Kirjoittaja Aihe: Hetalia, Viimeinen hengenvetosi, K-11, Suomi ja Ruotsi, Oneshot  (Luettu 1039 kertaa)

Joulutonttu

  • ***
  • Viestejä: 60
  • Kaksi niin erilaista
Nimi: Viimeinen hengenvetosi
Kirjoittaja: Joulutonttu
Fandom: [APH] Axis power Hetalia
Tyyli: Angst, Fluffy, laama (>: D)
Ikäraja: K-11 ? Koska alstomuutta hiukan sekä kuolema nurkan takana
Paritus: SuFin, mikäpä muukaan? : D Lisäksi eräs maa esiintyy lopussa, arvatkaapa kuka !
Disclaimer: En omista hetaliaa, sen hahmoja, enkä mitään, valitettavasti~



Tino nopeutti askeliaan, ja lopulta hän huomaamattaan juoksi sairaalan käytäviä pitkin kielloista ja ihmisistä välittämättä. Hänen päätään painoi huoli toisesen kunnosta. Tino ei ollut saannut soiton jälkeen nukuttua silmäystäkään. Vihdoin hän pääsi sairaalaan tapaaman pidemmän valtion. Muiden kiellot ja vihaiset huudot kuuluivat jostain kaukaa, ja jalat tuntuivat joka askeleelta raskaammilta. Kyyneleet sumensivat näkökentän, ja eteenpäin kumarassa haparoivan Tinon joutui ottaa tukea seinästä juostessaan. Hänen päämäränsä näkyi vihdoin, ja hän kurotti kättänsä tietäen, että ovenkahva olisi lähellä.. mutta silti liian kaukana. Viimein metallin kylmä kosketus havahdutti Tinon. Hän oli onnistunut pääsemään ovelle asti. Hän pyyhki kyyneleet hihaansa ja avasi varovaisesti oven.

Vanhemman valtion huomio kiinnittyi heti ovelle. Vaikka tämän päässä jyskytti, hän tiesi tulijan. Hän tunnisti hänet jokaisesta askeleesta, jokaisesta hengenvedosta. Hän tunsi hänet satojen muiden joukosta nopeasti pinenen liikkeenkin tai huokauksen avulla. Ruotsalainen yritti hymyillä pienemmälle, mutta kipu ei antanut siihen tilaa. Kipu täytti Ruotsalaisen kokonaan. Pieni Suomalaismies käveli pelokkaasti sängyn vierellä kököttävään tuoliin. Hän tarttui toisen käteen ja hymyili rohkaisevasti. Tämä sai Berwaldin sydämmen tykyttämään kiivaammin. Berwald vetäisi kätensä pois toisen kädestä, ja suomalaismiehen kasvoille nousi hämmennys. Eivätkö he olisi enään ystäviä? Ruotsalainen olisi halunut sanoa, että suomalaismies oli ymmärtänyt väärin, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet, eikä ääntäkään kuulunut. Hän vain tuijotti suomalaismiestä jäänsinisillä silmillään. Berwald huomasi pian Tinon tärisevän, muttei pystynyt liikahtamaankaan. Suomalainen huomasi Ruotsalaisen väsyneisyydenja kuuli pienen haukotuksen toisen huulilta sekä nyökkäsi kevyesti.
”Nuku vain.. Minä pysyn vierelläsi koko päivän”, Tino sanoi sanat lähes kuiskaten. Ruotsalainen vain tuijotti hetken tyhjyyteen ilmeettömästi. Näkökenttä sumeni, ja lopulta oli aivan pimeää.

