Kirjoittaja Aihe: Kipuja, Silja, K11, Aleksi/Niilo, angst, draama?  (Luettu 1276 kertaa)

Lily-Rose

  • ***
  • Viestejä: 836
Nimi: Kipuja
Päähenkilöt/paritukset: Silja, Mikael, Aleksi/Niilo
Ikäraja: Mun mielestä tää on K11
Yhteenveto: Siljan ajatuksia ja perinteinen päivä sen jälkeen kun hän on palannut viimeisistä hoidoista sairaalalta kotiin.
Tyylilajit: Angst ja draama
Oma sana: Siljan kohtalo herättää mussa erityisen paljon tunteita ja ajatuksia ja halusin nyt jakaa niitä teidän kanssanne. Silja esiintyy siis myös kahdessa muussa tarinassani, Ei kerta homoks tee ja toinen kerta sattuu jo vähemmän ja Ei kyyneliä (linkit löytyy mun listauksesta, johon linkki mun allekirjoituksessa) Halusin kirjoittaa tälläisen, koska Silja on ihana hahmo ja sen ajatuksia on kiva kirjoitella. Ehkä ensi kerralla saatte jotain vähän piristävämpää. Kommentteja arvostan aina!

    Kipuja

 Rintaan sattui. Silja ähkäisi kivusta, nousi istumaan sängyssään ja painoi päänsä polviinsa. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen eikä hän ollut varma, tulivatko kyyneleet kivusta vai jostain muusta. Mutta ne tulivat ja polttelivat hänen poskiaan.

 Kuullessaan lääkärien diagnoosin, Silja ei ollut ensin ymmärtänyt, minkä kaiken hän menettäisi. Hän ei enää saisi juosta rappukäytävän portaita tai hyppiä niitä Aleksin kanssa, kuulla takaansa Mikaelin vastusteluja. Hän ei saisi enää kiivetä etuoven kuistin katolle ja hypätä voltilla alas. Ei enää niitä iltoja kun kaikki kolme harjoittelisivat akrobatiaa kerrostalo alueen pihalla.

 Nykyään Silja nukkui paljon. Hän oli aina väsynyt. Kun Aleksi tuli koulusta, Silja oli pinnistellyt olohuoneen sohvalla pysyäkseen hereillä. Aleksi toi hänelle keltaisen kahvimukin. Siljan juodessa kahvia Aleksi oli kertonut hiljaisella äänellä, miten paljon kaikki koulussa kyselivät hänestä, hänen voinnistaan. Joskus Aleksi oli tuonut Niilon mukanaan ja Niilo oli saanut Siljan nauramaan.

Kun Mikael oli töissä ja Aleksi koulussa, yritti Silja käyttää aikaansa lukemiseen, mutta kirjaimet sekottuivat hänen päässään eikä hän enää ymmärtänyt sanoja. Turhautuneena hän paiskasi kirjan lattialle ja nukahti sohvalle. Mikael tuli töistä, herätti hänet ja luki hänelle ääneen Taru sormusten herrasta trilogiaa, jota Silja oli aina rakastanut. Silja ei tykännyt elokuvista, jotka oli tehty jonkun kirjan pohjalta, hän tykkäsi aina enemmän alkuperäisestä tarinasta. Vaikka hänellä olikin lukihäiriö hän oli silti aina yrittänyt panostaa lukemiseen tavallista enemmän. Hän oli rakastanut lukemista. Siksi tuntui vieläkin turhauttavammalta kun nyt ei pystynyt edes lukemaan.

”Sattuuko sinuun?” Mikaelin huolestunut ääni kuului olohuoneen ovelta. Silja oli nykyään aina olohuoneessa ollakseen keskellä sitä, missä tapahtui. Hänen oma huoneensa sijaitsi liian kaukana, sinne oli aivan liian pitkä matka kävellä ja palatessaan sairaalasta Silja ei ollut käynyt siellä ollenkaan. Hän oli aina pyytänyt Mikaelia tai Aleksia tuomaan hänelle vaatteet tai jonkun tavaran, jonka hän oli tarvinnut. Hän ei tiennyt, pystyisikö astumaan huoneensa ovesta sisään, vaikka pääsisikin kävelemään sinne saakka.

 Silja ei vastannut Mikaelille, hänen ei tarvinnut. Mikael näki vastaukset hänen ilmeistään ja riensi tukemaan pikkusiskoaan kun hän alkoi yskiä. Kyyneleet valuivat taas Siljan poskille ja Mikael pyyhki niitä pois.

”Älä itke, kaikki on hyvin”, Mikael kuiski siskonsa korvaan. ”Kaikki on hyvin.”

