Nimi: Sori kun suutelin
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Paritus: Mikko/Jere, Edvin/Jokke
Genre: Tämä yrittää olla yhdistelmä katkeraa angstia, uuden ihastumisen kutkuttavaa toiveikkuutta, hurt/comfortia ja mustaa huumoria.
Haasteet: Älyttömät otsikot 6. Teksti on saanut vaikutteita myös kuukausittaisesta tarinahaasteesta, jossa helmikuun prompteina olivat ainakin ystävyys, hellyys ja kontrasti joidenkin toisilleen vastakkaisten asioiden välillä. Tämän tekstin kontrasteja voisivat olla vaikkapa läheisyys ja etääntyminen tai katkeruus ja toiveikkuus.
Varoitukset: Mainintoja itsetuhoisista ajatuksista.
Tiivistelmä: Joskus toisten suuri onni tuntuu oikein korostavan omaa epäonnistumista ja kaikkea sitä, mitä itseltä puuttuu. Siltä ainakin tuntuu Mikosta, kun hän tapaa vanhat ystävänsä Edvinin ja Joken vuosien jälkeen, kun nämä juhlivat tupareitaan, uudelleen löydettyä rakkauttaan ja elämää ylipäätään. Mutta sitten Mikko kohtaa Jeren. Miehen, joka muistetaan tyyppinä, joka vuosia sitten putosi parvekkeelta kesken uudenvuodenjuhlien.
Kirjoittajalta: Tämä on aika random teksti, jota on varmaankin pakko pohjustaa kertomalla, että kertojapäähenkilöni Mikko on tapahtumahetkellä itsesäälisessä kännissä, ja sen on tarkoituskin näkyä tekstistä. Tämä on oikeastaan kirjoitettu one-shotiksi, mutta laitoin sen kuitenkin kahteen osaan ihan vain pituuden ja luettavuuden takia. Tämä on rakenteeltaan hyvin hyppelevä, joten halusin sillä lailla luoda edes jotain selkeyttä.
Tekstiä pitäisi pystyä kohtuullisen hyvin lukemaan ilman aiempaa hahmotuntemusta, mutta spoilerin alla kuitenkin hiukan taustoitusta.
Mikko on ihan uusi hahmo, joka ei ole esiintynyt aiemmissa Edvin/Jokke -teksteissä (paitsi taitaapa sittenkin olla kerran ihan maininnan tasolla). Hän on Edvinin vanhin lapsuudenystävä, ja ihan hyvä kaveri myös Joken kanssa, vaikka tiettyä kateutta onkin ilmassa. Tarinan toinen päähenkilö Jere on tavattu aiemmin tarinassa
Yhä se sama poika, K-15. Hän on Joken entinen poikaystävä, joka ei aina ole ollut mikään mukava tyyppi. Jeren hahmo jäi jotenkin pyörimään mielessäni tuon aiemman tekstin jälkeen, ja nyt hänet päästään tapaamaan vuosia myöhemmin aikuisena. Mikko, Edvin ja Jokke ovat tässä noin 36-vuotiaita, ja Jere on heitä kolmisen vuotta vanhempi. Edvin ja Jokke ovat tällä kertaa hiukan sivuroolissa, mutta kuitenkin tiiviisti mukana menossa. Ai niin, ja olen alkanut mielessäni laittaa heitä myös kartalle ja päätynyt siihen, että aikuiset Edvin ja Jokke vaikuttavat Jyväskylässä. Ajattelisin, että nuorina he olisivat asuneet jossain päin Varsinais-Suomea, ja Mikko ja suurin osa muista hahmoista asuisi sillä suunnalla edelleen.
Olkoon matkas vailla kärsimystä
Aina kun mahdollista
Eihän se aina oo mutta
Olkoon purjeissasi myötätuulta
Sulle sitä toivomme poloinen poika(Ursus Factory: Eläköön)
Sori kun suutelin1.Ihan ensin olimme me neljä. Minä, Edvin, Susanna ja Antti. Vain me, ei ketään muita. Erottamaton nelikko, aina pitämässä toistemme puolia muuta maailmaa vastaan.
Katso nyt meitä.
Katso oikein tarkkaan tätä kuvaa. Arvaatko, minkä luokan kaverikuva se on?
Ei, ei ole ekaluokan. Kyllä me tässä olemme jo ihan selvästi toisella luokalla. Ekaluokalla Susannalla oli vielä pitkät letit, mutta tässä hiustyyli on vaihtunut. Tuollaista jälkeä tulee, jos leikkaa molemmat lettinsä korvan alapuolelta poikki kynsisaksilla. Aika hieno tyyli, vai mitä?
”Ootko ajatellu kokeilla?” Jere kysyy.
Saamari. Kauanko oikein olen jutellut tässä itsekseni samalla, kun hän on vain istunut hiljaa ja kuunnellut? Ei pitäisi juoda näin paljon, ei todellakaan pitäisi.
Jere nykäisee minua kevyesti poninhännästä ja kun käännyn katsomaan, hän virnistää ja kohottaa kulmiaan. Minulla on kädessäni kulmista hiirenkorville taittunut vanha valokuva, ja kun Jere nojautuu lähemmäs katsoakseen sitä, hänen vartalonsa koskettaa kevyesti olkapäätäni, eikä hän vetäydy pois. Minä olen sellainen, jolle läheisyys ja kosketus ovat joskus aika pelottavia juttuja, mutta Jere ilmeisesti ei ole.
Me istumme kalliolla keskellä metsää. Ollaan luultavasti jo aamuyön puolella. Siitä on jo aikaa, kun häivyin mitään selittelemättä Edvinin ja Joken tupareista ja pakenin yksinäni tänne metsään selvittelemään päätäni ja näitä liian raskaita ajatuksia. Tiedän, että minun pitäisi jo palata toisten luo, mutta jokin pidättelee minua, enkä voi liikahtaakaan.