Suomalainen odottikin pidemmän valtion heräämistä hiljaisuuden vallitessa. Hän tarkkaili Ruotsalaisen kalpeita kasvoja sekä välillä hänessä kiinni olevia letkuja sekä konetta, joka kertoi hänen elävän. Häntä ahdisti. Miksi toinen ei sietänyt hänen kosketustaan? Hän luuli, että Ruotsalainen rakasti häntä.. edes ystävänä. Monet olivat vihjailleet hiljaisen valtion tykkäävän pirteämmästä valtiosta, mutta Tino oli ottanut ne lähinnä vitsinä ja naurahtanut niille. Jos toinen valtio.. kuolisi nyt, hän en voisi koskaan antaa itsellensä anteeksi. Totuus oli, että hänkin piti Ruotsalaisesta kovasti. Hän rakasti hänessä kaikkea. Vaaleita hiuksia, joita hän oli joskus saannut koskettaa.. Vahvoja käsivarsia, jolle hän oli saannut kellahtaa surun ottaessa vallan, jäänsinisiä silmiä, joita hän oli vuosien kuluessa saannut katsella usein. Lihaksikasta vartaloa, jonka näkeminen harvoin sai hänet aina punastumaan. Jalkoja, jotka olivaat kulkeneet hänen omien jalkojen vierellä oli tilanne mikä hyvänsä. Ennen kaikkea hän rakasti ruotsalaisen luonnetta. Vaikka he olivat toistensa vastakohtia, heillä oli erityinen side. Hän ymmärsi pienenkin huokauksen jonka ruotsalainen päästi täyteläisiltä huuliltaan. Hän aisti toisen tuskan itsessään aina kaksinkertaisena, hän aisti, milloin hän oli surullinen ja oli aika lohduttaa toista. Hän tiesi, millä toisen sai hymyilemäänkin. Hymy oli harvinaista herkkua Ruotsalaiselta, mutta Tino oli aina sulaa vahaa nähdessään pienenkin hymyntapaisen Berwaldin huulilla. Kaikkea tätä miettiessään Suomalaisen silmiin kihosi jälleen kyyneleitä. Hän ei huomannut, kuinka vähiten toinen heräsi. 

Berwald vain katseli surullista suomalaista yrittäen ymmärtää, miksi tämä itki. Hän olisi halunnut kertoa tälle, että hän rakasti häntä. Jokaista asiaa hänessä. Hentoa kosketusta, joka sai Ruotsalaisen sydämen tykyttämään kiivaasti, lähes aina aurinkoista hymyä, jonka varjoon jäi kaikki muu. Hänen mustikansinisiä silmiään, jotka tukkivat kilpaa yönsinisten taivaan tähtien kanssa. Hän rakasti jopa pienen Suomalaismiehen kyyneleitä. Ne olivat hänelle kuin kallisarvoisia timantteja, jokainen. Mutta timanttien terävät kulmat voisivat satuttaa Suomalaisen jumalaisen pehmeää ihoa, ja saada posket verille. Nytkin hän halusi pyyhkäistä kiiltelevät kyyneleet pois suomalaisen tyhjään katsovista silmistä, mutta Berwald ei kyennyt kuin katselemaan lumoutuneena. Milloin suomalainen huomaisi hänen katseen? Lehahtaisiko sisukkaan miehen kasvoille punastus, jonka näkemistä Berwald odotti ja palvoi. Tino oli niin kaunis punastuessaan. Mutta luonne oli parasta kauniissa suomalaisessa. Suomalaisella oli sisua, jota harvoin muissa näki. Vaikka hän näyttää hennolta posliininukelta, hän on oikeasti sisimissään vahva taistelija. Suomalainen oli rehellinen ja luotettava, jota moni ihminen toisessa arvosti, kuten Berwaldkin Tinossa.

Vihdoin toinen vaaleaverikkö huomasi katseen ihossaan, ja käännähti toiseen. Hän pyyhki automaattisesti kyyneleet poskiltaan ja alkoi tunnustelemaan hiljaisemman valtion otsaa kämmenellään. Berwald naurahti mielessään – Tino oli aina niin huolehtivainen. Hän tiesi ettei Tino antaisi hänen kuolla noin vain, eikä hänkään missään nimessä päästäisi irti kauniista suomalaismiehestä koskaan. Ei, vaikka tämä käskisi. Hän antaisi henkensä toisen puolesta. Tino hymyili toiselle siirtyen kauemmas katsomaan hänsä. Hän halusi painaa joka hetken mieleensä, joka muodon Ruotsalaisen kehossa, jokainen hermonpään. Hän halusi tuntea Ruotsalaisen elävän. Hänen pulssinsa ja sydämen sykkeensä. Jokaisen ihohuokosen ja jokaisen hiuksen erikseen.
”Su-san..” Tino aloitti ja katsahti Ruotsalaiseen. Hän tieisi, että se oli sanottava nyt. ”Minä ra-”

