Kirjoittaja Aihe: Kaunis ihminen, S, Adrian Saarenmaa, angst, draama  (Luettu 1863 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ficin nimi: Kaunis ihminen
Kirjoittaja: Subbe93
Tyylilaji: Angst, draama
Ikäraja: S
Päähenkilö: Adrian Saarenmaa
Summary: Adrianin elämä ei ole aina ollut helppoa. Vaikka hänen ulkokuorensa väittää Adrianin olevan tunteeton ihminen, jota ei mikään hetkauta, ovat kaikki väärässä: Sisimmässään hän on heikko ja haavoittuvainen.
Haaste: Originaali10 #3
A/N: Laulu: Juha Tapio – Kaunis ihminen
Tietyllä tapaa AU, vaikka mun luomus onkin. Tässä tarinassa ei siis mikään ole ns. lopullista. Olen miettinyt aika paljon Adrianin ja Charlotan elämää, ja näin ollen tosi moni asia heidän aikajanallaan on niin sanotusti varmistunut ja jäänyt paikalleen. Mutta kuolemaa en ole koskaan miettinyt siten, että olisin saanut päätettyä, miten he lopullisesti jättävät tämän maailman. Vaihtoehtoja on ollut muutamia. Tässä jutussa on käytettyä versiota, jossa Charlotta sairastui ja kuoli ennen kuin hänen esikoisensa edes valmistui.
      Pitää myös sanoa, että vaikka Adrian ja Charlotta olisivat kuinka vanhoja, olen aina ajatellut, että heidän lapsensa silti välittäisivät heistä ja kävisivät usein katsomassa heitä, kutsuisivat syömään ja niin edelleen. Tiedän, että viimeisessä osassa tuo saattaa kuulostaa siltä, etteivät Aleksi, Emilia ja Minttu lapsineen kävisi kuin kerran viikossa, jos sitäkään, mutta minun ajatuksissani niin ei ole. Biisi teki sen, että oli ns. pakko tehdä ratkaisu, etteivät he ole käyneet viikkoon. Tässä selitys on kuitenkin se, että lapsilla vain on niin paljon ollut muuta tekemistä: Työt, koulu ja velvollisuudet kotona. Ja koska Adrian on pessimisti ja negatiivinen ihminen, pelkää yksinjäämistä, niin viikko ilman seuraa on saanut hänet jo ajattelemaan, etteivät he enää välitä.


Kaunis ihminen


Hän tuhisee ja tuhlaa
pienokaisentuoksuaan
Uusi voima kaikkivoipa,
viattomuus otsallaan


Pian hän maasta nousee,
löytää avosylin,
kaiken mitä tarjoo lyhyt lumo lapsuuden


Juhani oli vain harvoin ehtinyt pysähtyä ja katsoa, miten hänen ainoa lapsensa tuhisi hiljaa omaa untaan. Vain harvoin hän oli ehtinyt pysähtyä katsomaan sitä pientä viattomuutta, joka pojan kasvoilla lepäsi, vain harvoin hän oli ehtinyt ihailemaan sitä uutta voimaa, jota pojassa oli. Mutta vain harvoin hän oli ehtinyt tehdä sen, ja niinä hetkinä hän oli tuntenut huonoa omatuntoa siitä, miten oli ryhtynyt isäksi, vaikka oli tiennyt, miten siinä tulisi käymään. Niinä hetkinä hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt uskoa vaimonsa lupauksiin, mutta… silti hän oli.
      Nämä oli juuri niitä hetkiä, kun Juhani katsoi pienessä sängyssä tuhisevaa poikaa, joka oli vasta muutama tunti sitten joutunut jäämään ilman leikkikaveria, tapittanut isäänsä surullisin silmin ja kääntynyt murheellisena pois. Pieni poika, joka oli noussut ihan itse maasta ylös, yrittänyt löytää avosylin, jota monet lapset etsivät, jotka monet myös löysivät…
      Adrian ei ollut löytänyt, eikä Juhani voinut syyttää siitä kuin itseään. Näinä harvoina kertoina hän ei voinut kuin syyttää itseään siitä, että poika jäi vaille rakkautta, vaille sitä kaikkea lumoa, jonka lapsuuden oli tarkoitus antaa. Kyllä mies muisti omat lapsuutensa, miten hän oli leikkinyt sisaruksiensa kanssa, hieman ehkä kinastellutkin, kuuluihan se sisarusrakkauteen, miten äiti ja isä olivat ottaneet heidät syliinsä, pitäneet heistä huolta ja rakastaneet. Juhani muisti kyllä oikein hyvin, miten onnellinen oli ollut silloin, miten rakastettu ja kaivattu hän oli ollut.
      Vaan ei ollut enää. Eikä hän ehtinyt yrityksensä takia edes tekemään itsestään tärkeää pienelle pojalleen.