Ehkä ongelmani on vain se, että Edvin ja Jokke ovat niin hiton onnellisia, että sitä on vähän vaikea katsella sivusta. Se muistuttaa kaikesta siitä, mitä jotkut tässä elämässä saavat, mutta se nyt vain ei ollut minun osani. Kuulostaako siltä, että olen vain yksinäinen, katkera paska, joka kadehtii toisilta pois heidän onneaan?
”Ei se nyt siltäkään kuulosta”, Jere sanoo. ”Mutta se kuulostaa surulliselta.”
”Vittu, sanoinko mä senkin ääneen?” huokaan ja nojaan pään polviin.
Jere nauraa ja taputtaa minua olalle. Hänellä on kiva nauru. Siitä tulee vähän parempi olo, vaikka tässä ei paljon muita ilon aiheita olisikaan.
”Sanoit.”
On totta, että minä pakenin metsään kesken juhlien Edvinin ja Joken takia, ja kaikkien niiden muidenkin onnellisten pariskuntien. Ne olivat tehneet soittolistan kaikista vanhoista hiteistä, joita kuunneltiin Silloin Joskus Kun. Kaikilla muilla oli niin hauskaa, biisit toivat mieleen vanhoja, hyviä aikoja. Edvin tanssitti Jokkea olohuoneessa ja sanoi, että rakas, eikö tämä ollutkin aina salaa meidän biisi? Jokke alkoi laulaa kappaleen mukana, hei älä koskaan ikinä muutu, ja Edvin katsoi häntä niin kuin vain Edvin osaa. Niin kuin olisi juuri nyt maailman onnellisin ihminen, ja sitähän hän varmaan olikin.
Mutta nyt, kun istun täällä metsässä, en enää olekaan tässä vain siksi, etten halua mennä takaisin juhliin. Vaan koska jollain oudolla tavalla minä myös haluan olla tässä juuri nyt. Yöllä keskellä metsää tuon tuntemattoman tyypin kanssa, josta en tiedä juuri muuta kuin nimen ja palasia pimeästä menneisyydestä.
Jokin Jeren olemuksessa pitää minut naulittuna näille sijoilleni. Ehkä se on hänen seksikkään käheä äänensä, pehmeä naurunsa, tai sitten se on tuo tapa, jolla hän katsoo minua. Tiedän, ettei minun missään nimessä pitäisi ajatella näin, koska tietystihän minä tiedän, mikä tyyppi Jere on. Mutta ehkä se onkin juuri tämä vaaran tunne, joka minuun vetoaa. Jos minä jotain olen aina osannut, niin sotkea omat asiani. Siitä kai tässäkin on kysymys.
”Mikko?” Jere kysyy ja tönäisee minua vähän. Ai hemmetti, hän tietää nimeni? No, se on vaikuttavaa.
”No?”
”Mä esitin sulle kysymyksen tuossa hetki sitten.”
”Jaa, siis minkä kysymyksen?”
”Siitä hiustyylistä.”
En voi olla nauramatta. Jere on siis oikeasti kuunnellut näitä sekavia sepustuksiani, eikä vain esitä kuuntelevansa?
”Ai, ihan tosissasi meinaat, että leikkaisin mun hiukset lyhyiksi kynsisaksilla? Älä luule. Mä olen kasvattanut niitä todella monta vuotta, ja ne on luultavasti mun ainoa edes vähän kiinnostava ominaisuus.”
”Tosta mun täytyy olla eri mieltä”, Jere sanoo. ”Mun mielestä sä olet monella muullakin tavalla kiinnostava.”
”Älä nyt. En todellakaan ole.” Olen herkkä punastelemaan, ja juuri nyt Jeren sanat saavat poskeni kuumottamaan kiusallisella tavalla.
”Oletpa. Sua on kiva kuunnella. Ja katsella myös.”
Jeren sanat vetävät minut täysin sanattomaksi. Vilkaisen häntä varovasti, mutta hän ei katsokaan minua vaan sitä vanhaa kaverikuvaa. Jotenkin kuva on päätynyt hänen käteensä, vaikken tiedä, missä vaiheessa se tapahtui.
”Sulla jäi muuten juttu kesken tästä kuvasta”, hän sanoo, ehkä vain rikkoakseen kiusallisen hiljaisuuden. ”Sä kerroit, että tämä tässä on Susanna. Mutta keitä nämä muut kolme siis on?”
Naurahdan vaivaantuneesti ja vilkaisen taas kuvaa. Osoitan sormellani vaaleaa poikaa Susannan vieressä. Se olen minä. Kouluaikoina minulla ei vielä ollut pitkää tukkaa, ja senpä tähden minä en juurikaan erotu taustasta. Olen aina ollut se porukan väritön tyyppi. Se hiljainen, ujo poika, jota olisi varmaan kiusattu koulussa armotta, jos rohkeammat kaverit eivät olisi olleet pitämässä puoliani. Aika surkeaa, vai kuinka?
”Ei mun mielestä”, Jere kommentoi. ”Ei ujoudessa ole mitään vikaa. Oikeastaan se on aika viehättävää.”
En kehtaa katsoa häntä, joten esitän, etten kuullut, ja jatkan puhumista. Osoitan sormellani leveästi hymyilevää poikaa, joka seisoo kuvassa yläpuolellani ja pitää kättä olkapäälläni. Se on Antti. Niin, juuri se tyyppi, joka ilmestyi tänään juhliin itseään viisitoista vuotta nuoremman blondin kanssa. En tiedä, miten Antti oikein tekee sen. Ei kai kukaan oikein tiedä. Antilla nyt vain on aina ollut kyky tulla huomatuksi, minne meneekin. Varsinkin naiset huomaavat Antin aina, ja Antti huomaa heidät.
Ja sitten on vielä tämä söpö kaveri tässä. Tunnistat varmaan? Kyllä, aivan. Se on Edvin. Meidän suloinen Edvin, jolla oli jo lapsena tummansiniset mustikkasilmät ja hymykuoppa vasemmassa poskessa. Kuvassa häneltä puuttuu pari hammasta, ja eikö vain hän olekin niin söötti, että hänet tekisi mieli vain ottaa syliin ja halata? Hän oli jo pikkulapsena maailman valloittavin ja ihanin, ja sellaiseksi myös jäi. Etenkin, jos Jokke Takalalta kysytään.
