Nimetyt-trilogia, Tähdensirpaleita | Isabel/Arkarian | S

[Solembum]

Author: Sole
Fandom: Nimetyt-trilogia
Genre: Angst/Romance, Tunnelmointia
Rating: S
Pairing: Isabel/Arkarian
Disclaimer: Nimetyt-trilogia kuuluu Marianne Curleylle
Summary: Isabel ei enää muista, millaista on leikkiä onnellista.

Osallistuu Hieman tuntemattomampia fandomeita -haasteeseen.

A/N: En ole koskaan sen kummemin pitänyt Nimetyt-trilogiasta, ja omistankin vain toisen osan nimeltä Pimeä, mutta mun on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa Isabelista ja Arkarianista, onhan niiden rakkaus loppuviimeksi sellaista kliseisen kiellettyä, ja siksi vetoaa minuun ^^
Olen positiivisesti yllättänyt, jos finistä löytyy muitakin näiden kahden faneja kuin minä.

Tähdensirpaleita

Isabel hiipii rappuset alas askel askeleelta, jalat lattiaa koskettamatta, kuiskaa anteeksi, vaikka tietää Mattin vielä nukkuvan Nukkumatti kainalossaan, silmissään santakakkuja. Isabelin sanat haalistuvat pimeään eteiseen, satavat sateena lattialle, jolta Matt ei sanoja aamun tullen ymmärrä etsiä. Mattille Isabel ei kerro menevänsä, ei äidilleen, joka ei tiedä Isabelin poikaystävästä, miehestä, jolla on sininen tukka ja silmät palaset violettia taivasta, saksittu auringonlaskusta. Äidille Isabel on iso tyttö, eivätkä isot tytöt itke. Ja niin Isabel jättää sängynlaidalla nuken, jolla on kasvot posliinista, silmät haalistuneet sinisiksi kyyneliksi, kerran Isabelin tussilla punaiseksi värittämä suu hymyilee Mattille veljen katselessa päivänpaistetta katonrajassa, lakanalla painaumaa pikkusiskosta, joka ei tahdo olla pieni enää.

Isabelle sujauttaa saappaat jalkaansa, luikahtaa varjona ovenraosta, ovea raottamatta. Kukaan ei kuulee Isabelin askelia, ei Matt, äiti, vain Jimmy, joka tietää, ettei Arkarian särje Isabelin sydäntä, sillä Jimmy on kieltänyt tätä rikkomasta Isabelia, Jimmyn pikkutyttöä. Isabel kahlaa sinisessä ruohikossa, pilvensirpaleista sataa kastetta, tihkusadetta, eikä Isabelilla ole sateenvarjoa. Isabel kuivaa kasvoiltaan pilvenväriset kyynelet, työntää vaalean tukkansa takin huppuun, vetää hupun päähänsä. Taivas itkee, vaikkei Isabel tahdo itkeä, tietää, ettei Matt itke, särje hymyä nuken posliinikasvoilta. Isabel tietää, ettei Matt anna anteeksi, ei entanut eilen, antaisi huomenna. Vaan ei ollut Mattin asia huolehtia pikkusisarestaan, joka tahtoi katsella mustaa yötaivasta, tähtiä taivaankannella, pitää kädestä Arkariania, sinitukkaa, jota rakastaa.

Isabel kahlaa ketokukissa, tummansinisessä nurmikossa kuin yötaivaan värisessä, jolla nuput nuokkuvat tähtinä taivasalla, terälehdillään hallanvalkoisina kimmeltäviä kastepisaroita. Kukat kuihtuvat Isabelin askelten alla, Isabelin hengitys huuruaa pilvilinnoina. Isabelin jalat tapaavat mustan asvaltin, saappaat viistävät vasten vedenpintaa, joka painuu kaarelle, läikkyy yli lätäkön laitojen. Isabelin askelet hakkaavat asvalttia, Isabel juoksee levittäen kätensä, leikkii lentävänsä. Tuuli hulmuttaa Isabelin takinhelmaa, vaaleaa tukkaa, joka putoaa hupusta vasten tummaa taivasta. Isabelin varjo piirtyy mustaan asvalttiin, haalistuu reunoiltaan, lopulta katoaa. Isabel tanssii taivaanrantaan, pari käsiä, paljaita jalkoja, punaisia saappaita heijastuu sinisestä nurmikosta. Isabel näkee kaiken kauniina, on oppinut rakastamaan, lopulta.