Samassa sairaanhoitaja asteli huoneeseen ja toi Berwaldille tämän ruoka-annoksen. Berwald mietti kuumeisesti, mitä Tino oli yrittänyt sanoa. Kuinka monta Ra -tavulla alkavaa sanaa hän tunsi? Berwaldin mieleen syöksähti heti ajatus ”Rakastan”, mutta hän pyyhki sen pian pois mielestään. Suomalainen oli liian kaunis tälle, liian jumalainen. Hän oli kuin kauneuden jumalatar Afrodite vaaleine hiuksineen ja täydellisen ihoineen, ja hän oli vain rahvas, köyhä ihminen. Ja eihän Jumalattaren ja tavallisen kaduntallaajan ollut lupa rakastua. Tino olisi jotain, mitä Berwald ei koskaan saisi. Tino olisi ainoa, mitä hän palavasti halusi, mutta myös saavuttamaton.

Tinoa harmitti. Miksi kauniin bruneten oli tultava häiritsemään juuri, kun Tino oli kerännyt kaiken rohkeutensa. Tino puri huulensa lähes verille, kunnes tajusi painavansa huuliansa hampaillaan yhä kovempaa. Miten Berwald olis reagoinnut, ellei heitä oltaisi tultu häiritsemään. Olisiko hän vain kääntänyt kylkeä? Olisiko hän mulkaisut Tinoa vain kylmästi? Kaikenlaiset ihanat ajatuksen hiipivät Tinon mieleen luoden Tinon huulille erikoisen, rakastuneen ilmeen, jonka Tino kuitenkin pyyhki pois. Hän ei haluaisi hukata hetkeäkään. Hän halusi tallentaa joka ikisen sekunin mieleensä. Tino ei kyennyt katsomaan Ruotsalaista silmiin, mutta tunsi poskiensa kuumottavan. Hän arvasi niiden helottavan kirkkaanpunaisina riitelevänä hänen hyvin vaalean ihonsa ja hiuksiensa kanssa.

Berwald tunsi yht'äkkiä hapen poistuvan keuhkoistaan. Hän yritti hätäisesti hengittää uutta happea sisällensä päästäen vain oudon pihinän. Viimesillä voimillaan hän kuiskasi Tinolle avunpyynnön. Tino katsoi häntä hätääntyneenä ennen kuin painoi punaista nappia, joka viestittäisi hoitajille, että potilas voi olla hengenvaarassa. Hän kuulikin nopeiden askelten lähestyvän, mutta pelkäsi niiden olevan myöhässä. Hän kuuli nopeaa puhensorinaa käytävältä, taustalla soiden piippaava ääni. Hän katsoi pidempää valtiota pelokkaana ja hänen kasvonsa täyttyivät jälleen kyynelistä. Silloin hän tunsi vahvan käden paiskaavan hänet seinää päin, johon Tino tömähti yllättyneenä menettäen tasapainonsa. Hän nousi kivusta huolimatta heti pystyyn irvistäen. Hän katsoi, kuinka Berwaldia elvytettiin.. Kuinka koneen piipityis muuttui katkonaisesta yhdeksi, pitkäksi piippaukseksi. Kaikki oli ohi.