”Miksi sä sanot sen noin katkerasti, Mikko? Etkö sä just sanonut, että Edvin on sun pitkäaikaisin lapsuudenystävä?” Jere katsoo minua aika vakavasti, melkein kuin olisi vähän huolissaan.
”Niinhän se olikin.”
Ihan ensin tosiaan olimme Edvin ja minä. Minä ja Edvin. Me olimme parhaita kavereita jo ennen Susannaa ja Anttia. Edvin asui minun kotini naapurissa ja oli minua kaksi viikkoa nuorempi. Meidän äitimme veivät meitä yhdessä lähipuistoon keinumaan, ja sillä lailla meistä tuli ystäviä, vaikkei kumpikaan meistä oikein muista, miten se tapahtui. Me aloitimme yhdessä päiväkodin. Eskarin. Koulun. Partion. Jalkapallon. Kaiken mahdollisen. Mihin tahansa menimmekin, me menimme sinne yhdessä.
Yhdessä me myös teimme kaikki ne tavanomaiset nuoruuden kielletyt jutut. Varastimme kaupasta karkkipussit, juoksimme lähimetsään ja piilouduimme ison kiven taakse peläten kiinnijäämistä. Sen samaisen kiven takana me muutamaa vuotta myöhemmin poltimme ensimmäiset tupakat ja joimme ensimmäiset, taskulämpimät kaljat. Sen kiven takana Edvin kertoi minulle, että vuotta vanhempi Sanni oli pussannut häntä koulun discossa, ja se oli ollut hänestä inhottavaa. Nauroimme niin, että vatsalihaksiin alkoi sattua, ja minäkin olisin halunnut pussata Edviniä, mutta en tietenkään pussannut.
Mutta sitten aloitimme ysiluokan. Lukuvuoden ensimmäisenä aamuna Jokke Takala astui sisään luokkamme ovesta ja sytytti tähdet Edvinin silmiin, eikä nähtävästi edes kaksikymmentä vuotta ole riittänyt niitä sammuttamaan.
”Älä ole siitä vihainen Jokelle. Sillä nyt vaan on sellainen vaikutus ihmisiin. En mä usko, että se edes tiedostaa sitä itse.” Puhuessaan Jokesta Jere hymyilee niin lämpimästi, että minun on pakko tuhahtaa ääneen.
Ai niin. Olisihan se pitänyt muistaa, että Jere on joskus seurustellut Joken kanssa. Kai hän edelleenkin on vähintään hiukan rakastunut Jokkeen. Kukapa nyt ei olisi? Tai niin ainakin Edvin sanoisi, jos kuulisi tämän nyt. Edvin itse on ollut rakastunut Jokkeen päivästä yksi alkaen. Kaikkihan sen näkivät, mutta silti Edvin raukka kuvitteli, että onnistui pitämään sen omana tietonaan.
Jään katselemaan Jereä tarkemmin. Hänen hiuksensa ovat sivuilta lyhyet ja päältä pitkät, ja ne pitkät hän on koonnut ylös takaraivolleen sellaiseksi, jota joku varmaan sanoisi miesnutturaksi. Silmät ovat vaalean jäänharmaat, mutta kun häntä katsoo silmiin, vaikutelma on kaikkea muuta kuin jäinen.
On hiukan vaikea uskoa, että tämä sama Jere on joskus kauan sitten uhannut tappaa Jokke Takalan, paloitella ja hävittää jokaisen palasen eri taloyhtiöiden roska-astioihin, ja kaikki tämä ihan vain siksi, ettei Jokke halunnut enää seurustella. Mutta koska siitä on kulunut parikymmentä vuotta, ja koska Jeren väitetään olevan nyt eri ihminen kuin silloin, päätän olla ottamatta sitä puheeksi.
Jerellä on lävistys kulmassa, huulessa ja nenässä. Vasemmassa korvassa niitä on ainakin seitsemän. Kaulalla ja paljaissa käsivarsissa on niin paljon tatuointeja, ettei ihon väriä ole ihan helppo erottaa niiden alta. Farkut ovat rikki revityt ja haalean siniset, samaa sävyä hänen silmiensä kanssa. Lahkeet on kääritty niin, että nilkat jäävät paljaiksi. Kuluneet tennarit ovat likaisenvalkoiset. Jokin Jeren olemuksessa kertoo, että hän on nähnyt osapuilleen kaiken, varsinkin kaikki elämän nurjat puolet. Mutta silti hän onnistuu näyttämään järjettömän nuorelta. Ei uskoisi, että hän oikeasti on minua joitain vuosia vanhempi.
En edes tajua tuijottavani ennen kuin Jere tarttuu minua leuasta ja hymyilee.
”Anna mä arvaan, mitä sä mietit just nyt”, hän sanoo hitaasti, ja hänen lämpöiset jääsilmänsä katsovat suoraan sieluuni asti. ”Sä mietit, että toi on nyt se jätkä, joka putosi joskus parvekkeelta kesken uudenvuodenjuhlien.”
”En mä miettinyt sitä. En mä edes tiennyt mistään sellaisesta.”
Tiesinpä. Kaikki ovat kuulleet sen jutun. Lukion ensimmäisen vuoden joululomalla Jokke vei Edvinin niihin kuuluisiin uudenvuodenjuhliin, joissa hänen entinen poikaystävänsä Jere putosi vahingossa parvekkeelta vain, koska oli niin sekaisin päästään ja helvetin mustasukkainen Edvinin takia. Kaikki tietävät myös, että Edvin pelasti Jeren hengen tai ainakin kävelykyvyn sinä yönä, ja ettei Jere sen jälkeen enää koskaan uhannut tappaa tai muullakaan tavoin vahingoittaa Jokkea.
”Sä oot Mikko tiedätkö aika söötti, kun valehtelet.”
