Kirjoittaja Aihe: Parempi paikka elää (Teddy/Victoire, K-11, het) 16. osa lisätty 6.2  (Luettu 8355 kertaa)

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Nimi: Parempi paikka elää
Kirjoittaja: Minna
Rating: K-11
Genre:  Angst, Romance, Fluff …
Paring: Teddy/Victoire
Summary: Kertoo Teddyn elämästä Tylypahkan jälkeen. (Prologissa Teddy ennen menoaan ensimmäistä kertaa Tylypahkaan.)
Beta: Luku viisi ja siitä eteenpäin Acostumbrado (lukuun 11 asti)


PROLOGI:

Onko maailma…

Teddy Lupin istui pehmeässä nojatuolissa ja katseli vanhaa valokuvaa, jossa hymyilivät iloisesti kaksi ihmistä, nainen ja mies. Mies oli nuhjuisen näköinen ja tällä oli paksut, mutta harmaantuneet hiukset. Mies piti kättään pinkkihiuksisen, iloisen ja kauniin näköisen naisen hartioilla. Nainen piti käsissään pientä poikaa, jonka hiukset hohtivat vuoroin kirkkaan sinisinä, vuoroin samanlaisina pinkkeinä, kuin naisellakin.  Pieni perhe näytti onnelliselta, onnelliselta, vaikka ympärillä oli Teddyn tietämän mukaan riehunut täysi sota. Tämän sodan aikana myös hän, Teddy Lupin, oli menettänyt omat vanhempansa. Tuo kuvassa niin onnelliselta näyttävä perhe, oli hajonnut, se oli hajotettu väkivalloin: tappamalla, kiduttamalla -

…nyt…

“Teddy-kulta”,  Teddy havahtui, kohottautuen ylemmän tuolilleen ja riisti katseensa irti valokuvasta, mutta ei silti vaivautunut vastaamaan mitään isoäidilleen, joka istuutui viereiseen nojatuoliin ja laski kätensä Teddyn hartioille, “minäkin ajattelen usein Doraa. Hän oli rohkea nainen.”
“Entä isä?” Ted huomasi kysyvänsä ja siirsi katseensa takaisin valokuvaan, jossa hänen isänsä, Remus, hymyili onnellisena, mutta väsyneenä.
“Remus“,  Andromeda sanoi hiljaa, “ oli hyvin huolehtivainen. Hän ajatteli aina ensin muita ja sitten vasta itseään. Dora kertoi hänestä paljon, mutta en koskaan… en koskaan tuntenut häntä kovin hyvin…” Andromeda vaikeni ja jäi hänkin tuijottamaan kiinteästi valokuvaa.
“Miten he kuolivat?” Ted jatkoi kyselyään, vaikka ei ollutkaan varma haluaisiko tietää.
“Ted, sinä olet vasta yhdentoista“, Andromeda aloitti. “Sinä et vielä ymmärrä, millaista se oli. Se oli sotaa pahimmillaan, kaikki olivat jatkuvasti vaarassa…”
“Minä haluan tietää heistä enemmän, he ovat minun vanhempani!” Ted lähes huusi ja tunsi kiukun purkautuvan sisällään.
“Vanhempasi kuolivat yrittäessään tehdä tästä maailmasta paremman paikan elää, Ted”, Andromeda sanoi kyyneleet silmissä kiillellen.

…parempi paikka elää?
 


1. luku
7 vuotta myöhemmin

Teddy katseli ympärilleen tilavassa huoneessa. Huone oli siisti ja sen vaaleat tapetit tuntuivat hohkaavan jotain helmiäisen sinistä valoa. Huoneen lattia tuntui lämpimältä hänen jalkojaan vasten ja hellä tuulenvire löyhytteli avoimesta ikkunasta hänen lyhyitä tummansinisiä hiuksiaan.

Hän antoi katseensa kiertää jälleen huoneessa ja hän kohtasi kauniin tytön katseen ja virnisti tälle iloisesti. Tyttö oli sitonut vaaleat hiuksensa löyhälle poninhännälle, joka heilui puolelta toiselle, kun tyttö pakkasi vielä viimeisiä tavaroitaan valmiiksi viimeiselle vuodelleen Tylypahkassa.

Teddy katsoi haikeasti Victoiren häärimistä ja toivoi, että ei joutuisi hyvästelemään tyttöä, mutta hän itse oli päässyt Tylypahkasta jo edellisenä vuonna, mutta Victoirella olisi vielä vuosi jäljellä. Teddy käveli hitaasti tytön taakse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille, suudellen tämän vaaleita hiuksia.
“Minulle tulee ikävä sinua, Vic.”

 Victoire kääntyi hymyillen Teddyyn päin ja suuteli tätä suoraan suulle, kietoen samalla hoikat käsivartensa tämän niskan taakse.
“Kyllä minunkin tulee sinua ikävä, Ted”, hän kuiskasi.
“Tapaammeko jouluna?” Ted kysyi vetäen Victoiren tiukasti itseään vasten, hymyillen pienesti.
“En usko”, Victoire sanoi pahoittelevasti ja kumartui poimimaan kastanjanruskean sukan lattialta ja viskaamaan sen avoimeen matka-arkkuunsa. “Isä, äiti ja minä lähdemme jouluksi Ranskaan.”

Teddy tunsi pettymyksen hyökyvän sisälleen, mutta kätki sen iloisen hymynsä taakse ja nyökkäsi pienesti.
“Sinulle tulee sitten varmaan kiva joulu…”
“Äh, älä viitsi.” Victoire tökkäsi leikkisästi Teddyä kylkeen ja sulki matka-arkkunsa salvan, joka loksahti äänekkäästi kiinni. “Kyllä minä tiedän, että olet pettynyt, mutta äiti haluaa välttämättä, että tulen mukaan.”

Ted nyökkäsi uudemman kerran ja katsoi jotain tehdäkseen kultaista kelloaan, jonka oli saanut kummisedältään, Harrylta, täytettyään seitsemäntoista. Kellon kiiltävät viisarit osoittivat puolta yhtätoista ja Teddy huokaisi tahtomattaan syvään, ajatellessaan tulevia hyvästejä, mutta pakottautui silti pitämään itsensä iloisena, ajatellessaan, että vuoden kuluttua hän ja Victoire voisivat muuttaa yhteiseen asuntoon, josta he olivat puhuneet muutamaa päivää aikaisemmin, vaikka eivät olleetkaan kertoneet aikeistaan kenellekään siinä pelossa, että koko suunnitelma menisi myttyyn ennen kuin sitä olisi kunnolla suunniteltukaan.
“Victoire?” tyttö hätkähti ja katsahti poikaa - tai mieheen - , joka hymyili hiukan alakuloisesti. “Meidän pitäisi varmaan lähteä.”
“Joo, niin…” Victoire mutisi ja nosti raskaan matka-arkkunsa sängyn päältä, avaten huoneensa oven ja lähti raahaamaan arkkua, Ted kannoillaan, alas loivia portaita.

*

Punainen höyryveturi tuprutteli sankkaa höyryä ilmaan laiturilla 9 ja ¾, Teddyn ja Victoiren viimein saavuttua sinne. Teddy yritti tiirailla eteensä sankan höyryn seassa, mutta kaikki oli sumuista ja äänetkin kuuluivat vain etäisinä, aivan kuin korvat olisivat halunneet jäädä Simpukkamökin rantaan, missä vaahtopäät iskivät kauniina kivikkoiseen rantaan.

Teddy tarttui Victoirea kädestä, että he eivät joutuisi erilleen ihmisvilinässä ja auttoi tyttöä raahaamaan matka-arkkuaan kohti junaa, joka kiilteli aivan heidän edessään yhtä kiitävänä kuin Teddy sen muisti kiiltäneen, kun hän nousi siihen ensimmäisen kerran, jännittyneenä ja innoissaan, että pääsisi vihdoinkin Tylypahkaan, mutta kuitenkin salaa peläten, mihin tupaan joutuisi. Ted muisti vielä elävästi sen hetken, kun oli asettanut vanhan ja venähtäneen lajitteluhatun päähänsä ja se oli ilmoittanut hänet Rohkelikkoon.
“Ted, minun täytyy mennä”, Ted havahtui mietteistään ja nosti katseensa Victoiren kauniin ruskeisiin silmiin.
“Minun tulee ikävä sinua”, Ted sanoi ja virnisti vetäessään tytön itseään vasten ja suudellen tätä hellästi suulle. Ted tunsi, kuinka tyttö kietoi kätensä hänen niskansa taakse ja kuljetti niitä hänen tummansinisissä hiuksissaan, vastaten suudelmaan.
 
“Teddy, mitä sinä teet?” kuului ääni aivan heidän vierestään ja James, Harryn vanhin poika, seisoi heidän vieressään kasvoillaan mitä merkillisin ilme, jota Ted ei osannut tulkita olevan kuin jotain ihmetyksen ja huvittuneisuuden välimaastosta.
“Tulin saattamaan Victoirea junalle”, Ted sanoi tyynesti. “Painu tiehesi, James”, hän lisäsi vielä, kun huomasi, että James ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.

Jamesin poistuttua paikalta Ted suikkasi vielä nopean suukon Victoiren otsalla ja auttoi sitten tätä nostamaan arkkunsa junaan ja vetämään raskaan oven kiinni.
“Nähdään ensi kesänä, Vic”, Ted huikkasi vielä avoimesta ikkunasta ja vilkutti hymyillen.

*                                                   

Pimeä tuntui saapuvan sinä päivänä tavallista nopeammin, kun Ted käveli hitain askelin pitkin soraista polkua pimeällä hautausmaalla. Varjot pitenivät pitenemistään ja puiden lehdet kahisivat aavemaisesti, kun Ted kulki niiden alitse. Tummat hautakivet puisine risteineen saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Tedin selkäpiitä.
“Miksi tämä on aina näin vaikeaa?” Ted mumisi hiljaa itsekseen ja jatkoi matkaansa, valaisten sauvallaan kaiverrettuja tekstejä lukuisissa kivissä, kunnes tavoitti viimein etsimänsä ja polvistui hitaasti tuon kiven eteen.

Ted luki tekstin kivestä, vaikka tiesi jo entuudestaan sanat, jotka hohtivat vanhuudestaan huolimatta kultaisina ja koukeroisina.   

Remus John Lupin s. 10.3.1960  k. 2.5.1998
Nymfadora Lupin s. 19.8.1973 k.2.5.1998

Emme katoa taivaisiin, emme maan multiin
vaan muutamme rakkaittemme sydämiin.


Ted sulki silmänsä hetkeksi ja laski kätensä sitten karhealle kivelle kuin koskettaakseen vanhempiinsa, jotka tiesi makaavan suoraan alapuolellaan, tietämättä tai välittämättä siitä, että heidän ainut poikansa oli tullut tervehtimään heitä.
”Moi, äiti ja isä”, Ted puhui hiljaiseen iltaan. ”Tulin taas moikkaamaan teitä.”
Hän kuunteli hetken tuulen hiljaista huminaa kuin odottaen vastausta, mutta jonka tiesi mahdottomaksi, vaikka hän tunsikin vanhempiensa läsnäolon, hän ei odottanut, että nämä vastaisivat.

Ted tunsi silmiensä kostuvan, kun hän ajatteli, miten ihanalta olisi tuntunut jos hän olisi voinut joskus jutella vanhemmilleen, kertoa kuulumisiaan tai nauraa heidän kanssaan tai vaikka vain syödä yhdessä aamiaista, onnellisena perheenä.
”Tuntuu oudolta puhua teille näin. Olisin halunnut tuntea teidät”, Ted sanoi tuulen huminan yli, vaikka tiesikin äänensä kantautuvan perille, sinne missä he ikinä olivatkin. ”Olin juuri saattamassa Victoirea junalle. Tuntuu oudolta, kun en ole itse menossa Tylypahkaan, mutta huomenna minun täytyy mennä joihinkin luonne- ja soveltuvuustesteihin aurorivirastoon.”

Teddy huokaisi, hän ei ollut ikinä päässyt tunteesta eroon, että tuntui turhalta kertoa niinkin tavanomaisia asioita haudalla, jossa hän oli aina odottanut, että ihmiset surisivat tai laskisivat kukkia hautakummulle. Ted vilkuili hetken ympärilleen ennen kuin heilautti sauvaansa ja viisi syvänpunaista unikkoa ilmestyi haudan eteen.
”Tulen taas tervehtimään teitä”, hän mutisi ennen kuin nousi ylös ja lähti kävelemään kohti hautausmaan rautaportteja.
« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 10:07:20 kirjoittanut Kaapo »

Lallu

  • freak bitch
  • ***
  • Viestejä: 1 256
  • dynamite
Vs: Parempi paikka elää (Teddy/Victoire, K-13, het)
« Vastaus #1 : 26.04.2008 12:47:18 »
En oikeestaan olekaan miettinyt pahemmin näitä asioita Teddyn kannalta. Oikein kivalta tää alku vaikutti, Teddy vaikuttaa mukavalta, mutta Victoiren oon jotenkin aina mieltäny vähän enemmän samanlaiseksi äitinsä kanssa. No oikeestaan ihan kiva, ettei ainakaan tässä vielä ilmennyt samanlaisia diivailuja, mitä Fleur olisi saanut aikaiseksi.  ;D

Prologista tykkäsin ja se oli kanssa kiva, kun kerrottiin, missä tuvassa Teddy oli ollut. Se olisi mainiota, jos saisit tähän ficciin ujutettua lisää tietoja kyseisen jäpikän kouluajoista, mua ainakin kiinnostas ne.

Ootkos muuten kuinka pitkää tästä ajatellut tehdä?

Kiitän tästä osasta ja odottelenkin jo innoissani seuraavaa.  :D

Lallu
[

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Parempi paikka elää (Teddy/Victoire, K-13, het)
« Vastaus #2 : 27.04.2008 10:31:37 »
Kiitos kommentistasi, LaLuna. Tulen varmaan lisää kirjoittamaan Teddyn kouluajoistakin esim. muistojen muodossa, mutta vielä tässä luvussa ei sellaista ilmene.
Tästä pituudesta en tosiaan tiedä, aika pitkä varmaankin... mutta lisään tänne nyt toisen osan, pahoittelen, että se tulee vasta nyt, vaikka olen sen jo tuolla Vuotiksen puolella tullut julkaisseeksi 22. päivä :) Toivottavasti tykkäätte tästä.

2. luku
Toinen syyskuuta

Teddy käveli jännittyneenä kohti ministeriön vierailijoiden sisäänkäynti, vanhaa käyttökelvotonta puhelinkoppia, joka veisi hänet suoraan maan alla, taikaministeriön atriumiin. Teddy ei ollut käynyt koskaan ennen ministeriössä, mutta hän tiesi suurin piirtein, miten pitäisi toimia, johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että Harry oli juuri edellisenä päivänä, hänen ollessaan Pottereilla päivällisellä, selittänyt asian perinpohjaisesti.

Ted nopeutti askeleitaan ja avasi vanhan puhelinkopin, jonka maali oli hilseillyt niin pahasti, että sen väriä tuskin erotti. Kopissa oli puhelin, joka roikkui seinässä vain muutaman lähes katki kuluneen johdon varassa. Hän otti luurin käteensä, tuntien itsensä todella typeräksi, ja kieritti nosti yhden sormistaan kierittämään numerolaattaa.
“Kuusi… kaksi… neljä, neljä… kaksi…” hän mutisi ja siinä samassa puhelin kilahti ja jostain ylhäältä päin kuin jostain näkymättömästä radiosta, kuului tympeä naisääni:
“Tervetuloa Taikaministeriöön. Vierailija, ole hyvä ja kerro nimesi ja asiasi. Pyydämme teitä myös luovuttamaan taikasauvanne tarkistettavaksi.”
“Ööh… Teddy Lupin. Tulin Aurorien luonne- ja soveltuvuus testeihin”, Ted sanoi mahdollisimman selvästi ja lähes saman tien aukosta, josta jästimaailmassa olisi tullut vaihtorahat, ilmestyi nimilappu, jossa luki sekä hänen nimensä ja asiansa.

Teddy ehti hädin tuskin kiinnittää lapun kaapunsa etumukseen, kun puhelinkoppi alkoi täristä ja vajota alaspäin. Ikuisuuden kuluttua, tai siltä Tedistä ainakin tuntui, koppi kolahti ja sen ovet kolahtivat auki, avaten näkymän suureen marmorisaliin, joka toi Tedin mieleen hetkeksi Irvetan Velhopankin. Sali oli iso ja sen ympäri kiersi vieri vieressä useita takkoja, joiden liekit värjäytyivät tuon tuosta smaragdinvihreiksi velhojen ja noitien ilmestyessä niistä. Salin keskellä hohti iso suihkulähde, joka esitti kentauria ja kotitonttua ja joiden jaloissa näkyi kuin tallattuna kulunut kyltti, jossa oli teksti TAIKA ON VALTAA.  Ted katsoi kylttiä hetken ymmällään, mutta jatkoi matkaansa pitkälle tiskille, jonka takana istui vanha, pitkäpartainen ja ilmeisen likinäköinen mies, joka luovutti juuri suunnilleen Tedin ikäiselle pojalle tämän sauvan.
“Kaikki kunnossa, poika”, mies sanoi hinkuvalla äänellä ja huiskautti sitten Teddylle kättään ja Ted ojensi sauvansa miehen kurttuisiin käsiin. Mies käänteli sauvaa hetken käsissään ennen kuin vetäisi jostain kassakoneelta näyttävästä kurttuisen pergamentin palasen ja tihrusti siitä pientä tekstiä.  
“Marjakuusta, kaksitoista tuumaa ja yksisarvisen häntäjouhi. Pitääkö paikkansa?”
“Pitää”, Ted sanoi ja mies ojensi hänelle sauvan takaisin sanaakaan sanomatta ja viittilöi tätä sitten lähtemään seuraavan tieltä.

Ted lähti tiskin luota ja lähti kävelemään kohti hissiä, johon suuntasi myös suurin osa aulasta liikkuvista ja hän saapui ihmismassan mukana puhelinkoppimaisen hissin eteen, jonka ovet kirskahtivat auki ja sama tympeä naisääni tuntui kuuluvan jostain hissin uumenista.
“Kahdeksas taso. Atrium.”

Hissistä astui kaksi Teddylle tuntematonta pyylevää miestä ja purppuraiseen viittaan pukeutunut kiireisen näköinen noita.
“…hirveä hässäkkä, tosiaan. Olen täysin samaa mieltä, Reg - ” noita höpötti toiselle miehistä, kävellessään Teddyn ohi, kannatellen paksua, huojuvaa pinoa pergamentteja. “- mutta en voi millään muotoa jättää väliin tätä tapaamista ministerin kanssa, tämä on oiva tilaisuus - “ Teddy ei kuullut enempää hissin ovien paukahtaessaan hänen takanaan kiinni ja hissin lähtiessä rymistämään ylöspäin.

Hissi oli tupaten täynnä väkeä ja olo alkoi käydä tukalaksi, kun hissi pysähtyi ja naisääni alkoi jälleen puhua.
“Seitsemäs taso. Taikaurheiluosasto, Ison-Britannian ja Irlannin huispausliigan päämaja, virallinen kitakivikerho ja älyttömien patenttien virasto.”
Ovi kilahti auki ja muutama ihminen astui ulos ja Ted huokaisi helpotuksesta, saadessaan hiukan liikkumatilaa ahtaassa kopperossa, mutta hän ei saanut huokaistua kovinkaan pitkään, kun seuraavasta kerroksesta hissiin tunkeutui vielä puolisen kymmentä velhoa ja samalla muutama violetti muistio lennähti hissin katonrajaan.  

Teddystä tuntui kuin hän olisi seisonut hississä ties kuinka kauan, kun hissi viimein pysähtyi toiseen kerrokseen, johon hänen oli määrä saapua.
”Toinen taso. Aurorien päämaja, taikalainvartijaosasto, taikuuden sopimattoman käytön virasto sekä velhojen neuvoston hallintopalvelut.”

