Kirjoittaja Aihe: Ikuisuus | S, Angst, Oneshot  (Luettu 1284 kertaa)

Brylen

  • ***
  • Viestejä: 4
  • "PUDDING!!!1!"
Ikuisuus | S, Angst, Oneshot
« : 20.04.2011 22:15:48 »
Nimi: Ikuisuus
Kirjoittaja: Brylen
Ikäraja: S
Tyylilaji: Oneshot, Angst.
A/N: Äidinkielen aine jonka päätin tännekin laittaa ^^

Löydän itseni keskeltä metsää. Olen pukeutunut vaaleansiniseen mekkoon ja minulla ei jostain syystä ole kenkiä. Pitkät vaaleat hiukseni hulmuavat tuulessa kuten myös mekkoni helma. Tuulesta huolimatta minulla ei ole kylmä.

Astun pari askelta eteenpäin ja tunnen kuinka havunneulaset raapivat jalkapohjiani. Katselen ympärilleni ja mietin missä olen ja miten olen tänne päätynyt.

Hätkähdän ja käännyn nopeasti kuullessani äänekkään rusahduksen jostain läheltäni. Ehdin nähdä viauksen hahmosta joka sen jälkeen kuitenkin ehtii livahtaa paksun puunrungon taakse.
Mietin että pitäisikö lähteä vai jäädä. Lähteminen olisi järkevin ratkaisu, sillä en mitenkään voi tietää mikä puun takana odottaa.

Uteliaisuus ottaa kuitenkin minusta vallan. Pieni ääni pääni sisällä huutaa käskien minua lähtemään, juoksemaan henkeni edestä ja jättämään puun ja sen takana olevan olion rauhaan.
Jalat kuitenkaan eivät nähtävästi ääntä kuule, sillä ne lähtevät kuljettamaan minua puuta kohti hitain askelin.
Maa rusahtelee jalkojeni alla ja toisesta jalastani vuotaa hieman verta. En kuitenkaan välitä kivusta. Ainut asia mitä juuri nyt pystyn miettimään on olio, joka piilottelee puunrungon takana kuin odottaen minua.
Se ei ole vielä lähtenyt karkuun vaikka on varmasti huomannut minut. Jokainen askeleeni kuuluu äänekkäänä ja hengitykseni on raskasta. Pelkään säikyttäväni olion karkuun.
Lähestyessäni puuta huomaan sen takaa pilkistävän kaksi lumoavan vihreää silmää jotka tuijottavat minua katsomatta hetkeäkään muualle. Katse on hieman pelokas, mutta myös utelias ja kiinnostunut.

Pääsen puun luo ja alan kiertämään sitä hitaasti päästäkseni toiselle puolelle.
Suljen silmäni ja jatkan kävelemistä jännittyneenä. Avaan silmäni vasta päästyäni toiselle puolelle puunrunkoa.

En meinaa uskoa sitä mitä silmieni edessä on. Hieman minua nuorempi poika, ehkä noin kolmetoista vuotiaan näköinen. Hän tuijottaa minua sanomatta sanaakaan ja tutkiskellen minua päästä varpaisiin. Sitten hän täysin varoittamatta paljastaa hampaansa ja päästää ilmaan vertahyytävän huudon. Hätkähdän ja joudun ottamaan pari askelta taaksepäin jotta en kaatuisi.
Katselen lumoutuneena teräviä puhtaanvalkoisia kulmahampaita jotka poika on paljastanut. Ne ovat huomattavasti muita hampaita pidemmät, kuten vampyyreillä.

Ennen kuin olen selvinnyt pienestä järkytyksestä pojan taakse levittyvät suuret mustat enkelimäiset siivet joita hän hetken räpyttelee, kuitenkin lähtemättä lentoon.
Tuijotamme toisiamme kauan kunnes pojan katse kohdistuu taakseni saaden minutkin kääntämään pääni.
Takanani on jänis joka lähtee peloissaan juoksuun huomattuaan meidät. Käännän katseeni takaisin poikaan vain huomatakseni hänen lähtevän juoksemaan jäniksen perään.
Miettimättä enempää seurauksia lähden minäkin juoksemaan suuntaan jonne jänis ja poika lähtivät. He eivät ole vielä päässeet kauas.
Puikkelehdin puiden välissä ja yritän pitää pojan näköpiirissäni. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hän on huomattavasti minua nopeampi ja juoksee metsässä sujuvasti.

Lopulta metsä alkaa jäädä taakse ja puita ei ole enää tiellä yhtä paljon. Juokseminen helpottuu joten alan saada poikaa kiinni. Jänistä ei enää näy, mutta poika jatkaa silti juoksemista.
Nopeutan vauhtiani siitä huolimatta, että jalkani ovat huonossa kunnossa kengättömyyden vuoksi.
Pidän katseeni tiukasti kiinni hänessä jopa silloin kun saan hänet kiinni ja pääsen juoksemaan hänen vierelleen. Hän ei tunnu edes huomaavan minua.

Maisemat vilisevät ohitse ja matka alkaa tuntua loputtomalta.
Juuri kun ajattelen, että jatkamme juoksemista vielä todella kauan, jalkani horjahtaa ja en tunne enää tukevaa maata allani.
Tunnen putoavani. Katselen kauhuissani ympärilleni ja näen pelkkää kallion seinämää. Poika ohjasi minut suoraan kalliolta alas. Vääntelehdin ilmassa ja alan tajuta että tästä ei ole pakokeinoa.
Alas katsoessa näen pelkkää loputonta pimeyttä, johon pelkään pudota. Entä jos se imaisee minut sisäänsä kuin musta-aukko?

Katson toivottomana ylös ja näen pojan avaavan siipensä suurimmilleen ja kohoavan ilmaan kevyesti kuin höyhen.
Hän katsoo minua ivallisesti irvistäen niin että kulmahampaat välähtävät. Hänen katseessaan on voitoniloa. En vain tajua mitä hän voitti ohjaamalla minut rotkoon.

Odotan peloissani hetkeä jolloin paiskaudun maahan arvottomaksi pieneksi möykyksi, mutta tiedän syvällä sisimmässäni että sitä ei tule tapahtumaan.

Jatkan putoamista ikuisesti.
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 11:02:47 kirjoittanut Illusia »
I've learned love is like a brick, you can sink a house or build a dead body