Sana iskee tajuntaani kuin tuhat volttia. Onko kukaan koskaan ennen sanonut minua söötiksi? Olen tietenkin myös liian kännissä ja muutenkin vähän epätasapainossa juuri nyt, mutta tuon sanan kuuleminen Jeren suusta saa minut sekaisin tehokkaammin kuin mikään muu. Kun hän lausuu sen tuolla lailla pehmeästi, ja kun hänen katseensa lepää minussa niin kuin hän oikeasti näkisi jotain katsomisen arvoista…
En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuu, mutta yhtäkkiä huuleni ovat Jeren huulilla. Vedän hänet tiukalla otteella lähemmäs itseäni. Hän horjahtaa minua vasten, mutta en päästä irti. Imen hänen alahuultaan siitä kohdasta, jossa on huulikoru. Annan kieleni löytää hänen kielensä. Hän maistuu metallilta ja minttupurkalta ja muutenkin jotenkin suloiselta, ei ollenkaan sellaiselta pahalta pojalta, joka hän on. Minun pääni menee vielä enemmän sekaisin kuin se jo ennestään on.
Sitten vasta tajuan, mitä oikein olen tehnyt. Hyvin kiireesti minä vetäydyn kauemmas ja kurkotan katsomaan alas jyrkänteen reunalta. Miten maa tuolla alhaalla näyttääkin noin houkuttelevalta? Olisiko nyt järkevintä hypätä?
”Mikko”, Jere sanoo. Pehmeästi. Melkein kuin kutsuen minua.
”Sori.”
”Mikko hei. Eipäs synkistellä nyt. Ei enää. Eiks me jo sovittu, että tänä yönä kukaan ei putoa mistään. Ei viitsitä tehdä sellasta Edvinille ja Jokelle enää toista kertaa. Okei?”
”Vittu. Sori. Anteeksi.”
Ihan oikeastiko menin ja suutelin juuri äsken Jereä? Kuuluisaa, pelättyä, vaarallista Jereä, joka tunnetaan myös tyyppinä, joka putosi parvekkeelta kesken uudenvuodenjuhlien? Ja joka on esittänyt tappouhkauksia Jokke Takalalle?
”Miksi sä pyydät multa anteeksi?”
”Etkö sä tiedä?”
”Oletko sä siis pahoillasi siitä, kun suutelit mua?”
”Joo. En mä tarkoittanut tehdä niin.”
”Kuten mä jo sanoin”, Jere aloittaa. Koko kehoni sähköistyy, kun hän siirtyy lähemmäs ja tarttuu minua leuasta. ”Sä olet helvetin suloinen, kun sä valehtelet.”
Tällä kertaa hän suutelee minua. Aurinko on pian nousemassa, vaikka onkin vielä yö. Tajuan maistuvani törkeästi viinalta, mutta sillä hetkellä en piittaa. Tartun Jereä siitä ihanasta miesnutturasta ja annan kieleni taas leikkiä hänen huulikorullaan. Tällä kertaa luvan kanssa. Maailmani pyörii, mutta Jere pitää kiinni eikä päästä minua enää liian lähelle reunaa. Tiedän jo, etten minä oikeasti halua pudota, enkä kai koskaan halunnutkaan.
2.Elämässä tulee joskus vastaan hetkiä, jotka jakavat ajan ikään kuin kahtia: aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Minun elämässäni sellaisia ei ole kovin paljon, koska enimmäkseen elämä on ollut minulle aika tasapaksua.
Mutta minulla on tunne, että juuri tästä hetkestä on tulossa sellainen. Että vielä joskus minulle on olemassa aika ennen Jeren suutelemista, ja aika sen jälkeen. Saattaa olla, että tämä hetki aamuöisessä metsässä jakaa minun ajanlaskuni kahtia.
Nyt on hyvä hetki pysähtyä hiukan miettimään, miten oikein päädyin tähän tilanteeseen.
Kaikki alkoi siitä, kun Edvin soitti minulle yllättäen, vaikken ollut kuullut hänestä aikoihin. Hän kertoi, että he Joken kanssa olivat ostaneet Jyväskylästä talon ja muuttaneet siihen melkein kuin hetken mielijohteesta. Nyt he halusivat jakaa pienen palasen onneaan meidän muidenkin kanssa tuparien muodossa. Niihin oli kuulemma kutsuttu kummankin kaikki kaverit. Vanhat ja uudet. Yhteiset kaverit, ja kummankin omat kaverit.
”Kai sä pääset tulemaan?” Edvin kysyi vetoavimmalla osaamallaan äänellä. ”Antti ja Susannakin on tulossa. Niin, ja Ville tietysti. Ja Antin joku uusi tyttöystävä. Sonja, vai oliko se Sofia? En mä oikein pysy kärryillä Antin kuvioista. Mutta no, kuitenkin. Jos säkin tulisit, olisi meidän vanha porukka kasassa pitkästä aikaa.”
Ensin en aikonut lähteä ollenkaan. Sen jälkeen, kun Edvin muutti lukion jälkeen opiskelemaan Jyväskylään ja jäi sinne, meidän tuli pidettyä yhteyttä vain harvakseltaan. Nyt vuosien jälkeen hänen näkemisensä tekee aina hiukan kipeää. Ei siksi, etteikö hän olisi samanlainen kuin aina ennenkin, vaan oikeastaan juuri siksi, koska hän on.
Edvin on edelleen Edvin, mutta hän ei ole minun, eikä koskaan ollutkaan. Useimmiten sitä on helppo olla miettimättä, mutta kun hänet näkee pitkän ajan jälkeen, aina se palauttaa takaisin pintaan jotain vanhaa ja kauan sitten kuopattua.
Mutta kun Edvin pyytää minulta jotain noin, en minä osaa vastata ei. En ole ikinä osannut.
Automatka Jyväskylään kesti taukoineen melkein viisi tuntia. En tiedä, mikä hulluus sai minut suostumaan, kun Susanna sanoi, että hänen ja Villen perheautossa on ihan hyvät takapenkkitilat.