Ted tunkeutui tuuppivien noitien ja velhojen ohi käytävälle, jota peitti pehmeä matto. Hän katseli ympärilleen hetken tietämättä, minne mennä, kun häntä vastapäätä oleva ovi avautui ja ulos astui mies, arviolta viidenkymmenen ikäinen mies, jonka tuuheat, hivenen harmaantuneet hiukset sojottivat joka suuntaan. Miehen katse kiersi ympäri käytävää, kunnes tämä huomasi Tedin ja käveli sitten innostuneena käsi pitkällä tätä kohti.
”Hyvää päivää”, mies sanoi ja vilkaisi sitten Tedin rintamuksessa olevaa lappua ja hänen kasvonsa levisivät ystävälliseen hymyyn. ”Olet siis pyrkimässä auroriksi? Aivan, tätä tietä sitten.”
Mies johdatti Teddyn avoimesta ovesta sisään ja hän huomasi tulleensa isokokoiseen huoneeseen, jota reunustivat punaiset sohvat ja pienet kirjoituspöydät. Seinät oli täytetty erilaisilla lehtileikkeillä, joiden useimmat otsikot toitottivat ”Hän - joka - jääköön - nimeämättä kukistuu” tai ”Harry Potter tehnyt lopun Pimeän Lordista.”

Huoneessa istui muutama suunnilleen Teddyn ikäinen velho ja noita, jotka hän arveli tunnistaneensa omalta vuosikurssiltaan Tylypahkasta. Kaikki tuntuivat olevan hiukan ymmällään ja jännittyneitä, eikä kukaan näyttänyt halukkaalta vastaamaan miehen ystävälliseen hymyyn. Ted istui vapaalle paikalle sohvan päätyyn ja tuntematon mies istui kirjoituspöydän taakse heidän kaikkien näkösälle.
”Tervetuloa kaikki”, mies toivotti. ”Minä olen Gawain Robardsi, auroriviraston johtaja. Testaan tänään teidän soveltuvuuttanne auroriksi. Tässä vaiheessa minun täytyy ilmoittaa, että luonne- ja soveltuvuuskokeet ovat todella tiukkoja, joten pyydän teitä valmistautumaan hyvin”, mies hymyili sanojensa päätteeksi ja silmäili hetken läsnäolijoita, kunnes nousi jälleen ylös, heilautti sauvaansa ja heidän jokaiseen syliin ilmestyi nippu pergamentteja ja sulkakynä.
”Nyt pyydän teitä täyttämään nämä lomakkeet ja siirtymään sitten ovesta - ” Robardsi osoitti toista ovea, jota Teddy ei ollut aiemmin huomannut. ” - seuraavaan vaiheeseen.”

Ted käänsi katseensa lappuun, jonka yläkulmassa luki kirkkaanvihreällä musteella: AURORIVIRASTON LAATIMA LUONNE- JA SOVELTUVUUSTESTI AURORIKSI PYRKIVILLE.
1. Yleistiedot


Ted silmäili lappua alaspäin ja kastoi sitten sulkakynän samaan kirkkaanvihreään musteeseen, aloittaen täyttämään tietoja aina syntymäajastaan S.U.P.E.R- ja V.I.P -kokeiden arvosanoihin, kunnes pääsi pergamentin alalaitaan ja käänsi esille toisen sivun.
 
2. Pimeän esineiden, -ihmisten, -paikkojen, -taikojen ja -otusten tunnistaminen.

 1. Mistä tunnistat Pimeän esineet ja niiden ominaisuudet tositilanteessa?
2. Kerro lyhyesti, miten tunnistat kolme anteeksiantamatonta kirousta.
3. Mistä tunnistat Pimeyden esineitä myyvän liikkeen? Miten toimit tilanteessa?


Kysymyksiä jatkui aina paperin alalaitaan ja Teddy tunsi kätensä puutuvan inhottavasti päästessään viimein viimeiseen kysymykseen.
 
21. Kerro, miten ja minne sinun täytyy ilmoittaa epäillessäsi jotakuta tai joitakuita Pimeän taioista ja mistä tunnistat Pimeän taiat.
 
Ted huokaisi ja painoi viimeisen i:n pisteen niin kovaa, että sulkakynän terävä kärki puhkaisi reiän ohuen pergamentin läpi. Hän kirosi hiljaa mielessään ja kääri paperit sitten rullalle ja ojensi ne sanaakaan sanomatta Robardsille, joka viittasi kädellään häntä astumaan sisään ovesta kahden sohvan välistä.

Ovi avautui narahtaen ja paljasti takaansa salin, joka oli hivenen pienempi kuin Tylypahkan Suuri Sali. Huoneessa oli jo suurin osa muista nuorista ja hetken kuluttua viimeinenkin astui sisään, perässään Gawain Robardsi, joka nosti kätensä pystyyn, pyytäen hiljaisuutta.
”Pyytäisin teitä jakaantumaan pareiksi, jotta minä ja -” Robardsi viittasi kahteen nuoreen, noin kolmenkymmenen ikäiseen, mieheen  ” - ja nämä herrat tässä, voimme arvioida kaksintaistelutaitojanne.”

Salin täytti hetkeksi hienoinen hälinä, kun kaikki alkoivat etsiskellä itselleen paria ja hetken kuluttua Ted huomasi joutuneensa juron, mustahiuksisen ja teräväleukaisen tytön pariksi, joka ei osoittanut merkkiäkään jonkinlaisesta tervehdyksestä.
”No niin, te näytätte olevan valmiita. Hienoa”, Robardsi sanoi ja alkoi sitten järjestellä heitä siistiin parijonoon. ”Sinä ja sinä, te aloitatte…” hän osoitti jonon etupäässä seisovaan pariin ja kaksi ilmeisen jännittynyttä poikaa astui pienelle korokkeelle salin keskiosassa.
”Kumartakaa!” toinen tuntemattomista miehistä sanoi pihisevällä äänellä ja pari kumarsi pienesti toisilleen. ”Tarkoituksena ei ole käyttää tainnutusta tai mitään muutakaan, mikä saattaisi kaksintaistelun nopeasti päätökseen. Meidän täytyy saada yleiskuva molempien taidoista.”
Mies nyökkäsi sitten korokkeelle nousseelle parille ja kumpikin nosti sauvansa ylös täsmälleen samanaikaisesti. Hetkessä huone täyttyi kirkkaista valosuihkuista ja askelten äänistä, kun kumpikin yritti tuoda esiin omia taitojaan. Tilanne toi Teddylle mieleen lähinnä kaksintaistelukerhon, johon hän oli tullut muutama vuosi takaperin ilmoittauduttua Tylypahkassa, mutta joka oli tyssännyt siihen, kun kaksi toisluokkalaista tyttöä oli joutunut viikoksi sairaalasiipeen.

Ted odotti kuin tulisilla hiilillä omaa vuoroaan, joka koitti, vihdoin viimein, tai siltä hänestä ainakin tuntui, kun hän nousi korokkeelle jurottavan parinsa kanssa, joka osoitti sauvallaan poissaolevan näköisenä suoraan maahan.
”Kumartakaa!” Ted taivutti hivenen päätään, mutta ei irrottanut katsettaan vastustajasta ja kun mies nyökkäsi merkiksi aloittamisesta, hän kohotti salamannopeasti sauvansa kohti tyttöä, mutta vastoin hänen odotuksiaan tämä olikin jo syössyt häntä vastaan punaisen valojuovan, jonka Ted ehti juuri ja juuri torjua. Hengästyneenä hän syöksi oman taikansa vastustajaansa päin, joka horjahti hivenen taian hipoessa hänen vasenta kyynärvarttaan.

Sama jatkui lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Robardsi vihelsi johonkin pilliltä näyttävään ja molemmat laskivat sauvansa, antaen miehelle puheenvuoron.
”Todella hyvää loitsintaa teiltä molemmilta…” hän sanoi. ”Sanattomat loitsut, kiroukset, manaukset, aseistariisunnat ja kilpiloitsut… hyvä. Te taisittekin sitten olla viimeiset. Tuloksistanne ilmoitetaan viimeistään syyskuun kolmantenakymmenentenä päivänä”, Robardsi sanoi kovalla äänellä. ”Kiitos kaikille osallistumisesta. Voitte poistua.”

Teddy poistui huoneesta helpottuneena, että se oli ohi, mutta silti ajatellen, että hänen loppu elämänsä työelämässä riippuisi siitä kuinka hyvin hän oli onnistunut.  
« Viimeksi muokattu: 13.07.2009 16:51:41 kirjoittanut apparition »

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Luku 3
Viides syyskuuta

Ted istui tylsistyneelle sängyllään, jota peitti, osaksi lattialle valunut, haalean vihreä päiväpeitto. Sängyn päällä oli hujan hajan rikkonaisia sulkakyniä, pergamentin palasia ja Muodonmuutokset edistyneille -kirja, jonka kannet olivat lähteneet lähes irti, kun Ted oli kiskonut lähes kaiken tavaroistaan ulos matka-arkustaan.

Loput tavarat olivat räikeän punaisen villamaton päällä, peittäen maton lähes kokonaan, lukuun ottamatta pientä kaistaletta punaista villaa, johon oli tarttunut löysälle rullalle kääritty kirje. Ted poimi kirjeen lattialta ja rullasi sen hitaasti auki.

Hei Ted,
Olen ollut täällä vasta neljä päivää ja minulla on sinua hirveä ikävä. Tylypahka ei ole muuttunut yhtään kesän aikana, paitsi opettajat ovat entistä kärttyisempiä. McGarmiwa meinasi jättää minut jälki-istuntoon, kun onnistuin jotenkin ihmeen kaupalla saattamaan Alicen sairaalasiipeen kehnon ihmismuodonmuutokseni takia. Olenkin aina sanonut, etten ole ollut ikinä hyvä muodonmuutoksissa. Mutta uusi Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja on McGarmiwaakin kamalampi. Hän on jotenkin päätynyt opettamaan, vaikka sanoi, että oli vastikään ollut tutkimassa Albaniassa jättikokoisia puhpalleroita! Hän on jotenkin haksahtanut ja olen varma, ettei hänellä ole aavistustakaan, mitä Pimeyden voimat edes ovat.

Mutta miten sinulle menee? Minun piti kirjoittaa jo aiemmin ja kysyä, miten sinulla meni siellä pääsykokeissa. Toivottavasti kaikki sujui ja pääset Auroriopistoon. En ole vielä ollut yhteydessä kehenkään, onko siellä päin kaikki hyvin?

Victoire


Ted hymyili ja rullasi kirjeen takaisin rullalle ja työnsi sen farkkujensa taskuun, nousten ylös sängyltään. Hän katsoi kyllästyneenä isoa kasaa koulutavaroita ja ryhtyi sitten viskelemään niitä yksitellen isoon pahvilaatikkoon huoneen nurkassa. Hänestä tuntui haikealta heittää pois kaikkia seitsemänä kouluvuonna kerääntyneitä tavaroita, mutta hän ei voinut raahata kaikkea mukanaan, jos hän seuraavana kesänä - kenties aikaisemminkin - muuttaisi pois isoäitinsä luota. Tavaroita oli, ilman koulukirjojakin, aivan tarpeeksi.

Ted havahtui ovelta kuuluvaan koputukseen ja jähmettyi paikalleen, kädessään ensimmäisen vuoden taikajuomakirja, mutta ei ehtinyt liikahtaakaan, kun ovi avautui ja Andromeda kurkisti sisään.
“Ruoka olisi val - “ nainen aloitti, mutta siirsi sitten katseensa lattialla lojuvaan rojuun ja isoon pahvilaatikkoon. “Ted-kulta, et kai sinä pakkaa?”
“ Minä - en… tavallaan”, Ted sanoi ja kohautti olkiaan, heittäen samalla viimeisen koulukirjan laatikkoon. “Ajattelin vain - “

Andromeda katsoi hetken tyttärenpoikaansa hiukan epäluuloisesti ennen kuin mutisi jotain epäselvää ruoan jäähtymisestä ja katosi ulos huoneen ovesta. Ted huokaisi helpotuksesta, että ei joutunut selittämään isoäidilleen käytöstään, vaikka tiesikin, että joskushan tällekin oli kerrottava, jos hän saisi hankittua itselleen ja Victoirelle asunnon. Hän oli kyllä katsellut jo pitkän aikaa Päivän Profeetan asuntoilmoituksia isoäitinsä huomaamatta, vaikka tiesikin asian hiukan aikaiseksi, olihan hänellä koko vuosi aikaa ennen kuin Victoirekin pääsisi Tylypahkasta.

Ted poimi ajatuksiinsa vaipuneena lattialle tippuneen velhovalokuvan. Kuvassa vilkuttivat iloisesti Victoire, Ted, hänen ystävänsä Richard ja Pete sekä Harryn vanhin poika James Potter. Kuva oli Tedin muistin mukaan otettu edellisenä vuonna juuri ennen koulujen loppumista.

“Älä viitsi, en minä tule!” Victoire sanoi tuskastuneena, kun Alice räpläsi upouutta kameraansa.
“Tule nyt, Vic”, Alice hoputti ja järjesteli porukkaa ryhmäkuvaan. “Ei se ole noin vakavaa.”
Victoire huokaisi syvään ja asteli Tedin viereen kyllästyneen oloisena ja tarttui tätä kädestä, taikoen kasvoilleen iloisen hymyn.
“Hymyilkää!” Alice kehotti ja painoi kameransa laukaisunappia. Salamavalo välähti iloisesti jo ennestään aurinkoisessa päivässä ja Ted olisi voinut vannoa, että hän ei näkisi vähään aikaan mitään, mutta hetken silmiään räpyteltyään Alice kameroineen tarkentui jälleen hänen eteensä.

Alicen ympärille oli ehtinyt jo sekä James että Richard ja Peter, mutta Victoire seisoi yhä hänen vieressään, ilmeisesti hänkin yhä sokaistuneena kirkkaasta salamavalosta, jota muut eivät näyttäneet edes huomanneen. Ted puristi hellästi Victoiren kättä ja suuteli tätä otsalle.
“Hei, kyyhkyläiset, tulkaa tekin katsomaan!” Alice hihkaisi ja heilutti valokuvaa kädessään. “Voin ottaa tästä kopiot teille kaikille.”

Ted laahusti vastahakoisesti, Victoire käsipuolessaan, katsomaan kuvaa, ihmetellen, miten Alice saisi kopioitua kuvan kaikille, mutta jätti asian sikseen. Kai tyttö oli perehtynyt tarkasti velhovalokuvien käsittelyyn.  

Ted katsoi huvittuneena kuvaa, jossa kaikki hymyilivät iloisesti, Jamesia lukuun ottamatta, joka virnisteli hullunkurisen näköisenä, aivan kuin ei olisi ihan tiennyt, miten oli päätynyt edes paikalle.

“Minä lähden nyt Tylyahoon”, James tokaisi yllättäen ja kiskoi viittansa alta palasen pergamenttia virnistäen omahyväisesti. “Ja tästä on suurta apua.”
“Eihän sinulla ole lup - “ Victoire aloitti, mutta James huiskautti kättään vaientaakseen tytön.
“Älä väärinkäytä Valvojaoppilaan asemaasi, Vic.”
“Et sinä voi lähteä Tylyahoon, olet toisella luokalla!” Ted puuttui puheeseen. “Ja vaikka voisitkin, en tajua, mitä hyötyä sinulle on tuosta vanhasta paperilapusta.”
“Niinpä niin. Puolusta sinä vain Valvojaoppilasta…” James mutisi ja nosti sitten pergamentin palasen taas näkyville. “Mitä tähän taas tulee…” poika napautti taikasauvallaan pergamenttia. “Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessä.”

Ted kurkisti epäluuloisesti Jamesin olkapään yli pergamenttia ja huomasi, että siihen oli piirtynyt eräänlainen kartta, jossa liikkui sikin sokin pieniä mustetäpliä.
“Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara ylpeänä esittävät: Kelmien kartta”, Ted luki ääneen kartan ylälaitaan ilmestyneen tekstin.  “Keitä ovat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara?”
“En tiedä”, James sanoi ja katsoi karttaa ihailevasti. “Mutta täytyy sanoa, että he olivat neroja.”

Ted kurtisti kulmiaan, mutta päätti jättää asian sikseen. Eihän Jamesin tekemiset hänelle kuuluneet.
“Mistä sinä sait tuon?” Victoire kysyi epäluuloisena katkaisten Jamesin fantasiat tavata kyseiset nerot.
“Isä oli jättänyt sen lojumaan keittiön pöydälle kesällä ja minä…”
“…pihistit sen”, Victoire päätti Jamesin lauseen paheksuvasti. “Ehkä minun pitäisi kirjoittaa isällesi ja - ”
“Ei se kuulu sinulle tippaakaan!” James huudahti.
“Kyllä se kuuluu!” Victoire huudahti raivoissaan ja oli sieppaamassa karttaa Jamesin kädestä, mutta poika työnsi sen hänen ulottumattomiinsa viittansa alle.
“Hei, Victoire, antaisit olla…” Ted mutisi hiljaa. “Onhan se hänen oma asiansa, jos hän haluaa itselleen hankaluuksia.”
“No nyt sinäkin puolustat tuota mokomaa kiusankappaletta!” Victoire tiuskaisi äkäisesti.
“Ted, meidänhän piti mennä kirjastoon”, kauan hiljaa olleet Richard ja Pete mutisivat ja Ted huokaisi helpotuksesta saadessaan tekosyyn poistua paikalta. Hän tiesi varmasti, että Victoire ei jättäisi asiaa sikseen.


Ted havahtui ajatuksistaan Adromedan huhuiluun alakerrasta. Hän työnsi kuvan Victoiren kirjeen seuraksi taskuunsa ja lähti kipuamaan portaita alas huoneestaan. Andromeda seisoi kädet puuskassa keittiön pöydän vieressä ja katsoi aika hämmentyneen näköisenä taiteltua Päivän Profeettaa, kunnes nosti katseensa alas saapuneeseen Tediin.
“Toivon tosiaan, että sinulla on järkevä selitys tähän”, hän sanoi ja viskasi pöydän yli lehden, jota oli juuri tutkinut. Lehti oli sama, josta Ted muisti joskus ympyröineensä asuntoilmoituksia, lähinnä huvin vuoksi, mutta kun hän vilkaisi isoäitinsä vakavia kasvoja, hänelle nousi ikävä pala kurkkuun.
“Minä - “
“Haluatko sinä muuttaa pois?” Andromeda keskeytti ja viittasi lehteen, jota Tedin edessä pöydällä.
“Minä… mistä sinä niin päättelit?” Ted kysyi vaivaantuneena ja istui hoippuvalle tuolille.
“Asuntoilmoitukset, pakkaaminen ja - “
“Hei! Minä vain heitin vanhoja koulutavaroita pois”, Ted sanoi ja sulki lehden, jättäen asuntoilmoitukset piiloon kansilehden alle. “Ja mitä niihin ilmoituksiin tulee, niin minä vain katselin niitä huvin vuoksi, mutta en minä silti ikuisesti voi asua täällä.”

Andromeda tarkasteli hetken tyttärenpoikaansa ennen kuin siirtyi lieden ääreen häärimään ruoan kanssa.
“Kuule mummi…” Ted aloitti varovasti.
Andromeda kääntyi ympäri lautanen ja kauha käsissään, katsoen odottavasti poikaa.
“Niin, Ted-kulta?”
Ted katsoi hetken oudoksuen isoäitinsä äänensävyä, mutta yskäisi sitten pienesti ja avasi suunsa uudemman kerran.
“No, kun me ajattelimme Victoiren kanssa, että - “
“Victoiren? Billin ja Fleurin tytön, vai?” Ted huokaisi harmistuneena keskeytyksestä, mutta nyökkäsi vaisusti.
“Me ajattelimme hankkia yhteisen asunnon”, hän töksäytti asiansa suoraan.
“Mutta - mutta - eihän… hänhän on vielä koulussa ja - “ nainen änkytti ja katsoi epäuskoisena Tediin.
“No… siis. Ensi kesänä - tai siis…” Ted sopersi ja vilkuili hermostuneena naisen ilmeitä.
“No, se on sinun päätöksesi. Olethan jo täysi-ikäinenkin”, Andromeda sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja hymyili sitten Tedille. “Muista kuitenkin käydä tervehtimässä vanhaa mummiasi.”
“Totta kai”, Ted virnisti ja kiersi pöydän ympäri halaamaan isoäitiään.
« Viimeksi muokattu: 13.07.2009 16:58:57 kirjoittanut apparition »

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Luku 4
Seitsemäs syyskuuta

Ted käveli kädet syvällä taskuissa purevan kylmässä viimassa kohti Feeniksin Killan useamman vuoden takaista päämajaa. Hän kiersi ohuen takkinsa kaulusta tiukemmin kaulansa ympärille ja katseli sitten ympärilleen autiolla aukiolla, jossa komeili vanhan näköisiä tiilirakennuksia. Ted käveli kohti numeron yksitoista ja kolmetoista liitoskohtaa, josta puuttui kokonaan numero kaksitoista ja kaivoi sitten taskusta pienen lappusen, johon oli kirjoitettu siistillä käsialalla Feeniksin Killan päämaja sijaitsee osoitteessa Kalmanhanaukio kaksitoista, Lontoo.
 
