Ficin nimi: Sininen hiusharja
Kirjoittaja(t): EyeBrowDictator
Oikolukija/Beta: Jatkossa oleviin ficceihin ottaisin mieluusti oikolukijan, joten voi laittaa viestiä. Tössä betaa ei kuitenkaan ole ollut.
Fandom: Axis Powers Hetalia/APH
Tyylilaji/Genre: Fluffy
Ikäraja: S
-jjb lisäsi ikärajan otsikkoonParitus/Päähenkilöt: FrUk (Ranska x Englanti, Francis x Arthur)
A/N: Joo, iski kauhea kirjoitushimo ^^' Laitoin vain musiikin päälle ja aloin kirjoittaa.
Ommaan ystävälleni Anjulle :3
Huomioikaa se että ficissä henkilöt ovat lapsia.________
Francis Bonnefoyn huulille levisi lämmin hymy. Tuuli hyväili hänen vaaleita, kiharia hiuksiaan.
Oli kaunis alkukesän päivä - aurinko paistoi ja hellä, viileä tuulenvire antoi mukavan, raikkaan tunteen. Puun varjossa oli jopa hieman koleaa ja pojan iho oli lievästi kananlihalla mekon alla.
Hän istui vihreällä nurmella pieni, vihreäsilmäinen poika sylissään.
Kaukaa katsottuna vanhempaa poikaa olisi voinut luulla tytöksi - sininen mekko ja pitkät hiukset. Nuoremman hahmon, vihreisiin pukeutuneen blondin sukupuolesta ei taas voinut erehtyä.
"Au! Älä harjaa niin kovaa, se sattuu!"
Kimeää pienen pojan ääntä seurasi hiskahdus kun hän yritti riuhtoa Franciksen käsiä kauemmas hänen hiuksistaan.
"Anteeksi, Arthur. Yritän hajata varovaisemmin", poika vastasi hieman tylsistyneellä äänellä, hymy kuitenkin väistymttä tyypillisiltä ranskalaisen kasvoilta.
Arthuriksi kutsuttu pieni brittipoika rauhoittui lopulta ja käpertyi paremmin Franciksen syliin kun tuo jatkoi hänen hiuksiensa rauhallista harjausta.
He istuivat hetken särkymättömässä hiljaisuudessa. Ainoat äänet olivat lintujen satunnainen, korkea sirkutus, ötököiden äänet tuulen humina puissa.
Vaikka puun varjo viilensikin, auringon noustua korkeammalle tuuli oli alkanut laantua ja saanut ilman hieman tunkkaisen oloiseksi, liian lämpimäksi ja hiostavaksi.
"No niin, valmis", sinisilmäinne poika sanoi ja kallisti päätään hymy huulillaan. Hän laski sinivalkoisen, koristeellisen hiusharjan nurmelle ja sipaisi vaaleita, laineikkaita hiuksiaan kuljettaen sormiaan suortuvien läpi.
Pikku poika nousi hänen sylistään, puhdisteli mekkoaan ja ravisteli päätään. Hymy hyytyi ranskalaisen kasvoilta - pitkän ajan työ meni hukkaan parin sekunnin ravistuksessa.
Britin kasvoilla ei ollut hymyä. Hän seisoi tyypillinen, tuima ilme kasvoillaan uhmakkaasti ranskalaisen edessä. Hänen pienet huulensa oli puristettu yhteen, vartalon lihakset jännittyneet ja paksut kulmat voimakkaasti kurtussa.
Tämä äkäinen persoona ei tuntunut sopivan yhteen vihreiden silmien lapsekkaan tuikkeen ja pyöreiden kasvojen kanssa ja se sai Franciksen virnistämään.
"Que faire maintenant?" hän kysyi helposti huomattava huvittunut sävy ranskalaiskorosteisessa äänessään. Hänen toinen kulmansa kohottui hieman ja hampaat paljastava hymy leveni.
Pikku poika tuhahti ja istuutui alas, takaisin nurmikolle. Kulmat suoristuivat mutta Francis huomasi että Arthur puri huultaan ja tuijotti maahan, "Ei mitään"
Franciksen ilme muuttui uudelleen hymyksi. Hän siirtyi istumaan Arthurin viereen ja kiersi toisen kätensä pojan olan ympäri, halaten tuota samalla. "Voit kertoa isoveljelle mitä vain, mon cher"
Hän tunsi kuinka vihreäsilmäinen poika jännittyi ja käänsi katseensa muualle. Ranskalainen oli kuitenkin nähnyt hänen punastuneen. "Angleterre?"