Isabel kohottaa katseensa, katsoo miestä, jonka sininen tukka viistää taivasta, varjo lankeaa valokeilaan kastepisaroilla. Isabelin Arkarian on kaunis katsella, hymy leikkii miehen kapeilla huulilla, hymy, jota Arkarian hymyilee vain Isabelille. Arkarianin kalpeat kasvot nauravat, suu liikuu, mutta Isabel ei kuule sanoja. Eikä Isabel sano sanaakaan, eivät he kaksi tarvitse sanoja, eivät niin kuin Isabelin äiti ja Jimmy, eivät niin kuin Matt, joka itkee pahaa oloaan, tahtoo katsella kyyneliä Isabelin kasvoilla, pikusiskonsa pudottelevan sanoja rakkaudesta, sydämen sirpaleista, joita seuraamalla Matt toivoo löytävänsä Rochellen, kultatukkaisen tyttönsä vielä jonakin päivänä. Vaan Isabel tietää, ettei Rochelle tule takaisin, tahdo palata, palaa, ei koskaan. Rochelle sai Ethaninsa, Ethan Rochellensa, rikkoi Mattin, joka rakasti tyttöä kultatukkaista.

Isabel ottaa askelen, toisen, kolmannen, katselee punaisia saappaitaan. Ei rakkaus aina ole helppoa niille, jotka rakastavat liikaa, ei rakkaus ole vain kuiskaus, ne kolme sanaa: minä rakastan sinua. Ei rakkaus aina ole kaunista niille, jotka katselevat toisiaan läpi lasien vaalenpunaisten, ei rakkaus ole vain kauniita unia, kullan kuvia, vaalenpunaisia lasinsiruja. Ei rakkaus aina ole vain rakkautta niille, jotka eivät opi oikein rakastamaan, ei Mattille, äidille, Isabelille, joka rakastaa Arkariania, miestä, joka ei kuole koskaan, silloinkaan, kun Isabel putoaa siniseltä taivaalta alas siipirikkona. Isabel tietää kaiken katoavan aikanaan, heidän ennen aikojaan, pelkää rakastaa, vaikka rakastaa liikaa. Silllä Isabel itkee itsensä uneen iltaisin, vaan ei Mattin takia, Mattin painaessa mustelman Isabelin poskelle kuin ruosteenpunaisen kyynelen. Isabel itkee Arkariania.

Vaan vielä Isabel ei tahdo välittää, Isabel elää hetkessä, hetkissä, joita heillä on yhä jäljellä, hetkensirpaleita kuin heijastuksia ikkunalasissa. Isabelin askelet hipaisevat Arkarianin varjoa, kastepisarat maalavat niitylle varjokuvan heistä kahdesta, vaan eivät koskaan kasvoja. Milloin he hymyilevät, milloin Arkarian antaa Isabelin itkeä hetkiä jo menetettyjä. Milloin he nauravat Mattin särkyneelle sydämelle, kaksinaamaiselle Rochellelle, tytölle kultatukkaisella, joka tanssittaa kahta poikaa, joista toista tahtoo vain satuttaa, toista rakastaa, milloin Arkarian haaveilee kuolemasta, joka huputtaa kasvonsa, haaveilee vielä jonakin päivänä kuolevansa, hyppäävänsä liian korkealta. Ja Isabel painaa kasvonsa vasten Arkarianin niskaa, kyynelet särkyvät sirpaleiksi sinisiin hiuksiin, kastelevat paidankauluksen. Eikä Isabel enää muista, millaista on leikkiä onnellista.

