Kirjoittaja Aihe: PJ & Kanen aikakirjat: Avun tarpeessa osa 1 (S) Toiminta/Seikkailu, crossover  (Luettu 2958 kertaa)

Ferfuura

  • Vieras
Ficin nimi: Avun tarpeessa osa 1
Kirjoittaja: Ferfuura
Fandom: crossover,  PJ & Kanen aikakirjat
Ikäraja: S
Beta: Otaku
Päähenkilöt: Percy Jackson,  Carter ja Sadie Kane,  Cara Wolter
Yhteenveto: Percy ja Cara tulevat pyytämään Kaneilta apua yllättävässä ongelmassa, joka vie heidät seikkailuun
Vastuuvapaus: Hahmot (lukuun ottamatta Cara Wolteria) sekä Brooklynin talo kuuluvat Rick Riordanille, vain fici on minun.

A/N: Idea tähän ihka-ensimmäiseen ficiin lähti yksinkertaisesti siitä, että sain luettua Kanen aikakirjat ja ihastuin niihin :) Tässä ficissä Percy Jacksonilla on puolisisko nimeltään Cara Wolter,  joka on täysin minun käsialaani.Olen kirjoittanut ficin samaan tapaan kuin Kanen aikakirjoissa, joten Sadie ja Carter ovat "äänessä" vuorotellen.




                                  AVUN TARPEESSA (osa 1/?)




SADIE  PoV

"Carter, tulepas katsomaan. Näyttää siltä, että saamme kaksi uutta taikurikokelasta" , minä huhuilin Carterille.
"Oletko varma" sanoi uusi ääni viereltäni. Hätkähdin. Kukapa muukaan kuin minun tavallaan-poikaystäväni Walt-Anubis-mikälie. Se kuvio on vähän mutkikas. Walt tiiraili ikkunasta kahta henkilöä, tyttöä ja poikaa, jotka kävelivät pihatietä kohti taloamme.
"Olet varmaan oikeassa, he pääsivät läpi" Walt sanoi tarkoittaen maagista suojamuuriamme. Minä menin vähän hämilleni aina Waltin seurassa, joten sanoin vain:
"Öh... Juu. Mutta he voivat yhtä hyvin olla vihollisia"  Walt nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Hän -kuten minäkin- halusi kovasti uskoa, että tulijat olisivat liittolaisia. Meillä oli niitä nyt enemmän kun minä (ja valitettavasti myös veljeni Carter) ja muutama muu olimme kukistaneet Apepin. Silti toivoimme, että he olisivat meidän puolellamme, emmehän halunneet uutta sotaa.
   
Ovikello soi - tulijat olivat ehtineet ovelle. Siinä vaiheessa myös minun hidasälyinen veljeni havaitsi tulijat. [Joojoo, Carter, älä selitä että olit vain pitämässä oppituntia] Hän huusi:
 "Sadie!" Ja kiiruhti itsekin ovelle, jolla minä ja Walt tietysti jo olimme. Hetken Carter näytti hämmentyneeltä, veti sitten taikasauvansa esiin ja avasi oven.

Kävi heti selväksi, että tulijat olivat ystävällisissä aikeissa. Kun he olivat nähneet Carterin sauvoineen, (tiedän, veljeni on aika karsea ilmestys) he nostivat kädet ylös antautumisen merkiksi. Carter laski sauvansa ja viittoili vieraita käymään peremmälle - noin 12-vuotiasta tyttöä ja noin 15-vuotiasta poikaa, jotka mitä ilmeisimmin olivat sukua toisilleen. Heillä oli kummallakin sysimustat hiukset, vaalea iho ja merenväriset silmät. (Joo, tiedän, aika hatara kuvaus, mutta en osannut sanoa, olivatko silmät siniset vai vihreät, joten sanon merenväriset.  Ja Carter, pidä suusi kiinni.)

