Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Halloween-salaisuuksia
Kirjoittaja: Picca
Beta: -
Ikäraja: S
Hahmot: Harry, Ron ja Hermione
Genre: Draama
Summary Kosto on suloista... vai?
A/N Minun teki mieli kirjoittaa Halloween-tarina, mutta oli hankaluuksia päästä alkuun. Kiitoksia Chuukolle, Popkalle ja Kauhsalle, jotka viskoivat pakollisia (jotka on boldattu) sekä idean, jota en paljasta ennen kuin lopussa.
FF100-haasteessa sana 012. Oranssi. (Aihe: Harry, Ron ja Hermione)
Halloween-salaisuuksia
Suuressa salissa oli hämärää, kun ilmassa riippuvien kurpitsalyhtyjen vääntyneet irveet päästivät vain osan kynttilöiden valosta pakoon. Kurpitsoiden oranssi väri korostui katon syvää mustuutta vasten, sinne tänne lipuvat aaveet kimaltelivat huomiota herättävästi ja jostakin kuului ujeltavaa musiikkia, joka nosti niskan kananlihalle.
Harry tarkasteli juhlaan sopivasti pukeutuneita oppilastovereitaan ja imi itseensä ihastuttavan kauhistuttavaa ilmapiiriä. Monet olivat maalanneet kasvonsa valkeiksi, taikoneet itselleen sarvia tai kiinnittäneet suuria lepakonsiipiä selkäänsä. Hermione oli onnistunut saamaan hiuksistaan suorat ja mustat esittääkseen ulvojaa, kun taas valkoiseen lakanaan kietoutunut Ron kalisutteli kahleitaan jopa pöydässä istuessaan.
”Lopettaisit jo tuon”, Hermione sihahti. ”Käy hermoille.”
”Se on vähän niin kuin tarkoituskin”, Ron sanoi kieputellen ketjua ranteensa ympärille niin, että metallisilmukat kilisivät ja hankasivat toisiaan vasten inhottavasti.
Ääni olisi saanut Harryn puremaan hampaansa yhteen, elleivät hänen pitkiksi ja teräviksi torahampaiksi venyneet kulmahampaansa olisi olleet ikävästi tiellä. Hän oli jo pari kertaa puraissut vahingossa huuleensa niin pahasti, ettei tarvinnut tomaattisosetta lavasteeksi. Syöminenkin oli vaatinut keskittymistä, mutta nyt kaikki nojautuivat tyytyväisinä taaksepäin tuoleissaan ja vaikka ruokaa oli ollut runsaasti, siitä oli kadonnut kiitettävä osa. Pöydät olivat melkein yhtä puhtaaksi kaluttuja kuin ajan valkaisemat luut.
Dumbledore nousi seisomaan ja sai silmänräpäyksessä koko salin huomion itselleen. ”Nyt, kun olemme saaneet nauttia huvituksesta ja ruoasta, on aika palata takaisin tupiinne. Ehdottaisin, että nukkuisitte kunnolliset yöunet, mutta eihän kukaan sitä tottelisi.” Muutamat oppilaat naurahtivat. ”Pysykää nyt kumminkin poissa vaikeuksista.”
Likaiset astiat ja vähäiset ruoantähteet katosivat pöydiltä ja oppilaat alkoivat hiljalleen valua ulos salista. Harryn katse osui kolmeen luihuisten pöydässä viivyttelevään hahmoon, jotka olivat pukeutuneet ankeuttajiksi. Vaikka huput olivatkin syvällä päässä, ei ollut vaikea arvata, ketkä niiden alle kätkeytyivät – Malfoyn mielestä Harryn pyörtyminen ankeuttajien lähellä oli yhä edelleen yksi maailman hauskimmista asioista.
Hermione tarttui hänen hihaansa ja yritti kiskoa häntä mukanaan eteishalliin. Harry kuitenkin riuhtaisi itsensä irti otteesta ja teeskenteli sitovansa kenkiensä nauhoja. Tungoksessa kukaan ei ennättänyt ihmetellä, minkä vuoksi toimitus kesti niin kauan, varsinkin kun hänen kengissään ei ollut nauhoja lainkaan.