”Kyllä sinne mahtuu ihan hyvin kolmekin, Mikko”, hän vakuutteli. ”Älä suotta maksa itseäsi kipeäksi näillä bensanhinnoilla, kun meillähän on kuitenkin sama matka.”
Koko pitkän matkan Jyväskylään minä kuuntelin Susannan ja Villen väittelyä milloin mistäkin. Ikinä ne kaksi eivät ole samaa mieltä mistään, ja silti ne vain jaksavat rakastaa toisiaan vuodesta toiseen. Muistan edelleen ne kotibileet, joissa he ensin huusivat toisilleen, sitten yhtäkkiä suutelivat, ja kaikki muut seisoivat vieressä ihmettelemässä, mitä oikein tapahtui. Se oli ysiluokan syksyä, ja Susanna ja Ville ovat olleet enemmän tai vähemmän tauotta yhdessä aina siitä lähtien.
Takapenkillä Antti imutteli uutta tyttöystäväänsä, jonka nimi oli Sofia. Minä istuin siinä vieressä ja katselin ohi vilistäviä maisemia pirun kiusaantuneena. Olin heille pelkkää ilmaa, kunnes jossain Tampereen yläpuolella Sofia yhtäkkiä muisti, että minäkin olin paikalla. Hän katseli minua kiusallisen tarkkaan ja sanoi sitten, että hei, Mikollahan on aivan ihana, pitkä elovenatukka. Hän alkoi hypistellä poninhäntääni ja selittää Antille, miten kiva hiuksiani olisi letittää.
”Niin muuten varmaan olisikin”, Jere keskeyttää ja antaa sormiensa liukua poninhäntäni läpi. ”Saanko mä kokeilla?”
”Mä en kyllä hyvällä tahdollakaan usko, että sä osaisit letittää”, sanon ja nauran. Oikeasti pelkkä ajatuskin Jeren sormista hiuksissani tekee minut levottomaksi. ”Sä et näytä mieheltä, joka osaisi letittää.”
”Kuules nyt Mikko, mä osaan olla joskus aika yllätyksellinen mies.”
Jere avaa poninhäntäni ihailtavan hellävaraisesti, ja alkaa kammata hiuksiani sormillaan pehmein, varovaisin liikkein. Yksikään liike ei tee kipeää, toisin kuin Sofian armoton käsittely. Jere asettautuu istumaan ihan minun taakseni. Hänen jalkansa ovat molemmin puolin minua, melkein kuin minun ympärilläni. Käsivarret nojaavat selkääni vasten. Kaikki tämä tekee oloni niin kihelmöivän levottomaksi, että minun on pakko harhauttaa itseäni ja jatkaa puhumista.
Me tulimme perille Edvinin ja Joken luo johonkin aikaan iltapäivästä. Olimme aika paljon etuajassa. Muut vieraat eivät olleet vielä tulleet, ja juhlavalmistelut olivat herttaisesti hiukan kesken. Jokke oli parhaillaan kiinnittämässä paperilyhtyjä omenapuihin. Niitä oli vähintäänkin monta sataa. Illan pimetessä ne näyttäisivät arvatenkin fantastisilta. Katselin ympärilleni, mutta Edviniä ei näkynyt missään.
”Se sai päähänsä, että vielä ehtii maalata etelänpuoleisen seinän kertaalleen ennen vieraiden tuloa”, Jokke selitti meille. ”Siitä on paljastunut ihan mieletön remppareiska sen jälkeen, kun me muutettiin tänne.”
Juuri silloin Edvin ilmestyi talon kulman takaa. Hänen mustat vaatteensa olivat sieltä täältä keltaisessa maalissa. Jokke veti hänet heti syliinsä eikä välittänyt, vaikka maalia tarttui häneenkin.
”Rakas, sä olet ihan sitruunalakun värinen”, hän sanoi. ”Ja sähän tiedät, miten paljon mä rakastan sitruunalakua. Nyt mun on pakko syödä sut.”
Edvin nauroi, ja Jokkekin nauroi. Susanna pyöritteli heille silmiään mutta sanoi kuitenkin, että he olivat suloisia. He näyttivät niin rakastuneilta, että se sattui sieluuni vähän. Minua alkoi kaduttaa entistä enemmän, että edes lähdin koko reissuun. Mutta koska sitä ei enää voinut perua, minun oli keksittävä jokin selviytymiskeino, ja minä valitsin juomisen.
”Joo, mä tajuan sua kyllä”, Jere nauraa. ”Ne todella on välillä melkein rasittavan onnellisia. Mutta mä uskon, ettei ne tee sitä sun kiusaksi, eikä kenenkään muunkaan. Niiden nyt vaan on hyvä olla yhdessä.”
Jere on tietenkin oikeassa. Ehkä Edvinin ja Joken katseleminen on vain hiukan liian selvä muistutus minulle siitä, mitä en koskaan saanut, enkä koskaan saakaan. Kukaan ei kai koskaan tule katsomaan minua niin kuin ne kaksi katsovat toisiaan.
Vilkaisen Jereä, mutta katson sitten kiireesti pois. Tuo tapa, jolla hän katsoo minua juuri nyt, herättää hiukan liian paljon toiveita, enkä minä oikein tiedä, jaksanko enää toivoa. Turhia nekin toiveet kuitenkin olisivat.
”Sä olit muuten aika rankasti väärässä”, hän sanoo.
”Jaa missä?”
”Kun sä sanoit, että sulaudut taustaan. Ja ettet sä muka ole mielenkiintoinen. Tiedätkö, siitä lähtien, kun mä tulin noihin juhliin, en ole muuta nähnytkään kuin sut.”
”Älä Jere viitsi jauhaa paskaa.”
”Ei se ole paskaa. Etkö sä muka huomannut, etten saanut silmiäni irti susta?”
”No en mä tiedä, mutta... kyllä mäkin sut huomasin.” Vilkaisen Jereä nopeasti. Hän katselee minua uteliaana, hymyilee vähän. Hänen viileät sormenpäänsä alkavat hyväillä niskani ihoa varovasti. Minä ajattelen, että miten tuon näköinen tyyppi voikin osata koskettaa niin hellästi, että se alkaa melkein itkettää?