Poika oli melko pitkä ja lihaksikas, ja muistutti erehdyttävästi Anubista, mistä johtuen taisin hieman punehtua, ainakin siitä päätellen, että Carter katsoi minua oudosti. Hei, anteeksi vain! En ole edelleenkään varma, onko poikaystäväni Walt Stone vai Anubis, joten olen vähän pihalla. [Joo joo, Carter, kyllä minä pitäydyn aiheessa]  Tyttö taas oli muuten hyvin kaunis, pitkät mustat hiukset, jotka laineilevat melkein ristiselälle asti, mutta hän näytti sairaalta, ja se sai minut värisemään. Inhoan jo muutenkin sairaaloita ja kaikkea siihen liittyvää, joten tyttö sai minut peruuttamaan pari askelta. Hän kuitenkin hymyili ystävällisesti,  joten pitäydyin niissä parissa askeleessa.

Tuijotimme toisiamme aika pitkään, ennen kuin rikoin hiljaisuuden sanomalla:
"keitä te olette? Oletteko tulleet tänne opettelemaan Jumalten teitä?" Kysymykseni taisi saada heidät hämmästymään, sillä poika sanoi:
" Öh... Minä olen Percy Jackson, ja tämä on siskoni Cara Wolter. Ja ei, emme tulleet opettelemaan Jumalten tietä, mitä te nyt sillä sitten tarkoitattekin. Tulimme pyytämään apua" Katsoin poikaa hölmistyneenä. En päässyt vieläkään eroon mielikuvasta, että hän olisi ollut Anubis, [Älä naura, Carter] joten takeltelin:
"Te kaipaatte apua... Missä?" Odotin, että poika avaisi taas suunsa, mutta hämmästyin, kun tyttö sanoikin:
"Sadie" Hämmästyin lisää.
"Kuinka tiedät nimeni?" Ajattelin ensin että nämä nuoret olivat ehkä kuulleet legendaarisen Sadie Kanen kukistaneen Apepin, mutta he eivät näyttäneet edes tietävän, mihin olivat tulleet. Sairas tyttö naurahti. (Carter sanoo, että minun pitäisi käyttää heidän nimiään, joten olen pahoillani. Tarkoitin siis: CARA naurahti.)
"Ovessanne lukee: kouluttajat Carter ja Sadie Kane. Otaksun, että sinä et ole Carter." Hän tokaisi ja sai Waltin ja Carterin nauramaan. Minua ei naurattanut. Pyysimme heidät peremmälle jutellaksemme lisää.

Kokoonnuimme kirjastoon. Jouduimme tosin ensin häätämään sieltä "kirjastonhoitajamme" Cleon sekä paviaaniystävämme Khufun, jotka olivat siitä ilmeisen näreissään, mutta lähtivät kuitenkin. Cleo on mukava tyttö, mutta joskus jopa kuivempi kuin Carter, ja usko pois, se on paljon sanottu.

Cara ja Percy [Näetkö, Carter? Käytin heidän nimiään.] kertoivat tulleensa Long Islandin salmelta (he eivät suostuneet kertomaan tarkemmin, vaikka minä kovasti yritin, ha-di loitsun uhalla)  tapaamaan meitä. He kertoivat, että tyttö, Cara (oikealta nimeltään Carlotte) oli vakavasti sairas ilmeisesti jonkin kirouksen seurauksena (Walt katsoi minua, ja tiesin hänen tarkoittavan: kumpa ei samanlainen kirous kuin minulla) ja että hän osasi käyttää hyvin erikoista  magiaa: Cara kykeni hallitsemaan jäätä ja lunta. Hän näytti meille, ja samassa koko kirjasto oli ison lumimyräkän keskellä, pakkasta oli ainakin -20 °C. Minua värisytti, mutta  en voinut olla ihastelematta. Se oli minun silmin kaunista magiaa. Mutta sitten tyttö heilautti käsiään ja pyry katosi.
 "Vau" sanoi Carter. "Miksi te sitten tulitte tänne? Hänhän osaa käyttää magiaansa hienosti" Percy näytti vaivaantuneelta.
"No, katsokaas, ongelma on siinä, että..."  Cara keskeytti veljensä sanoen:
"Saanko kertoa itse?" Poika nyökkäsi ja tyttö jatkoi:
"En pysty aina hillitsemään voimiani. Olen saanut joskus aikaan isoja ongelmia, kun magia on ottanut vallan. Vaikka kuinka yritän, en saa aina hillittyä purkauksia. Tämä tapahtuu usein esimerkiksi silloin, kun saan vahvan tunneryöpyn. Silloin olen vaaraksi kaikille, jotka ovat minua lähellä. Siksi tulimme tänne. Ajattelimme, että voisitte auttaa, sillä magia vain voimistuu ja sairaus pahenee" Walt, minä ja Carter katsoimme toisiimme. Carter rykäisi:
"Tuota... Autamme teitä mielellämme ja teemme minkä pystymme. Luulen, että meidän pitää opettaa häntä kanavoimaan vain jonkin verran voimaa, ei kaikkea kerralla." Percy ja Cara näyttivät kiitollisilta.