Katson häntä hiljaa,
tiedä muuta en,
on kaunis ihminen


Mies huokaisi ja katsoi pientä tuhisijaa. Tummia hiussortuvia, ruskeahkoa ihoa, rauhallisia kasvoja… Jos hän ei tiennyt mitään muuta, niin sen hän ainakin tiesi, että poika oli kaunis. Kaunis ihminen. Jos ei mitään muuta.


On sentään kaunis ihminen…


~*~*~*~*~*~


Koulun piha täyttyy
niin kuin aina aamuisin
Hän seisoo vasten kylmää seinää
niin kuin teki eilenkin


Koulun piha täyttyi, niin kuin joka ikinen aamu ennenkin. Jokainen astui portista sisään kavereiden kanssa jutellen niitä näitä, eikä keneltäkään jäänyt huomaamatta, miten se uusi, tummatukkainen muukalainen oli jälleen vetäytynyt omiin oloihinsa nojaamaan kylmää seinää vasten. Niinhän se oli tehnyt eilenkin aamulla. Ja sitä edellisenä. Ja sitäkin edellisenä…


Mykkänä hän seuraa,
kuinka ilkamoiden
toiset ohi kulkee suureen tulevaisuuteen


Eikä Adrian tehnyt elettäkään tervehtiäkseen tai vaihtaakseen hymyjä kenenkään kanssa. Sen sijaan tuo nosti vain hieman katsettaan tarkkaillakseen, miten kaikki ne opiskelijat kulkivat kaveriporukoissaan, nauroivat, pitivät hauskaa, olivat… onnellisia. Vaitonaisena Adrian vain seurasi ruskeilla silmillään, miten jokainen heistä kulki hänen ohitseen, suuntasivat kohti mahtavaa tulevaisuutta, kohti elämää, joka heitä odotti. Kukaan ei pysähtynyt, ei tervehtinyt häntä, ei mitään…
      Adrian riisti katseensa ja alkoi taas tuijotella jalkojensa juuressa olevia kiviä samaan aikaan, kun kellot soivat sisälle.


Koulun kylmä seinä,
soitto kellojen
On kaunis ihminen


On sentään kaunis ihminen…



~*~*~*~*~*~


Hän nojaa linja-auton
huurtuneeseen ikkunaan
Taas lienee pitkä, työläs
päivistä yksi takanaan


Adrian oli aina vihannut linja-autolla kulkemista. Nuoruudessaan hän oli vihannut sitä siksi, että jokainen kerta joku oli tunnistanut hänet Saarenmaaksi, ja tullut kyselemään niin isästä kuin äidistä. Nykyisin jokainen tunnisti hänet Saarenmaaksi niin vanhempien kuin hänen itsensä takia. Jos he eivät tahtoneet tietää, mitä hänen vanhemmilleen kuului, jokainen tahtoi tietää, miten hänen yrityksensä pärjäsi, ja alkoivat vertailla häntä isäänsä.
      Nuoren miehen ruskeat silmän tarkkailivat mitään näkemättä huurteisen ikkunan ohi kulkevia maisemia. Päivä oli ollut pitkä ja työläs, muttei hän ollut muuta odottanutkaan. Juuri aloitettu rakennusyritys oli tietenkin iso juttu, ja jotta se saataisiin käyntiin, se vaati aikaa ja kärsivällisyyttä.


Unelmiaan seuras,
otti niistä vastuun,
täyttää tehtävänsä rientäessä vuosien


Se oli ollut hänen unelmansa rakkauden lisäksi. Perustaa oma yritys, rakentaa taloja. Se oli tuntunut jo aikaa sitten hänen jutultaan. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi, että halusi seurata isänsä jalanjälkiä yrittäjänä. Ei, hän halusi olla oma itsensä, luoda ihan oman yrityksensä, ottaa vastuun kaikesta ja löytää oman paikkansa maailmasta. Vuosien mittaan yritys kasvaisi, siitä tulisi vaikka mitä.


