Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst
Rating: S
Pairing: Aline/Clary, Clary/Jace
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Hän on leikannut irti omat siipensä viitsimättä opetella lentämään.
Osallistuu Vaihda genresi - ja Valloita fandom-haasteisiin.
Varjokalterit
Yötaivas ritisee ilotulitteiden värittäessä sen siniseksi, punaiseksi ja violetiksi. Pienen hetken se on reunojaan myöten kultainen, kunnes kulta haalistuu ja muuttuu keltaiseksi. Keltainen sekoittuu yötaivaaseen ja siitä tulee vihreää. Vihreä syttyy sähkönsiniseksi kipinöistä, jotka jäljittelevät tähtiä. Tähtitaivas loistaa vaaleanpunaisena ja oranssina, Alicanten ylle sataa ilotulitetähtiä.
Laiha varjo livahtaa parvekkeelle ja takertuu kaiteen sille maalaamaan verkoon, varjokaltereihin. Se kiertää sormensa kaltereiden ympärille ja puristaa niitä niin tiukasti, että sen yötaivaan väriset sormet muuttuvat valkoisiksi hansikkaiksi. Kalterit ovat näkyvissä enää vain yöllä, mutta Aline tuntee ne ympärillään päiväsaikaankin. Alicanten talossa hänen ei tarvitse näytellä vanhemmilleen, jotka ovat hänen yleisönsä. Silti hänen olonsa tuntuu pimeässä yössä kaikkea muuta kuin vapaalta ja kevyeltä. Hän näyttelee itselleen. Kalterit sulkevat hänet neliönmuotoiseen häkkiin, josta hän ei pääse pois, vaikka tahtoisi paeta maailmalta. Hän tahtoo sulaa kiinni varjoonsa ja venyä parvekkeen kaiteen yli yötaivaalle, liimautua siihen kiinni ja muuttua nelisakaraiseksi tähdeksi. Tähtien ei tarvitse puhua. Ne saavat vain roikkua kiinni taivaassa sakaroillaan ja katsella maailmaa ylhäätäpäin. Niiden ei tarvitse elää. Ne eivät tiedä, miltä tuntuu pudota ennen kuin ne tipahtavat taivaalta. Pudotessaankaan niiden ei tarvitse ajatella mitään, tuntea surua, vihaa, turhaumusta. Tähdillä ei ole tunteita.
Aline toivoo, ettei hänelläkään olisi. Mutta hän on kuin ilotulitetähti, ja ilotulitetähdet osaavat tuntea kipua. Nehän ovat vain kopioita oikeista tähdistä.
Aline hellittää otteensa kaltereista ja katsoo valkoisia sormiaan pidätellen kyyneleitä. Mikään hänen elämässään ei ole niin kuin pitäisi olla. Hänen maailmansa on iso musta aukko, joka on nielaissut hänet sisäänsä ja tehnyt hänestä viallisen häkkilinnun. Hän on leikannut irti omat siipensä viitsimättä opetella lentämään. Silloin se vielä tuntui hyvältä idealta. Silloin hän ei ajatellut koskaan rakastuvansa. Aline laskee kätensä parvekkeen kaiteelle ja katselee kaupunkia vartioivia lasitorneja. Ne ovat kuin lasinsirpaleita, särkyneitä niin kuin hänkin. Hän luuli voivansa elää elämänsä onnellisesti loppuun saakka ja sen pituinen se. Hän luuli, ettei kukaan koskaan saisi tietää hänen irti leikatuista siivistään tai siitä, että hän on vääränlainen maailmaa, jossa pitäisi olla täydellinen. Hän ei kertonut vanhemmilleen olevansa raajarikko, vaan rakensi itselleen häkin, jonka lukitsi sisäpuolelta ja sulki itsensä ulos maailmasta. Hän ei tahtonut vanhempiensa sanovan, ettei hän ole enää heidän tyttärensä. Hän ei tahtonut mennä enempää rikki. Klaavin rikkovan häntä ja hänen vanhempiaan.