Ohjatessani Caraa oman makuuhuoneeseensa kysyin häneltä jotain, mikä askarrutti minua.
"Mistä tuo kirous on tullut?" Hän näytti hyvin haluttomalta kertomaan. Lopulta, pitkän kiemurtelun jälkeen, hän vastasi: "Äidiltäni."  Olin ällikällä lyöty. [Carter kysyy, mikä oikeastaan on ällikkä. Heko-heko]
"Kirosiko äitisi sinut?! Miksi ihmeessä? " Tyttö näytti taas haluuttomalta kertomaan yhtään mitään.
"Se on pitkä tarina. Minun äitini, lumenjumalatar Khione, kirosi minut, kun olin syntynyt. Hän piti minua syypäänä siihen, että isäni jätti hänet. Suutuksissaan hän sitten antoi minulle nämä voimat, joiden seurauksena alkoi sairastelu." Vaikenin. Cara oli juuri kertonut minulle jotain sellaista, mitä tiesi tuskin kovin moni muu. [Aivan, Carter, hän kertoi minulle eikä sinulle] Nyökkäsin, ja jätin hänet huoneeseensa, sillä hän sanoi tahtovansa olla yksin. Kerroin vielä, missä hänen veljensä nukkui, ja lähdin itsekin kohti omaa makuuhuonettani.


JATKUU...
« Viimeksi muokattu: 01.01.2015 12:30:35 kirjoittanut Ferfuura »

Ferfuura

  • Vieras
Tähän pätkään pätevät samat tiedot kuin  edelliseenkin, mutta yksi lisäys:
Beta: Otaku
     

                                 AVUN TARPEESSA (osa 2/?)




CARTER  PoV


Minäpä tässä. Ensiksikin, pyydän anteeksi siskoni käytöstä, hän osaa olla välillä tosi ärsyttävä. [Turha mulkoilla, Sadie, tiedät että se on totuus.] Joka tapauksessa,  kerron mitä minä tein sillä aikaa, kun Cara kertoi Sadielle salaisuudestaan. 

Walt, minä ja Percy jäimme vielä kirjastoon tyttöjen lähdettyä. Hetken me vain istuimme hiljaa. Sitten rohkaistuin [Oikein kuulit, Sadie] kysymään Percyltä eräästä asiasta:
"Onko siskosi sairauteen olemassa vastakirousta?" Percy oli hiljaa. Olin jo valmis tulkitsemaan tuon kielteiseksi vastaukseksi, mutta hän sanoikin:
"Voisimme yrittää suostutella hänen äitiään perumaan kirouksen."
"Mahtavaa," Walt tokaisi.
"Ei ole. Olen yrittänyt saada Caran suostumaan, mutta hän lähti nipin napin mukaan edes tänne. En usko, että Cara muuttaa mielipidettään ihan noin vain."
"Kuulostaa vähän liikaa Sadielta" minä murahdin.
"Jos häntä on yhtä mahdoton suostutella kuin HÄNTÄ, se tuskin onnistuu." Walt punastui.
 "E-ei Sadie nyt ihan mahdoton ole," hän sai sanotuksi.
"Hän on vain... Hankala."  Hankala, totta tosiaan. Vähän liian hankala minun mielestäni. Tottakai Walt piti Sadien puolia, mutta nyt me olimme jo luisuneet sivuraiteille,  (Tyypillistä Sadieta sekin) joten ohjasin keskustelun takaisin aiheeseensa.
"Eli siis... Kirouksen kumoaminen ei ole mahdotonta" totesin.
"Periaatteessa ei. Mutta käytännössä kyllä. Khione ei ikinä suostuisi," Percy totesi.
"No, siinä tapauksessa me  pakotamme hänet suostumaan", Walt totesi uhmakkaasti.
"Ensin meidän pitää laittaa Cara suostumaan, joten ei mennä ihan niin pitkälle", muistutin.