Ankeuttajakolmikko vitkasteli luihuisten joukon viimeisinä, mutta lopulta hekin astuivat ulos salista ja Harryn ohi. Toinen isoista hahmoista tyrkkäsi ohimennen Harrya niin, että hän joutui ottamaan kädellään tukea lattiasta ja puraisi jälleen alahuultaan. Tuoreen veren haju kohosi hänen nenäänsä.
”Tule jo!” Hermione sähisi vähän matkan päästä, mihin oli Ronin kanssa pysähtynyt odottamaan.
”Noilla on jotain mielessä”, Harry sanoi ja pyyhki verta leualtaan.
”Mitä sitten? Antaa heidän hankkiutua ongelmiin ihan itse.”
”Etkö sinä halua tietää? He saattavat yrittää kieroilla meille vaikeuksia. Taas.” Harry ei vielä ollut unohtanut edellistä liemien tuntia, jolla Malfoy oli onnistunut muuttamaan Deanin korvat vihreiksi ja karvaisiksi niin, että syy näytti olevan Harryn. Siitä hyvästä hän oli joutunut kuuraamaan sairaalasiiven lattiasta kattoon.
”Ja vaikeuksia tulee varmasti, jos jäämme käytävään vetelehtimään”, Hermione totesi. ”Voro on varmasti valppaana... voisimme menettää pisteitä tai saada jälki-istuntoa...”
”Hyvä! Ole sitten tylsä hikipinko jos haluat, mutta älä estä minua!” Harry tiuskaisi. Huppupäinen kolmikko oli jo katoamassa kulman taakse eikä hänellä ollut aikaa väitellä.
Hermionen kalpeneminen näkyi jopa hänen valkean meikkinsä läpi. Hänen ryhtinsä oikeni suorastaan luonnottomaksi, kun hän kokosi itsensä. ”En olisi uskonut sinusta, Harry”, hän sanoi pakotetun rauhallisella äänellä, joka tärisi vain vähän. ”Että juuri sinä laittaisit typerän koston ystävien edelle... sinä olet ihan hirveä!”
”Mitäh?!” Harry ja Ron ulvahtivat yhtä aikaa.
”Ja sinä myös, Ron, ihan vain siksi ettet puolustanut minua!” Hermione käänsi selkänsä ja juoksi portaille, joita alkoi kiivetä kaksi askelmaa kerrallaan.
Harry ja Ron tuijottivat hetken portaita juoksevan tytön perään, kunnes samalla silmänräpäyksellä käänsivät katseensa toisiinsa. Harry näki oman tyrmistyksensä Ronin kasvoilla.
”Mitä se oli?” hän kysyi.
Ron kohautti harteitaan, jolloin hänen kahleensa helisivät hivenen.
”No, minä ainakin menen.” Harry nyökäytti päätään kohti käytävää, johon Malfoy gorilloineen oli kadonnut. ”Tuletko?”
”Joo... hankitaan nuo vaikeuksiin, niin aamulla häntä harmittaa, ettei hän ollut mukana.”
”Hän leppyy varmasti sitten... eikö niin?”
”Ihan varmasti.”
He vilkaisivat epävarmoina toisiinsa. Harry peitti heidät näkymättömyysviitallaan, minkä jälkeen he lähtivät varjostamaan pahaa aavistamatonta kolmikkoa.
Käytävät olivat tyhjentyneet ja hiljentyneet melkein aavemaisen nopeasti. Juhla oli venynyt pitkäksi ja raskas ateria sai kaikki uneliaiksi, halukkaiksi vain painumaan mahdollisimman nopeasti pehkuihin. Vain aaveita näkyi siellä täällä, he lipuivat ympäriinsä tavallista isommissa ryhmissä ja riehakkaampina. Kurpitsajuhla oli niille mieleen. Harry hätkähti, kun puuskupuhien tupakummitus liukui hänen lävitseen lainkaan huomaamatta häntä. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä niskaan.
He kävelivät mahdollisimman hiljaa pitkin syrjäistä ja hämärää käytävää, kääntyivät oikealle vielä syrjempään, paikkaan, jonka miltei kaikki olisivat tahtoneet unohtaa. Mustakaapuiset varjostettavat pysähtyivät ja alkoivat puhua keskenään hyvin hiljaa.
”Ovatko he hulluja?” Ron kuiskasi. ”Kuka tulisi tänne vapaaehtoisesti...”