Pysäkille valoon
katulamppujen
Kaunis ihminen


Bussi pysähtyi, ja Adrian nousi pois autosta katulamppujen valaisemalle pysäkille. Charlotta seisoi odottamassa häntä, nainen oli tullut häntä vastaan. Ja mies tiesi, ettei hänen koskaan tarvitsisi olla yhtä huono isä kuin hänen isänsä oli ollut. Vaikka hänen yrityksensä kasvaisikin, hänen ei tarvitsisi unohtaa olevansa isä ja aviomies. Sitä virhettä hän ei tekisi.


On sentään kaunis ihminen…


~*~*~*~*~*~


Vielä yksi autokuorma
Tänään viedään kaupunkiin,
kun lapsista myös nuorin
omilleen jo muutettiin


Adrian tuijotti ilmeettömin kasvoin autoa, joka oli tullut noutamaan hänen kuopuksensa viimeisen muuttokuorman. Mahdollinen vävyehdokas puhui nauraen jotain Mintun seisoessa vierellä, mutta Adrian ei kuunnellut. Sen sijaan mies mietti, miten tulisi selviämään tästä. Charlotta oli kuollut ennen kuin heidän esikoisensa oli edes valmistunut, ja silloin Adrian oli jaksanut lasten voimalla. Hän ei ollut ollut yksin, hänellä oli ollut vielä edes osa perheestä, joka rakasti häntä – jota hän rakasti.
      Ja vaikka kaksi vanhinta lasta olivat jonkin aikaa sitten muuttaneet omilleen, tuntui vieläkin pahalta katsoa, miten nyt myös nuorin oli pakannut tavaransa, valmis lähtemään miesystävänsä kanssa kaupunkiin. Olisihan Adrian halunnut olla iloinen, onnellinen lastensa puolesta, mutta nyt hän oli jäämässä yksin – taas.


Äkkiä on niin
talo käynyt hiljaiseksi
Äsken vielä raikui naurut, kipu rakkauden


Miten äkkiä tuo talo olikin hiljentynyt. Kun Charlotta oli tullut hänen luokseen, tyttö oli tehnyt talosta elävämmän. Siellä oli ollut viimeinkin joku jakamassa sen Adrianin kanssa, tekemässä siitä vuodesta toiseen erilaisen. Aina, kun Adrian oli tullut kotiin, hän ei ollut tullut autioon ja kolkkoon taloon. Hän oli tullut lämpimään kotiin, jossa joku oli häntä odottanut, tullut eteiseen vastaan, halannut lämpimästi, toivottanut tervetulleeksi kotiin.
      Sitten olivat tulleet lapset. Adrianista tuntui, ettei siitä ollut lainkaan niin pitkä aika, kun nauru oli kiirinyt seiniä pitkin, miten isän kiellot ja säännöt eivät olleet aina miellyttäneet lapsia, miten pienestä sisarusten väliset riidat olivat saaneet alkunsa, ja miten… miten he olivat yhdessä surreet äidin poismenoa. Olleet toistensa tukena.