Percy vaikutti siltä, että jätti jotain olennaista kertomatta, mutta en viitsinyt vielä painostaa häntä. [Au! Mitä nyt, Sadie?] Hänhän oli juuri saanut tietää, että me olimme valmiit viemään hänen sisarensa henkilön luo, joka oli kironnut hänet. Ei kuulosta kovin kivalta, vai kuulostaako? [En kysynyt sinulta, Sadie] Ajattelin kysyä häneltä huomenna, jos olisimme jossain vaiheessa kahden (johon Sadie tuskin antaisi mahdollisuutta) kun olisimme kunnolla levänneet ja kenties syöneetkin hyvin. Taisin kulkea aika syvällä ajatuksissani, joten törmäsin johonkuhun. Mutisin "sori" ja nostin vasta sitten katseeni. Voihan hiivatti. Se oli Zia.
 
Olin ihastunut Ziaan jo noin vuosi sitten, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tai oikeastaan olin ihastunut hänen ûsebtiinsa, kun hänet itse oli piilotettu magiauneen Niilin pohjalle. Olin luullut silloin, että olin jo menettänyt hänet, kun oikealla Zialla ei ollutkaan samoja tunteita minua kohtaan kuin hänen ûsebtillaan. Kun luulin, että sain hänet takaisin, hän rupesikin isännöimään auringonjumala Ra:ta... Tiedän, tyttökuvioni ovat vähän mutkikkaita, mutta kysykääpä Sadielta hänen poikakuvioistaan! Tai... Älkää ehkä kysykökään. Hän näyttää juuri nyt siltä, että haluaa surmata minut. (Mitä en kyllä epäilisi muutenkaan)

 Zia sanoi hiukan yllättyneenä:
" Ai, hei, Carter. Mitä sinä täällä teet?" Tajusin, että kysymys oli ihan aiheellinen: olin ajatuksissani vaeltanut kohti hänen huonettaan enkä omaani. Punastuin.
"Öh... Tuota... En minä mitään, tai siis kun..." Kuten huomaat, minun on edelleen vaikea puhua kokonaisia lauseita hänen kanssaan. Zia hymyili.
"No, ei kai sillä väliä. Tiedätkö missä Walt on? Ei kai hän mennyt jo nukkumaan?" Olin suoraan sanoen helpottunut,  kun hän rupesikin puhumaan Waltista. Sanoin:
"Ei! Taisiis... Hän oli kirjastossa kanssani, joten..."
"Hyvä. Minulla on asiaa hänelle." Zia hymyili taas. Ennen kuin hän lähti, hän tokaisi:
"Carter, huoneesi on muuten tuossa suunnassa. Osaatko sinne  itse vai pitääkö minun saattaa sinut?" Minua nolotti.
"Ei tarvitse", sanoin ja lähdin vastakkaiseen suuntaan, josta olin juuri tullut.