Siinä samassa, kun Ted oli lukenut nuo sanat, numero kaksitoista alkoi työntyä kahden talon välistä, saaden aikaan melkoista meteliä, mutta jota - Ted ajatteli hiukan ihmeissään - ei tuntunut kuulevan edes avonaisen ikkunan ääressä mattojaan pölyttävä vanha rouva.

Hän ei ollut koskaan tajunnut, miksi paikka piti vieläkin olla niin tarkoin suojattu, vaikka se ei ollut toiminut Killan päämajana enää pitkään aikaan, mikä johtui siitä, että ei ollut syytä pitää vanhaa porukkaa enää säännöllisesti koossa, kun Voldemort oli kuollut.

Ted kohotti kättään kohti vanhanaikaista ovenkolkutinta, mutta ei ehtinyt koskeakaan siihen, kun ovi jo paiskautui auki ja ilmeisen kiireisen näköinen Harry astui ulos, törmäten suoraan keskellä ylintä porrasta seisovaa Tediä.
“Aih, anteeksi Ted”, Harry väläytti Tedille pikaisen hymyn. “Mene vain sisään. En ehdi jäädä.”

Ted aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta Harry oli jo astunut hänen ohitseen pihamaalle ja kadonnut vaimean poksahduksen saattelemana. Hän avasi raolleen jääneen oven ja astui mustalle kynnysmatolle, vilkuillen samalla ympärilleen avarassa eteisessä, joka tuntui suorastaan hohkaavan synkkyyttä. Ted ei käsittänyt, miten sellaisessa paikassa pystyi elämää vilkuilematta taakseen vähän väliä. Paikka toi mieleen jästien kummitustalot, joissa Ted muisti joskus käyneensä isoäitinsä kanssa, mutta hän ei silti uskonut, että Kalmanhanaukiolla tarvitsi pelätä pienen punaisen paholaisen hyppäävän hetkenä minä hyvänsä nurkan takaa.

Ovi kolahti jossain äänekkäästi ja hetken kuluttua kuului askelten ääniä ja Ginnyn pää pilkisti nurkan takaa esiin iloisesti hymyilevänä.
“Odotimmekin jo sinua, Ted”, hän sanoi jostain syystä hyvin hiljaa ja tarttui Tediä hartiasta ohjaten tämän pois eteishallista avaraan keittiöön, jossa komeili pitkä tamminen pöytä, jonka ympärillä oli kymmenkunta puista, huterannäköistä tuolia.

Pöydän ääressä istui kihara - ja ruskeahiuksinen nainen, Hermione, sekä hänen vieressään Hermionen ja Ronin 10-vuotias poika, Hugo. Hugo piteli sylissään pulloharjahäntäistä ja lyttynaamaista kissaa, joka pyrki kaiken aikaa hyppäämään pöydälle, johon oli nosteltu kulhollinen munuaispiirakoita, kurpitsaleivoksia ja padallinen sipulikeittoa.

Ted istui hänkin pöydän ääreen ja Ginny kiersi lieden ääreen, missä hän heilautti taikasauvaansa ja leipäveitsi alkoi pilkkoa itsekseen paksuja viipaleita leivästä, joka oli lojunut rähjäisen hellan päällä.
“Miksi me täällä ollaan?” Ted kysyi silmäillessään ympärilleen. “Minä luulin, ettei tämä ole enää Killan päämaja.”
“Ei tämä olekaan”, Hermione sanoi. “Päätimme vain tulla vähäksi aikaa tänne, niin voimme viettää aikaa yhdessä.”
“Vaikka tämä onkin vähän vastenmielinen paikka”, Ginny lisäsi ja asetti viipaloidun leivän vadille ja leijutti sen pöytään. “Eteisessä ei voi puhua normaalisti, ilman, että rouva Musta alkaa huutamaan.”

Ted vilkaisi vaistomaisesti keittiön suljettua ovea, pohtien kuka oli rouva Musta, mutta jätti asian sikseen ja kääntyi takaisin pöytään päin, johon Ginny oli kasannut lounasta.
“Missä muut ovat?” Ted kysyi ohimennen, kun huomasi, että ei ollut nähnyt Ronia tai Lilyä missään ja Harrynkin vain vilaukselta ulkona.
“Ron ja Harry lähtivät ministeriöön”, Hermione sanoi ja vaihtoi omituisen katseen Ginnyn kanssa. “Heille tuli… kiireinen palaveri, kun muutama kuo - “ Hermione vaikeni ja vilkaisi taas hermostuneena Ginnyyn, joka nyökkäsi ja poimi pöydältä aamuisen Päivän Profeetan ja ojensi sen sanaankaan sanomatta Tedille, joka otti sen vastaan hivenen yllättyneenä. Puolet etusivusta peitti ronski kuva miehestä irvisti rumasti kameralle, vieressään kaksi muuta, Tedille tuntematonta, sotkuisen hiuspehkon omaavaa miestä.

KOLME  KUOLONSYÖJÄÄ KARANNUT VELHOVANKILA AZKABANISTA

Saamiemme tietojen mukaan eilisyönä Azkabanista on karannut kolme kuolonsyöjää, kuolleen Pimeyden lordin kannattajaa. Kuolonsyöjien ei uskota olevan vaarallisia ilman isäntäänsä, mutta auroriviraston päällikkö kehottaa kaikkia siitä huolimatta varovaisuuteen, sillä näiden kuolonsyöjien tiedetään pystyvän todella raakoihin tekoihin.
“Emme halua lietsoa paniikkia kansalaisiin, jotka ovat jo käyneet sodan häntä - jota - ei - pidä - nimetä vastaan”, kertoo auroriviraston päällikkö. “Haluamme vain, että ihmiset ovat varuillaan kuolonsyöjiä varten, mutta emme usko, että on syytä huoleen. Kohta saamme heidät takaisin Azkabaniin.”


Ted nosti katseensa takaisin kuvaan lukeakseen kuvatekstin.

Rodolphus Lestrange on yksi pelättyjen kuolonsyöjien jäsenistä, kuten myös hänen veljensä, Rabastan Lestrange. Rodolphuksen tiedetään olleen yksi niistä kuolonsyöjistä, jotka kiduttivat sairaalakuntoon Frank ja Alice Longbottomin.  Heidän välissään Antonin Dolohov, joka on aiemmin tuomittu Gideon ja Fabian Prewettin raaoista murhista. Dolohov pidätettiin Tylypahkan taistelun jälkeen, jossa hänen tiedetään murhanneen mm. Remus Lupinin lukuisien silminnäkijöiden nähden sekä käyttäneen lukuisia kertoja anteeksiantamattomia kirouksia.

Ted laski lehden turtana kädestään ja kohotti kasvonsa Hermioneen ja Ginnyyn.
”Hänkö… hänkö…” Ted osoitti Dolohovia lehden kuvasta. ”…tappoi minun isäni?”
Ginny nyökkäsi ja käveli Tedin luo ja nosti lehden pöydältä ja Ted riisti katseensa Dolohovista, joka irvisteli mielipuolisesti kuvassa ja pakottautui unohtamaan miehen. Hän ei halunnut ajatella, että mies, joka murhasi hänen isänsä oli nyt vapaalla jalalla.
”Täytyy mennä…” Ted mutisi ja nousi pöydästä.
”Ted…” Ginny aloitti. ”Dolohov saadaan kiinni ja hän joutuu takaisin Azkabaniin - ”
”En halua puhua siitä miehestä!” Ted tiuskaisi ja avasi keittiön oven, käveli eteisen halki ulko-ovelle.

Kylmä ulkoilma leyhytteli hänen kasvojaan vilvoittavasti, kun Kalmanhanaukio kahdentoista ovi paukahti hitaasti kiinni, kadoten kahden vierekkäisen talon väliin. Ted kiersi takkiaan tiukemmin ympärilleen ja kääntyi kannoillaan, tarkistettuaan ensin, ettei kukaan katsonut ja kaikkoontui vaimeasti poksahtaen.  
« Viimeksi muokattu: 13.07.2009 17:03:32 kirjoittanut apparition »

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
En ole muistanut tulla lisäämään tänne jatkoa pitkään aikaan, mutta tässä kuitenkin kaksi uusinta lukua. Näiden lukujen betaamisesta kiitos Acostumbradolle :)

Luku 5
Kahdeksas syyskuuta

Ensimmäiset auringonsäteet pilkahtivat aamulla avoimien verhojen raosta Teddyn huoneeseen ja osuivat suoraan hänen suljettuihin luomiinsa. Ted raotti väsyneenä silmiään, mutta joutui sulkemaan ne saman tien uudestaan huoneen kirkkaudessa. Hän kiskaisi äkäisesti peiton päänsä ylitse ja yritti päästä takaisin siihen onnelliseen tiedottomuuteen, mistä aamuaurinko oli hänet herättänyt, mutta levottomat ajatukset alkoivat välittömästi kiusata häntä ja Dolohovin kasvot nousivat yhä uudestaan hänen mieleensä, vaikka hän yrittikin epätoivoisesti sysiä niitä pois.

Ted heitti peiton päältään, laski paljaat jalkansa kylmälle lattialle ja käänsi katseensa vanhaan herätyskelloon, jonka viisarit osoittivat kuutta. Hän nousi venytellen jaloilleen ja kiskoi päälleen entisen Tylypahkan kaapunsa haroen samalla hiuksiaan, jotka olivat sillä hetkellä punertavan ruskeat, ja kumartui sitten nostamaan taikasauvansa lattialta.

Ted käveli mahdollisimman hitaasti portaat alas keittiöön ja siitä suoraan eteiseen, ettei olisi herättänyt isoäitiään, joka nukkui aivan keittiön vieressä olevassa huoneessa. Ovi aukesi narahtaen ja kylmä viima puhalsi päin hänen kasvojaan saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä, mutta Ted ei antanut sen häiritä vaan kietoi kaapuaan tiukemmin ympärilleen.

Jästikatu näytti autiolta, mutta Ted käveli kaikesta huolimatta muutaman korkean roskapöntön taakse ja valmistautui kaikkoontumaan, mutta jokin ulkoilmassa tuntui muuttuneen. Ilma tuntui äkisti tiivistyneen hänen ympärillään eikä hän pystynyt ilmiintymään.
“Mitä tämä on?” Ted mutisi huomaamattaan ääneen ja käännähti kannoillaan ja ajatteli tiiviisti määränpäätään, mutta mitään ei tapahtunut. Hän kirosi hiljaa mielessään ja kohotti taikasauvaansa.
“Valois.” Sauvan päähän syttyi oitis valo, joka valaisi ympäristöä, mutta katu näytti edelleen täysin autiolta, kunnes suoraan Tedin oikealta puolelta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta.
“Hemmetti, ne ovat laittaneet ilmiintymiseston!”
“Eivätkä ole! Mistä he muka tietäisivät, että me ollaan jästilähiössä, Lestrange?”
“On täällä meikäläisiäkin, Dolohov!” jatkoi kolmas ääni. “Joku niistä on takuulla nähnyt meidät. Minä sanoin jo alun perin, että tämä ei ole hyvä idea.”

Ted kumartui roskapönttöjen taakse juuri parahiksi, kun kolme miestä astui varjoista muutaman metrin päähän hänestä. Hän sammutti kiireesti sauvavalon ja pidätti hengitystään.
“Meidän täytyy häipyä täältä ja äkkiä!” sanoi toinen Lestrangeista ja vilkuili vauhkona ympärilleen. “Niitä ministeriön jätkiä on liian monta meille.”
“Miten sinä luulet, että me päästään täältä, kun ei voida ilmiintyä, Rabastan?” Dolohov tiuskaisi ja hänkin vilkuili ympärilleen taikasauva ojossa. “Ei ne ole jättäneet hommaa puolitiehen, tätä jatkuu takuulla vielä maileja joka suuntaan.”
“No ei me voida tähän jäädä!” Rabastan -niminen kuolonsyöjä tiuskaisi takaisin.

Ted yritti siirtyä hiljaa pois roskapönttöjen takaa, kun miehet alkoivat uhkaavasti lähestyä niitä, mutta hänen aikomuksensa meni pieleen heti alkuunsa, kun hän löi otsansa kipeästi sojottavaan, terävään reunaan roskapöntössä ja iskun voimasta kuului ikävä kolahdus, jonka seurauksena miehet kääntyivät salamana osoittamaan sauvoillaan täsmälleen siihen kohtaan, missä Teddy piileskeli.
“Kas kas”, Dolohov sanoi ja kuvottava virne nousi hänen pitkille ja kalvakoille kasvoilleen. “Kukas se täällä piileskelee?”
Ted ei vastannut, vaan poimi kiireesti maahan pudonneet sauvan käteensä, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun taikasauva jo lennähti hänen kädestään.
“Älä yhtään yritä, poika”, mies nauroi kimakkaa tekonaurua ja nappasi Tedin sauvan ilmasta käteensä. “Sinäkö se olit, vai? Ilmoitit pikku ystävillesi, että täällä on pahoja kuolonsyöjiä?”
“Minä en tiedä siitä mitään”, Ted mutisi ja yritti löytää pakotietä, mutta tunsi olevansa ansassa. Dolohovilla oli hänen sauvansa ja Lestranget olivat hekin nostaneet sauvansa osoittamaan häneen.
“Vai et tiedä?” Rabastan sihahti väliin ennen kuin Dolohov ehti avata suutaan. “Kerrohan sitten, miksi sinä vakoilit meitä?”

Ted tuskin kuuli kysymystä miettiessään, miten pääsisi pakoon tilanteesta, mutta tilanne näytti edelleen mahdottomalta.
“Antakaa olla”, kolmas kuolonsyöjä avasi suunsa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. “Meidän täytyy häipyä täältä. Tapetaan poika ja lähdetään.”
“Mikä sinun nimesi on, poika?” Dolohov kysyi välittämättä Rodolphuksesta.
“Mitä se sinua kiinnostaa?” Ted tiuskaisi ja astui askeleen lähemmäs roskapönttöjä, joiden takana oli ollut piilossa. “Tapat minut joka tapauksessa, ihan niin kuin tapoit minun isänikin, Dolohov!”
“Ah, taidan tietääkin sinut”, Dolohov sanoi ivallisesti. “Eikös sinun saastainen ihmissusi-isäsi nimi ollut oikein lehdessä?”
Ted kalpeni Dolohovin sanojen vaikutuksesta ja järkytys taisi näkyä hänen kasvoistaan, sillä Dolohov purskahti jälleen mielipuoliseen nauruun.
“Etkö tiennytkään isukin jokakuukautisesta ongelmasta?” Dolohov kysyi. “Etkö tiennytkään oman sukupuusi häpeäpilkusta? Ensin isoäiti nai kuraverisen ja hänen ainoa tyttärensä ihmissuden, mahtoi olla ilonhetki suvullesi.”
“VALEHTELET!” Ted karjaisi ja syöksyi kohti sauvaansa, jota Dolohov pudisti vasemmassa kädessään, mutta ei ehtinyt edes hipaista sauvaansa, kun Lestranget kohottivat sauvansa ja mutisivat jotain, josta Ted ei saanut selvää. Kaksi vihreää valosuihkua lensi häntä kohti kuin hidastettuna.

Hän seisoi paikoillaan jähmettyneenä, osaamatta hahmottaa tapahtumia ja odotti iskua, mutta sitä ei tullut. Hän tunsi, kuinka hänet tönäistiin pois tieltä ja hänen kasvonsa osuivat kovaan asfalttiin, kuului kirkaisu ja sitten tömähdys, kun joku tai jokin tömähti hänen viereensä. Ted yritti kääntää päätään, mutta kaikki tuntui mustenevan, eikä hän nähnyt, kuka oli heittäytynyt hänelle tarkoitetun kirouksen eteen.

                                                 ***

Seuraava asia, jonka Ted muisti oli, että hän makasi joillakin tyynyiltä tuntuvilla ja hänen otsaltaan valui kasvoille jotain kylmää ja märkää. Hän avasi silmänsä ja huomasi makaavansa Kalmanhanaukion sohvalla. Hän käänsi päätään kivuliaasti ja huomasi Ginnyn, joka taputteli märällä pyyhkeellä hänen otsaansa, jota tuntui aristavan.
“Mitä tapahtui?” hän kysyi heikosti ja Ginny hätkähti hivenen ennen kuin hymyili pienesti.
“Sinä kaaduit.” hän vastasi yksinkertaisesti, nosti taikasauvaansa ja mutisi jotain, mistä Ted ei saanut selvää, ja osoitti hänen otsaansa ja kipu katosi saman tien. “Sait aika pahan haavan päähäsi ja menetit tajuntasi. En pysty parantamaan sitä täydellisesti, mutta - “
“Kuka se oli?” Ted keskeytti Ginnyn ja nousi istumaan niin äkisti, että hän tunsi silmissään taas mustenevan. “Se, joka heittäytyi sen kirouksen eteen?”
Ginny ei vastannut heti, vaan oli keskittyvinään hypistelemään pyyhettä, joka oli yhä levitettynä Tedin otsalle.
“Minä olen pahoillani - hän -“ Ginnyn ääni särkyi kesken puheen ja Ted huomasi, että tämän silmiin kohosi kyyneliä, jotka hän pyyhki kiireesti pois ennen kuin jatkoi: “Hän oli… Andromeda.”

Luku 6
Yhdeksäs syyskuuta

Ted makasi selällään nuhruisessa vuoteessa yhdessä Kalmanhanaukion pienessä makuuhuoneessa varhain aamulla ja yritti saada selvyyttä edellispäivän tapahtumiin. Hän ei pystynyt uskomaan, että Andromeda olisi kuollut, vaikka hän oli vasta edellisenä päivänä nähnyt, kuinka joku - vielä silloin tuntematon hahmo - oli syöksynyt hänelle tarkoitetun kirouksen eteen. Hän halusi Ginnyn sanoista huolimatta uskoa, että tämä henkilö ei ollut ollut hänen isoäitinsä, hän halusi uskoa, että aurorit olivat erehtyneet ja kohta isoäiti astuisi sisään Kalmanhanaukiolle kysellen, oliko hän kunnossa ja mitä oli tapahtunut.

Ted käänsi kylkeä ja sulki silmänsä hengittäen epätasaisin hengenvedoin ja yritti estää kyyneliä valumasta silmäripsien lomasta poskille. Hän ei pystynyt hyväksymään sitä tosiasiaa, että hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa - isoäiti, joka oli kasvattanut hänet yksivuotiaasta asti - olisi voinut kuolla ja jättää hänet tähän pimentoon ja epätietoisuuteen, suruun rakkaan ihmisen menettämisestä, mutta niin oli kuitenkin käynyt, eikä hän voinut enää muuttaa tehtyä tekemättömäksi, vaikka olikin ajatellut lähes koko edellisen yön sitä mahdollisuutta, että hän ei olisikaan lähtenyt sinä aamuna ulos. Andromeda saattaisi olla vielä elossa, jos hän, Teddy, ei olisi jäänyt kiinni: silloin kenenkään ei olisi tarvinnut syöksyä kirouksen eteen eikä kuolla hänen puolestaan.

Ted nousi hitaasti istumaan, laski jalkansa jääkylmälle lattialle ja vilkaisi pöydällä tikittävään vanhanaikaiseen herätyskelloon, jonka viisarit osoittivat kello kuutta. Hän kiskoi voimattomasti päälleen mustan kaavun ja kampesi itsensä ylös sängyltä. Hän oli päättänyt häipyä talosta ennen kuin muut heräisivät, sillä hänestä tuntui, että hän ei enää kestäisi muiden pahoitteluja ja selkääntaputuksia, eikä sitä, miten kaikki hokivat, että tiesivät, miltä hänestä tuntui, vaikka heillä ei tosiasiassa voinut olla siitä aavistustakaan.