Berwald kellui jossain kaukana, mustassa. Hätääntyneenä hän yritti tavoittaa katseellaan suomalaismiestä. Ei mitään. Kaikkialla oli pimeää. Lisäksi hän pystyi liikkumaan. Hän huudahti pimeyteen toisen nimeä ja lähti juoksemaan tyhjyydessä. Tältäkö kuolema tuntui? Oliko hän päässyt taivaaseen? Ei, ilman Suomalaismiestä taivaskaan ei tuntuisi taivaalta. Vain kylmältä, tunteettomalta paikalta ilman valoa tai iloa. Mikään ei olisi mitään ilman Tinoa. Miestä, jota Berwald rakasti. Hän oli viimeiseksi nähnyt Tinoa paljon pidemmän ja raskastekoisemman miehen sysäisevään hennon Suomalaisen seinään. Kuului ilkeä räsähdys, kun Tino jo nousi irvistäen pystyyn taivoittaen Ruotsalaisen katseen. Sitten kaikki oli pimentynyt. Hän kuuli kaukaa itkua, ja hän käännähti salamannopeasti. Toisessa suunnassa hän näki suuren valopallon, jonka sisällä makasi tutunnäköinen mies. Berwald lähti vaivalloisesti juoksemaan kohti miestä. Jokainen otettu askel oli raskaampi, ja aina valopallo tuntui vain olevan kauempana. Berwald kirosi mielessään. Hänen täytyi pelastaa Tino, hänen täytyi suojella tätä. Hän tiesi, ettei välttämättä jaksaisi Tinolle asti. Hän pyyhki hikeä otsaltaan purren huultaan. Hän tunsi, kuinka jokainen lihas huusi armoa, mutta pian tunsi jokaisen hermonpäänsäkin olevan turta. Hän ei tuntenut jalkojaan, mutta kurotteli yhtä kohti valopalloa. Sitten työ tuotti tulosta. Valopallo, jonka sisässä Tino oli, lähestyikin. Hän huomasi Tinon olevan siellä niin viattomana sikiöasennossa, alastomana ja hän näki tyynen hymyn tämän kasvoillaan. Puna nousi Ruotsalaisen kasvoille, vaikkei hän ollut varma, elikö tämä. Olihan hän nähnyt Tinon ennenkin alasti, mutta tämä tilanne oli hyvin hämmentävä. Berwald ei tiennyt mitä tehdä. Hän kuitenkin kosketti valopalloa, mutta se oli ilmeisesti virhe, sillä pallo hajosi hidasetusti, kuin saippuakupla. Suomalaismies putosi tyhjeyteen, mustaan sumuun. Berwald päätti sukeltaa perään heti, hetkeäkään empimättä. Hän putosi läpi ilmavirtojen kohti valoa. Mutta Tinoa hän ei nähnyt missään.. Sitten hän huomasi suomalaismiehen vasemmalla puolellaan. Tino nyökkäsi, mutta kun Berwald yritti ojentaa kätensä kohti toista, tämä katosi. Lopulta Berwald iskeytyi yksin kohti kirkasta valoa.

Tino itki. Vaikka kipu hänen häntäluussaan kertoi sen murtuneen, ei hän tuntenut siitä kuin murto-osan toisen tuskan edessä. Berwald oli poissa. Hän näki, kuinka kalmankalpean miehen rinta ei kohoillut, ja kuinka hoitajat antoivat vielä hätäisi elvytyksiä. Silloin Tino tiesi, mitä teki. Hän sysäisi vihaisena toistaidottomat hoitajat tieltään ja ryhtyi itse elvyttämään rakastaan. Hoitajat yrittivät vetää häntä pois, mutta hän oli kuin tarrautunut vasten toisen miehen kehoa. Kylmät huulet tuntuivat hyviltä Tinon omia vasten, ne olivat kuin luodut toisilleen. Jokainen muoto täydensi toistaan. Tino paineli turhankin voimakkaasti mihen rintakehää, kohtaa, jossa normaalisti sykki vahva sydän. Hän tiesi, ettei Berwald jättäisi häntä noin vain. Kyyneleet valuivat pitkin suomalaisen poskia, mutta tällä kertää hän ei yrittänytkään pyyhkiä niitä pois. Lopulta hän painautui väsyneenä Ruotsalaisen kehon päälle liimautuneena tähän. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

Silloin Ruotsalainen havahtui. Tino makasi hänen rintakehänsä päällä sama tyyni ilme kasvoillaan, tosin vaatteet päällä. Hän ei tiennyt, kauanko oli kulunut. Muutama minuutti vai kokonainen päivä? Hänen sydämensä loi hurjasti, ja hän tunsi huulillaan edelleen jotain polttelevaa. Tino oli siis päässyt jatkamaan, vaikka hän olikin kadonnut? Hoitajat yrittivät vetää Tinoa pois Ruotsalaisen päältä, tuloksetta. Ruotsalainen tunsi voiman palavan kehoonsa ja pudisti päätään.
”Nej..” tämä kuiskasi. Hän asetti kätensä suojelevasti Suomen ympärille ja odotti, että hoitajat lähtivät, vastahakoisesti tosin. Ruotsalainen silitti vaaleita hiuksia ja painoi suudelman lyhyemmän otsalle.