[Näpit irti mikistä, Sadie! Tarina jatkuu vielä!] Niin. Kun siis tulin huoneeseeni siellä ei ollut mitään ihmeellistä. Vain kämppikseni Khufu, paketillinen Cheerioita ja yksi täytteistään päässyt tyyny. (Ilmeisesti Khufun jälkiä) Parvekkeella minua odotti kuitenkin yllätys "ennustuskulhossani" jossa oli maagista öljyä ja jonka Walt (silloin kun oli vielä pelkkä Walt) oli minulle tehnyt. Edellinen oli mennyt rikki, mutta tämä oli aivan yhtä hieno. Niin, se juttu mistä yllätyin, olivat kasvot kulhossa. Tämä kulho toimi myös yhteydenpitovälineenä, joten se oli mahdollista. Minua kuitenkin hämmensi se, etten tunnistanut kasvoja.  Ne olivat kauniit ja sirot, tummanruskean tukan ympäröimät. Tuijotin kasvoja niin keskittyneesti, etten heti huomannut, että ne puhuivat.
"Carter, eikö?"
Ravistin päätäni.
"Että mitenkä?"
"Että oletko sinä Carter Kane?!" Kasvot huusivat. Häkellyin. [Sadie sanoi, että se on minun tapaistani. Niin kai]
 "Ju-uuu, olen", sain sanotuksi. "Mutta kuka sinä olet?"
Öljy väikkyi, kun hän sanoi:
"Minun nimeni on Piper McLean, ja toivon, että kuuntelet nyt minua"




SADIE  PoV


Huoh. Niin tyypillistä sinulle,  Carter. Sinä jätät tarinan kesken juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa, jotta minun pätkäni kuulostaisi tylsältä. NIIN sinun tapaistasi. Mutta minäpä aion panna paremmaksi.

Joku saattaa luulla, ettei unien näkeminen ole mitenkään ihmeellistä, ja eihän se olekaan. Mutta ba-matkailu nukkuessa-älä kokeile kotona. Niin, minun sieluni lähti siis ba-matkalle maagisesta päänalusesta huolimatta, mikä tarkoittaa yleensä sitä, että sinusta tulee ihan kivan kokoinen kana, jolla on sinun pääsi. Kanailu itsessään on jo aika keljua, mutta odotas vain, ei se siihen jää! Tottakai sinun ba:si on lennettävä kaikkein kummallisimpiin oudoimpiin paikkoihin, joita et saata edes kuvitella!

Minun ba:ni päätyi jonnekin päin Long Islandia. Aika hassua sinänsä, kun juuri tänään olimme saaneet vieraita juuri siitä paikasta. Ba-matkailu voi tosiaan yllättää. Ja luuletko, että se olisi vain sattumaa? Höps! Ba-matka ei ole koskaan mikään sattuma, muista se. Noniin, minä siis löysin itseni kana-asuisena hiekkarannalta, mutta jostain syystä minä tiesin sen olevan Long Island. Tiesin tosiaan.

Hiekkarannalla näin vaalean tytön, pitkän, vaalean ja kauniin. Hän hymyili, kun taisteli... Mitä? Olkinukkejako vastaan? Ilmeisesti. Katselin sitä aikani, mutta lopulta tyttö kyllästyi. Hän lähti kohti leiriä... En tiedä. Jonkinlainen kesäleiri-koulutuslaitos-taisteluareena olisi ehkä sopiva kuvaus. Joku huusi:
"Annabeth! Tule pian! Percy ja Cara ovat... ovat..."
"Minä tiedän, Grover", sanoi tyttö, ilmeisesti Annabeth. Yritin nähdä, kuka oli Grover, mutta väkeä oli liikaa. Tyttö kuulosti surumieliseltä laahustaessaan väkijoukon lävitse, aivan kuin olisi jo tiennyt Percyn ja Caran kuolleen, mutta vasta nyt joku muu oli tullut siitä kertomaan.
Silloin oivallus löi ylitseni. [Kyllä, Carter, minullakin leikkaa toisinaan] Älysin tytön tietävän, että Percy ja Cara olivat lähteneet. Meidän luoksemme. Tämä oli siis heidän kotinsa, jos niin voi sanoa. Vihdoin tyttö lopetti laahustamisen, ja... Voi hyvät Egyptin jumalat, pysähtyi pojan eteen, jolla oli... VUOHEN alaruumis. En minä sillä, kyllä minunkin poikaystäväni on puoliksi jumala (tai siis hänessä asuu jumala) mutta puoliksi eläin... Ylittää minun ymmärrykseni rajat.