Ted oli juuri kääntämässä huoneen ovenkahvaa alas, kun jostain hänen takaansa kuului pieni yskähdys. Hän hypähti kauemmas kahvasta kuin sähköiskun saaneena.
Hän kääntyi ympäri ja huokaisi helpotuksesta, kun huomasi, että tuijottikin vain huoneen ainoaan tauluun, jossa hän oli edellisenä päivänä nähnyt vain likaisen, ruskean kangaskaistaleen, mutta jossa nyt seisoi viekkaan näköinen velho, joka katsoi häntä ylimielisen näköisenä.
“Ollaankos sitä karkaamassa, vai?” mies kysyi, suki olematonta parransänkeään ja naputteli vapaalla kädellään muotokuvansa reunoihin.
“Kuka sinä olet?” Ted töksäytti jättäen miehen kysymyksen omaan arvoonsa.
“Olen aina sanonut, että Tylypahkassa pitäisi käyttää kunnon menetelmiä kakaroiden kasvattamiseen”, mies sanoi ylimielisesti. “Et ole sinäkään, poika, mitään oppinut opettajien puhuttelemisesta.”
“Opettajien?” Ted toisti ja silmäili miestä epäluuloisena. “En ole nähnyt sinua ikinä käytäville tai muualla.”
“No et tietenkään, tyhmä poika!” mies ärähti ja naputteli edelleen kyllästyneenä taulunsa raameihin. “Käytä päätäsi, Lupin. En kyllä ymmärrä, miksi tuhlaan aikaani sinunlaistesi keskenkasvuisten kanssa jutteluun.”
“No mitä sinä täällä sitten teet?” Ted kysyi kyllästyneenä. Hän tunsi pitävänsä miehestä hetki hetkeltä vähemmän. “Mikset painu pois täältä saastaisesta talosta ja mene sinne mistä tulitkin? Minä en halua puhua sinun kanssasi!”

Ted käveli huoneen poikki takaisin ovelle, jonka luota oli kävellyt lähemmäs taulua ja avasi oven kitisevän narahduksen saattelemana, joka tuntui kovalta hiljaisessa portaikossa, jota peitti musta kokolattiamatto. Sateenvarjotelineitä esittävät peikonjalat huojuivat uhkaavasti, kun Ted käveli hiljaa niiden ohi, mutta pysyivät siitä huolimatta pystyssä. Ted hiipi hiljaa alakertaan ja nappasi nopeasti palan pergamenttia pieneltä pöydältä ja kirjoitti nopean viestin, jonka asetti sitten näkyvästi pöydälle nojaamaan kukkamaljakkoon.

Lähdin aikaisin, älkää olko huolissanne. Olen kotona. Tavataan hautajaisissa. Ted.

Hautajaiset, Ted ei ollut ajatellut koko asiaa aikaisemmin, vaikka oli tiennyt, että hautajaiset pidettäisiin myöhemmin sinä aamuna, mutta hän ei ollut halunnut ajatella niitä. Kaikki tuntuisi hautajaisten jälkeen niin lopulliselta, hän ei voisi enää toivoa lapsekkaasti, että isoäiti hyppäisi vielä ylös ja huutaisi: “Pöö!”

Ted astui ulos hyiseen syysilmaan ja katseli ympärilleen aukiolla ennen kuin käännähti kannoillaan ja ilmiintyi kotitalonsa takapihalle. Talo näytti täsmälleen samalta kuin silloin, kun hän oli edellisenä päivänä sieltä. Pihalla kasvavat lakastumisen alkuun päässeet narsissit kurkottelivat voimattomia terälehtiään aamukasteessa.

Ted poimi yhden valkoisen kukan ja asetti sen pihatuolin viereen, jossa Andromeda oli usein istunut katsomassa auringonlaskua. Ted ei ollut ikinä ymmärtänyt, mitä iloa oli katsella, kun kirkas aurinko painui mailleen ja kuu purjehti esiin pilviverhon takaa, mutta isoäiti oli aina pitänyt sitä kauniina. Hän veti kiivaasti henkeä, kun kyyneleet alkoivat pyrkiä esiin luomien takaa ja poimi sitten narsissin jälleen käteensä, irrottaen terälehdet varresta ja heitti ne tuulen vietäväksi.
“Hyvästi, mummi”, Ted mumisi ja käänsi selkänsä talolle, jossa oli asunut koko ikänsä ja valmistautui kääntämään elämässään uuden sivun, johon ei kuuluisi enää sitä paikkaa, mikä oli ollut hänen kotinsa, eikä isoäitiä, joka oli aina pitänyt hänestä huolta.

                                                     ***

“Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Andromeda Tonksia, joka antoi henkensä pelastaessaan tyttärenpoikansa varmalta kuolemalta. Andromeda oli aina rakastava vaimo, äiti ja isoäiti ja haluamme kunnioittaa hänen muistoaan tänään, huomenna ja kaikkina päivinä maailman loppuun asti…” Hinkuvaäänisen miehen puhe soljui Tedin korvien ohi ja sekoittui lähellä virtaavan joen kohinaan. Miehen sanoilla ei ollut mitään merkitystä, ne eivät auttaneet Tediä ymmärtämään tapahtunutta tai hyväksymään sitä. Hän olisi halunnut lähteä pois, jättää taakseen sen paikan, mutta hän tiesi, että siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän ei voinut kuin istua hiljaa paikallaan ja kuunnella miehen yksitoikkoista ääntä.
“…antamaan rohkeutta pääsemään yli ja muistamaan hänet aina niin iloisena ja hyvänä noitana”, mies lopetti puheensa ja kohotti epätavallisen lyhyen taikasauvansa ja heilautti sitä päänsä päällä. Kuului siipien kahinaa ja tusina valkoista kyyhkystä lensi ilman halki ja laskeutui marmorisen arkun päälle, jonka kannella lepäsi sikin sokin verenpunaisia ruusuja. Linnut visersivät ja lehahtivat sitten lentoon lennättäen muutaman ruusun terälehden maahan ja laskeutuivat sitten maahan katselemaan, kun arkku vajosi hitaasti maahan.

Ted katseli ajatukset turtana arkun vajoamista. Kaikki tuntui liian lopulliselta, liian todelliselta. Hän ei tiennyt, mitä ajatella, mutta kun maa arkun päällä silottui kauniiksi kummuksi ja ihmiset alkoivat nousta tuoleilta, jotka oli koottu joenrannalla sijaitsevalle hautausmaalle pienelle aukealle, hänkin lähti kävelemään pois paikalta ihmismassan mukana kuin unessa.

“Ted?” hän havahtui takaansa kuuluvaan ääneen. Ted kääntyi ja kohtasi kummisetänsä kasvot. “Oletko kunnossa?” Harry kysyi ja katsoi vakavana hänen kasvojaan. Ted nyökkäsi, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.
“Minne ajattelit mennä?”
Ted pysyi hetken vaiti ja kohautti sitten harteitaan. “Ajattelin ottaa huoneen Vuotavasta Noidankattilasta ja yrittää huomenna etsiä asuntoa.”
“Etkö mene - “ Harry ei ehtinyt kysyä kysymystään loppuun, kun Ted jo pudisti päätään. “Kyllä Andromeda olisi varmaan halunnut, että - “
“En mene sinne enää!” Ted tiuskaisi ja kääntyi lähteäkseen, mutta Harry tarttui häntä hartiasta.
“Yritä pärjäillä ja lähetä pöllö heti, jos tarvitset jotain”, hän sanoi ja hymyili pienesti ja Tedkin onnistui taikomaan kasvoilleen pienen hymyn.
“Kyllä minä pärjään”, hän sanoi ja katosi sitten ohi kulkevaan ihmismassaan.

Lallu

  • freak bitch
  • ***
  • Viestejä: 1 256
  • dynamite
Apuva... Mul ei oo ollu aikaa lukee tätä, vaikka alku oli niin kiva.  ;D Mä meen nyt nukkuu, mut huomen kommentoin sit "vähän" paremmin. Hyvää tekstiä on juu.

Lallu
[

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Kiitos kommentista, LaLuna, kiva, että tykkäsit. Tässä nyt jatkoa :)

Luku 7
Kahdestoista syyskuuta

KARANNEET KUOLONSYÖJÄT SAATU KIINNI

Perjantaina, 8. syyskuuta, saatiin kiinni kolme velhovankila Azkabanista karannutta kuolonsyöjää. Kuolonsyöjät oli saatu kiinni raa’an murhan jälkeen jästilähiössä, josta muuan jästinainen, jonka henkilöllisyyttä ei paljasteta, oli ilmoittanut nähneensä kyseiset Kuolonsyöjät ikkunastaan, kun oli noussut aikaisin keittämään varhaista aamuteetä.
“Meinasin saada sydänkohtaukset, kun kotikadullani kävelee kolme miestä, jotka olin nähnyt uutisissa. Sanoivat, että miehet ovat aseistautuneita”, nainen oli selittänyt aurorille, joka kuulusteli häntä, ja osoitellut hätääntyneenä laatikkomaista ruutua, jota jästit nimittävät televisioksi.

Aurorit olivat laittaneet ilmiintymiseston välittömästi koko alueelle, mutta kuolonsyöjät saatiin kiinni vasta, kun he olivat käyttäneet tappokirousta Andromeda Tonksiin, joka oli syöksähtänyt kirouksen eteen pelastaakseen tyttärenpoikansa hengen (ks. sivu 5, palsta 2).

Paikalle saapuneita auroreita kuulusteltiin, mutta he eivät kommentoi tapahtunutta julkisuuteen, mutta itse taikaministeri Kingsley Kahlesalpa vakuuttelee, että pako Azkabanista ei tule enää toistumaan eikä hän suostu missään tapauksessa harkitsemaan ankeuttajien palautusta vartioon linnakkeeseen.


Ted laski Päivän Profeetan Vuotavan Noidankattilan tiskille ja katsoi koskematonta tuliviskilasiaan, joka höyrysi hänen nenänsä alla, kohotti sitten lasin huulilleen ja joi kulauksen tulikuumaa juomaa, joka tuntui polttavan rakkuloita hänen kurkkuunsa.

Ted oli asunut lähes kolme päivää pubin yläkerrassa pienessä ja tunkkaisessa huoneessa, mutta ei ollut vielä onnistunut löytämään asuntoa itselleen. Salaa mielessään hän oli ajatellut, että luopuisi koko asiasta ja palaisi takaisin isoäitinsä taloon, mutta ajatus siitä, että joutuisi asumaan yksin talossa, jossa oli aina asunut Andromedan kanssa, tuntui mahdottomalta.
“Anteeksi”, Ted havahtui miehen ääneen takaansa, “mutta oletteko te Teddy Lupin?”
Ted kääntyi ympäri tuolillaan niin nopeasti, että oli kaataa tuliviskilasinsa rinnuksilleen ja katsoi hämmästyneenä edessään seisovan, suurin piirtein itsensä ikäisen, pojan kasvoja.
Steve?” hän henkäisi ja hyppäsi alas tuoliltaan. Poika kohotti katseensa pergamentista, jota oli tutkinut mietteisiinsä vaipuneena, ja katsoi Tediä hetken ymmällään ennen kuin hänen kasvonsa kirkastuivat.
“Ted!” hän huudahti yllättyneenä. “En tajunnut yhtään, että se olit sinä”, hän sanoi ja tunki pergamentin risaisten farkkujensa taskuun. “Hoidin jotain isän hommia”, Steve jatkoi, “hän on joku jästien asuntovälittäjä. Sinä kai etsit asuntoa?”

Ted nyökkäsi ja joi kulauksen tuliviskilasistaan. Hän ja Steve olivat olleet parhaat ystävykset Tylypahkassa aina ensimmäiseltä luokalta lähtien, kunnes Steve oli edellisenä kesänä muuttanut Kanadaan ja käynyt viimeisen kouluvuotensa Québecissa sijaitsevassa pienessä taikakoulussa, kunnes hän oli muutama kuukausi sitten kirjoittanut Tedille, että he muuttaisivat takaisin Lontooseen kunhan hän saisi koulun päätökseen.
“Hänellä olisi sinulle asunto”, Steve havahdutti Tedin ajatuksistaan, istui tuolille ja veti Päivän Profeetan eteensä.
“Ai. Millainen se on?” Ted kysyi ja yritti kuulostaa innostuneelta, vaikka todellisuudessa jästien kerrostaloissa tai rivitaloissa asuminen ei suuremmin houkutellut häntä. Steve ei vastannut. Hän oli syventynyt Päivän Profeetan etusivuun ja luki kalpeana juttua, jota Ted itsekin oli lukenut hetki sitten, vaikka olisi mieluummin unohtanut tuon kamalan aamun.
“Ted, mitä tämä on?” Steve nosti katseensa lehdestä Tediin. “Onko tämä jotain pilaa?”
“Vaikuttaako se sinusta pilalta?” Ted mutisi haluttomana puhumaan asiasta. “Älä nyt väitä, että et ole kuullut siitä.”
“En ole. Minä - “ Steve sanoi. “Olen pahoillani.”
Ted nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän kaipasi nyt kaikkein vähiten pahoitteluja ja sääliviä katseita, hän halusi vain unohtaa, vaikka tiesi, ettei se tulisi ikinä onnistumaan.

Steve aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta ei ehtinyt, kun iso lehtopöllö lehahti pubin avoimesta ikkunasta, laskeutui Tedin olkapäälle ja ojensi jalkaansa, johon oli sidottu tiukalle rullalle kääritty kirje. Ted irrotti kirjeen pöllön jalasta mahdollisimman hitaasti välttyäkseen kohtaamasta Steven katsetta, rullasi pergamentin auki ja tunnisti siistin ja tiheän käsialan Victoiren omaksi.

Hei, Ted!
Olen pahoillani mummisi puolesta, luin siitä tänään Profeetasta. Oletko kunnossa? Sinulla on varmaan vaikeaa nyt, toivottavasti pärjäät.
Victoire


Ted katsoi lyhyttä kirjettä hetken ja käänsi sen sitten ympäri kuin etsien jatkoa, mutta muuta ei ollut. Oliko Victoire kirjoittanut vain sanoakseen olevansa pahoillaan? Hän ei voinut käsittää, miksi kaikki pahoittelivat ja olivat huolissaan eikä kukaan vaivautunut puhumaan jostain muusta tai keksimään jotain, mikä veisi hänen ajatuksensa hetkeksi pois Andromedasta.
“Keneltä se oli?” Steve kysyi ja katsoi uteliaana kirjeen nurjaa puolta.
“Victoirelta”, Ted mutisi ja rypisti kirjeen taskuunsa äkäisesti. “Voidaanko me mennä katsomaan sitä asuntoa?” hän kysyi nopeasti ennen kuin Steve ehti kysellä enempää.

***
Steven isän löytämä talo osoittautui pieneksi punatiilitaloksi muutaman mailin päästä Vuotavasta Noidankattilasta. Talo oli syrjäisellä paikalla kahden ison kerrostalon välissä, johon Ted ei ollut edes kiinnittänyt huomiota ennen kuin Steve oli nykäissyt häntä hihasta ja johdattanut ruohottuneelle pihalle. Talon seinää kiersi villiintynyt ruusupensas, joka peitti kadun puoleisen seinän lähes kokonaan ja ovi erottui niiden seasta juuri ja juuri. Kaiken kaikkiaan talo näytti siltä, että siellä ei ollut käynyt kukaan ainakaan pariin vuoteen.
“Mistä isäsi päätteli, että haluaisin muuttaa tällaiseen - tällaiseen - “ Ted ei löytänyt sanoja kuvaamaan taloa, joka näytti rappeutuneelta, mutta joka kuitenkin veti häntä puoleensa jollain ihmeellisellä tavalla.
“Ei näytä myyntikelpoiselta”, Ted mutisi. “Oletko varma, että tämä on myytävänä?”
“Ei tämä ole myytävänä”, Steve tokaisi suorasukaisesti. “Mennään sisään”, hän lisäsi ja käveli edellä villiintyneen pihan poikki ovelle ja kaivoi taskustaan vanhanaikaisen avaimen.
“Miksi me ollaan täällä, jos tämä ei - “ Ted vaikeni ja katsoi ihmeissään ovea, jonka lukkoon Steve oli työntänyt avaimen. Ovessa oli kolhiintunut nimikyltti, jota peitti hienoinen likakerros, mutta josta pystyi kuitenkin erottamaan nimen “LUPIN”.

Ted räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan, mutta nimi pysyi samana, vaikka hän katsoi sitä joka kulmasta. Ovessa luki ilman muuta hänen sukunimensä, mutta hän pudisti päätään ja pakotti itsensä ajattelemaan, että varmasti Lontoossa oli asunut muitakin Lupin -nimisiä ihmisiä kuin hän tai hänen isänsä ja äitinsä. Ei nimi tämän vanhan talon ovessa tarkoittanut, että Remus Lupin olisi asunut siinä joskus vaimonsa kanssa, se oli vain sattumaa.
“Steve…” Ted sanoi hiljaa ja tarttui poikaa käsivarresta ja pysäytti tämän. “Miksi me ollaan täällä?”
“Tule sisään niin näet”, Steve sanoi epämääräisesti ja Ted ei voinut muuta kuin astua kynnyksen yli sisään Steven jäljessä.

Talon eteinen oli kapea käytävä, jota peitti punainen kokolattiamatto ja seinillä riippui muutama valokuva, joissa oli harmahtavat ja koristeelliset kehykset. Kuvia peitti ohut pölykerros eikä hän erottanut kuvien aiheita, mutta kun hän meni lähemmäs hän huomasi, että ne olivat velhovalokuvia.
“Eikö tämän pitänyt olla jästitalo?” hän kysyi ja kaivoi sauvan taskustaan. “Tergeo.”

Pölyt katosivat kuvien päältä ja Tedin vatsassa muljahti oudosti, kun hän huomasi yhdessä kuvassa naisen ja miehen, jolla oli sylissään vauva, jonka päälaella oli pieni sininen hiustupsu. Mies oli nuhjuisessa viitassa ja hänen hiuksensa olivat vaaleaa ruskeaa, mutta siellä täällä näkyi runsaasti harmaita suortuvia. Nainen, joka oli kiertänyt käsivartensa miehen hartioiden ympärille, oli yllään musta kiiltelevä viitta ja hänen lyhyet hohtivat kirkkaan pinkkeinä. Ted katseli kuvaa hetken ennen kuin kääntyi Steveen päin.
Onko tämä minun vanhempieni talo?"
« Viimeksi muokattu: 10.08.2008 19:43:58 kirjoittanut apparition »

Nettis

  • ***
  • Viestejä: 34
Tää on kiva :D Etenee jotenkin kauheen nopeesti, mut eipä se hirveesti haittaa. Kirjotat tosi hyvin ja tykkään aiheesta ja sillee. Mul oli jotain muutaki sanottavaa, mut enpä nyt muista mitä.. ;D

Mut jatkoo on aina kiva saada  :)
Tulikehränä aurinko nousee
pimeyden karkoittaen
Tulikehränä aurinko nousee
varjot polttaen pois

Lumous

  • ***
  • Viestejä: 332
Tää on kiva fic.

Mua vaan vähän ärsyttää pari juttua.
Tai siis, en usko et Andromeda olis peitelly kaikkia juttuja kuten Remin ihmissusiongelmaa. Kyllä kai sille olis joku siitä kertonu?

Paritus on ihana! Mutta tää etenee ihan liian hitaasti. En mä jaksa odottaa että Vic pääsee Tylypahkasta, ainakaan jos tää etenee muutamien päivien aikahypyillä.

Lainaus käyttäjältä: apparition
“Anteeksi”, Ted havahtui miehen ääneen takaansa, “mutta oletteko te Teddy Lupin?”
Ted kääntyi ympäri tuolillaan niin nopeasti, että oli kaataa tuliviskilasinsa rinnuksilleen ja katsoi hämmästyneenä edessään seisovan, suurin piirtein itsensä ikäisen, pojan kasvoja.
“Steve?” hän henkäisi ja hyppäsi alas tuoliltaan. Poika kohotti katseensa pergamentista, jota oli tutkinut mietteisiinsä vaipuneena, ja katsoi Tediä hetken ymmällään ennen kuin hänen kasvonsa kirkastuivat.
“Ted!” hän huudahti yllättyneenä. “En tajunnut yhtään, että se olit sinä”, hän sanoi ja tunki pergamentin risaisten farkkujensa taskuun. “Hoidin jotain isän hommia”, Steve jatkoi, “hän on joku jästien asuntovälittäjä. Sinä kai etsit asuntoa?”
Tää kohta on mun mielestä aika epäaidosti rakennettu.
Tai siis, ensin se etsii Teddyä ja sitten se ei ees tajua että se on Teddy jonka se löytää.. Oliko tarpeeks sekavasti selitetty? Ja sitten kun se tietää heti et Teddy ettii asuntoo.

Seiskaosan loppu on niin lutuinen.
Tosin, nyt mua ärsyttää kun ei oo jatkoa näkynyt. No, toivottavasti sitä tulee pian. Haluun jo tietää miten käy!

dream
Avatar Haavalta, kiitos!