Käteen toisen tarttuu,
hetken viipyen
kaunis ihminen


Adrian havahtui, kun tunsi käden omassaan. Minttu hymyili hänelle, sanoi, että kaikki olisi hyvin.
      ”Ja voidaan soitella vaikka joka päivä”, Minttu sanoi haikeasti hymyillen. ”Ihan milloin vain tahdot! Vaikka tietysti olen päivisin koulussa, mutta… ehkä iltaisin, sitten kun pääsen koulusta…”
      Adrian yritti luoda kasvoilleen pienen hymyn, osoittaakseen olevansa samaa mieltä, osoittaakseen, että suunnitelma kuulostaisi hyvältä.
      ”Kai sinä nyt varmasti pärjäät, isä?”
      Miksi sen kysymyksen piti tuntua niin pahalta? Joskus Adrian olisikin voinut tokaista ilmeettömin kasvoin ja tunteettomana, että pärjäisi aivan loistavasti yksin, mutta vuodet rakastettuna oli pehmittänyt häntä hieman, hän tiesi sen itsekin. Koko elämänsä hän oli kaivannut rakkautta, perhettä, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja nyt, kun hänellä oli hetken ollut perhe, heistä jokainen oli jättänyt hänet. Miten hän voisi enää pärjätä yksin?
      ”Älä minusta murehdi, kultaseni”, hän sanoi niin vakaasti, kuin kykeni, ja hymyili pienesti. ”Pärjään oikein mainiosti.” Mies painoi suukon kuopuksensa otsalle toivoen, että se veisi pikkuisen murheet pois. Ei hän sentään halunnut, että lapset murehtisivat häntä. Heillä oli oma elämänsä, heidän oli aika irtaantua, luoda oma elämä, eikä Adrianilla ollut enää mitään sijaa niissä elämissä.
      Minttu hymyili, ja pikaisten hyvästien jälkeen nuori nainen istahti haikein katsein pelkääjän paikalle. Poikaystävä heilautti vielä kättään Adrianille, ennen kuin istahti autoon ja käynnisti sen. Hitaasti Adrian antoi hymynsä hävitä, kun auton takavalot katosivat hänen näkyvistään. Haikeus valtasi miehen mielen, kun hän hitain askelin kääntyi palatakseen sisälle.
      Melkein kolmekymmentä vuotta sitten Adrian oli palannut takaisin Suomeen ja astunut tuon talon ovista sisään vanhempiensa kanssa, jääden parin päivän päästä jälleen yksin, kun kumpikin vanhemmista oli palannut takaisin maailmalle. Nyt Adrian astui niistä ovista sisään, kun viimeinen lapsista oli muuttanut omilleen, jättäen isänsä yksin siihen samaiseen taloon toistamiseen.


On sentään kaunis ihminen...


~*~*~*~*~*~


Iltauutiset ja säätä
Kello käy jo yhdeksää
Viime vierailusta viikko
Koskahan ne kerkiää?


Olohuoneen kello löi merkiksi, että se oli jo yhdeksän. MTV3:sen uutiset välähtivät television tauluun, mutta vanha mies, joka istui nojatuolissa, ei keskittynyt maailman menoon. Sen sijaan mielessä pyöri ihan muita ajatuksia.
       Siitä oli viikko, kun heistä oli ketään käynyt. Siitä oli viikko, kun Minttu oli käynyt lastensa kanssa. Viikko, kun Aleksi oli käynyt kuskaamassa häntä hautausmaalla. Viikko, kun Emilia oli tullut vilkaisemaan, että hänen isänsä oli vielä elossa…
      Katse hakeutui hyllylle, jossa oli kuvia lapsista ja lastenlapsista. Koskahan he kerkiäisivät seuraavan kerran kylään?


Pettymys ja riemu,
haaveetkin jo maaksi
tyrskyn jälkeen haaksi tyvenessä seisahtaa


Adrian tiesi, että hänen pitäisi olla tyytyväinen siitä, että lapset ja lastenlapset kävivät edes joskus, ja hän tiesi, että hänen pitäisi olla iloinen siitä, että hänen lapsillaan oli oma elämä, oikein hyvät elämät! Jokaisella oli puoliso rinnallaan ja lapset, joista huolehtia. Jokaisella oli rakkautta riittämiin. Jokaisella oli asiat hyvin, jokaisella meni hyvin töissä, jokaisella oli varaa elättää oma perheensä…
      Mutta silti. Adrian tunsi pettymyksen rinnassaan tuntiessaan, miten oli jäänyt unohdetuksi. Ei hän voinut vaatia liikaa lapsiltaan tai lastenlapsilta, olihan heillä muutakin tekemistä kuin käydä katsomassa vanhaa miestä, mutta silti Adrian oli haaveillut ja salaa toivonut, että lapset vielä aikuisinakin kaipaisivat yksinäistä isäänsä. Adrian halusi olla osa lapsiensa elämää, osa lastenlasten elämää. Eihän hänellä muuta ollutkaan.
      Mutta tämän viikon aikana Adrianista oli alkanut tuntua, että jokainen haave perheestä oli kuollut ennen häntä. He olivat unohtaneet hänet. Eikä Adrian halunnut soittaa, hän ei halunnut olla passattavana tai loisena, kuten hän tuntui olevan. Hän halusi vain olla ainoan perheensä kanssa, hän halusi olla kaivattu. Hän halusi olla rakastettu…
      Hän ei halunnut jäädä taas yksin.


Kuvat lastenlasten,
kuvat uutisten,
kaunis ihminen
On sentään kaunis ihminen...


"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)