Kirjoittaja Aihe: Menetin ystävän (k-11, angst, lievä pahoinpitely)  (Luettu 1231 kertaa)

The Grim

  • *
  • Viestejä: 2
Heei! Eli tässä olisi lievän pahoin pitelyn sekä angstisen tarinan :D Joka on tosin täynnä kirjoitusvirheitä ja sen sellaisia yhdyssana ja pilkkuvirheitä, mutta sisältö on tärkein eiks juu?
Ikäraja: K-11 (Epona korjasi ikärajan ja lisäsi sen alkutietoihin.)

Olin ystäväsi, olin ollut monta vuotta. Kunnes petit minut.

Kaunis aamu, se oli myöskin aivan tavallinen. Potkiskelin kivia tieltäni kun kävelin eteenpäin asfaltilla. Kuulokkeistani kuului taas Harry Potter sound trackejä. Lämmin alku syksyn tuuli leikitteli hiuksillani. Vaikka olinkin menossa kouluun mieleni oli tyyni ja rauhallinen. Minua kuitenkin kalvoi hirveä yksinäisyys joka söi minua sisältäpäin. Kun aloin käymään mielessäni eilisen aamun tapahtumia suolaiset kyyneleet kihosivat silmiini sotkien ainoatkin meikin rippeeni jotka olin läntännyt kasvoilleni hetki ennen lähtöäni. Kuivasin mustaan kangas takkini hihaan alati tulvivia kyyneleitäni joille ei näkynyt loppua.

Rupesin vastahakoisesti käymään eilistä aamua läpi.
Ensimmäistä päiväämme yläasteella.

Kävelin yksin koulun tiiliskivi tietä pitkin ison yläasteen pihalle. Naureskelin yhä sinun eiliselle letkautukselleni eräälle kiusaajalleni. Olit ainoa puolustajani, suojeliani. Kun kuitenkin avasin metallisen koulun oven ryntäsin luoksesi. Ajattelin kertoa että ehkä tänä vuonna itsekkin uskaltaisin laittaa kiusaajilleni luun kurkkuun. Tervehdin sinua iloisesti. Kuitenkin katsoit minua vain pilkallisesti ja kävelit hillitysti pois,
kiusaajieni luokse.

Olin ajatellut sinun vain olleen huonolla tuulella, arvaukseni kuitekin oli mennyt mönkään. Tiesin sen siitä että et puhunut minulle kertaakaan, paitsi silloin kun sanoit minua friikiksi ja kutsuit minua erillaisilla haukkuma nimillä
Palasin nykyhetkeen, kyyneleet eivät olleet lakanneet virtaamasta. Enkä uskonut että ne lakkaisivatkaan. Siirryin yhä kipeämpään muistoon.

Kävelit minua kohti tuttu hymy kasvoillasi. Kerroit kuinka sinulla oli ollut vain huono päivä. Ehdotit että menisimme kaakaoille, eräänlaisen oikopolun kautta.

Nenääni tulvi tupakan savu, se oli ikäänkuin sekotettu viinaan. Näin kuitenkin pian kiusaajieni ilkikuriset kasvot. Luotin sinuun, suojelusenkeliini. Pian sekin luottamus oli poissa.

Hengitykseni, huutoni sekä itkuni kaikuivat pitkin käytävää. Eräst tyttö potkaisi minua kylkeen, samaan aikaan tunsin lyöntejä eri puolilta kehoani. Ainoa mitä pystyin tekemään oli se että suojasin käsilläni päätäni ja rukoilin.
Tunsin kuinka sain vuotavia haavoja kehooni. Pian he lopettivat, ja eräs ruskeahiuksinen tyttö kysyi ystävältäni "Haluatko viimeistellä?" hänen äänensä oli täynnä vihaa. Sitten tunsin potkaisun selässäni naurun saattelemana,

Vaikka haavani olivat ulkoisesti pahoja, pahiten olin haavoittunut sisältä päin.

Kyynelten valuessa silmistäni te lähditte. En tiennyt kauanko maassa makasin. Ehkä jopa tunteja. Nousin pimeässä ontuen seisomaan ja tajusin myös jonkin murtuneen. Lähdin kotiin murtuneena, petettynä.

Palasin maanpinnalle kun huomasin kämmenselässäni olevan haavan auenneen. Pyyhin veret mustiin verkkareihini ja hengitin syvään. Vaikka olin murtunut , päätin ettet enää saisi minua murtumaan. Sama homma kiusaajilleni, ette enää ikinä näe minun itkevän.
« Viimeksi muokattu: 08.05.2015 01:05:14 kirjoittanut Pyry »