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
En ole taas muistanut tulla lisäämään tänne jatkoa, vaikka uuden luvun olenkin kirjoittanut jo marraskuussa ja betattukin on. Inspiraatio oli vähän hukassa, joten muutenkin luvun kirjoittaminen vähän venyi eikä jälki ole mitään parasta laatua. Ihanaa, että tänne oli tullut muutama kommenttikin.
Kiitos kommentista, Nettis, on kiva, että tykkäät. Itselläni on vähän epävarma tunne tämän ficin suhteen ja inspis on on ollut tosiaan aika hukassa, niin kuin sanoin tuossa aikaisemmin. Toivottavasti jaksat vielä lukea ja kommentoidakin :)
Kiitos kommentista myös dream! Kaikillahan saa toki olla omat mielipiteensä, mutta yleensä kaikki sanovat, että tapahtumat etenevät liian nopeasti, mutta voin lohduttaa, että en etene enää muutaman päivän hypyillä, alan itsekin kyllästymään, kun en voi kirjoittaa fluffyistä tekstiä Tedistä ja Victoiresta :D Toivottavasti jaksat edelleen lukea, vaikka teksti jälki nyt on mitä on.

Luku 8

Ted istui uuden asuntonsa puisen pöydän ääressä ja hörppi uneliaana kahvia. Hän oli muuttanut asuntoon, vaikka se oli ensin tuntunut lähes mahdottomalta. Olihan se ennen kuulunut hänen vanhemmilleen. Lopulta hän oli kuitenkin suostunut ja raahannut sitten matka-arkullisen tavaroita Andromedan talosta, niin vastahakoinen kuin oli ollutkin astumaan enää jalallakaan edesmenneen isoäitinsä taloon.

Ted havahtui ikkunalta kuuluvaan koputukseen ja nosti katseensa sumuiseen ikkunalasiin erottaen juuri ja juuri punaruskean lehtopöllön, joka koputti nokallaan lasiin. Ted kurotti avaamaan ikkunan ja pöllö lehahti pöydälle ojentaen koipeaan, johon oli sidottu paksu, virallisen näköinen kirje.
“Ei kai vaan…” hän mutisi itsekseen ja taitteli kirjeen jännittyneenä auki.

Hyvä herra Lupin,
olemme iloisia voidessamme ilmoittaa, että teidät on hyväksytty opiskelemaan Auroriopistoon. Odotamme pöllöäsi viimeistään ensimmäinen syyskuuta, jolloin ilmoitatte haluatteko ottaa vastaan opiskelupaikan. Lukukausi alkaa 5. lokakuuta kello 11. 
 
Ystävällisin terveisin,
Gawain Robardsi
Auroriviraston johtaja


Ted luki kirjeen lävitse moneen kertaan ennen kuin ymmärsi, mistä oli kysymys.  Viime aikojen tapahtumat olivat työntäneet kaiken muun perusteellisesti pois tieltään ja hän oli jo lähes unohtanut, että kohta saapuisi tieto, miten hän oli pärjännyt pääsykokeissa Auroriopistoon. Hän luki kirjeen vielä kerran lävitse kuin varmistaakseen, että siinä tosiaan luki, että hänet oli hyväksytty. Olemme iloisia voidessamme ilmoittaa, että teidät on hyväksytty opiskelemaan Auroriopistoon, luki selkein kaltevin kirjaimin, eikä siitä voinut erehtyä.

Ted laski kirjeen puolityhjän kahvikuppinsa viereen ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hänen koko tulevaisuutensa oli ollut kiinni Auroriopistoon pääsystä ja nyt, kun hänen edessään oli todiste, että hän pääsisi elämässään eteenpäin ja ammattiin, josta oli aina haaveillut, hän ei osannut enää iloita koko asiasta. Kaikki oli tuntunut niin selkeältä, kun koulu oli loppunut: hän pyrkisi Auroriopistoon ja asuisi isoäitinsä luona sen yhden vuoden ennen kuin muuttaisi asumaan Victoiren kanssa yhteiseen asuntoon, mutta nyt kaikki tuntui niin epävarmalta ja sekavalta. Hän olisi halunnut olla iloinen ja juhlistaa hetkeä jonkun kanssa, mutta tässä hän istui yksinään pienessä talossa, seuranaan vain omat synkät ajatuksensa.

                                                       ***

Viidennen päivän aamu valkeni kylmänä ja sumuisena varhaistalven lumihiutaleiden leijaillessa hiljakseen jäiselle katukiveykselle. Ted liukasteli kadulla ja kirosi mielessään lunta, jota satoi koko ajan sankemmin. Hän nosti pullottavaa kassia paremmin olkapäälleen ja pyyhkäisi oranssinpunaisiksi muuttamiaan, lumesta kosteita hiuksiaan pois silmiensä edestä nähdäkseen paremmin eteensä. Ted siristeli silmiään ja näki edessään juuri ja juuri erottuvan sotkuisen näyteikkunan. Hän käveli lähemmäs ja seisahtui sitten miettimään, mitä pitäisi tehdä. Pergamentissa, joka oli ollut Auroriopiston kirjeen ohessa, oli kerrottu paikan sijainti, mutta missään ei ollut mainintaa, mitä piti tehdä sisälle päästäkseen.

Ted seisoi avuttomana näyteikkunan edessä ja tiesi näyttävänsä typerältä ohikulkevien jästien silmissä, seisoessaan siinä tuijottamassa jonkin kauan sitten konkurssiin ajautuneen liikkeen likaista ikkunaa. Hän ojensi hetken mielijohteesta kätensä kohti ikkunaa ja tunsi oudon hyrskähdyksen, kun hänen kätensä vajosi lasiin kuin se olisi vettä.
“Mitä ihm - “ Ted värähti kylmyyden virratessa hänen kättään ylöspäin ja nykäisi sen kiireesti pois ikkunan lasista. Hän vilkaisi nopeasti asioillaan liikkuviin jästeihin, joita parveili sumuisella kadulla hänen ympärillään, ja varmisti, ettei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota ennen kuin sulki silmänsä ja käveli suoraan lasin läpi.

Ted vapisi hiukan päästyään toiselle puolelle ja katsoi taakseen, mutta ei nähnyt enää sotkuista näyteikkunaa vaan kiiltelevän lasisen oven, joka liukui kiinni hänen takanaan. Ovessa luki kultaisin kirjaimin Auroriopisto. Ted pudisteli päätään ja ihmetteli, miten ei ollut heti tajunnut, miten opistoon pääsi sisälle. Pääsihän samalla lailla myös Pyhään Mungoon.

Opisto osoittautui varsin isoksi paikaksi, kun ajatteli, miten pieni jästien kauppa luultavasti oli ollut. Sali, johon Ted oli saapunut, oli koristeltu ylevästi punaisilla kankailla ja lattia oli marmoria, joka muistutti aivan kuninkaan palatsia. Huoneen peräseinustalla oli pitkä pöytä, jonka takana istui neljä yrmeäilmeistä miekkosta, jotka olivat niin samannäköisiä, että heitä olisi voinut luulla veljeksiksi. Muutama poika, jotka Ted tunnisti hämärästi pääsykokeista, suunnisti Tedin ohi kohti pöytää, mistä Ted päätteli, että heidän piti suorittaa jonkinnäköinen ilmoittautuminen, joten hän lähti epävarmasti heidän peräänsä.

“Nimi?” yksi miehistä kysyi epäystävällisesti, kun Ted saapui pöydän ääreen ja Ted päätyi siinä samassa johtopäätökseen, ettei tulisi ikinä pitämään miehestä.
“Teddy Lupin”, Ted sanoi mahdollisimman tyynesti ja kohensi laukkuaan paremmin olkapäälleen.  Mies katsoi häntä läpitunkevasti ennen kuin käänsi katseensa pitkään pergamenttiin, joka ulottui melkein lattiaan asti.

Ted siirteli hermostuneesti painoaan jalalta toiselle monen minuutin ajan ennen kuin mies viimein nyökkäsi ja kastoi sulkakynän musteeseen tehdäkseen merkinnän pergamenttiinsa.
“Huone numero 12”, mies tokaisi sitten ja viittasi kohti pientä ovea, jota Ted ei ollut edes huomannut, ja syventyi taas pergamenttiinsa.

Oven takaa paljastui kierteinen portaikko, joka johti tasanteelle, jota peitti punainen kokolattiamatto. Tasanne oli pitkänomainen ja seinää peitti vieri vieressä olevat puiset ovet, joissa oli jokaisessa messinkinen numero. Ted käveli melkein tasanteen toiseen päähän ovelle, jossa oli numero 12, ja käänsi kahvaa alapäin. Ovi aukesi narahtamatta ja Ted räpytteli hetken silmiään tavallista kirkkaammassa valossa, joka heijastui kellertävistä seinistä suoraan hänen silmiinsä kunnes silmät tottuivat valoon. Siinä samassa Ted huomasi, että ei ollut yksin. Huoneessa oli kaksi sänkyä ja toisen päällä istui poika, joka katsoi häntä uteliaana.
“Kuka sinä olet?” poika kysyi, nousi ylös sängyltä ja ojensi kätensä hänelle. “Minä olen Daniel. “
“Teddy”, Ted sanoi ja kätteli Danielia. “Me olemme sitten varmaan kämppiksiä.”
Daniel virnisti ja kääntyi sitten omien tavaroidensa puoleen ja Ted sai tilaisuuden katsella ympärilleen huoneessa. Huoneessa oli kaksi sänkyä, joita molempia peitti kirjailtu päiväpeitto ja tyyny. Huone oli varsin tilava ja ikkunasta avautui näkymä lumiselle niitylle, jota koristivat vankat tammet. Hän asetti kassinsa sängyn päälle ja ryhtyi purkamaan osaa tavaroista pieneen komeroon sängyn päädyssä.
 
“Teddy”, Daniel huikkasi hetken kuluttua Tedille ja naputti hopeista rannekelloaan. “Meidän pitäisi varmaankin mennä. Kello on kohta yksitoista.”

Daniel osoittautui varsin hauskaksi tuttavuudeksi. Hän kertoili paljon itsestään heidän kulkiessaan käytävää eteenpäin ja kulki luontevasti eteenpäin oudossa paikassa, joka tuntui Tedistä aivan labyrintilta. Daniel osasi myös kertoa paljon Auroriopistosta, koska hänen isoveljensä Sam oli valmistunut sieltä pari vuotta sitten.

Lopulta Ted ja Daniel saapuivat isoon saliin, jossa oli kaksi pitkää Tylypahkan tupapöytiä muistuttavaa pöytää sekä yksi pienempi, jossa Ted päätteli opettajien istuvan.  Melkein kaikki istumapaikat olivat jo täynnä, mutta pojat onnistuivat löytämään kaksi vapaata paikkaa aivan oikeanpuoleisen pöydän päästä.

“Hyvät oppilaat”, mies, joka oli istunut keskimmäisenä pienessä pöydässä, sanoi käheällä äänellä ja nousi seisomaan. Mies oli pitkä kuin lyhtypylväs ja kun hän nousi seisomaan lähimpänä istuvat joutuivat taivuttamaan päätään pitkälle takakenoon, jotta näkisivät miehen kasvot. “Olen iloinen voidessani toivottaa teidät taas tervetulleeksi Auroriopistoon ja erityisesti toivotan onnea teille, jotka olette juuri selvittäneet vaikeat soveltuvuuskokeenne ja päässeet opiskelemaan varsin mukavaan kouluumme”, mies sanoi sydämellisesti hymyillen. “Mutta nyt en pidättele teitä enempää. Olette varmasti innokkaita pääsemään aloittamaan ensimmäisen, toisen tai viimeisen lukuvuotenne.”

Ted hymyili. Hän oli päässyt opiskelemaan auroriksi, vaikkei olisi muutamaa vuotta aikaisemmin ikinä uskonut, että hän jonakin päivänä istuisi siinä.

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Luku 9

Muutamana ensimmäisenä päivänä Auroriopistossa Ted tunsi olevansa yhtä hukassa kuin oli ollut Tylypahkassa saavuttuaan sinne ensi kertaa. Auroriopisto ei toki ollut yhtä iso kuin Tylypahka, mutta sokkeloiset käytävät saivat hänen päänsä aivan yhtä pyörälle kuin kompaportaat tai tyhjästä ilmestyvät ovet. Opettajat olivat myös aivan omaa luokkaansa ja heitä tuntui riittävän sättimään oppilaita joka nurkan taakse eikä Ted voinut kuin ihmetellä mihin kaikkia yli kahtakymmentä opettajaa tarvittiin. Heillä oli kuitenkin vain kahta eri “ainetta”: käytännön harjoituksia ja teoriaa liittyen pimeyden voimien vastustamiseen. Teoriaa heille opetti kärttyinen yli 50-vuotias nainen, jolla oli omituinen tapa toistaa samat asiat moneen kertaan ja mutista itsekseen. Kukaan ei tuntunut pitävän naisesta ja kilteimpiin nimityksiin hänestä kuului “kuivettunut vanha harppu”.

Käytännön harjoituksia heille opetti pieni mies, joka oli kaikista ensimmäisen vuotensa aloittaneista lyhintäkin ainakin kaksi päätä lyhyempi. Mies esitteli itsensä Charlieksi, mutta kieltäytyi ehdottomasti paljastamasta sukunimeään, ja kun joku kysyi syytä, hän alkoi pudistella kiivaasti päätään ja pyöritellä sauvaansa sormiensa välissä niin kovaa, että Ted ihmetteli ettei se alkanut savuta.
“Arvasin ettei hän voi olla ihan normaali”, Daniel jupisi Tedin vieressä ja katseli tympääntyneenä miestä, joka alkoi jo hikoilla.
“Pitäisiköhän jonkun käydä… pysäyttämässä hänet?” Ted kysyi virnistäen. Ilmeni kuitenkin, että niin pitkälle ei tarvinnut mennä, sillä Charlie Mikä-sitten-olikaan onnistui saamaan itsehillintänsä takaisin ja ryhtyi puhumaan kiivaaseen tahtiin kurssin tavoitteista ja siitä, että tunteja ei enää saisi häiritä turhanpäiväisillä kysymyksillä.

Kaksi viikkoa Auroriopistolla sujui kuin siivillä, eikä Ted huomannut ajankulua ennen kuin ikkunasta näkyvälle jästikadulle alkoi ilmestyä värikkäitä joulukoristeita ja maa alkoi saada pysyvää lumipeitettä. Joululomaan oli enää muutama viikko, kun Ted alkoi miettiä palaisiko jouluksi asuntoonsa, kotiinsa. Tuntui oudolta sanoa sitä kodiksi, vaikka hänen vanhempansa olivatkin asuneet siinä. Hänelle koti oli aina ollut isoäidin luona, mutta nyt kun… Ted pudisti synkät ajatukset mielestään ja jatkoi erityisen vaikean aineen kirjoittamista, johon hän ja Daniel olivat käyttäneet lähes koko iltapäivän.
“Valmis”, Daniel hihkaisi hetken kuluttua ja kiersi tyytyväisenä mustepullonsa korkin paikalleen ja rullasi vielä musteesta märän pergamentin rullalle. “Aiotko jäädä jouluksi tänne?”
“En ole oikeastaan vielä ajatellut asiaa”, Ted vastasi ja imeskeli hajamielisenä sulkakynäänsä. “Entä sinä?”
“Menen varmaan perheeni luokse”, Daniel sanoi ja viskasi aineensa yöpöydälleen. Tedkin rullasi aineensa ja sulki mustepullon korkin - hän ehtisi kirjoittaa sen myöhemminkin. Hän katsoi ulos ikkunasta ja mietti miltä tuntuisi viettää joulua perheen kanssa: syödä jouluruokaa, antaa ja saada joululahjoja… Ted pakotti itsensä olemaan ajattelematta sitä. Äkillinen suru oli vallannut hänet ja tuntui kuin miekkaa olisi käännetty hänen sisällään. Isoäiti oli poissa, isä ja äiti, hän ei ollut edes tuntenut heitä.
“Mikä hätänä?” Daniel kysyi, kun huomasi Tedin ilmeen.
“Ei mikään”, Ted vastasi vältellen. “Menen haukkaamaan vähän raitista ilmaa.”
Daniel nyökkäsi, mutta katsoi häntä edelleen epäluuloisena.
“Oletko ihan varmasti kunnossa? Näytit niin kummalliselta.”
“Olen ihan okei, Daniel”, Ted sanoi ja poimi takkinsa sänkynsä päältä. “Nähdään myöhemmin.”

Ted astui kirpeään pakkasilmaan ja kiersi takki tiukemmin ylleen ennen kuin lähti kävelemään päämäärättömästi lumipeitteistä katua eteenpäin. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt siellä päin pidemmällä kuin opiston kauimmaisessa päädyssä, joten syrjäiset jouluvalojen peittämät kaupat näyttivät vierailta eikä Ted hetken kuluttua enää erottanut Auroriopistoa korkeiden talojen takaa. Lumihiutaleita leijui hiljaa hänen päälleen ja kastelivat hänen sinertävät hiuksensa hetkessä läpimäriksi, mutta hän ei välittänyt vaan jatkoi kulkuaan eteenpäin.

Ted tunsi olonsa typeräksi, mutta ei halunnut palata vielä ja kohdata Danielin kysymyksiä. Hän ei ollut kertonut pojalle itsestään oikeastaan mitään, vaikka Daniel oli kertoillut hänelle kodistaan, perheestään, vanhemmasta veljestään… Ted oli kuunnellut, mutta vastaillut vain harvakseltaan Danielin hänelle esittämiin kysymyksiin. Hän ei itsekään tajunnut, miksei kertonut vanhemmistaan, isoäidistään… kaikesta, hän ei vain halunnut vielä paljastaa kaikkea, vaikka pojasta olikin tullut hänelle todella hyvä ystävä.

Ted potkiskeli lunta ajatuksiinsa vaipuneena, ja ennen kuin hän huomasikaan ilta alkoi pimetä ja katulamput syttyivät palamaan kadun varressa ja ohiajavien autojen valot tuntuivat häikäiseviltä pimeässä illassa. Jästien meluisasta kapakasta alkoi kuulua epävireisiä laulunpätkiä aina oven avautuessa ja tunkkainen tupakansavu täytti pienen kujan, jonne Ted huomasi ajautuneensa. Hän alkoi juuri ajatella takaisin paluuta, kun tunsi jonkun tarttuvan itseään tiukasti olkapäästä ja halvan oluen lemahdus kulkeutui hänen nenäänsä.
“Mitä sä täällä teet, poika?” humalainen ääni kysyi ja ravisteli häntä kipeästi olkapäästä. “Ei pitäs liikkua enää näin myöhää ulkona, häh?” mies nauroi remakasti ja Tedin teki mieli kirota mies, mutta hillitsi itsensä.
“Liikun niin myöhään kuin haluan”, hän sanoi ja ravisteli miehen vahvan käsivarren pois olaltaan ja kääntyi lähteäkseen, mutta ehti juuri nähdä kuinka miehen nyrkki kohosi ja yritti iskeä hänet tajuttomaksi. Ted kumartui nopeasti ja mies ulvahti, kun hänen kätensä osui tiiliseinään, johon Ted oli hetki sitten nojannut. Mies alkoi kiroilla äänekkäästi ja Ted livahti nopeasti toiselle kadulle ennen kuin hän ehtisi toipua saamastaan tällistä.

Ympäristö ei näyttänyt enää vähääkään tutulta eikä Tedillä ollut enää mitään aavistusta olinpaikastaan. Hän ei viitsinyt enää kulkea samaa reittiä takaisin, ettei makaisi vielä seuraavana aamuna kujalla, jolta oli täpärästi livahtanut pois. Hän vilkuili ympärilleen, ettei missään näkynyt uteliaita jästejä, keskittyi sitten Auroriopiston takapihaan ja tunsi pusertavan tunteen, aivan kuin hänet olisi tungettu tiukan kumiputken läpi.

“Missä oikein viivyit?” Daniel kysyi, kun Ted astui litimärkänä heidän huoneeseensa. Hän riisui märän takkinsa yltään ja lysähti sitten sängylleen.
“Yksi mies halusi kokeilla, miltä tuntuu lyödä tiiliseinää”, Ted sanoi ja haroi hiuksiaan pois silmiltään. “Hän kyllä yritti lyödä ensin minut tajuttomaksi.”

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja Ted heräsi, kun iso tornipöllö kolkutti huoneen huuruiseen ikkunaan. Ted kompuroi unisena avaamaan ikkunan ja pöllö lehahti hänen olkapäälleen ojentaen jalkaansa, johon oli sidottu punaisella nauhalla koristeltu kirje. Ted irrotti kirjeen ja päästi pöllön lentoon ennen kuin avasi kirjeen. Se oli kirjoitettu tutulla, siistillä käsialalla, jonka Ted tunnisti oitis Victoiren omaksi.