Tinon mustikkasilmät raottuivat. Tino säpsähti asentoaan, mutta samalla hän muisti, mitä oli tapahtunut. Miten Berwald oli siinä, elossa? Oliko hänkin kuollut? Parempi sekin olisi, kuin yksin kylmässä, julmassa maailmassa ilman Berwaldia. Tino tunsi ihmeekseen pystyvänsä liikkumaan. Hän irrottautui hitaasti, epävarmasti Ruotsalaisen otteesta. Hän istahtui vieressään olevalle tuolille työntäen sen mahdollisimman lähelle toisen sänkyä. Hetken oli aivan hiirenhiljaista.
”Ollaanko me.. Ollaanko me.. elossa?” Tino kysyi epävarmasti. Berwald nyökkäsi.
”Mitä tapahui?" He kysyivät yht'aikaa. Tino lehahti punaiseksi ja alkoi kertomaan tarinaansa.
”Ensiksikin.. Kuiskasit nimeni sekä pyynnön hälyttää hoitajat. Sitten hoitajat tulivat, ja minut sysättiin nopeasti pois edestä. Sitten.. kuolit. Hoitajat elvyttivät sinua. Sitten minä ryntäsin luoksesi hoitajat sysäten.. ja.. eh.. Elvytin sinua”, Tino muuttui punaisemmaksi, mikäli se oli mahdollista. ”Sitten minä pitkän yrityksen jälkeen kai pyörryin tai nukahdin päällesi. Tai ainakin kaikki sammui heti sen jälkeen..”

Berwald kertoi vuorostaan oman tarinansa. Tino naurahti hermostuneena, kun hän kertoi Tinon olevan alasti valokuplassa. Hän piti sen jälkeen tauon tavoittaakseen taas mustikkasilmien tukkivan katseen. Kun lopulta Tino taas käänsi katseensa mieheen. Berwald jatkoi kertomistaan.
”Sitten sinä katosit.. Ja minä heräsin sairaalasängyltä, ja huomasin sinun lysähtäneen päälleni.” silmälasipäinen mies lopetti. Tino alkoi latelemaan anteeksipyyntöjä, joille Ruotsalainen vain hyssytteli. Ei ollut mitään aihetta anteeksipyntöihin. Hän oli enimmänkin mielissään tilanteesta. Hän oli saannut tuntea Suomalaisen kehon vasten kehoaan, ja viimeinkin tämän huulet omillaan.. Harmi vain, että hän oli silloin kuoleman ja elämän rajamailla. Pitkästä aikaa Ruotsalainen hymyili pienesti, mikä sai suloisen Suomemme värähtämään. Tino hymyili valloittavalla hymyllään takaisin, huulet hieman avoinna, kuin sanoakseen jotain.

”Tino..” Ruotsalainen aloitti. Tino hätkähti ja palasi maan pinnalle unelmien ja haaveiden maasta.
”Niin?” mustikkasilmäinen mies kysyi hymyillen. Jäänsiniset silmät omaava maa mietti hetken oikeita sanoja sulkien silmänä. Tino luuli toisen nukahtaneen, kunnes tämä puhtteli häntä jälleen.
”Mitä olit sanomassa.. Silloin?” Tino lehahti jälleen punaiseksi, eikä hänellä ollut aikomustakaan vastata siihen. Miksi puhua, kun sen voi näyttääkkin? Tino painoi huulensa toisen huulille. Huulet sulautuivat jälleen yhdeksi, muodot hyväilivät toisiaan. Alkuhämmästyksen jälkeen vanhempi valtio vastasi suudemaan hellästi. Hän kaappasi Tinon varovaisesti syliin päästämättä irti hänestä. Nyt hän tiesi, mitä Tino oli aikeissa sanoa. Hän ei olisi koskaan voinnut ajatellakkaan näin käyvän. Tino Väinämöinen rakasti häntä. Ja hän, Berwald Oxenstierna rakasti Tino Väinämöistä. Tähän hetkeen ei tarvittu sanoja. He olisivat, kuin ketään muita ei olisi koskaan ollutkaan. Ruotsi ei enään koskaan luovuttaisi, koska hänellä oli määränpää mistä taistella kuolemaansa asti.