Isabel kietoo kätensä Arkarianin vyötäisille, sujauttaa sormensa miehen paidan alle, koskettaa tämän paljasta ihoa, piirtää sadepisaroita. Arkarianin selkää pitkin valuu värähdys, Arkarian raottaa huuliaan, huokaa, huokaus haalistuu ovenraosta lankeavaan valokeilaan. Isabel kohottaa kasvojaan, katsoo kuvajaistaan Arkarianin violeteissa silmissä, kahdessa palasessa sielunpeilistä, kuvajainen nuolaisee punaisia huuliaan. Arkarian kumartuu, kuiskaa rakastavansa, Arkarianille rakkaus on vain kauniita sanoja. Arkarian painaa huulensa Isabelin huulille, suutelee varovaisesti tyttöä, joka ei enää tahdo hymyillä, tämän sininen tukka valahtaa Isabelin kasvoille. Isabel vastaa suudelmaan, joka maistuu makealta, kiertää kätensä Arkarianin kaulaan. Eikä Arkarian maista surua Isabelin huulilla, ei tänä iltana.

Arkarian vetää syliinsä tytön, jolla on vaalea tukka ja siniset silmät kuin kaksi sateenväristä sirpaletta.

*

[Grenade]

Voi <3

Sydämeni suli niin täydellisesti näille kaikille kielellä iloitteluille, kuvailuille, jotka olivat niin kauniita, että veti hiljaiseksi tämän tytön. Kaikki vertaukset pilvilinnamaiseen hengitykseen ja kaikkeen ihanaan. En olisi koskaan uskonut löytäväni täältä tätä paritusta tai tätä fandomia, mutta ei, en valita, päinvastoin. Itse tykkään huimasti noista kaikista kirjoista ja pakko myöntää, kaikista parituksista, mitä niissä kirjoissa on. Mutta koska Arkarian <3 Herra on niin ihana. Ja tässä tekstissä opin pitämään myös Isabelista, joka huokui jotain säälintapaista ja jotain muutakin veljeään kohtaan.

Koska tämä teksti oli niin ihanaa, oli sääli löytää sieltä pikkuriikkinen kirjoitusvirhe.

suu liikuu

pikusiskonsa

Mutta jos bongailen nämä nyt, niin seuraavat lukijat saavat vastaansa todella hyvin kirjoitettua unelmatekstiä.

Tekstin nimi oli ihana ja koko teksti oli sitä. Ja lopetus. Awws.

Isabel kahlaa ketokukissa, tummansinisessä nurmikossa kuin yötaivaan värisessä, jolla nuput nuokkuvat tähtinä taivasalla, terälehdillään hallanvalkoisina kimmeltäviä kastepisaroita.

Jotain niin kaunista ja ihanaa.

Kiitos <3

[Sakura]

Kommenttikampanjasta iltaa! Nappasin tämän sieltä, sillä muistan että joskus "nuorempana" pidin kovastikin tästä Nimetyt-trilogiasta tai ainakin ensimmäisestä osasta, en ole varma luinko koskaan niitä kaikkia.

Olen jossain aikaisemmassakin fikissäsi huomannut tyylisi runollisuuden ja tietynlaisen "keinuvuuden". Rytmin ja toiston, tavallisesta poikkeavan sanajärjestyksen. Täytyy sanoa että tällaiseen tunnelmaltaan rauhalliseen ja kuvailevaan tarinaan se sopii hyvin. Kuvailusi on todellakin hauraan kaunista ja maalailevaa, rakastuin mm. siniseen ruohoon. Ja jotenkin tuntuu että Isabelin ajatuksetkin liikkuvat samassa rauhallisessa rytmissä luonnon kanssa. Tunnelmointina tämä on oikein kaunista ja harmonista. Kirjoissa Arkarian taisi olla aika ihastuttava hahmo, joskin muistaakseni melko särmätön? Tässä on kuitenkin jotain sellaista ikuista fiilistä, mitä hänessä varmaan kuuluukin olla, ja vaikeahan se on tyhjästä repiä särmiä mihinkään, eikä tämäntyylisessä fikissä tarvitsekaan. Isabelin ja hänen ajatuksensa rakkaudesta koin jotenkin naiiveina, mutta johtuisikohan siitä, että jostakin alitajunnasta kumpuaa kirjan (tai kirjojen) jättämä mielikuva, jossa Isabel on vähän sellainen Twilightien Bellan tyylinen hahmo, jos tiedät mitä tarkoitan (tietyntyyppisissä nuortenkirjoissa sellaiset ovat kai aika yleisiä). Mutta en mene vannomaan ja eipä se kovin oleellista ole. Ainakaan tämä teksti ei riitele niiden kaukaisten aavistusten, joita mulla oli ennestään Isabelista, kanssa.