”Niinkö? No mitä sä ajattelit musta?” hän kysyy pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”No mä mietin, että… tuoltako näyttää se tyyppi, joka joskus putosi parvekkeelta niissä uudenvuodenjuhlissa. Ja että sä olet tosi eri maata kuin mitä mä olin kuvitellut. Hyvällä tavalla eri maata.”
Jere nauraa.
”Mitäs mä sanoin. Sä
tiesit koko ajan siitä mun parvekesekoilusta.”
”No okei. Tiesin sitten.”
Jere kumartuu lähemmäs. Suljen silmät, odotan. Mutta mitään ei tapahdukaan. Kun avaan silmät, hän katsoo minua ihan läheltä.
”Rakastatko sä siis vieläkin Edviniä?” hän kysyy. ”Siitäkö tässä on kyse?”
Mietin hetken. Tiedänkö itsekään vastausta tuohon? Ainakaan kukaan ei ole koskaan kysynyt sitä noin suoraan.
”En. En enää. En sillä lailla.”
”Mutta sen näkeminen tekee kipeää?”
”Joo.”
”Miksi?”
”En mä oikein edes tiedä. Varmaan, koska se oli joskus mun paras ystävä, mutta sitten mä lakkasin olemasta sille niin tärkeä, ja nykyisin meistä on tullut melkein kuin ventovieraita.”
”No hyvä.”
”Mitä hyvää siinä on? Ja miksi sä muuten edes kysyit sitä?”
”Mä vaan halusin tietää, onko mulla mitään saumaa.” Jere ei hymyile, kun hän sanoo sen. Näyttää ihan kuin hän olisi tosissaan. Helvetti. Minua vapisuttaa.
”Älä viitti vittuilla noin rankasti”, sanon. Minun on katsottava pois, koska tiedän olevani kova punastelemaan. ”No, vieläkö sä itse rakastat Jokkea?”
”En enää. En sillä lailla”, Jere vastaa ja nauraa. ”Mutta mä olisin kyllä valmis tappamaan kenet tahansa, joka uhkaisi tehdä sille jotain pahaa. Lähinnä kylläkin siksi, että mä olisin sen Jokelle velkaa. Menneiden takia, katsos.”
”Okei.”
Jeren sanat kirvelevät vähän. Kukaan ei ole koskaan luvannut tehdä mitään tuollaista minun puolestani, ja tuskin koskaan lupaakaan. En kai minä voisi olla kenellekään niin tärkeä.
*
”Miksi sä muuten oikeastaan olet siinä?” kysyn, kun Jere on istunut hiljaa jo pitkän aikaa.
”Mä näin, kun sä lähdit metsään kesken juhlien”, hän sanoo. ”Ja… en mä tiedä. Mulle tuli sellainen tunne, että mun piti seurata sua. Mä halusin tietää, ettei sulle satu mitään. Sä olet kuitenkin juonut aika paljon, vai mitä?”
Jere on tietenkin oikeassa. Illan mittaan tulin juoneeksi murheeseeni niin paljon liikaa, että päätin lähteä vähän selvittämään päätäni ulos kesäyöhön. Metsä alkoi aivan Edvinin ja Joken talon takapihalta, ja sinne minä kävelin. Valoisassa kesäyössä polkua oli helppo seurata, vaikka askel vähän mutkittelikin. Välillä minä löin varpaani puunjuureen ja kompastuin, mutta silloin nousin ylös ja kävelin taas. Kävelin, kunnes näin tämän kallion. Aamuyön himmeässä valossa se näytti paikalta, jossa olisi kiva hetken aikaa seisoskella, katsella alas ja miettiä, miltä tuntuisi pudota, vaikkei oikeasti aikoisikaan ottaa sitä ratkaisevaa, viimeistä askelta.
Toisaalta. Kyllähän minä alas katsellessani kysyin itseltäni, mitä väliä sillä olisi, vaikka kaikki päättyisikin tänään. Silloin Edvinin ja Joken tuparit muistettaisiin niinä juhlina, joissa se yksi surkimus eksyi kännissä metsään ja putosi jyrkänteeltä. Kukaan ei saisi koskaan tietää, oliko se vahinko vai ei. Tuskinpa kukaan enää hetken päästä edes muistaisi minua, minä ajattelin kun seisoin siinä ja katselin alas kaukana häämöttävään maahan.
Mutta Jere saapui paikalle kesken synkimpien ajatusteni. En tiennyt, että hän oli seurannut minua. Yhtäkkiä hän vain seisoi siinä vierelläni kalliolla ja tarttui minua ranteesta.
”Älä tee sitä”, hän sanoi rauhallisesti.
”Mitä vittua sä oikein luulet mun aikovan?” kysyin ärsyyntyneenä keskeytyksestä. ”En mä aio itseäni tappaa. Mä halusin vain nähdä, onko alas pitkä matka.”
”Ihan sama. Tuu silti pois sieltä. Sä seisot liian lähellä reunaa. Vain pieni virheliike, niin se on siinä. Ja mä voin kertoa, että mä tiedän, mistä puhun.”
Minä tottelin, ja se johtui vain siitä, että se oli Jere, joka pyysi. En tiedä, mikä hänessä sulatti vastarintani, mutta hetken päästä me jo istuimme kalliolla ja minä esittelin hänelle lompakostani löytynyttä vanhaa kaverikuvaa. En ole ikinä ollut sellainen, joka tuosta noin vain avautuu syvimmistä tunnoistaan ventovieraalle, en edes kännissä. Mutta jokin Jeressä teki puhumisesta helppoa, enkä tuntenutkaan oloani kiusalliseksi niin kuin ihmisten kanssa yleensä.
Ja nyt me olemme tässä, minä ja Jere. Yhtäkkiä hän pitelee minua ihan lähellään ja katsoo minua silmiin. Katse tuntuu sydämessä asti, ja tiedän muistavani tämän hetken aina.
”Mitä hittoa tää oikein on?” kuiskaan.