Hei Ted!
Ihanaa, että pääsit sisään Auroriopistoon, siellä on varmasti mahtavaa! Odotan innolla jo, että saan nähdä sen hankkimasi asunnon ja vielä enemmän odotan, että saan muuttaa sinne kanssasi. Isä ja äiti muuten peruivat Ranskan matkamme, joten tapaamme varmaan sitten jouluna, en malta millään odottaa, että näen sinut. Minulla on ollut hirveä ikävä.
Nähdään pian,
Vic


“Keneltä se oli?” Daniel kysyi uteliaana ja nousi istumaa sängylleen.
“Victoirelta”, Ted sanoi ja kääri kirjeen takaisin rullalle.
“Kuka hän on?” Daniel kysyi virnistäen. “Tyttöystävä?”
Ted tunsi punastuvansa ja nyökkäsi sitten, kääntyen poispäin kohti matkatavaroitaan, ettei hänen tarvitsisi katsella Danielin virnuilua.
“Mikset ole kertonut?”
“Et ole kysynyt”, Ted sanoi kiskoen sukkia jalkaansa.
“Älä viitsi. Kerro jotain”, Daniel yllytti. “Miten te tapasitte?”

Ted istahti huokaisten sängylleen ja muisteli sitä päivää, kun hän ja Victoire olivat huomannet pitävänsä toisistaan.

Oli jouluinen iltapäivä ja kaikki olivat kokoontuneet Kotikoloon viettämään joulua. Iloinen puheensorina täytti huoneen ja Weasleyiden vanhasta, puisesta radiosta kuului Molly Weasleyn lempilaulajan Selestina Taigorin joulukonsertti. Ted istui upottavassa nojatuolissa ja tuijotteli takassa rätiseviin liekkeihin, jotka loivat tanssivia varjoja seinille.
“Saako olla joulutorttua, Teddy?” Ted kuuli äänen vierestään, katsahti äänen suuntaan ja huomasi Victoiren, joka ojensi häntä kohti joulutorttulautasta. Victoire hymyili kauniisti ja hänen platinanvaaleat hiuksensa kimalsivat takkatulen loisteessa.
“Kiitos”, Ted sanoi ja otti hymyillen joulutortun tytöltä, mutta ei saanut silmiään irti tytön kirkkaansinisistä silmistä. Hän pakotti itsensä keskittymään joulutorttuunsa ja käänsi katseensa vastakkaiseen suuntaan, ettei joutuisi kohtaamaan Victoiren katsetta.

Ulkona oli jo alkanut pimetä, kun Victoire hipaisi kevyesti Tedin olkapäätä.
“Minä - minulla olisi sinulle lahja”, tyttö sanoi takellellen ja kevyt ruusunpuna levisi hänen poskilleen. Ted katsoi tyttöön, nousi ylös ja johdatti hänet ulos huoneesta.
“Ei sinun olisi tarvinnut minulle mitään hankkia”, Ted sanoi, kun Victoire ojensi hänelle pienen, kauniisti paketoidun paketin. “Kiitos.”
“Ole hyvä”, Victoire sanoi ja astui askeleen lähemmäs häntä ja hipaisi Tedin sinertäviä hiuksia. “Sininen sopii sinulle.”
“Kiitos”, Ted sanoi uudemman kerran tuntien itsensä typeräksi. Hän kääri varovasti lahjapaperin Victoiren lahjan ympäriltä, jonka sisällä oli pienen pieni laatikko, jota peitti samettipäällys. Ted avasi laatikon ja sen sisältä paljastui välkehtivä amuletti, jonka keskellä kiilteli sininen timantti.
“Se on… kaunis”, Ted kuiskasi ja nosti katseensa amuletista Victoiren kirkkaisiin silmiin.
“Se tuo onnea”, Victoire sanoi hellästi ja astui vielä askeleen lähemmäs poikaa.
“Minulla ei ole sinulle mitään”, Ted sanoi vaivaantuneena ja vaihteli painoaan jalalta toiselle. Hän värähti, kun Victoire hipaisi hänen poskeaan ja kohottautui lähemmäs hänen kasvojaan.
“En minä tarvitse mitään”, tyttö kuiskasi ja painoi pehmeät huulensa hänen huulilleen. Ted vastasi suudelmaan ja kietoi mitään ajattelematta kätensä Victoiren hentojen olkapäiden ympärille.
“Minä pidän sinusta, Teddy”, Victoire sanoi hiljaa, kun he erkanivat vastahakoisesti.
“Minäkin pidän sinusta”, Ted sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja pujotti amuletin kaulaansa ennen kuin painoi vielä kevyen suukon Victoiren huulille. “Hyvää joulua, Victoire.”


A/N Kommentteja? ^^

Velia

  • ***
  • Viestejä: 19
Uijui, tuo loppu oli oikeasti ihana pieni fluffypamaus : D Rakastuin siihen täydellisesti n_n

En ole kai ikinä kommentoinut tätä, sillä ainakaan Vuotikseen ei ole tullut jatkoa. Mutta so what :p

Pidän Tedistä, hän ei ole mikään maailmankaikkeuden ihanin ilopilleri tässä, vaan jotenkin... realisinen. Hitusen synkkä, mutta se on Ted joten ei siitä voi olla pitämättä :p

Jotenkin on tapahtumat päässyt unohtumaan kun en ole lukenut ikusuuksiin, ja muistankin ainoastaan sen kun Ted sanoo "Onko tämä minun vanhempieni talo?" 8D Mutta kyllä tästä todennäköisesti pääsen pian perille, en jaksa lukea uudestaan vaikka onkin vasta yhdeksän lukua ilmestynyt 8P Minäkö muka laiska? :p

Kirjoitustyylissäsi on oikeasti jotain koukuttavaa. Osaat kuvailla hyvin, ei jää mikään väkisin väännetyn kappaleen kuva.

Victoirea ei tässä ole vielä paljon ollut, mutta olen saanut hänestä jotenkin sellaisen kultaisen tytön kuvan :''D Itse kun olen aina miettinyt että Ted on heistä se iloisempi ja Vic sellainen syntyviä syviä miettivä, kuitenkin ihan herttainen mutta vähän synkkämielinen nuori nainen 8D Seikkailijoita molemmat :p

Lainaus
Remus John Lupin s. 10.3.1960  k. 2.5.1998
Nymfadora Lupin s. 19.8.1973 k.2.5.1998

Emme katoa taivaisiin, emme maan multiin
vaan muutamme rakkaittemme sydämiin.


Ted sulki silmänsä hetkeksi ja laski kätensä sitten karhealle kivelle kuin koskettaakseen vanhempiinsa, jotka tiesi makaavan suoraan alapuolellaan, tietämättä tai välittämättä siitä, että heidän ainut poikansa oli tullut tervehtimään heitä.
”Moi, äiti ja isä.” Ted puhui hiljaiseen iltaan. ”Tulin taas moikkaamaan teitä.”
Hän kuunteli hetken tuulen hiljaista huminaa kuin odottaen vastausta, mutta jonka tiesi mahdottomaksi, vaikka hän tunsikin vanhempiensa läsnäolon, hän ei odottanut, että nämä vastaisivat.

Ensimmäisestä luvusta on pakko ottaa tämä kohta erityisesti esille, sillä omasta mielestäni tämä on yksi parhaimpia kohtia ficissä. Ei tuosta voi olla pitämättä. Melkein aloin itkemään tuossa vaiheessa kun luin ensimmäistä osaa, etenkin Tedin puheenvuoron aikana.

Voi elämä. Ei mitään rakentavaa oikeastaan, ei mitään huonoa joten poistun tästä takavasemmalle.

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Kiitos kommentista Velia, oli kiva huomata, että tänne oli tullut kommentti, vaikka lukujen välissä onkin ollut tosi pitkiä taukoja. Toivottavasti jaksat edelleen luke ja kommentoida :)

Tässä siis uusin luku.


Luku 10

Ted pakkasi ajatuksiinsa vaipuneena vähäisiä tavaroitaan, jotka olivat ehtineet kuluneiden kuukausien aikana kasaantua mitä ihmeellisimpiin pakkoihin. Hän oli saanut edellisenä päivänä kirjeen Harrylta, joka oli kertonut kutsuneensa kaikki viettämään joulua Kalmanhanaukiolle rouva Weasleyn harmiteltua, kuinka vähän tilaa Kotikolossa oli. Joulu Kalmanhanaukiolla tuntui sillä hetkellä hyvältä ajatukselta ja Ted olikin lähettänyt saman tien vastauksen, että tulisi mielellään.

“Menet sitten kuitenkin jouluksi kotiin?” Daniel kysyi nojaten rennosti ovenkarmiin.
“Kummisetäni luokse”, Ted sanoi ja veti kassinsa vetoketjun kiinni lysähtäen huokaisten sängylleen. “En tajua, miten me ollaan pystytty sotkemaan näin paljon muutamassa kuukaudessa. Tiedätkö mitä minun sukkani teki tyynysi alla?”
Daniel purskahti nauruun ja istui hänkin sängylleen.
“Ei aavistustakaan. Mutta kerro, miksi menet kummisetäsi luokse” Daniel kysyi. “Ovatko vanhempasi matkoilla?”
Ted jähmettyi pakoilleen ja tuijotti hetken avoimesta ikkunasta ulos osaamatta sanoa sanaakaan.
“Minä - kuule Dan… minun on pitänyt kertoa sinulle yksi juttu”, Ted mutisi ja tuijotti edelleen tiiviisti ikkunaa kuitenkaan näkemättä sitä.
“Kuulostaa vakavalta.” Ted tunsi Danielin katseensa itsessään ja käänsi viimein katseensa tähän.
“Ei minulla ole vanhempia - eikä - eikä ketään - “ Danielin suu loksahti auki ja hän tuijotti Tediä hetken järkyttyneenä.
“Mitä - ? Mikset ole kertonut? Ja minä olen puhunut ties mitä typerää”, Daniel sanoi lähes hätääntyneellä äänellä. Hän nousi ylös ja oli taputtamassa Tediä lohduttavasti olkapäälle, mutta muutti sitten mieltään ja veti hänet tiukkaan halaukseen.
“Olen pahoilleni. Milloin se tapahtui? Haluatko puhua siitä?” Ted hymyili irrottautuessaan halauksesta.
“Kiitos, Dan”, hän sanoi, mutta pudisti sitten kieltävästi päätään. “Isä ja äiti kuolivat yli yhdeksäntoista vuotta sitten, en muista heistä mitään. Isoäiti kuoli kuukausi sitten”, viimeisen lauseen kohdalla Tedin ääni vavahti hieman. Hän väisti Danielin katsetta ja nosti kassinsa sänkynsä päältä.
“Minun pitää mennä. Harry ja muut odottavat”, Ted sanoi ja heilautti kättään ovelta. “Hyvät joulut!”
“Samoin”, Daniel sanoi hymyillen.

*

Kaikki muut näyttivät olevan jo paikalla Tedin saapuessa, sillä hän oli joutunut viemään tavaransa ensin asunnolleen. Siinä samassa, kun hän astui sisälle olohuoneeseen, joku huudahti hänen nimensä ja Ted kuuli nopeat askeleet ennen kuin laihat käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Vaaleat hiukset hipoivat hänen kasvojaan ja Ted veti tytön itseään vasten halaten tätä tiukasti, välittämättä vähääkään, vaikka huoneellinen ihmisiä katsoi heitä.

“Minulla on ollut hirveä ikävä sinua”, Victoire kuiskasi hänen korvaansa ja vetäytyi hieman kauemmas nähdäkseen Tedin kasvot. “Näytät väsyneeltä”, Victoire sanoi ja hipaisi sormellaan hänen poskeaan. Ted hymyili, mutta ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun rouva Weasley ilmestyi heidän takaansa ja pyysi kaikkia tulemaan syömään jouluateriaa. Ted pujotti sormensa Victoiren sormien lomaan ja veti hänet mukanaan eteishalliin muiden suunnatessa ruokasaliin.
“Sitä vain, että”, Ted aloitti ja kiersi käsivartensa Victoiren hartioiden ympärille sipaisten karanneen hiussuortuvan tämän korvan taakse, “minullakin on ollut sinua ikävä.”
“Todista se”, Victoire kuiskasi kiusoitellen ja hipaisi huulillaan Tedin poskea.
“Kuten haluat”, Ted naurahti pehmeästi ja kohotti Victoiren leukaa hellästi ylöspäin painaen huulensa tämän huulille. Hän upotti sormensa Victoiren pehmeisiin hiuksiin ja unohti hetkessä kaiken muun paitsi sen hetken.

Victoire kumartui lähemmäs ja Ted astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin vetäen Victoiren mukanaan suoraan päin peikonjalkaista sateenvarjotelinettä, joka kaatui rymisten lattialle. Ted horjahti ja huomasi pian makaavansa selällään lattialla.
“Sattuiko sinuun?” Ted kysyi Victoirelta, joka makasi puoliksi hänen päällään. Victoire pudisti nauraen päätään, mutta ei ehtinyt sano mitään, kun rouvan Mustan muotokuvaa peittäneet verhot revähtivät auki.
“Kuraverta! Pohjasakkaa!”
“Mitä täällä tapahtuu?” kuului Ginnyn ääni keittiöön johtavalta ovelta, josta hän pyyhälsi sisään taikasauva kädessään, perässään Harry ja Ron.
“Minä en ihan totta jaksa enää mitään jättiläishämähäkkejä…” Ron jupisi ja osoitteli taikasauvallaan ympäri eteishallia.
“Siinä sinun jättiläishämähäkkisi, Ron”, Ginny sanoi ja katsoi huvittuneena lattialla makaavaa kaksikkoa.
“Tämä ei ole sitä miltä näyttää”, Victoire sanoi lehahtaen punaiseksi kasvoiltaan.
“Ei varmaankaan“, Harry virnisti ja osoitti sauvallaan rouva Mustan muotokuvaa ja verhot sulkeutuivat paukahtaen. “Ehkä meidän pitäisi mennä jatkamaan lounasta”, hän lisäsi ja kiersi käsivartensa Ginnyn hartioiden ympärille vetäen tämän Ronin jäljestä takaisin keittiöön.

Victoire lysähti Tedin rintaa vasten ja huokaisi pienesti.
“Ehkä meidän pitäisi nousta. Joku voi yllättää meidät uudestaan ja luulla ties mitä”, hän sanoi, mutta ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen. Ted virnisti ja yritti kurottautua suutelemaan Victoirea, mutta tämä työnsi hänet takaisin lattialle ja kierähti sivuun.
“Älä luulekaan. Me emme pääse täältä ikinä ylös, jos sinä käännät ajatukseni muualle.”
“Mielenkiintoinen ajattelutapa”, Ted sanoi ja kohottautui hänkin istumaan nojaten päätään takanaan olevaan kiviseen seinään. Victoire hivuttautui hänen viereensä ja tarttui tätä kädestä.
“Mitä sinä mietit?” Victoire kysyi hiljaa ja painoi päänsä Tedin rintaa vasten. Ted kiersi vapaan käsivartensa tämän hartioiden ympärille ja painoi suukon päälaelle.
“Kerroin tänään Danielille. Kämppikselleni”, Ted lisäsi muistaen, ettei ollut kertonut Victoirelle Danielista. “Muistin vain, että - “ värisevä huokaus karkasi hänen huuliltaan ja hän väisti nopeasti Victoiren katsetta. “Siitä on niin vähän aikaa. Luulin, että olisin jo hyväksynyt sen, mutta - “

Ted tunsi lohduttavat käsivarret ympärillään, kun Victoire veti hänet halaukseen.
“Minä olen pahoillani”, Victoire kuiskasi. Ted irrottautui halauksesta ja käänsi selkänsä hänelle peittääkseen silmiään kirvelevät kyyneleet.
“Se oli minun syyni. Se kirous oli tarkoitettu minulle… Hän kuoli minun takiani”, Ted sanoi ääni värähtäen.
“Ted, katso minuun”, Victoire sanoi tiukasti ja pakotti hänet kääntymään ympäri. “Se ei ollut sinun syysi, ymmärrätkö?”

Ted ei ehtinyt vastata mitään, kun ikkunalta kuului koputus ja hän kävi päästämässä sisään suuren tornipöllön, joka pudotti nokastaan kirjeen Tedin jalkojen juureen.
“Keneltä se on?” Victoire kysyi suljettuaan ikkunan pöllön jäljestä. Ted kohautti olkiaan ja repäisi sinetöidyn kirjeen auki.

Tavataan Vuotavan noidankattilan edessä keskiyöllä. Tule yksin, olemme molemmat suuressa vaarassa, jos otat seuraa. Luota minuun. A. L.

“Mitä helv - ?” Ted tuijotti lyhyttä viestiä osaamatta yhdistää sanoja mihinkään. Käsiala vaikutti jotenkin etäisesti tutulta, mutta hän ei osannut päätellä sen avulla, kuka lähettäjä olisi voinut olla.
“Mikä se on, Ted?” Victoire kysyi kärsimättömänä.
“En tiedä…” Ted mutisi ja ojensi sitten pergamentin Victoirelle, joka luki sen nopeasti lävitse.
“Se on vitsi”, hän totesi. “Tai ansa. Et sinä voi mennä.” Ted pysyi vaiti ja luki kirjeen vielä kerran, mutta ei saanut siitä irti yhtään enempää kuin ensimmäiselläkään kertaa.
“Odota hetki”, Ted sanoi ja suikkasi nopean suukon Victoiren huulille ennen kuin katosi oviaukosta olohuoneen suuntaan.

Suurin osa vieraista oli jo siirtynyt ruokasalista takkatulen lämpöön, kun Ted etsi katseellaan miestä, jolta halusi kysyä neuvoa.
“Harry!” hän huikkasi, kun huomasi tämän pöydän ääressä pelaamassa shakkia Jamesin kanssa. Harry nosti katseensa laudasta ja James käytti oitis tilaisuutta hyväkseen ja usutti soturinsa Harryn lähetin kimppuun. “Voitaisiinko jutella hetki?”
Harry nousi ylös ja jätti hieman pettyneen näköisen Jamesin jälkeensä.

“Mikä hätänä?” hän kysyi, kun saapui Tedin luo, joka nojasi seinään hypistellen yhä kirjettä kädessään.
“Ajattelin, että tiedätkö kuka tämän lähettäjä voisi olla”, Ted sanoi ja ojensi kirjeen Harryn luettavaksi, joka tutki sitä hetken mietteliäänä ennen kuin ojensi sen takaisin.
“Haluat mennä, vai mitä?”
“No… niinkin voisi sanoa”, Ted sanoi. “Luuletko, että lähettäjä on kuolonsyöjä?”
Harry kohautti olkiaan. “En osaa sanoa. En osaa yhdistää nimikirjaimia juuri nyt keneenkään kuolonsyöjään, mutta se ei sulje pois sitä vaihtoehtoa, että - “
“Harry!” Ron huudahti keskeyttäen tämän lauseen ja juoksi heidän luokseen. “Tuli hommia.”
“Mitä on tapahtunut?” Harry kysyi kääntyen Ronin puoleen.
“Vanha jästirouva on tapettu”, Ron sanoi. “Sama juttu kuin viimeksi: kaikki ovet oli lukittu sisältä päin, ei sormenjälkiä eikä sitä muuta hölynpölyä, mitä jästit etsivät. Nainen oli hyvässä kunnossa - jos ei oteta huomiaan, että hän oli kuollut.”
Harry huokaisi. “Näitä tapauksia alkaa olla vähän liikaa, että se voisi olla pelkkää sattumaa.”
“Onko näitä sitten ollut paljonkin?” Ted kysyi ja huomasi kuinka Harry ja Ron vaihtoivat katseita.
“Tämä on jo kolmas tällä viikolla”, Harry vastasi ja vilkaisi sitten mietteliäänä Tedin kädessä olevaa kirjettä. “Tämä A. L. -tyyppi saattaa tietää jotain.”
“Meinaatko, että minun pitäisi tosiaan mennä tapaamaan häntä?”
Harry nyökkäsi hieman epäröiden. “Mutta ole varovainen”, hän varoitti. “Se voi olla vaarallista.”

*

Katu Vuotavan Noidankattilan edessä oli autio Tedin ilmiintyessä pimeän kulmauksen taakse. Salaperäisestä viestin lähettäjästä ei näkynyt jälkeäkään, joten Ted asettui odottamaan vetäen taikasauvansa esiin kaapunsa taskusta.