Isabel kahlaa ketokukissa, tummansinisessä nurmikossa kuin yötaivaan värisessä, jolla nuput nuokkuvat tähtinä taivasalla, terälehdillään hallanvalkoisina kimmeltäviä kastepisaroita.

Huomasin että edellinen kommentoija oli lainannut saman, mutta on tuo vain niin kaunis etten itsekään voi jättää väliin.

Ja Isabel painaa kasvonsa vasten Arkarianin niskaa, kyynelet särkyvät sirpaleiksi sinisiin hiuksiin, kastelevat paidankauluksen.

Käytät tässä aika paljon näitä tietyntyylisiä sanoja kuten sirpaleet. Tai en tiedä, mä vain koen monille sanoille tietynlaiset fiilikset aina, sellaiset kaiut. Tähän tunnelmaan tietysti sopivat nämä kaikenlaiset sirpaleet ja pisarat ynnä muut. Kiinnitin myös huomiota tuohon tukanvärin toistoon, "tyttö kultatukkainen" oli ainakin pari kertaa ja sinitukkainen. Jossain tapauksessa se voisi tuntua turhalta toistolta, mutta oikeastaan tässä se sulautuu tekstin rytmiin eikä pahemmin häiritse, ja tavallaan se tuntuu enemmän niin sanotusti hahmon nimeltä kuin hahmon kuvailulta. Lopun sateenvärisiin sirpaleihin tykästyin, kaunis kuvaus sekin.

Silllä Isabel itkee itsensä uneen iltaisin, vaan ei Mattin takia, Mattin painaessa mustelman Isabelin poskelle kuin ruosteenpunaisen kyynelen. Isabel itkee Arkariania.

Sillä-sanassa liikaa l-kirjaimia

En oikein muista mitä näiden kahden tarinalle kävi edes ensimmäisessä kirjassa saati lopuissa, mutta tästä parista olisi kyllä hauska lukea vähän korkeammankin ikärajan materiaalia Tämä oli kaunista tunnelmointia, kiitos!

[Solembum]

Grenade: Oli hienoa huomata, että Isabelilla ja Arkarianilla on muitakin faneja kuin minä! Itse en oikeastaan pidä kirjasarjan muista hahmoista, mutta herra sinitukka sulatti sydämeni. Arkarian ja Isabel on yksi harvoja heteroparituksia, jonta eivät kliseisyydessään mene liian pitkälle. Tai meneväthän ne, mutta hyvällä tavalla. Ei Arkariania voi olla rakastamatta : )
Ihanaa, että pidit tekstistä. Olin kuvailutuulella tätä kirjoittaessani, ja siksi tekstistä tuli tuollaista. Korjailen virheet.
Kiitos kommentista!

Sakura: Kiitos pitkästä kommentista! Totta, Isabelissa ja Bellassa on jotakin yhteistä. Etenkin ajatusmaailma. En osaa oikein sanoa, kirjoitinko tyttön ihan OCksi, mutta se hyvä puoli Curleyn hahmokuvauksissa on, ettei hahmoista saa täysin selkeää kuvaa, vaikka kuinka yrittäisi, ja siksi omat päätelmä ovat sallittuja : )
Tällä perusteella olet oikeassa Arkarianista. Herralla on viehätysvoimansa, mutta kun tarkemmin ajattelee, ei tyypistä saa irti aivan niin paljon kuin ehkä pitäisi saada.
Kiitän kaikesta rakentavasta, katsotaan, jos vähentäisin sirpaleiksi särkemistä tulevaisuudessa : )