 Silja yritti katkaista kyynelvirtansa, mutta turhaan. Mikael veti hänet halaukseensa ja Silja mietti, miten paljon ylimääräistä harmia hänen syöpänsä aiheutti veljelle, joka oli muutenkin kokenut jo niin paljon. Kun Siljan kyyneleet lopulta lakkasivat ja päänsärky astui niiden tilalle, Mikael nousi ylös sohvalta.

”Haen sulle lääkkeet”, veli sanoi hiljaa ja Silja nyökkäsi. Meni tuskin minuuttiakaan kun Mikael tuli tutun lääkeannoksen kanssa ja vesilasi oli hänen toisesa kädessään. Silja nielaisi pahalta maistuvat lääkkeensä nopeasti ja joi koko lasin pohjaan ja juuri sillä hetkellä ovi kävi.

”Se on varmaan Aleksi”, Mikael sanoi. Silja hymyili onnellisesti kun Aleksi tuli keittiön kautta olohuoneeseen ja Niilo käveli tämän perässä. Vasta kaksikon saapuessa olohuoneen puolelle Silja huomasi heidän kätensä, jotka olivat kietoutuneet niin yhteen, että oli vaikea erottaa, kumpi käsi oli kumman. Hän hymyili vielä onnellisempana. Aleksi ja Niilo olivat seurustelleet jo vuoden verran ja vaikka ala- ja ylämäkiä heidän kohdallaan oli ollut, he olivat silti pysyneet yhdessä ja Niilo oli sopeutunut nopeasti heidän perheeseensä.

”Miten koulussa?” Silja kysyi pojilta. Syöpähoitojen jälkeisten tuskien takia Silja ei ollut pystynyt keskittymään enää koulunkäyntiinsä, hän oli lopettanut jo kauan ennen yhtäkkistä väsymystä. Silti hänellä oli ikävä niitä aamuja kun oli noustu ylös syömään Mikaelin kaurapuuroa. Silloin hän oli inhonnut niitä aamuja, kironnut omassa hiljaisuudessan, mutta nyt hän antaisi mitä vain, jotta voisi nukkua yhden yön omassa sängyssään, herätä, valikoida vaatteet, laittaa hiukset ja kävellä omin jaloin keittiöön. Hän kaipasi kävelemistä, sitä tunnetta kun jalat olivat kipeät shoppailureissun jälkeen. Hän kaipasi akrobatiaa rappukäytävässä, Mikaelin ja Aleksin keskeisiä vitsejä ja kuittailuja. Hän kaipasi kaikkea, mitä hänellä oli ennen ollut ja mitä hänellä ei enää ollut.

”Ei mitään sen kummempaa, perus kouluhan se on”, Niilo vastasi Aleksin puolesta ja istuutui Siljan jalkopäätyyn sohvalle. Aleksi nojasi Niilon jalkoihin ja Mikael istui nojatuolissa täysin syventyneenä lehteensä. ”Marika kyseli susta. Sanoi tulevansa käymään tänään tai viimeistään huomenna”, Niilo lisäsi ja Silja nyökkäsi. Mainittu Marika oli ollut hänen paras ystävänsä ensimmäiseltä luokalta saakka.

”Siljan pitäisi saada nukkua”, Mikael sanoi huolestuneena nähdessään siskonsa haukottelevan, vaikka Silja ei ollut ollut hereillä kuin korkeintaan kaksi tuntia. Juomaton kahvikuppi oli jäänyt pöydälle ja Aleksi nosti sen ja veti Niilon perässään pois olohuoneesta.

”Älä rasita itseäsi liikaa, jooko?” Mikael sanoi Siljalle. Silja nyökkäsi ja yritti hymyillä, kertoa hymyllään asioita, joita oli vaikea sanoa sanoin.

”Yritä edes nukkua vähäsen”, Mikael sanoi vielä poistuessaan olohuoneesta. Silja hymyili ovelle. Kumma kyllä, hänestä ei tuntunut surulliselta tai edes pelokkaalta. Hän tunsi olevansa onnellinen, olihan hän kahden isoveljensä kanssa päivät pitkät.

 Mutta tietysti ahdistus hänen kohtalostaan tuli usein esiin, etenkin öisin kun hän sai tavallisen yskäkohtauksensa eikä ollut varma, heräisikö enää aamulla jos sulkisi silmänsä. Kuolema oli hiipinyt hänen lähellään jo monta kertaa eikä Silja enää päässyt sitä pakoon. Kuolema oli muutenkin pelottava ajatus, jota ei vain päässyt pakoon.

Hän huokaisi syvään ja hänen silmänsä painuivat kiinni.
"Niin kauan kuin sinä hengität - sinä taistelet."
- The Revenant
Pääset listaukseeni tästä