”En mäkään tiedä tarkalleen”, Jere sanoo. ”Sä olet jotenkin koukuttava. Ja mä olen taipuvainen tulemaan riippuvaiseksi, joten… sä olet mulle luultavasti vaaraksi.”
”Tuskinpa vaan”, sanon ja nyt minä ihan takuulla punastun. Jere nauraa pehmeästi.
”Kai sä Mikko tajuat, että sä aliarvioit itseäsi todella pahasti?”
Jere nojautuu suutelemaan minua. Suudelmassa on jotain herkkää ja haavoittuvaa, ja se liikauttaa jotain sisälläni. Jotain, minkä en tiennyt olleen edes olemassa, tai jota en ainakaan ollut muistanut pitkiin aikoihin.
”Kuka sä oikein olet?” mutisen hänen suutaan vasten.
”Ehkä sä otat siitä vielä selvää.”
Jere työntää minut hellästi makuulleni kalliolle ja asettuu itse viereeni. Hän ei lakkaa suutelemasta minua, mutta ei myöskään yritä laittaa käsiä vaatteideni alle tai muutakaan kovin päällekäyvää. Hänen oikea kätensä kietoutuu hellästi vyötäisilleni. Hänen kosketuksensa on niin pehmeä ja lämmin, että minua alkaa itkettää. Haluaisin, että hän pitelisi minusta aina kiinni juuri näin.
Olen kännissä ja muutenkin herkillä, joten en tietenkään voi itselleni mitään. En edes tiedä, miten siinä niin käy, mutta yhtäkkiä minä itken. Vaikka siitä täytyy olla vuosia, kun olen viimeksi itkenyt jonkun nähden. Enimmäkseen olen kulkenut läpi tylsien päivieni täysin turtana ja vailla kovin suuria tunteita. Elämä on ollut tasaisen ikävää, mitä sitä itkemään. Mutta nyt minä itken kaiken senkin edestä.
”Mikko”, Jere sanoo ja vetää minut syliinsä. ”Kaikki hyvin. Kaikki hyvin.”
”Mun elämä on ihan paskaa”, minä nyyhkytän. ”Ihan saatanan paskaa. Ja mä itsekin olen niin paska jätkä, että jos sä tietäisit… silloin sä et todellakaan olisi siinä.”
”Mä taas veikkaan, ettet sä voisi kertoa mulle mitään sellaista, mikä saisi mut ajattelemaan susta pahasti”, Jere sanoo ja silittää hiuksiani.
”Kokeillaanko?” kysyn. ”Jos mä kerron sulle muutamia juttuja elämästäni, niin katsotaan, tuletko sä toisiin ajatuksiin.”
”Sopii yrittää”, Jere sanoo. ”Mutta ehkä ei nyt. Nyt sun pitää päästä pian nukkumaan, sähän olet melkein unessa jo. Mitäs, jos kertoisit mulle niistä jutuista huomenna?”
”Huomenna?”
”Niin. Huomenna. Mikko, et sä lähtisi mun kanssa treffeille, kun olet nukkunut ensin pääsi selväksi? Vai onko sulla heti aamusta kiire kotiin?”
”Ei… ole kiire kotiin ”, mutisen täysin ällistyneenä.
Pyysikö Jere minua juuri treffeille? Eikö hän muka aio katua tätä huomenna ihan helvetisti, ja unohtaa sitten, että tätä koskaan tapahtuikaan?
”Mieti rauhassa”, Jere nauraa. ”Mä taidan saattaa sut nyt takaisin. Edvin on siellä varmaan jo ihan huolissaan, mihin sä oikein katosit.”
”Enpä usko, että se on edes huomannut mun katoamista.”
”Saa nähdä. Kuule, mä soitan sulle aamulla. Sopiiko? Katsotaan sitten, miltä maailma näyttää.”
”Okei, no… soita vaan.” En voi peittää pientä, tyytyväistä hymyäni. Jere huomaa sen ja antaa minulle suukon poskelle.
”Ja mä sitten tarkoitin ihan tosissani, että sä saat miettiä huomenna, miltä tuntuu. Sä voit vastata mulle myös ei. Enkä mä silti aio tappaa ja paloitella sua. Mä en ole se mies enää.”
Minua alkaa naurattaa, kun Jere katsoo minua muka hyvin vakavana. Hän nousee ylös kalliolta ja auttaa minutkin jaloilleni kädestä pitäen. Kun lähdemme kävelemään takaisin Joken ja Edvinin takapihaa kohti, hän ei irrota otettaan kädestäni. Ja minä tiedän jo, etten aio vastata huomenna ei.
*
Tuskin pääsemme edes takaisin Edvinin ja Joken talon pihaan, kun joku on jo kaulassani ja halaa tiukasti. Satojen paperilyhtyjen loistaessa yllämme minä vilkaisen Jereä, joka seisoo vierelläni vähän matkan päässä. Hän kohauttaa minulle olkapäitään hyväntuulisen näköisenä, ja oikeastaan haluaisin suudella häntä vielä kerran, mutta en voi. Sillä juuri nyt minusta pidetään kiinni niin tiukasti, etten pääsisi siitä irti vaikka yrittäisin.
Se joku, joka minua rutistaa, on Edvin. En edes muista, milloin viimeksi hän on halannut minua noin, mutta nyt hänen otteensa on niin tiukka, että kylkiluuni natisevat liitoksissaan.
”Mikko, mihin helvettiin sä oikein katosit?” hän kysyy. Äänestä päätellen hän on vähän itkuinen ja aika humalassa.
”Jaa, no mä vaan kävin vähän… jaloittelemassa tuolla metsässä”, sanon epämääräisesti. ”Mä taisin eksyä vähän. Mutta onneksi Jere sattui löytämään mut.”
”Siis… Jere?”
Edvin irrottautuu minusta ja tuntuu vasta nyt huomaavan, että Jerekin on paikalla. Jere väläyttää hänelle hurmaavan, viattoman hymyn, joka vie minulta melkein jalat alta, mutta Edviniin se ei tee kovin suurta vaikutusta. Hänen katseensa mittailee Jereä päästä varpaisiin, mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, Jokke ilmestyy jostain ja taputtaa olalle sekä minua että Jereä.