Harry kohautti harteitaan. Kukaan oppilas ei maleksinut Voron työhuoneen lähellä, ellei hänellä ollut sinne vakavaa asiaa. ”Mennään lähemmäs, kuuntelemaan.”
He hiipivät varpaisillaan, kengät täysin äänettöminä. Siitä huolimatta hahmoista lyhimmän pää kääntyi valppaasti. Hämärässä Malfoyn kasvot olivat pelkkä vaalea läiskä hupun kätköissä.
”Älä kalise!” Harry ärähti mahdollisimman hiljaa.
”Minä yritän!” Ron murisi. ”Ei tämän kahleen kanssa voi!”
”Hiljennä se loitsulla.”
”Hiljennä itse!”
Harry hapuili taikasauvaa taskustaan, mutta ei lausunut loitsua, sillä he olivat päässeet sen verran lähelle kolmikkoa, että pystyivät seuraamaan matalalla äänellä käytyä keskustelua.
”Te häiriköitte”, Malfoy sanoi gorilloilleen. ”Ja kun Voro tulee huoneestaan sättimään teitä, minä livahdan sisään.”
Crabbe ja Goyle nyökyttelivät päätään, kunnes äkkiä käsittivät jotakin. ”Mutta... emmekö me saa vaikeuksia?”
”Ehkä.” Malfoy kohautti harteitaan välinpitämättömästi. ”Toimikaa!”
Yllättäen Harry kuuli jalkojensa juuresta hiljaisen naukaisun. Hän ja Ron jähmettyivät niin äkisti, että lakkasivat hengittämästä.
”Norriska!” Malfoy sihahti. ”Se on löytänyt jotain. Tulkaa...” Hän veti Crabben ja Goylen mukanaan pitemmälle käytävään, missä he painautuivat vasten seinää. Mikäli ei katsonut tarkasti, he näyttivät pelkiltä mustilta varjoilta, jotka lankesivat tummalle kiviseinälle.
Harry ja Ron perääntyivät hyvin hitaasti, kunnes tunsivat selkänsä tömähtävän seinää vasten. Norriskan viiksikarvat värähtelivät, se haistoi heidät, vaikka ei nähnytkään viitan alle.
Voron työhuoneen ovi avautui ja vahtimestari astui ulos. Hän näytti tavallistakin nuhruisemmalta, vetistävät silmät punoittivat ja hän piteli toisessa kädessään lasia, jossa oli jotakin oranssia. Väristä huolimatta neste haisi vahvasti viskiltä, kenties sitä oli laimennettu kurpitsamehulla.
”Löyssitkö jotakin, kaunoisheni?” hän sammalsi kissalle, jonka silmät hohtivat kuin kelmeät lamput savuttavan soihdun valossa. Norriska naukui vastaukseksi.
Juopuneisuudestaan huolimatta Voro oli kyllin terävä vetääkseen tilanteesta johtopäätöksiä. Hän alkoi hapuilla käsillään tyhjyyttä ja selvästi odotti löytävänsä jotakin. Harry yritti kiskoa Ronia mukanaan pois tieltä, mutta Ronin jalka takertui kahleeseen korvia riipivän räminän säestyksellä.
Harry päästi nopeasti irti Ronista, jolloin tämä kompastui ja kaatui parahtaen viitan helman alta tyrmistyneen Voron eteen. Saatuaan viitan kokonaan itselleen Harry hiipi nopeasti parin metrin päähän ja yritti tasoittaa hengityksensä.
”Mitäsh... mitäs sinä kuvittelet tekeväsi?” Voro tivasi Ronilta, joka mulkoili raivoissaan kohtaa, jossa kuvitteli Harryn olevan.
”Minä seurasin noita!” Ron kivahti ja osoitti käytävän perukoille, mihin luihuiskolmikko oli kätkeytynyt.
Paitsi että he eivät olleet siellä enää. Käytävä oli tyhjä, kun taas Voron työhuoneen ovi oli salaperäisesti sulkeutunut. Hän juoksi kokeilemaan lukkoa, mutta ovi oli tiukasti kiinni, vaikka hän kiskoi sitä voimiensa takaa.
”Sinun vikasi!” Voro ärisi Ronille, joka oli onnistunut kömpimään pystyyn kahleineen ja lakanoineen. Raivostunut vahtimestari määräsi Ronille jälki-istuntoa ja passitti tämän suoraa päätä tupaansa.
