Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: S
Genre: Angst, Romance, Femme
Paritus: Hermione/Ginny
Vastuuvapaus: Row omistaa hahmot, Uniklubi lyriikat
A/N: Femme10 -haasteen avaus ficcini. Iiks, pari femmeä olen aiemmin kirjoittanut. Kertokaahan toki mitä pidätte. Kappale on Uniklubin Kylmää
“Minä menen! Nähdään illalla!” Huudat ja katoat ulko-oven pamahtaen kiinni perässäsi.
Pystyn kuulemaan vielä korkojesi kopinan rappukäytävässä. Olen kuunnellut niitä liian monta kertaa. Lähdet samalla tavalla joka aamu ja palaat vasta illalla. Aikasi menee nykyään työasioiden hoitamiseen ja minun seurassani sinä vietät enää yösi. Kun saavut kotiin minä olen jo nukkumassa. Sinä syöt mitä jääkaapista sattuu löytymään, käyt suihkussa ja kömmit viereeni. Suikkaat nopean suudelman poskelleni ja kierrät kätesi lantioni ympärille. Ja koskaan et huomaa, etten nuku oikeasti.
Nostan kädet suuni eteen ja tuijotan lasittunein silmin puoliksi juotua jo jäähtynyttä kahvia kupissani. Erkanemme toisistamme päivä päivältä ja vaikka yritän viikonlopun harvoina hetkinä jolloin olet kotona avata suutani, en saa koskaan tehtyä sitä. Olemmeko me enää mitään? Huitaisen kahvikupin lattialle nopealla käden liikkeellä ja kuulen sen särkyvän. Kahvi leviäisi isoksi lammikoksi parketille ja jättäisi ikävän läntin jos en nouse ja puhdista sitä.
Niin kaukana oot minusta
Olen rikki kuin lasi lyöty raudalla
Sä et tajua, kuinka vituttaa
Noustessani tuoli raapii lattiaa ja terävät äänet kaikuvat pitkin seiniä, kimpoillen toisistaan aina eteenpäin. Kyyneleet kutittavat silmiäni, enkä jaksa edes nostaa kättäni pyyhkimään niitä. En enää jaksa estää niitä nousemasta pintaan. Jätän kahvilätäkön parketille, enkä jaksa edes välittää jos joku sattuisi astumaan kupin sirpaleisiin.
Kävelen peilin ohitse ja palaan miltein saman tien takaisin tuijottamaan itseäni siitä. Ihoni on kalpea, kalpeampi kuin ennen. Tuntuu kuin hiuksieni punainen sävy olisi haalistunut ja silmienaluset ovat uhkaavasti muuttuvassa aina vain tummemmiksi. Ruskeista silmistäni on hävinnyt se palo, joka niissä ennen paloi. Miksi et huomaa tätä?
Peilin edessä seisoo lipasto, jonka sinä silloin valitsit. Sen tummanruskea, melkein musta, pinta on saanut kolhuja ja se on aavistuksen haalistunut. Onhan se siinä jo melkein kuusi vuotta seisonut. Lompakkoni, avaimeni ja puhelin makaavat toimettomina sen päällä. Milloin edes lähdin viettämään iltaani ulos? Tavaroideni vieressä on häävalokuvamme. Kummankin päällä on valkoinen lyhyt kesämekko, emme kumpikaan ole mitään perinteiden noudattajia ja häämme olivat pienet. Seisot takanani ja olet kiertänyt kätesi ympärilleni. Lepuutat leukaasi olkapäälläni ja aika ajoin suukotat nopeasti poskeani ja virnistät. Olimme niin onnellisia tuolloin.
Kyyneleet mun silmiäni väsyttää
Tuska viiltää, miksi tunnen sen?
Kosketan varovasti liikkuvan kuvaa suojelevaa lasia ja tuska värähtää sisälläni. Se lähtee sormen päästä, kiertäen kaikki paikat kehostani. Jääden sydämen kohdalle särkemään. Kyynel vierii poskellani ja sitä seuraa pian toinenkin. Silmäilen kuvaa pitkään. Näytämme niin iloisilta. Onnellisilta. Rakastavaisilta. Kyyneleet vierivät poskia pitkin leualla ja tippuvat siitä lipaston tummalle pinnalle. Miksi itketään kun ollaan surullisia, vaikka se ei edes helpota oloa? Pikemminkin vain pahentaa.
Kävelen kuin unessa asuntomme halki makuuhuoneeseen ja kaadun pehmeälle sängylle. Huone tuntuu kylmältä ja kiedon mykkyrässä olleen untuvapeiton tiukasti ympärilleni. En ollut edes vaivautunut petaamaan sänkyä, kun heräsimme. Ikkuna ei ole auki ja silti minulla on kylmä. Asunnossa tehtiin vuosi sitten remonttia, ikkunat tiivistettiin. Ei täällä voi vetää. Silti minua paleltaa. Peitto ei lämmitä ylläni, eivätkä villasukat jalassani. Tuntuu kuin kylmä velloisi sisälläni. Kiertäisi verenkierron mukana ympäri kehoani; varmistaen, että minulla on koko ajan kylmä.
Huone täynnä kylmää,
Kun et oo mun luonani.
Ilma on kylmää,
Kun et hengitä iholleni.
Niin helvetin kylmää,
Kun et oo mun kanssani.
Liian kylmää,
Kun en tunne lämpöäsi.
Havahdun kun patja notkahtaa jonkun laskeutuessa siihen makaamaan. Laitan silmäni kuitenkin tiukasti kiinni kun tunnen lämpimän kätesi kyljelläni ja huulet niskassani. Ne jakavat helliä suudelmia sinne tänne ja suikkaavat lopulta sen hyvän yön suukon suupieleeni. Käsi kiertyy lantiolleni ja tiedän, että kun aamulla herään kaikki menee kuin näytelmää esittäen. Hengityksesi tasoittuu hiljaiseksi tuhinaksi ajan mittaan ja se kutittaa niskaani. En ole varma kuinka kauan se vie, mutta vähitellen alan tuntea itseni lämpimäksi ja tuhinasi takia vaivun itsekin uneen. Muistaen vain, että minun oli taas hetken lämmin.
Vaikka koitan haavojani parantaa,
Ne aukeaa aina uudestaan.
Kun aamu koittaa ja tunnen kuinka tönit minua hellästi hereille ja huhuilet sanoen iloisesti, että on aamu. Tiedän, että tämä päivä tulee olemaan samanlainen kuin monet edelliset. Minulla alkaa taas olla kylmä ja minua väsyttää aivan suunnattomasti, vaikka olen nukkunut koko eilisen päivän ja suurimman osan yöstä. Sinä puet päällesi. Hiuksesi ovat vielä aavistuksen kosteat kun kierrät niitä tiukalle nutturalle. Ministeriönkaapu sopii sinulle hyvin, vaikka sitä en halua myöntää. Se on syy, miksi elämämme on näytelmää.
“Nouse nyt, Ginny. Mennään syömään aamiaista”, sanot ja kyykistyt viereeni hymyillen aurinkoisesti. Tuo hymy saa edelleen vatsanpohjassani kihelmöimään lämpimästi. Se kihelmöinti ei vain leviä koko kehoon kuten ennen. Et sano mitään kahvista, jonka taisin jättää parketille. Etkä rikkoutuneesta kupista, vaikka ihan varmasti huomasit ne.
Nousen kankein liikkein istumaan ja siitä seisomaan. Eläen oman osani näytelmää käsikirjoituksen mukaan.