"Et ole isoveljeni!"
Hän ei olisi voinut odottaa niin pienestä ihmisestä lähtevän niin suurta ääntä. Huuto oli yllättänyt Franciksen täysin ja kun Arthur kampesi itsensä seisomaan riuhtaistuaan Franciksen käden pois, ei blondi voinut muuta kun katsoa nuorempaa poikaa hämmentyneenä ja räpytellä silmiään. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, avata vain suunsa ennen kun huuto jatkui.
"Miksi sinun pitää aina kiusata minua?! Sanot aina kaikka outoa omalla kielelläsi vaikka tiedät etten ymmärrä! Harjaat aina hiuksiani, lepertelet, laulat ja luet. Olen kuullut kuinka puhut minusta sille ystävällesi"
"En ymmärrä mistä puhut, Arthur, enhän minä…", Francis aloitti hämmentyneenä ja sekaisena.
"Näin ja kuulin itse! Kuulin kuinka mainitsit nimeni ja sitten te nauroitte - sinä ja se Antonio tai jotain"
Arthurin kasvot olivat punaiset ja ääni normaalia korkeampi, kuten yleensäkin pikkulapsilla kun he suuttuivat.
Francis pudisteli päätään ja sulki silmänsä hetkeksi mutta avasi ne taas ja nousi seisomaan. Hän yritti puhua järkeä mutta lauseita ei syntynyt, vain hajanaisia sanoja. Hän yritti halata poikaa rauhoittaakseen mutta Arthur riuhtaisi itsensä vapaaksi.
"Olen ärsyttävä, vai mitä?" hän tiuskaisi läpsäistyään ranskalaisen käden ties kuinka monennen kerran kauemmas. Hän katsoi tuimasi poikaa silmiin.
"Vihaan sinua! Mikset voi vain kadota?"
Arthur polkaisi maata. Kaksikko kuuli räsähtävän äänen - hiusharjan varsi oli katkennut polkaisun takia. Arthur näytti hetken hämmentyneeltä mutta kurtisti taas kulmiaan ja katsoi Francista hetken tuimasti, kuin varmistaakseen ettei ollut pahoillaan rikkomansa esineen takia. Tämän tehtyään Arthur lähti juoksemaan pois niityltä.
Francis ei ollut ehtinyt sanoa sanaakaan väleihin, hän oli vain kuunnellut kuinka poika räyhäsi ja raivosi, itkun partaalla.
Ranskalainen ei saanut mitään aikaiseksi - perään lähteminen ei olisi viisasta. Hän tunsi Arthurin niin hyvin mutta ei osannyt ymmärtää raivokohtauksen syytä.
Oliko hän muka niin hirveä pikkuiselle? Hänhän rakasti Arthuria - pikku poika oli niin hurmaava ja suloinen. Se pikkuveli jota hän oli aina halunnut. Ei se enää toisin ollut veljellistä…
Britin kertoma tilanne Antoniosta oli hyvin muistettavissa. Todellisuudessa Francis oli kertonut ystävälleen siitä miten suloinen brittipoika oli ollut viime tapaamisella - juossut Franciksen luo itkien että yksisarvinen oli haavoittunut ja sitä pitäisi auttaa. Yhdessä he olivat menneet metsään ja Francis oli uskotellut pitkään että vaikka yksisarvinen kuolisi, hän tukisi pikkuista loppuun asti. Oikeasti Francishan ei edes uskonut pojan tarinoihin keijuista ja yksisarvisista, menninkäisistä ja haltioista.
Francis ei vaivautunut nostamaan kahdessa palassa nurmella lepäävää hiusharjaa vaan otti satukirjansa (jota hänen oli aluin perin pitänyt lukea Arthurille) ja laukkunsa ja lähti.
• myöhemmin •
Oli kulunut jo useita tunteja. Arthur oli harhaillut niityn reunalla olevassa metsässä täysin hukassa ja itkenyt ja huutanut. Kukaan ei ollut tullut apuun. Ainoat elävät olennot joita hän oli nähnyt, olivat korkeintaan peltohiiriä ja lintuja.
Pimeä ei ollut kaikeksi onneksi laskeutunut mutta tiheässä metsässä oli hämärää ja kylmä. Arthur oli kaiken lisäksi märkä ja nälissään. Oikean jalan kenkä oli uponnut suohon ja hän oli aivan mudan peittämä polvista alaspäin. Kuivuneet kyyneleet poskillaan hän jatkoi matkaansa.