Hän ei joutunut odottamaan kauan, kun kuuli vaimeita askeleita kulmauksen takana ja Ted vetäisi hupun kasvojensa peitoksi ennen kuin astui esiin.
“Karkotaseet!” hän huudahti ja kuuli vaimean kilahduksen, kun sauva kilahti kiveykselle. Ted astui askeleen lähemmäs ja huomasi mustaan viittaan pukeutuneen miehen, joka katsoi häntä tyynesti yrittämättäkään liikahtaa sauvaansa kohti.
“Hyvää iltaa, Ted”, mies sanoi ystävällisesti ja Ted erotti katulampun himmeässä valossa pienen hymyn kohoavan tämän huulille.
“Kuka sinä olet?” Ted kysyi epäluuloisesti
“Se on liian pitkä tarina kerrottavaksi täällä”, mies sanoi ja kumartui nopealla liikkeellä nappaamaan sauvansa maasta, mutta ei tehnyt elettäkään riisuakseen häntä aseista vaan viskasi sauvan Tedille, joka nappasi sen ilmasta käteensä.
“Mennään rauhallisempaan paikkaan. Ja muista: voit luottaa minuun”, mies sanoi ja kohotti kulmiaan Tedin ällistyneelle ilmeelle.
“Okei, mennään”, Ted sanoi viimein. “Mutta jos tämä on joku juoni, jolla yrität - “
“Juoni! Minulla ei ole sauvaa”, mies ärähti. “Sinä olet aseistautunut, minä en. Mitä tässä voisi juonia?”

Ted ei vastannut vaan viittasi miestä menemänä edeltä. Hän ei tajunnut enää mitään koko asiasta. Tiesikö mies jotain jästimurhista? Miksi tämä ei ollut puolustautunut vaan luovuttanut sauvansa Tedille vapaaehtoisesti, suorastaan pakottanut häntä ottamaan sen? Ted ei ymmärtänyt, miksi mies halusi hänen luottavan tähän. Eihän hän tuntenut koko miestä!

“Olemme perillä.” Ted katsoi ympärilleen ja huomasi heidän saapuneen ränsistyneen talon eteen. “Tarvitsen sauvani”, mies lisäsi ja ojensi kätensä. Ted ei liikahtanutkaan ja mies huokaisi turhautuneena pyöräyttäen silmiään taivasta kohti. “Et sinä halua siinä koko yötä seistä.”
Ted kaivoi vastahakoisesti sauvan taskustaan ja mies hymyili huvittuneena napauttaessaan ovea, joka aukesi kilahtaen.
“Yhtä epäluuloinen kuin isänsä…” hän mutisi ja käveli sisälle taloon, mutta Ted pysähtyi äkisti ovensuuhun.
“Hetkinen, tunsitko sinä minun isäni?”
“Totta kai tunsin. Remus oli minun veljeni.”

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Luku 11

Mies, joka oli esitellyt itsensä Andrew Lupiniksi, ohjasi hieman järkyttyneen Tedin tunkkaiseen olohuoneeseen, jossa ei näkynyt muuta valonlähdettä kuin melkein loppuun palanut kynttilännysä keskellä huteraa pöytää. Ted katseli ympärilleen lähes välinpitämättömänä ja seisahtui sitten keskelle huonetta kääntäen katseensa Andrewiin, joka tarkkaili häntä vaitonaisena.
“En tiennyt, että isällä oli veli.”
“Harva tiesi”, Andrew vastasi hiukan kireästi ja heilautti sauvaansa. Viinipullo ja kaksi lasia ilmestyi tyhjästä huojuvalle pöydälle ja mies kaatoi molemmat lasit täyteen, kulauttaen muitta mutkitta toisen niistä kerralla tyhjäksi.
“Miksi?” Ted kysyi ja miehen kasvoille kohosi pieni hymynhäivä. Hän ei tiennyt, johtuiko se vastajuodusta viinistä, vai näkikö Andrew kysymyksessä jotain huvittavaa, mutta Ted ei jaksanut sillä hetkellä välittää asiasta. Hän kaipasi vain kipeästi vastauksia päässään pyöriviin lukuisiin kysymyksiin.

“Koska minua ei tunneta oikealla nimelläni”, Andrew vastasi viimein ja istuutui yhdelle koinsyömistä sohvista, joita Ted ei ollut lainkaan huomannut himmeässä valaistuksessa.
“Oikealla nimelläsi?” Ted toisti hämmentyneenä. “Miten niin ei tunneta oikealla nimelläsi?” Andrew huokaisi raskaasti ja pyysi Tediä istumaan, ennen kuin täytti uudestaan pikarinsa ja siemaisi sitä ilmeisesti ajatuksiinsa vaipuneena.
“Minä synnyin vuonna 1958”, Andrew sanoi ja ummisti hetkeksi silmänsä nojaten päätään taaksepäin vasten sohvan selkänojaa. “Tasan kaksi vuotta ennen Remusta, mutta näin pikkuveljeni ensimmäisen kerran vasta hänen saapuessaan Tylypahkaan.”
“Mitä - miksi?” Ted älähti. “Tehän olitte veljekset!” Ted katsahti hämmästyneenä Andrewia, joka ei vastannut, vaan tuijotti ilmeettömänä eteensä.
“Miten te olette voineet asia samassa talossa ilman, että - “
“Me emme asuneet samassa talossa”, Andrew tokaisi ja vaiensi Tedin käden heilautuksella, kun huomasi, että tämä aikoi sanoa jotain. “Vanhempani antoivat minut adoptoitavaksi, kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Sain tietää pian sen jälkeen, kun olin palannut ensimmäiseltä vuodeltani Tylypahkasta ja kuulin kuinka ihmiset, joita silloin luulin vanhemmikseni, puhuivat siitä. ‘Meidän ei olisi ikinä pitänyt ottaa sitä poikaa riesaksemme’”, Andrew matki ivallisesti, mutta Ted pystyi erottamaan katkeran sävyn tämän sanoista. “’Hänestä ei ole mihinkään!’ Minut näet lajiteltiin Puuskupuhin tupaan. En ollut luihuinen niin kuin muut niin sanotusta perheestäni, eikä minusta tullut rohkelikkoa niin kuin Remuksesta muutamaa vuotta myöhemmin. Minä en ollut ikinä ollut rohkea, en uskaltanut uhmata adoptiovanhempiani, ja siksi kai minä liityinkin kuusitoistavuotiaana kuolonsyöjiin.”

Ted katsoi lamaantuneena kun Andrew kiskaisi kaapunsa hihan ylös ja sytytti sauvaansa valon, jotta Ted näki hänen käteensä poltetun haalistuneen piirron. Hän käänsi katseensa pois, mutta ehti nähdä, kuinka Andrewin katse synkistyi entisestään.
“Minä tiedän, mitä sinä ajattelet.”
“Ai, sepä hienoa”, Ted sanoi ivallisesti. “Sittenhän minun ei tarvitse tuhlata aikaani kertoakseni, mitä mieltä olen sinusta ja rakkaista kuolonsyöjäystävistäsi!”
“Yksikään heistä ei ikinä ollut minun ystäväni”, mies sanoi tyynesti. “En ikinä kuulunut siihen joukkoon. Enkä halunnutkaan kuulua, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja.” Ted nousi äkisti seisomaan ja käänsi selkänsä miehelle ja käveli huoneen halki tyhjän arinan luokse. Hän tunsi katseen selässään, mutta ei kääntynyt ympäri puhuessaan.
“Sinä et saa minua uskomaan, ettei ollut vaihtoehtoja”, hän sanoi ääni kiukusta täristen. “Tiesikö isä, että olit hänen veljensä?”

Ted kuuli Andrewin raskaan huokaisun ja vaimean kilahduksen, kun tämä laski lasinsa pöydälle.
“Minä kerroin hänelle, kun olin viimeistä vuotta koulussa. Hän ei ollut tietenkään osannut yhdistää minua itseensä, mutta minä tunnistin hänet heti, kun huomasin hänet jonossa odottamassa lajittelua. Minä odotin viisi vuotta kunnes pakotin itseni kertomaan.” Andrew piti tauon ja Ted kääntyi viimein katsomaan hänen suuntaansa. “Meistä tuli heti ystävät, hän uskoi minua ja lohdutti, kun kerroin, etten tuntenut kuuluvani mihinkään.” Ted tuhahti, mutta ei sanonut mitään vaan istui takaisin sohvalle tietämättä, mitä ajatella kaikesta kuulemastaan.
“Ajattelin usein katkerasti, että minä olisin ollut kaikin puolin helpompi lapsi kuin Remus”, Andrew sanoi ja vilkaisi Tediä, joka oli kalvennut kasvoiltaan.
“Miten niin?” hän kysyi, vaikka hänellä olikin paha aavistus, mitä Andrew tarkoitti helpommalla.
“Remus sairasteli paljon”, Andrew vastasi. “Olin tarkkaillut häntä jo jonkin aikaa, hänen tietämättään, kun tajusin, että sairastelut osuivat aina täydenkuun aikaan.”

Tedistä tuntui kuin jotain kylmää olisi valunut hänen selkäänsä pitkin ja hän värähti. Se oli sittenkin totta, hänen isänsä oli ollut -
“Ihmissusi”, Andrew tokaisi. “Hän kertoi minulle pahimman salaisuutensa, mutta minä en pystynyt kertomaan omaani. Pelkäsin menettäväni uudestaan veljeni, juuri kun olin oppinut tuntemaan hänet.”
“Hän ei siis saanut ikinä tietää minkälainen kaksinaamainen liero sinä olit”, Ted tuhahti, mutta mies pudisti tiukasti päätään.
“Me olimme kerran kirjastossa ja minä kurkotin ottamaan kirjaa hyllystä ja hän - hän näki sen…” Andrew koukisti ilmeisen tahattomasti vasenta käsivarttaan ja Ted näki vilahduksen rumaa kuviota. “Voit varmasti kuvitella, että hän - no - hän ei ilahtunut.” Andrew piti tauon ja katsoi Tediä kuin odottaen tämän sanovan jotain, mutta Ted pysyi vaiti, vaikka useat terävät vastaukset pyörivät hänen kielensä kärjellä.

“Useita vuosia myöhemmin kuulin Dumbledoren perustamasta järjestöstä, jota hän kutsui Feeniksin killaksi. Kuulin myös Remuksen ystävineen liittyneen siihen, kun he saivat koulunsa päätökseen.”
“Ja sinä lymyilit Voldemortin helmoissa samalla kun hän vaaransi henkensä joka ainoa päivä”, Ted sanoi ja Andrew hymyili hänelle synkästi. “Etkö sinä ikinä - ?”
“Harkinnut puolen vaihtamista? Suunnitellut, että ryntäisin Dumbledoren luokse ja kertoisin koko surkean tarinani? Totta kai”, Andrew vastasi vilpittömästi. “Mutta, kuten sanoin, minä pelkäsin. Kun Pimeyden lordi menetti voimansa, tiesin heti, ettei se olisi lopullista. Tiesin, että jonain päivänä hän palaisi ja silloin saisin tuntea hänen vihansa, jollen rientäisi takaisin hänen rinnalleen.”
“Sinä siis - “ Ted aloitti, mutta ei pystynyt jatkamaan, vaan vaikeni puristaen kätensä tiukasti nyrkkiin. Hän olisi halunnut kirota miehen siltä seisomalta. Hän ei ymmärtänyt, miksi Andrew kertoi hänelle sen kaiken.
“Minä en halua kuulla enempää”, Ted sanoi ja nousi ylös vilkaisemattakaan mieheen.
“Odota”, Andrew sanoi ja tarttui Tedin käsivarteen, mutta Ted ravistautui irti tämän otteesta vetäen sauvansa esiin.
“Sano yksikin hyvä syy, miksi en paljastaisi sinua auroreille, jotta he voisivat passittaa sinut suoraan Azkabaniin!” Ted huusi ja hänen taikasauvansa kärjestä purskahti punaisia kipinöitä.
“Sinä et ymmärrä - “
“Ymmärrän ihan tarpeeksi!” Ted huusi ja heilautti sauvaansa ja Andrewin sauva lensi kilahtaen vastapäiseen seinään. “Sinä kuulut siihen samaan joukkoon, joiden takia minulla ei ole vanhempia, onko se käynyt missään vaiheessa mielessäsi?! Sinun veljesi, senkin PELKURI!”

Andrew tuntui hätkähtävän hänen äkillistä raivoaan ja Ted astui askeleen lähemmäs osoittaen miestä sauvallaan suoraan rintaan.
“Kuolonsyöjät hyökkäsivät kimppuuni kuukausi sitten, tiesitkö sen? He tappoivat isoäitini silmieni edessä ja sinä kuvittelet, että otan sinut iloiten vastaan, kun kerrot säälittävän tarinasi! Luulet, että annan ilman muuta typeryytesi anteeksi, kun kerrot, kuinka pelkäsit!”
“En minä - minä halusin vain varoittaa…” Andrew mutisi hiljaa ja kohotti katseensa Tedin kasvoihin.
“Varoittaa mistä?” Ted kysyi ja laski taikasauvaansa hiukan.
“Kuolonsyöjistä. He kokoavat vanhoja joukkoja yhteen ja tappavat jästejä ja jästisyntyisiä… aivan kuin kaksikymmentä vuotta sitten.” Andrew värähti ja käänsi katseensa muualle. “He suunnittelevat vapauttavansa Azkabanin vankeja, hyökkäävänsä Tylypahkaan… Sinun täytyy varoittaa Kiltaa. Heitä on yli viisikymmentä.”

Ted tuijotti Andrewia järkyttyneenä ja hätkähti äkisti, kun kuuli siipien havinaa, kun tumma pöllö lehahti heidän väliinsä pudottaen kirjeen Andrewin jalkojen juureen. Pergamentti näytti hauraalta ja likaiselta ja Ted erotti juuri ja juuri sotkuisella käsialalla kirjoitetun nimen Andrew Lestrange. Andrew tarttui nopeasti kirjeeseen ja vetäisi sen pois Tedin näkyviltä.
“Ted, minä - “
“Älä sano mitään”, Ted tokaisi ääni täristen ja käänsi selkänsä miehelle. “En halua nähdä sinua enää ikinä, Lestrange.”

*

Kylmä ilma iski päin Tedin kasvoja hänen astuessaan talosta viileään joulukuiseen säähän. Hän huokaisi ja löi oven kiinni vilkaisemattakaan taakseen harppoen nopeasti kauemmas lumen peittämällä kadulla. Ted erotti katulamppujen himmeässä valossa muutaman humalaisen jästin norkoilemassa läheisen pubin lähettyvillä ja tunki sauvansa nopeasti kaapunsa taskuun. Hän käveli joulukoristeiden peittämien näyteikkunoiden ohi näkemättä niistä yhtäkään, kirkkaat jouluvalot tuntuivat täysin merkityksettömiltä siinä yön pimeydessä.

Ted pysähtyi vasta, kun huomasi tulleensa rautaiselle portille, jota peitti ohut lumikerros. Hän laski kätensä varovasti kylmälle raudalle ja jäätynyt portti aukesi narahtaen äänekkäästi ympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa. Hän näki pimeässä kohoavat isot hautakivet ja rautaiset ristit, jotka erottuivat siluetteina vasten harmaata yötaivasta. Ted käveli kapeaa polkua edemmäs ja siristi silmiään pimeässä yrittäen erottaa hautakiviin painettuja nimiä kunnes näki aivan edessään kiven, josta kirjaimet eivät olleet ehtineet lohkeilla niin kuin muista ympärillä olevista. Kultaiset kirjaimet tuntuivat melkein hohtavan, kun Ted kumartui koskettamaan karheaa, mustaa kiveä.
”Hei, mummi”, Ted kuiskasi ääni värähtäen ja siveli isoäitinsä nimen alle painettuja sanoja.

Muistoista aika rakentaa
lohdutuksen


Ted pyyhkäisi yksinäisen kyyneleen poskeltaan ja nousi ylös hengittäen tavallista raskaammin. Hän käänsi katseensa ympäröiviin puihin ja veti sauvansa esiin heilauttaen sitä pienesti. Kimppu mustia ruusuja putosi lumiselle hautakummulle, ja Ted käänsi selkänsä luotuaan siihen vielä viimeisen silmäyksen.
”Minä en halunnut tätä. Anna anteeksi, mummi.”

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Moi kaikki pitkästä aikaa! :) En ole pitkään aikaan laittanut jatkoa, mutta toivottavasti ihan kaikki lukijat eivät ole jatkon venymisen myötä kaikonneet. Tässä siis uusin luku.

Luku 12

Pieni yksitoistavuotias poika seisoi hermostuneena Suuren Salin myrskyävän katon alla ja katseli varovaisen uteliaana ympäri suurta tilaa. Poika ei ollut ikinä nähnyt mitään niin uskomatonta kuin sadat velhonhattujen peittämät päät pöytien ympärillä ja lumottu katto, joka loisti synkkänä heidän yläpuolellaan. Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon tarinoita Tylypahkasta ja hän oli odottanut sinne pääsyä niin kauan kuin muisti.

Yksi professoreista asetti salin etuosaan jakkaran ja sen päälle rispaantuneen hatun, jonka lieri aukesi raolleen hatun puhjetessa lauluun. Laulu soljui pojan korvien ohitse eikä hän osannut kiinnittää siihen paljon huomiota, kun jännitys alkoi kasvaa huippuunsa. Mitä jos hän ei pääsisikään oikeaan tupaan? Siihen tupaan, josta hänen isänsä puhui niin kunnioittavasti. Siihen tupaan, jonne hänen kaksi veljeään olivat päätyneet ja jossa nämä olivat loistaneet jo kaksi pitkää vuotta. Mitä jos hän ei saisikaan pukeutua vihreään ja hopeaan vaan johonkin muuhun? Mihin?

“Andrew Lestrange!” kuului huuto ja poika jäykistyi paikoilleen osaamatta tehdä mitään. Kädet vapisivat hänen sivuillaan hervottomina, kun hän lähti kävelemään epävarmasti kohti jakkaraa. Kohti hattua. Kohti tulevaa tupaansa. Hattu valahti suoraan hänen olkapäilleen peittäen hänen näkyvyyteensä muihin oppilaisiin, jotka katsoivat häntä herkeämättä.
“Jaahas. Taas uusi Lestrange”, hattu sanoi. Ääni kuulosta häijyltä. “Luihuiseenko? Sinne sinä ilman muuta kuuluisit taustasi perusteella, mutta onko sinulla tarpeeksi luonnetta sinne? Et ole viekas, etkä halua ajatella ensin omaa etuasi. Sinun tupasi olkoon… PUUSKUPUH!”

Hattu huusi tuvan nimen koko salille, jossa puhkesi epäuskoinen supina. Poika puristi silmänsä kiinni ja kiskaisi hatun päästään, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi Luihuisen pöytään, jossa kaksi muuta Lestrangea katsoi hänen suuntaansa epäuskoisena, järkyttyneenä. Puuhkupuhit hakkasivat innottomasti käsiään yhteen vastakkaisessa suunnassa, mutta hän ei halunnut liittyä heidän joukkoonsa.
 
“No niin, Lestrange”, professori tiuskaisi ja hätisti poikaa pois jakkaralta seuraavan lajiteltavan tieltä. Hän otti epävarman askeleen kohti tupapöytää vilkaisten vielä kerran veljiensä suuntaan, mutta nämä eivät katsoneet enää häneen vaan olivat suunnanneet huomionsa jo uuteen lajiteltavaan.
“Luihuinen!” hattu huusi hänen takanaan ja hän kuuli itsevarmat askeleet, jotka kajahtelivat kivisellä lattialla, kun uusi luihuinen asteli vastakkaiseen suuntaan. Pöytään, jonka taputukset hän olisi halunnut kuulla omalla kohdallaan.  Poika jatkoi matkaansa pää painuksissa kohti jo valmiiksi inhoamaansa pöytää ja istui ensimmäiselle tyhjälle paikalle yrittäen väistellä kaikkien uteliaita katseita.

Lajittelu kului loppuun ja rehtori nousi tervehtimään oppilaita leveästi hymyillen, mutta poika ei jaksanut välittää. Hän tuijotti mitään näkemättömin silmin kultaista lautastaan ja katsoi välinpitämättömästi, miten astiat täyttyivät herkullisista ruoista.
“Etkö ota mitään?” kysyi äkkiä ystävällinen ääni hänen vierestään ja poika kohotti katseensa ensimmäistä kertaa ylös. Vaaleahiuksinen tyttö hymyili hänelle ystävällisesti ja hän huomasi tämän kaavussa kiiltelevän merkin, jota koristi iso V-kirjain. Poika pudisti päätään ja katsoi poispäin, kun tyttö tarjosi hänelle kurpitsamehukannua.
“Olisitko halunnut luihuiseen?” tyttö kysyi ja laski kannun takaisin pöydälle. Hän huomasi, että tämä sanoi tuvan nimen lähes inhoten.
“Isä on aina sanonut, että se on ainut oikea tupa”, hän huomasi sanovansa ja hänen katseensa kääntyi automaattisesti salin toiselle puolelle. “Mutta nyt olen pettänyt hänet.”


