, mistä se johtui.

Hän oli itse tappanut naisen siskon.

Täysin kylmäpäisesti. Avada Kedavra; anteeksiantamaton kirous, eikä Molly ollut siinä hetkessä kyennyt ajattelemaankaan, että hän todella riisti jonkun hengen. Jonkun, joka oli mielettömyydestään huolimatta merkinnyt jotain jollekulle. Ainoa asia hänen mielessään oli ollut tyttärensä suojeleminen. Mollya heikotti. Ei auttanut, että hän perusteli tekonsa puolustautumisena, puolustamisena. Se oli silti täysin totta ja peruuttamatonta.

Yhtäkkiä, aivan kuin joku olisi kutsunut tätä, Narcissa nosti katseensa ja käänsi tyhjän sinertävät silmänsä Mollyyn. Nainen ei sanonut sanaakaan vaan ainoastaan katsoi Mollya, joka ennen kuin ehti edes harkita asiaa, kysyi:

”Sopiiko, jos istun tähän?”

Hitaasti Narcissa nyökkäsi irrottamatta katsettaan Mollysta. Tämä istuutui penkille selkäänsä pidellen, huokaisi ja avasi suunsa sanoakseen jotain ennen kuin -

”Sinä tapoit siskoni.”

Molly ei saanut sanaa suustaan. Naisen ääni ei ollut syyttävä, se vain totesi.

”Sinä tapoit Bellatrixin, eikö niin? Minä kuulin.”

”Hän uhkasi minun tytärtäni”, vastasi Molly, joka ei ollut vielä selvittänyt asiaa itsensäkään kanssa, ja jatkoi ääni väristen, ”ja ne kuolonsyöjänne murhasivat poikani.”

”Ne eivät ole minun kuolonsyöjiäni.”

”Älä väitä ettet välittänyt heidän kohtalostaan.”

Narcissa hymyili surumielisesti. ”Draco on minulle tärkeintä tässä maailmassa. Välitän myös sisareni kohtalosta.” Hän ei vieläkään kyennyt itkemään, vaikka hänen olonsa oli kamala.

Molly tunsi musertuvansa hetkenä minä hyvänsä, mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi hiljaa: ”Olen pahoillani. Ei ole mitään, mitä en tekisi lasteni vuoksi.”

”Kuolisin Dracon puolesta”, Narcissa kuiskasi. ”Olen pahoillani siitä, mitä sinun pojallesi tapahtui.”

”Niin.”

Molly ei tiennyt, mitä sanoisi seuraavaksi.

Narcissakaan ei pystynyt jatkamaan lausettaan.

Kumpikaan ei osaisi, haluaisi tai jaksaisi etsiä oikeita sanoja nyt, eikä ehkä koskaan kunnolla. Toisaalta, eiväthän he kuitenkaan olleet velkaa toisilleen. Tai sitten olivat. Molemmat vain olivat toimineet ainoalla oikeaksi kokemallaan tavalla suojellakseen rakkaimpiaan, tehneet vaikeita valintoja omien maailmojensa sisässä ja rajoilla, ja molemmat tulisivat niiden valintojen takia kärsimään.

Molly ja Narcissa istuivat yksinäisen tupapöydän ääressä kahden eri maailman edustajina, tuijottivat samaa tyhjää seinää, eivätkä sillä hetkellä ehkä olleetkaan niin erilaisia kuin olivat aina uskoneet olevansa.
Emme me peräänny, me etenemme käänteisesti.