"Francis! Francis!" hän huusi uudelleen ja uudelleen, saamatta vastaukseksi muuta kuin tuulen aavemaisen ulvonnan.
Häntä pelotti tällä kertaa oikeasti. Ei olisi pitänyt lähteä. Mutta jos Francis löytäisi hänet, hän olisi heikompi kun se sammakko.
Äh, ei tälle ollut aikaa. Piti löytää tie pois täältä.
Poika venytti oksia pois tieltään ja riisti toisen kengän jalastaan. Hän heitti sen jonnekkin ja pyrähti juoksuun. Jalkapohjiin sattui ja niihin tuli varmasti naarmuja. Jalat upposivat satunnaisesti multaan ja mutaan mutta hän ei välittänyt.
"Isoveli!" hän parkui.
Kului vielä useampia tunteja ja metsässä oli jo pimeää. Arthurin vauhti oli hidastunut. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja likaiset, kasvot nekin likakerroksen peittämät.
Pieni poika vaikeroi ja tuoreet kyynelet polttelivat hänen silmissään. Häntä pelotti - edes keijukaiset eivät tulleet hänen luokseen ja auttaneet häntä. Hän oli jo menettämässä toivoaan kun näki metsän harvenevan. Pieni toivonkipinä syttyi hänen sisällään ja hän lähti juoksemaan. Hän oli päässyt takaisin!
Niitty aukeni hänen edessään, mutta se oli autio. Siellä ei ollut ketään.
Helpotus ja ilo hulmahti hänen sisältään ja jätti kylmän, aution tunteen rintaan. Mitä tämä oli…?
Sen enempää välittämättä hän käveli voimansa kuluttaneena puun luo ja katseli ympärilleen. Francis oli poissa.
No tietenkin hän oli, se oli itsestäänselvyys. Pikku poika ei kuitenkaan ymmärtänyt sitä vaan huuteli ystäväänsä nimeltä lukuisia kertoja. Niin kauan että hänen suustaan kuului vain pihahduksia ja nyyhkäyksiä itkun takia. Hän huomasi jotain vaaleaa maassa ja kumartui nostamaan. Se oli Franciksen hiusharja.
Poika puhkesi uusiin kyyneliin ja vajosi puun alle. Hän parkui ja painoi pään polviinsa, pienet hartiat vapisten itkun voimasta. Hän ei osaisi pimeässä kotiin ja tänne oli pitkä matka.
"Missä sinä olet, Francis?" hän nyyhkytti hiljaa.
Hän hätkähti kun lämpimät käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen. Hän tunsi huulien kevyen kosketuksen poskellaan. "Olen täällä, Arthur. Mitä sinulle on sattunut? Olen etsinyt sinua tuntikausia"
Arthur nosti katseensa tutun sinisiin silmiin ja vapisi edelleen itkusta kun halasi Francista rutistaen kangasta pieniin nyrkkeihinsä. "Se.. Se oli pelottavaa", hän parkui kahta kauheammin.
Francis hyssytteli häntä, silitti likaisia hiuksia ja suuteli häntä otsalle, poskelle, korvan juureen.
"Mennään nyt kotiin. Tahdotko lämpimään kylpyyn?"
Arthur nyökkäsi, irroittautui ja hieroi kyyneleisiä silmiään hihaansa. Francis auttoi hänet ylös ja tarttui kädestä kiinni.
"Je t'aime, mon petit Angleterre", hän sanoi hymyillen. Ranskalainen kumartui Arthurin kasvojen tasolle. Britti katsoi poikaa hieman kummastuneena ja ennen kun tajusi, oli saanut suudelman huulilleen.
Hän punastui rajusti ja hetken ajan Francis jo luuli saavansa huudot. Britti kuitenkin hymyili lämpimästi.
"Mitä se tarkoittaa?"
"Saat kyllä tietää."
Tämän luvattuaan Francis hymyili vielä kerran ja he lähtivät kohti kotia, jättäen niityn ja rikkinäisen hiusharjan taakseen.
_____
Sanasto:
(anteeksi virheet, käytin googlen kääntäjää kun ei ollut muutakaan)
Que faire maintenant? = Mitä nyt?
Mon cher = kultaseni/rakkaani
Angleterre = Englanti
Je t'aime, mon petit Angleterre = rakastan sinua, pikku Englantini
A/N #2: Toivottavasti oli mukava lukea kökköä pikku ficciäni ^^'
Toivoisin kritiikkiä ja kommentteja.
Anteeksi laadusta, yritän oppia.____________________________
[/b]