~ Puolen vuoden päästä ~

Mies katsoi postiansa.. Laskuja, laskuja, hääkutsu, laskuja.. Hetkinen.. Hääkutsu? Hän käänteli vaaleanpunaista kirjekuorta käsissään hetken verran, mutta näki vain nimensä ja osoitteensa sen yläreunassa. Hän avasi sinetin kiinnostuneeta ja vetäisi kirjeen ulos.

"Tervetuloa Berwald Oxenstiernan ja Tino Väinämöisen häihin 10. Kesäkuuta 2012. Kirkkovihkiminen alkaa kello 12. Tervetuloa!

Ystävällisin terveisin, Tino Väinämöinen
"

Lyhyt kirje sisälsi tarpeeksi miehelle. Mies rypisti kirjeen kasaan ja heitti sen roskiin. Tätä hän ei hyväksyisi. Hän kertasi rypistettyä kirjettä päässään, ja hän näki silmissään punaista. Tino ei menisi sen.. sen.. Svedun kanssa naimisiin. Tino oli hänen. Berwld saisi opetuksen, ja siitä pitäisi huolta hän. Armoa ei annettu, kun kyse oli rakkaudesta.


A/N
:  Mulla tuli yht'äkkiä jälleen kauhea tarve kirjoittaa ^_^ ILMOITTAKAA NIISTA KIRJOITUSVIRHEISTÄ SITTEN ! :D joo, jos kertoisin ikäni, yllättyisitte~.  Eli kaikki vaan Tinon ja Su-sanin häihin ensi vuonna! :):):):) oon surkee kirjottaan sorisorisorisori ! TÄÄ EI LIITY EDELLISEEN ONESHOTTIINI MITENKÄÄN ! 10. kesäkuuta on muuten mun koiran syntymäpäivä :o Mikä yhteensattuma ! Sanokaa mikäli kehityn kirjoittamisessa ja en sitten osaa kirjoittaa ruotsina, olen pahoillani *Tinon Innocent face*. Niitä kommentteja vain kehiin, tai.. *Tiukentaa otettaan Tanskan kirveessä* "HEI! ANNA KIRVEENI TAKASIN SENKIN.. IHMINEN! *sob sob*.. Tuo loukkasi, Tanska ! "Mee Finlandis luokse itkemään, sehän sun asioista päättää" "TANSKA, turpa. kiinni." "Mutta Norgee!" "Ai hei, Hanatamago! Vien sinut tutustumaan koiriemme kanssa.. hihihih" "HEI! Minne viet hanatamagoani?" "Ai hei Tino! Vien sen tutustumaan meidän koiriin!" "Okei~ ! Tuletko minun ja Su-sanin häihin?" "Tietysti, olenhan suomalainen" "SU-SAAN ! TÄÄLLÄ ON PIKKUTYTTÖ!" "murr ô_Ô" "..." "Oh, hej då Berwald!" "Hej.." "... Jag heter Ida! Och my father is svensk-finska!" "Ok.." "NYT LOPPU RUOTSINKIELENTAITO O.O eheh moikkaa~ !" "Oho Hanatamagohan seuraa minua ! Hus nyt, mee isäntäsi luo ^_^' Ennen kuin he pitävät minua varkaana .."
« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 23:04:15 kirjoittanut Yukimura »

Oro-Chan

  • ***
  • Viestejä: 39
hahahah : D tää oli jännä, siis hyvällä tavalla jännä : D vähän oli joo kirjoitusvihreitä, mutta en enää löydä niitä..sori :D
heräsin vähän kysymyksiä vain tästä ficistä, eli ensinnäkin, miksi ruotsi oli sairaalassa, mitmitenmitämikä se uni juttu oli? oonko tyhmä?? anteeksi siis se unikohtaus oli hieno :o mut en ihan ymmärtäny sitä.. noh, ei se mitään : D asunhan tynnyrissä muahaha>: D  niin muuten, hämmästyin ikärajaa, mielestäni se  voisi olla korkeampikin, koska ollaan kumminki kuoleman läheisyydessä, dunno.. :D

..anteeksi kommentin randomeus, mutta kello on liikaa ja olen vain vaivainen depisu..

Mut hieno ficci! <3 sufi 4ever<3
kotitonttuja kaapissa

tonttu + ninja = ninttu <3