Aline kumartuu kaiteen yli ja miettii, miltä tuntuisi hypätä alas parvekkeelta. Tuuli tarttuisi hänen tummiin hiuksiinsa ja avaisi ne löysältä palmikolta, työntäisi ne hänen silmiinsä ja suuhunsa. Hän levittäisi kätensä ja yrittäisi saada otteen taivaasta, mutta hänen sormiinsa jäisi vain ilmaa ja hänen oma huutonsa. Hän putoisi niin kuin tähdetkin putoavat, mutta maahan osuessaan hän ei menisi tuhansiksi sirpaleiksi. Aline nousee varpaisilleen ja vetää hiuslenkin irti palmikostaan. Tuuli pelmuttaa hänen hiuksiaan ja nostaa ne pystyyn, pois hänen kasvoiltaan. Hän sulkee silmänsä ja puristaa ne niin tiukasti kiinni, että näkee tähtiä. Maailma katoaa hetkeksi hänen näkyvistään, mutta hän tietää sen olevan yhä siinä. Hänen ympärillään. Aivan kuin Alicantekin. Lasikaupunki ei tunnu enää pakopaikalta. Se on pelkkä lisäsiipi hänen häkissään. Sielläkään hän ei pääse pakoon tunteita, jotka saavat hänet ajattelemaan, miltä tuntuisi hypätä ja takertua taivaaseen. Hänelle on tapahtunut paljon. Liikaa.
Toinen varjo luikahtaa parvekkeen ovesta varjoverkkoon. On kuin se jäisi nilkoistaan kiinni sen silmiin ja jää seisomaan Alinen viereen kuin väsynyt vieterilelu. Punaiset hiukset ryöppyävät kiharapilvenä Claryn kasvoille ja vihreät silmät näyttävät myrkynvihreiltä pimeässä. Aline kavahtaa taaksepäin ja parvekkeen kaide painuu kipeästi hänen selkäänsä vasten. Siitä jää hänen ihoonsa suorakaiteen mallinen mustelma. Violetinmusta, vihertäväksi muuttuva juova, joka rikkoo hänen selkänsä ihon arpikuvioinnin. Aline toivoo sen alle jäävien arpien katovan. Ehkä se tekisi hänestä vähemmän varjometsästäjän ja tekisi hänestä ihmisen. Ihmisenä hän ei olisi yhtä vääränlainen. Eikä Klaavin tarvitsisi repiä hänen merkkejään irti, riimukuvioiden verkkoa, joka pitää hänen varatalonsa koossa. Aline katsoo Claryn pieniä ja kalpeita, pisamaisia kasvoja ja tuntee tutun kivun sydämessään. Se ei ole ohi. Vieläkään. Hän tuntee sen yhä. Rakkauden, joka on muuttunut kivuksi.
Aline kääntää katseensa pois ja tuijottaa mykkänä yötaivasta, vaikka ilotulitus on jo ohi. Hän vihaa Clarya ja tämän myrkkysilmiä. Clary on myrkyttänyt hänen sydämensä ja saanut hänet tahtomaan lentää siiventyngillään.
Aline puristaa kätensä nyrkkiin. Ei hänenlaistensa kuulu osata lentää.
”Hei”, Clary sanoo hiljaa ja kysyy sitten: ”piditkö ilotulituksesta?” Clary ottaa askelen lähemmäs Alinea, kahlaa varjoverkossa. Claryn ympärille verkko ei näytä kaltereilta. Claryssa ei ole mitään vikana. Eihän Clary rakasta häntä, vaan Jacea. Ei, vaikka hän kuinka tahtoisi tämän rakastavan häntä takaisin. Sillä hän ei osaa tuntea Clarya katsoessaan mitään muuta kuin rakkautta. Vihan ja surunsekaista.