Harry katseli onnettomana Ronin marssia, kunnes tämä katosi kulman taakse. Hän epäili, että Ron ei leppyisi kovin nopeasti, vaan olisi sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt kummankin jäädä kiinni. Ehkä asia olikin niin, mutta tilanne oli tullut niin nopeasti, ettei Harry ollut ennättänyt ajatella, vaan vain toimia vaistonvaraisesti. Ja vaisto käski pelastaa oman nahkansa.
Hän tiesi, että hänen kannattaisi jättää asia sikseen ja hiipiä itsekin Rohkelikkotorniin. Mutta Malfoy kavereineen oli jumissa Voron työhuoneessa, ja Voro varmasti raivostuisi heidät löytäessään – jos hän saisi nähdä sen, tempaus ei olisi mennyt aivan hukkaan. Niinpä hän litisti itsensä seinää vasten ja vain odotti.
Hetken verran näytelmä oli hyvin viihdyttävä. Voro väänteli ja käänteli ovenkahvaa, sovitti avaimia lukkoon ja yritti kiertää niitä, mutta ovea piti selvästi kiinni lukkoloitsu, jolle hän ei voinut yhtään mitään. Hän kiroili värikkäästi ja syytti tilanteesta kaikkia, jotka sai mieleensä, alkaen Ronista ja päättyen Riesuun. Lopulta hän nojasi selkänsä ovea vasten ja kulautti lasin sisällön kurkkuunsa.
Käytävästä alkoi kuulua pehmeitä, kuiskivia askelia, ja kun Harry kääntyi katsomaan, hän näki kenties ainoan ihmisen, joka pystyisi tekemään hänen tilanteestaan vieläkin tukalamman. Kalkaros lepatti paikalle jättiläislepakon lailla ja pysähtyi Voron eteen. ”Mitä nyt?” hän kysyi äksysti. ”Kuulin hirveätä mesomista. Riesuko taas?”
Voro hikkasi surkeasti. ”Ovi pentele – taisi mennä takalukkoon... en pääshe takaisin sisään.”
”Sinunhan piti olla selvin päin”, Kalkaros sanoi ja nyrpisti nenäänsä halveksuvasti. Hän osoitti lukkoa taikasauvallaan ja se kilahti auki. ”Ei ihme jos onnistut lukitsemaan itsesi vielä ulos.”
”Mutta... se oli Weasley, tässä käytävässä. Norriska löysi...” Voro rapsutti ruipeloa kissaansa, joka alkoi kehrätä äänekkäästi.
”Weasley...” Kalkaros hieroi leukaansa. ”Ronaldko? Vai ne kaksi pirua?”
”Niin, Ronald juuri! Ilmes-ilmestyi ihan tyhjästä...”
Kalkaros katseli epäluuloisena ympärilleen ja Harry alkoi hivuttautua poispäin niin nopeasti kuin pystyi pysytellen samalla seinänvierellä.
”Potter!” Kalkaroksen ääni sivalsi ilmaa. ”Minä tiedän, että olet täällä jossakin! En tiedä, mitä olet tehnyt, mutta se on taatusti luvatonta!”
Pöllähtäneeltä näyttävältä Vorolta ja kiukkuiselta Kalkarokselta jäi huomaamatta, kuinka Voron työhuoneen ovi raottui ja kolme huppupäistä hahmoa livahti taas käytävänpäädyn varjoihin odottamaan oikeaa hetkeä hiipiä tiehensä. Harry puri raivoissaan hampaitaan yhteen, mutta ei voinut tehdä yhtään mitään paljastaakseen kolmikon. Mitä he sitten olivatkin olleet tekemässä, he olivat luultavasti onnistuneet.
”Kaksikymmentä pistettä pois Rohkelikolta!” Kalkaros karjui edelleen. ”Ja sinulle kolme iltaa jälki-istuntoa!”
Harry kääntyi kulman ympäri ja säntäsi juoksuun. Kaikkein surkeinta oli se, että tornissa häntä odottaisi Hermionen vihainen saarna sekä Ronin kitkerä kiukku. Ja sen lisäksi hän joutuisi teeskentelemään, että hänellä oli ollut elämänsä paras ilta. Asioiden todellinen laita saisi jäädä hänen salaisuudekseen.
*
A/N Kolmikon piti ficissä riitaantua keskenään.
