A/N: Mukavaa, että joku jaksaa tätä kommentoida! Merkulle siis suuri kiitos kommenteista. Tiedossa ei vielä ole montako lukua on tulossa, mutta nyt tulee siis 3.osa. Ja olisihan ne kommentit ihan jees, kun tähän asti oon saanut vaan yhdeltä lukijalta kommenttia. Jos tätä luetaan, niin kommentti merkiksi- eiks jeh? Ihan reilu vaihtokauppa? Apua, tästä tuli pitkä! Toivottavasti jaksatte lukea... COMMENTS WOULD BE NICE!!!!
Jane PoV
Amber oli ihana, kuunteli hiljaa, kun puhuin ja kun olin hiljaa, hän kertoi omasta elämästään. Olin tyytyväinen, ettemme olleet tuhonneet häntä laumansa mukana. Jos niin olisi käynyt, en olisi koskaan tavannut elämäni valonsädettä. Alec tosin olisi ollut tyytyväisempi, jos en olisi koskaan tavannut Amberia. Ilman tyttöä olisin ollut vain ja ainoastaan veljeni kanssa. Muuttumattomana ja yhtä kylmänä ja sadistisena kuin ennenkin. Valmiina käyttämään kykyäni satuttaa oikeuden saavuttamamiseen. Toki tein sitä edelleenkin, mutta en etsinyt koko aikaa jotakuta satutettavaksi. Silti minulla oli rankaisutehtäviä ja muita, missä kyvystäni olin hyötyä. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin rakkaani kanssa.
Menen Demetrin luokse ja kysyn: ”Missä Amber on?” Demetri ei vastaa. Siitä en pidä. Katson vampyyria suoraan silmiin ja hymyilen vinosti. Jäljittäjä lakoaa maahan ja kiemurtelee tuskissaan. Katselen tyynesti toisen kärsimistä ja sanon: ”En hyväksy tuota vastausta. Missä Amber on? VASTAA MINULLE!” Aro tulee taakseni ja sanoo: ”Emme tiedä tytöstä mitään. Hän on poissa.” Kirkaisen ja kohdistan katseeni tällä kertaa Aroon, joka saa maistaa raivoni, pelkoni, tuskani, kaiken. Oman annoksensa minun tuskaani.
Amber ei osannut vastustaa läheisyyttäni. Rakkautemme oli intohimoista, sellaista kuin vain vampyyreilla voi olla. Se näkyi jokaisessa suudelmassa, jokaisessa sanassa, jokaisessa kosketuksessa. Kaikessa. Kaikki kertoi tarinaa minun ja tuon meripihkahiuksisen kauniin ja salaperäisen vampyyrin rakkaudesta. Amber. Jo pelkkä nimikin tarkoitti meripihkaa. Sattuman oikusta olin saanut omakseni maailman kauneimman meripihkakimpaleen. Kimpaleen täyttä rakkautta.
Edes Alec ei saanut raivoani ja tuskaani laantumaan. Ei edes hänen ennen niin lohduttava sylinsä karkottanut Amberia mielestäni. Muistan vampyyritytön koko ajan. Hänen kehonsa, joka oli samassa vaiheessa kuin minunkin. Siinä murroskohdassa, kun tyttölapsen keho alkaa muuttua nuoren naisen kehoksi. Kypsymisen kynnyksellä. Kaksitoistavuotiaan keho. Nuori, mutta silti vanha. Täynnä lapsekkaita ajatuksia ja tunteita. Ainakin nyt.
Amber painoi kylmät huulensa omilleni ja kuiskasi: ”Jane, minä rakastan sinua, ikuisesti.” Sisälleni levisi väkevä hyvänolon tunne. Minua rakastettiin, joku muukin kuin Alec. Mikään ei voinut olla ihanampaa kuin tunne rakastettuna olemisesta.
Demetri ei suostu sanomaan missä Amber on. Minä pakotan tiedon ulos surkean jäljittäjän suusta. Käännän jälleen kiduttavan punaisen katseeni jäljittäjään ja sanon hillityn hitaasti: ”Missä Amber on?” Demetri kirkaisee ja sanoo huohottaen kivun takia: ”Se tyttö on kuollut, kuollut kauan sitten. En tiedä missä, mutta kuollut kuitenkin. Kun tajusin sen, luuletko, etten yrittänyt löytää häntä? Turhaan, turhaan sain etsiä. Sitä vampyyrityttöä ei ole.”
Amberin sanat saivat onnen räjähtämään sisälläni. Pommi koostuen puhtaasta ilosta. Painauduin tyttöä vasten ja sanoin: ”Am, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Sen merkiksi, haluan merkata sinut, ja sinä saat merkata minut.” Painoin hampaani Amberin kaulalle ja upotin hampaani toisen valkeaan ihoon, merkiten tämän arvella, joka kertoisi muille, että tämä tyttö oli minun. Amber teki saman minulle, ja sillä hetkellä tunsin olevani kotona. Kotona rakastamani vampyyrin kanssa.
Sivelen arpea kaulallani. Olen yksin, sillä en kestä muiden seuraa. En ole kestänyt sen jälkeen, kun sain tietää Amberin kuolleen. Haluan löytää tytön, tai edes hänen tappajansa, jotta tuo murhaaja voisi tappaa minutkin. En halunnut olla olemassa ilman rakkauttani. Ei ollut minua ilman Amberia. Ei Volturien jalokiveä ilman meripihkaprinsessaani. Ei yhtä ilman toista.