Kun Clary ei saa vastausta kysymykseensä, tämä kävelee Alinen viereen ja katsoo häntä kysyvästi vihreillä silmillään, samanvärisillä kuin ne, jotka katsoivat häntä kaikkina niinä aamuina, joina Clary luuli Jacea veljekseen. Jo silloin, kun hän näki Claryn ensimmäisen kerran suudeltuaan Jace tämän edessä, hän tiesi tämän olevan rakastunut Jaceen. Se paistoi tämän kasvoista kuin pieni aurinko. Aurinko, joka oli tarkoitettu Jacelle, mutta jonka Aline otti käsiensä väliin ja veti Claryn kasvot lähemmäksi omiaan silloin kun kukaan ei ollut näkemässä. Hän suteli Clarya kevyesti, ja hänen yllätyksekseen Clary vastasi suudelmaan. Kun Clary nojautui kauemmas ja hymyili hänelle varovaisesti, hän ymmärsi, ettei Jacen suuteleminen ollut tuntunut yhtään miltään Claryn suudelmaan verrattuna. Hän suuteli Clarya uudestaan ja työnsi sormensa tämän punaisiin hiuksiin. Clary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nousi varpaisilleen, vaikka heidän pituuseronsa ei ollut suuri. Alinesta se oli suloista. Hänestä Claryssa ei ollut mitään muuta kuin suloista.
Aline suuteli Clarya myöhemmin monta muutakin kertaa, ja rakastui pieneen pörrötukkaiseen punapäähän. Tämän silmiin, hymyyn, nauruun. Vaikka hän oli tiennyt, ettei se kestäisi ikuisesti, etteivät he kestäisi ikuisesti, hän oli ajatellut Claryn rakastavan häntä.
Kuinka väärässä ihminen voikaan olla?
Aline näki ilmeen Claryn kasvoilla tämän saatua tietää, ettei olekaan Jacen pikkusisko. Claryn silmät syttyivät vihreiksi led-lampuiksi ja tämän suupielet kääntyivät onnelliseen hymyyn. Sillä hetkellä Alineen sattui enemmän kuin koskaan ennen. Hän tiesi, ettei Clary enää koskaan suutelisi häntä. Että Clary tahtoi Jacen. Hän olisi tahtonut kiertää käsivartensa ympärilleen ja sitoa ne solmuun rintakehänsä ympärille. Mutta hän vain seisoi paikoillaan ja kysyi Clarysta, eikö se tuntunut tästä kummalliselta, etteivät he olleetkaan sisaruksia Jacen kanssa, vaikka hän tiesi, ettei Clary olisi voinut tulla onnellisemmaksi mistään muusta. Ettei hän voisi koskaan tehdä Clarya yhtä onnelliseksi kuin Jace. Ettei hän voisi ikinä olla Clarylle yhtä tärkeä kuin kultatukkainen ja tähtisilmäinen poika, joka on tälle kaikki kaikessa. Hän jäi kahdestaan Isabellen kanssa Claryn lähtiessä hänen elämästään ja jättäessä hänen maailmansa paljon tyhjemmäksi kuin mitä se oli ennen tätä. Jos Clary olisi kääntynyt katsomaan taakseen, tämä olisi nähnyt hänen rikkinäisen ilmeensä. Kuinka paljon häneen sattui.
Kuinka paljon tämä häntä satutti. Satuttaa vain seisoessaan hänen vieressään parvekeella.
”Sinun kanssasi oli ennen paljon hauskempaa”, Clary sanoo ja kääntyy lähteäkseen Alinen ollessa hiljaa ja katsellessa hänen kasvojaan surullisena. Kiharapilvi valahtaa vasten Claryn selkää ja paljastaa tämän kapean niskan tuulen nostaessa sen ilmaan kuin ilmapallon.
”Niin sinunkin”, Aline sanoo ja luikahtaa parvekkelta ennen kuin Clary ehtii tarttua kiinni hänen varjoonsa.
Ehkä dramaattinen poistuminen saa Claryn näkemään hänet.
Tai ehkä ei.