”No niin”, hän sanoo tuttuun, rentoon tapaansa. ”Mähän sanoin, että Mikko löytyy kyllä, ja ihan yhtenä kappaleena. Hyvä homma. No mutta eiköhän mennä sisälle tästä. Täällä alkaa tulla vähän kylmä, ja näitä hyttysiäkin on ihan helvetisti.”
Minä en ole huomannut kylmää sen paremmin kuin hyttysiäkään. Luon kysyvän katseen Jereen, joka on jäänyt hiukan jälkeen meistä muista.
”Mä taidan kyllä lähteä hotellille nukkumaan”, hän sanoo, ja hänen katseensa viipyilee minussa. Ihan kuin osa hänestä haluaisi kysyä minua mukaan, mutta hän ei kehtaisi muiden aikana.
”Harmi”, minä sanon viattomasti. ”Mun vieressäkin olis kyllä ollut tilaa.”
Varmaankin se on vain tämä sekavan onnellinen humalatila, joka minusta tekee niin rohkean. Selvin päin en ikinä kehtaisi sanoa mitään sellaista, en varsinkaan kenellekään Jeren näköiselle. Enkä ainakaan missään tapauksessa muiden kuullen.
Jere naurahtaa pehmeästi. Edvinin suu loksahtaa auki ja hän jää tuijottamaan minua. Hän vilkaisee Jereä, sitten uudelleen minua, ja lopulta Jokkea kuin pyytäen, että sano nyt sinä edes jotain järkevää. Mutta Jokke vain hymyilee ja antaa hänelle nopean suukon huulille.
”Houkutteleva tarjous”, Jere sanoo ääntään madaltaen ja astuu lähemmäs minua. ”Mutta mulla on hammasharja ja vaihtovaatteet hotellilla. Mä veikkaan, että kaipaan niitä viimeistään aamulla. Mutta huomiseen sitten. Mä soittelen sulle johonkin aikaan aamupäivästä.”
Jere vetää minut nopeaan halaukseen, painaa ohimolleni suukon, heilauttaa sitten muille kättään hyvästiksi ja kiittää illasta. Katselen hämmentyneenä, miten hän hyppää pihalle pysäköityyn autoonsa, käynnistää sen ja on hetken päästä poissa.
”Siis… lähtikö se tosiaan
autolla?” minä henkäisen.
Vilkaisen Jokkea. Ajattelen, että hänhän on sentään poliisi. Miten hän saattaa vain seistä tuossa ja antaa kaiken tapahtua?
”Ai, joo. Lähti kyllä.”
”Mutta… eihän se ole…”
”On se ajokunnossa”, Jokke sanoo huolettomasti. ”Jere ei juurikaan juo. Se kai lopetti kaiken sellaisen aika pian sen parvekevälikohtauksen jälkeen.”
En osaa muuta kuin nyökytellä. Oikeasti mieleni on kaaoksessa. Tekikö Jere kaiken tuon äskeisen selvin päin? Suuteliko hän minua tietäen täsmälleen, mitä teki? Monta kertaa? Ja sopi vielä treffitkin kanssani täydessä ymmärryksessä?
”
Huomiseen?” Edvin tokaisee, kuin ei olisi kuullutkaan minun ja Joken sananvaihtoa. ”Miksi vitussa Jere sanoi sulle, että huomiseen? Ja että se…
soittelee, tai jotain? Mikko, mikä homma tää oikein on?”
”No siis… me nyt vaan sovittiin, että nähdään huomenna. Ihan muuten vaan. Kavereina, tai… jotain.”
”
Tai jotain”, Jokke nauraa ja tönäisee minua leikkisästi.
”Ookkei…” Edvin sanoo hyvin hitaasti, kulmat kurtussa. ”Mutta jos se tekee sulle jotain kusipäistä… siis
yhtään mitään vähänkään epäilyttävää… silloin mä tapan sen. Ja pistän palasiksi. Ja hävitän palaset eri taloyhtiöiden roskiksiin –”
”Ei nyt vielä aleta paloitella ketään”, Jokke sanoo hänelle hellästi ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen. ”Jere on ihan fiksu mies nykyään, ja varmaan säkin tiedät sen. Eiköhän mennä nyt sisälle, keitetä teetä ja vedetä vähän henkeä? Kaikkihan on kuitenkin ihan hyvin.”
Edvin rauhoittuu selvästi Joken kosketuksesta ja nojautuu ihan lähelle häntä. Minunkin on jo pakko myöntää, että nuo kaksi ovat aika suloisia yhdessä. Ei siitä mihinkään pääse. Kai heidät on tarkoitettu toisilleen, ja niin on ollut alusta alkaen.
”Niin mutta mä halusin, että Mikko olis ollut huomenna meidän kanssa”, Edvin nurisee. ”Me ei olla nähty aikoihin, ja mulla on ollut ikävä sitä.” Edvinin suu menee mutruun täsmälleen samalla lailla kuin joskus pienenä, kun hän oli pahoilla mielin jostain.
”Kyllä mä ehdin olla teidänkin kanssa huomenna”, minä lupaan. ”Tilataan aamupäivällä vaikka pizzaa ja katsotaan paskoja toimintaleffoja niin kuin joskus aikanaan.”
”Mulla on huomenna kyllä maailmanlopun darra”, Edvin mutisee. ”Niin kuin taitaa olla sullakin.”
”Hauska huomata, että jotkut asiat ei koskaan muutu”, sanon virnistäen ja pörrötän Edvinin tukkaa hellästi.
Asetun Edvinin toiselle puolelle, koska Jokke on jo varannut toisen. Edvin laittaa kätensä olkapäälleni. Sormet puristavat puseroni kangasta pieneksi mytyksi. Tönäisen Edviniä hellästi kylkeen samalla tavalla, kuin minulla oli tapana tehdä joskus kauan sitten.
Silloin Edvin viimein nauraa, ja minäkin nauran.