Sitten tapahtui jotain käsittämättömän outoa (Nyt, Carter, nyt minä lyön sinun kertomuksesi laudalta) nimittäin tyttö ja vuohipoika kääntyivät katsomaan minua kuin olisin tipahtanut taivaasta. Se on outoa, sillä yleensä ba-matkailijaa ei voi nähdä, koska se ei oikeasti ole olemassa. Sitten satuin katsomaan itseäni. Ja tosiaan-en ollut enää ba-muodossa. Olin Sadie, ihkaoikeana, kaikessa kauneudessani. Mietin, olinko vahingossa ottanut yhteyden Isikseen, koska hänen avullaan olin joskus saanut muutettua ba-muotoani. Mutta se oli mahdotonta: Isis oli joutunut vetäytymään Apepin mukana. Harmillista.  Minulla olisi useinkin ollut käyttöä jumalattaren voimille. Toisaalta ei sekään ole kivaa, kun päässäsi kummittelee kaiken aikaa.

Annabeth sanoi:
"Sadie, eikö? Minun... Poikaystäväni ja hänen siskonsa lähtivät juuri luoksesi"
"Juuri niin. Mutta mahdatkohan sinä tai tuo vuohipoika osata kertoa, miksi minä olen täällä?" Minä vastasin. Vuohipoika järkytti minua edelleen, mutta yritin olla välittämättä.  Juuri nyt halusin vain tietää, miten olin tänne joutunut ja miksi. Blondi vastasi:
"Tietysti siksi, että kutsuimme sinua. Meillä on sinulle hiukan asiaa." Jaahas. Aikoivatkohan he tehdä minustakin vuohipojan? Mietin, mitä pahaa olin tällä kertaa tehnyt ansaitakseni moisen rangaistuksen. Ja mitäköhän pahaa tuo poikaparka oli tehnyt... minusta jotenkin tuntui, että vaikka tyttö ei osaisikaan taikoa minusta kilipukkia, häntä ei silti kannattaisi suututtaa.

Päämajassa (joka sivumennen sanoen vaikutti enemmän casino-huoneelta, biljardipöytä ja kaikkea) istuuduimme biljardipöydän ääreen, kuinkas muuten. Pöydällä lojui kasapäin limutölkkejä, pelikortteja, lautasliinoja ja muuta ryönää, mutta kukaan ei näyttänyt olevan moksiskaan. Vuohipoika jopa SÖI pöydän päälle kertynyttä roskaa kuin perunalastuja.
"Grover!" Annabeth nuhteli. Vuohipoika laski lautasliinan käsistään. Tyttö jatkoi:
"Koska selvästi ihmettelet, miksi olet täällä, niin kuuntelehan nyt" Niin minä aioin tehdäkin, miksi tyttö piti minua  niin kärsimättömänä?
"Asia koskee Percyä ja Caraa..." Sen verran minä olin jo arvannutkin.
"...Ja retkeä"
"Mitä retkeä?" Minä hölmistyin. Tyttö kohotti toista kulmakarvaansa.
"Eikö veljesi kertonut? Taitaa olla parasta, että menet nyt takaisin ja kysyt veljeltäsi. Piper voi selittää hänelle" Olin ihan ymmälläni.
"Mutta...mutta..."

Kun seuraavan kerran avasin silmäni,  olin omassa huoneessani, paitsi että olin pudonnut sängystäni lattialle. Tepastelin ympäri huonettani miettien viimeöistä untani.Muistin, mitä tyttö oli sanonut: taitaa olla parasta, että kysyt veljeltäsi. Niinpä tulin siihen tulokseen, että minun kannattaisi lähteä oikopäätä kiduttamaan Carteria.

JATKUU...

Annabeth Chase

  • ***
  • Viestejä: 21
Jatka äkkiä

pringles

  • ***
  • Viestejä: 84
  • Joskus järki on järjetöntä.
Jee Kanen aikakirjoista on ficcejä! Ihanaa! Ääh en kestä jatka *puppyeyes * mä haluun että tää jatkuu! Oon liian väsynyt jörkevöön kommenttiin.
Jos nauru pidentää ikää, kuolemattomuus on mahdollista.

trilla

  • ***
  • Viestejä: 34
Mä tykkäsin tästä tosi paljon. Toivottavasti tulee pian lisää

Perunanpuolikas21

  • *
  • Viestejä: 1
Ihan sairaan hyvä jatka pliis   :)