Andrew heräsi hätkähtäen ja katseli hetken ympärilleen ennen kuin tajusi, ettei ollutkaan Tylypahkassa vaan kotonaan monta kymmentä vuotta myöhemmin. Hän huokaisi, pyyhkäisi otsalleen liimautuneet hiuksensa sivuun ja laski jalkansa kylmälle lattialle.

Lajittelu oli palannut hänen mieleensä unen myötä selkeänä kuin se olisi tapahtunut aivan äskettäin. Raju pettymys, jota hän oli silloin tuntenut ei kuitenkaan ollut kestänyt kuin muutaman päivän, kun Andrew oli huomannut inhon, jota useimmat muiden tupien oppilaat tunsivat luihuisia kohtaan.

Muistot tulvahtivat hänen mieleensä yhtenä ryöppynä, niin eläväisinä, että Andrew pystyi melkein tuntemaan Tylypahkan kivilattian jalkojensa alla ja haistamaan satojen eri ruokalajien houkuttelevat tuoksut vuosien takaa.

“Tervetuloa Tylypahkaan, uudet oppilaat. Ja tervetuloa takaisin, vanhat oppilaat”, vanha mies sanoi sydämellisesti ja levitti kätensä molemmille puolilleen kuin valmiina halaukseen. “Nyt, kun olemme kaikki syöneet ja juoneet kylliksemme haluaisin sanoa muutaman sanan.”
Andrew tuhahti itsekseen ja hypisteli kaapunsa hihaa jalkoihinsa tuijottaen. Hän olisi vain halunnut pois salista puuskupuhien hämmästyneitten katseitten ulottumattomiin, mutta ei voinut olla samalla pelkäämättä, mitä tapahtuisi, kun hän törmäisi veljiinsä seuraavan kerran. Olisivatko nämä vihaisia? Välinpitämättömiä? Tuskin he sentään iloisia olisivat hänen lajittelunsa tuloksesta.

“… metsä on kiellettyä aluetta kaikilta koulun oppilailta. Ja voisin muistuttaa siitä myös muutamaa vanhempaakin oppilasta”, rehtori jatkoi ilkikurinen pilke silmissään ja Andrew kuuli muutaman oppilaan hihittävät hiljaa. “Mutta nyt sänkynne odottavat teitä pehmeinä ja lämpiminä. Hyvää yötä!”

Kuului satojen tuolien rahinaa, kun oppilaat työnsivät tuoleja kauemmas pöydästä. Andrew nousi nopeasti ylös ja venytteli istumisesta kankeita lihaksiaan etsien samalla katseellaan veljiään, mutta ei erottanut mustien kaapujen sekamelskasta muuta kuin vilahduksen jonkun sotkuisesta hiuspehkosta ja muutaman toisilleen vilkuttavan käden.
“Jaahas, puuskupuh-Andy.” Andrew kuuli ivallisen äänen takaansa ja tunsi vihlaisevan kivun olkapäässään, kun hänet kiskottiin kovakouraisesti ulos salista muiden näkymättömiin.

Rabastan irvisteli lähes mielipuolisen näköisenä vieressä, kun Rodolphus painoi hänet kylmää kiviseinää vasten. Hän tunsi vapisevansa veljensä raudanlujassa otteessa ja puri huultaan, ettei alkaisi huutaa tuskasta Rabastanin iskiessä häntä kasvoihin. Andrew tunsi silmissään mustenevan ja maistoi veren suussaan. Hän pinnisteli pysyäkseen tajuissaan, mutta tunsi valuvansa sentti sentiltä alemmassa seinää pitkin. Rosoinen kivi raapi hänen selkänsä ihoa kaavun lävitse jalkojen pettäessä hänen allaan.

Andrew huokaisi ja lysähti istumaan sotkuisen pöydän ääreen pyyhkäisten muutaman vanhan profeetan lattialle. Lehdet putosivat avonaisina lattialle ja hän kohtasi hätkähtäen koko sivun peittävän kuvan toisesta veljestään. Rabastanin olkapäille ulottuvat mustat hiukset olivat takussa ja hän irvisteli kameralle paljastaen koko likaisen hammasrivistönsä.

Andrew ponkaisi pystyyn vaivautumatta edes lukemaan pienellä präntillä painettua juttua kuvan vieressä vaan nappasi lehden käteensä puristaen sen tiukasti nyrkkiinsä. Hän oli päättänyt, että ei haluaisi enää hankkia entisen perheensä hyväksyntää leikkimällä pahaa. Hän ei ollut kelvannut kenellekään sellaisena kuin oli, mutta enää hän ei aikonut pelätä.

Andrew repäisi Rabastanin kuvan kahtia ja viskasi palaset takkaan. Hän vetäisi sauvansa esiin risaisen kaapunsa alta ja osoitti sillä suoraan entisen veljensä kiiluviin silmiin.
“Sytyjo”, hän ärähti ja kuva leimahti kirkkaisiin liekkeihin. “Minä en enää toimi teidän sätkynukkenanne.”

*

Tedistä tuntui uskomattoman typerältä ja ennen kaikkea raivostuttavalta, että hän oli suostunut tapaamaan setänsä uudelleen, vaikka oli vain muutama päivä sitten lähtenyt tämän luota ovet paukkuen ja vannonut, ettei haluaisi enää ikinä nähdä miestä. Ted ei ollut hetkeäkään edes miettinyt, että suostuisi Andrewin pyyntöön, kun oli avannut edellisenä päivänä tämän lähettämän kirjeen. Kirje oli rutistunut hänen nyrkkiinsä melkein saman tien, kun ärsyttävän tutulla käsialalla kirjoitetut sanat olivat pompanneet hänen silmilleen.

Ted, tiedän, että olet vihainen, kirje oli alkanut ja vähättelevä ilmaus oli saanut hänet melkein kiristelemään hampaitaan. Vihainen ei riittänyt lainkaan kuvailemaan hänen tunteitaan setäänsä kohtaan. Hän ei edes halunnut ajatella miestä setänään, mutta sukulaisuus tähän oli melkein pakko hyväksyä. Ensinnäkin heidän käsialansa olivat hätkähdyttävän samankaltaiset, joka jo sinällään riitti jatkuvasti muistuttamaan häntä joka kerta, kun hän luki kirjettä, jonka olisi mieluiten halunnut polttaa. Toiseksi sekä Harry että Victoire olivat kirjeen saapumisesta lähtien kannustaneet häntä vastaamaan myöntävästi setänsä kutsuun.

Ted huokaisi. Hän ymmärsi, että Harry ja Victoire ajattelivat vain hänen parastaan. Joulu oli hujahtanut ohitse melkein huomaamatta eikä hän ollut oikeastaan ollut kovin hyvää seuraa Andrewin tapaamisen jälkeen. Ehkä uusi tapaaminen auttaisi häntä unohtamaan koko miehen. Tai sitten kaikki muuttuisi vain entistä sotkuisemmaksi.

Ted kietoi takkinsa tiukemmin ympärilleen ja nosti katseensa vastahakoisesti edessä näkyviin Vuotavan Noidankattilan kirkkaisiin valoihin. Hiukan liian räikeästi koristeltu oviaukko sai hänet melkein kääntymään takaisin, mutta sitten Andrewin sanat palasivat takaisin hänen mieleensä.

Olet vihainen, mutta yritä ymmärtää minua. Haluan tutustua veljenpoikaani paremmin, kirjeessä oli lukenut ennen allekirjoitusta, jota hädin tuskin erotti. Andrew näytti sutanneen sukunimensä niin moneen kertaan, että pergamentti oli kulunut melkein puhki. Yliviivattu Lestrange sai hänet toivomaan, että mies oli viimein tullut järkiinsä.
“Älä toivo liikoja”, Ted muistutti hiljaa itseään ja astui sitten sisään savunkatkuiseen pubiin.

Andrew istui jo tiskin vieressä edessään puoliksi juotu tuopillinen höyryävää tuliviskiä. Ted pakotti itsensä pysymään rauhallisena kävellessään tiskille, jonka takana ikivanha baarimikko pyyhki tahraisella liinalla laseja.
“Mitä sinä haluat?” Ted kysyi ja istui korkealle jakkaralle ristien kätensä rintansa päälle. Andrew hymyili hänelle kireästi ja siemaisi lasistaan pitkän kulauksen.
“Halusin puhua kanssasi.”
“Puhu sitten”, Ted sanoi ja alkoi naputella tiskiä tahattoman kärsimättömästi.
“Ei täällä. Mennään rauhallisempaan paikkaan”, Andrew sanoi ja laski tyhjän lasin tiskille nousten ylös jakkaraltaan.

Ted huokaisi ja pudottautui hänkin alas jakkaralta, mutta ei ottanut askeltakaan ovea kohti.
“Miksei täällä?” hän kysyi hiukan ärtyneenä. Andrew ilmeisesti huomasi hänen vastahakoisuutensa, koska tarttui häntä tiukasti käsivarresta kiskoen tämän puoliväkisin ulos pubista.
“Näpit irti!” Ted kivahti ja tavoitteli taikasauvaansa taskustaan, mutta Andrew tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa tiukasti estäen liikkumisen. “Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi?”
“Rauhoitu, minä yritän - “
“Päästä - minusta - irti!” Ted huusi ja riuhtaisi kätensä irti Andrewin höllentäessä hiukan otettaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vetää taikasauvaansa esiin, kun alkoi kuulua juoksuaskeleita ja viisi tummaviittaista hahmoa ilmestyi heidän eteensä kasvot hupun peittäminä. Andrew kiristi otettaan ja painoi taikasauvansa hänen kurkulleen niin tiukasti, että Ted joutui haukkomaan henkeään.

“Minä hoidan tämän”, Andrew sanoi kireästi lähimpänä seisovalle miehelle. Mies tuhahti, nosti sauvaansa hiukan niin, että valo osui suoraan Tedin kasvoihin. Hän räpytteli silmiään äkillisessä kirkkaudessa ja yritti rimpuilla irti Andrewin otteesta.
“Pojan piti olla meidän puolellamme”, mies sanoi ja Ted jäykistyi äkisti, kun tunnisti karhean äänen. Mies ilmeisesti huomasi hänen ilmeensä, koska laski huppunsa alas ja virnisti häijysti. “Mukava nähdä taas, sudenpentu.”
“Suunnitelmiin tuli muutos, Dolohov”, Andrew tokaisi ja tallasi Tedin jalalle, kun huomasi, että tämä oli avaamassa suutaan. “Hankin kyllä tarvittavat tiedot.”

Dolohov naurahti ilottomasti ja osoitti sauvallaan suoraan Tedin silmien väliin. Hänen mielipuolisesta virnistyksestään vääristyneet huulensa muodostivat jo kirousta, kun Andrew päästi yllättäen otteensa herpaantumaan ja tyrkkäsi Tedin sivuun katukiveykselle.

Kirous osui suoraan Andrewiin ja tuskan huuto karkasi tämän huulilta hänen kaatuessaan kiemurrellen maahan. Ted tavoitteli taikasauvaansa, mutta lähellä oleva kuolonsyöjä potkaisi sen hänen sormenpäistään kauemmaksi ja iski nyrkillään häntä suulle. Veri valui hänen suuhunsa kuumana ja suolaisena, mutta kaikki pimeni ennen kuin hän ehti tajuta, mikä kirous häneen oli osunut.

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Sain nyt uuden luvun poikkeuksellisen nopeasti kirjoitettua ja olen jopa melko tyytyväinen tähän uuteen lukuun. Toivottavasti tekin tykkäätte ;) Tässä siis uusi luku.

Luku 13

Ted heräsi tykyttävään päänsärkyyn hämärässä huoneessa, jonka kivisellä lattialla makasi epämukavassa asennossa. Hän siristeli silmiään hämärässä valaistuksessa ja kosketti varovasti ylähuultaan, joka tuntui turvonneelta. Ted katseli ympärilleen huoneessa, vaikka liike saikin päänsäryn pahenemaan entisestään.

Huone oli yksinkertainen, epätasaisista kivistä rakennettu varastoa muistuttava tila, jonka keskellä lojui muutama rikkonainen tuoli ja pieni pöytä, joka keikkui yhden huteran jalan varassa. Ted yritti kavuta pystyyn, mutta rojahti takaisin lattialle rajun huimauskohtauksen voimasta. Huone alkoi pyöriä vinhaa vauhtia hänen silmiensä edessä ja Ted joutui puristamaan silmänsä umpeen, kun tunsi pahoinvoinnin aallon pyyhkäisevän ylitseen.

Ted painoi otsansa kylmää kiveä vasten ja vastusti halua vaipua takaisin tajuttomuuteen. Tapahtumat alkoivat palata hänen mieleensä pala kerrallaan, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten oli päätynyt sinne, missä oli. Ajankulukin tuntui olevan hämärän peitossa. Oliko kaikki tapahtunut minuutteja vai tunteja sitten? Vai oliko kysymys päivistä tai viikoista?

Ted pakotti itsensä avaamaan silmänsä ja huokaisi helpotuksesta, kun huone ei enää pyörinyt vaan pysyi visusti paikoillaan. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen huoneessa kunnes huomasi aivan vastapäisessä nurkassa makaavan tumman hahmon. Mies makasi aivan liikkumatta eikä Ted voinut estää itseään ajattelemasta sitä pahinta vaihtoehtoa. Hän ei tiennyt enää, mitä mieltä oli sedästään. Tämä oli sentään pelastanut hänet kidutuskiroukselta ja ehkä vielä mahdolliselta kuolemalta. Andrew ei voinut olla kuollut, ei saanut olla.

Ted yritti uudestaan nousta ylös ja onnistui pysyttelemään pystyssä huimauksesta huolimatta. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja otti sitten varovasti askeleen kohti setänsä liikkumatonta hahmoa. Huone pysyi edelleen paikoillaan ja Ted uskaltautui kävelemään mahdollisimman ripeästi huoneen toiselle laidalle.
“Andrew?” hän sanoi, mutta sai aikaan vain käheän kuiskauksen. Kurkku tuntui karhealta ja kipeältä, mutta hän pakottautui yskimään saadakseen äänensä takaisin.

Ted kohotti kättään ja ravisteli Andrewia risaisen kaavun peittämästä olkapäästä. Mies ei reagoinut hänen kosketukseensa mitenkään ja Ted painoi hermostuneena sormensa tämän kaulavaltimolle ja huokaisi helpotuksensa, kun tunsi vaimean sykkeen sormenpäissään.
“Andrew?” hän kysyi uudestaan ja tällä kertaa mies vastasi vaimealla voihkaisulla. Tämän silmäluomet värähtivät ja Ted huokaisi vajoten istumaan Andrewin vierelle, kun tunsi uuden pahoinvointikohtauksen olevan tuloillaan.

Hän painoi päänsä polvia vasten ja keskittyi olemaan oksentamatta huoneen alkaessa pyöriä jälleen hänen ympärillään. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja hiukset liimautuivat hänen hien peittämään otsaansa.
“Teddy?” Andrewin ääni kuului kuin jostain kaukaa, mutta Ted pystyi silti kuulemaan siitä huolestuneen sävyn, huolimatta siitä, että mies oli itsekin heikossa kunnossa. Ted avasi silmänsä ja nosti hiukan päätään, että pystyi näkemään Andrewin kasvot, jotka olivat kalpeat ja täynnä ruhjeita. Tämän hiukset olivat sekaisin ja kädet roikkuivat voimattomina hänen sivuillaan.
“Oletko kunnossa?” Ted kysyi, vaikka kysymys tuntuikin tyhmältä, kun otti huomioon, miten huonovointiselta Andrew näytti sillä hetkellä. Parempaankaan hän ei kuitenkaan sillä hetkellä pystynyt.
“Vähät minusta”, Andrew tokaisi ja kohautti olkiaan, vaikka liike saikin hänet irvistämään kivusta. “Miten sinä voit? Näytät kamalalta.”
“Kiitos”, Ted vastasi hymyillen hiukan toispuoleisesti kipeän huulensa takia ja kohottautui parempaan asentoon lattialla. “Ihan hyvin. Muistatko yhtään, mitä tapahtui?”

Andrewin ilme synkkeni siinä samassa ja hän käänsi katseensa poispäin kuin olisi äkkiä kiinnostunut suunnattomasti huoneen kattorakenteista. Hänen äänensi värähti hiukan, kun hän alkoi puhua.
“Sinä et varmaan anna minulle ikinä anteeksi tätä.”
Tedin suu loksahti hämmästyksestä auki. Hän ei ymmärtänyt, miksi Andrew oletti hänen olevan vihainen. Juurihan hän oli pelastunut kidutuskiroukselta, kun mies oli ottanut sen vastaan hänen sijastaan.
“Minä en - “ Ted aloitti, mutta Andrew huiskautti kättään ja raahautui varovasti istumaan kivistä seinää vasten.
“Ymmärrän kyllä, jos et halua olla enää kanssani missään tekemisissä. Ei sinun tarvitse selitellä mitään.” Tuska huokui Andrewin äänestä hänen puhuessaan, mutta tämän ruhjeiden peittämät kasvot pysyivät tyynen ilmeettöminä.
“Sinähän pelastit minut. Miksi olisin vihainen?” Ted kysyi nopeasti ja odotti jännittyneenä vastausta, jota ei kuulunut. Hän vilkaisi Andrewia, joka tuijotti suoraan eteensä otsa rypyssä. “Mitä minulta on mennyt ohi? Vastaa, Andrew.”

Ted painoi kätensä ohimoilleen ja yritti muistella tapahtunutta. Hän muisti kuinka Andrew oli painanut taikasauvansa hänen kurkulleen, kun kuolonsyöjät olivat ilmestyneet. Dolohov oli osoittanut häntä sauvallaan kiduttaakseen häntä, mutta mitä tämä olikaan sanonut ennen sitä?
“’Pojan piti olla meidän puolellamme’”, Ted sanoi huomaamattaan ääneen ja Andrew liikahti hänen vieressään syvään huokaisten. “Miksi minä olisin heidän puolellaan?”
“Minun tehtäväni oli houkutella sinut meidän puolellemme, että olisit voinut antaa tietoja Killan toiminnasta suoraan kuolonsyöjille”, Andrew sanoi. “En halunnut osallistua koko suunnitelmaan, mutta muiden mielestä minä olin ainut, joka voisi suoriutua siitä. Ainut, johon sinä ehkä luottaisit.”
Ted tuijotti Andrewiin eikä tiennyt, mitä ajatella. Juuri, kun hän oli alkanut luottaa mieheen hiukan enemmän. Ja vain siksi, että hän oli luullut, että tämä tosiaan välitti hänestä.
“He olivat tietenkin väärässä. Sinä et luottanut minuun vähääkään, kun olin kertonut tarinani. Minä olin oikeastaan osannut aavistaakin sen. Muistutat niin paljon Remusta. Häneltäkään ei riittänyt sääliä pelkuria veljeään kohtaan, niin paljon hän vihasi Pimeyden voimia.” Andrew piti tauon ja tarkasteli hänen kasvojaan, mutta Ted pysyi vaiti katsoen vain suoraan Andrewin silmiin, jotka kiiluivat tummina heidän vankilansa hämärässä valaistuksessa.

“Minä siis keksin uuden suunnitelman. Suunnittelin kertovani heille, että voisin uskotella sinulle, että eroan kuolonsyöjistä. Tarkoituksena oli saada sinut uskomaan siihen niin täydellisesti, että veisit minut Killan suojeluun, koska muut kuolonsyöjät himoitsisivat vertani.”
“Siis mitä?” Ted henkäisi ja yritti kompuroida seisomaan, mutta horjahti takaisin istumaan huoneen keikahtaessa uhkaavasti hänen silmissään. “Oliko se kaikki ‘Haluan tutustua veljenpoikaani paremmin’ -höpinä pelkkää valhetta? Ja miksi sinä olet täällä, vaikka olet heidän puolellaan?”
“En ole. Joka sana, minkä sanoin sinulle oli totta. Minä en halua olla kuolonsyöjä ja haluan tutustua sinuun paremmin. Koko suunnitelma oli vain esitystä, mutta nyt se on ohi. He saivat selville kaiken. Yritin uskotella heille viimeiseen asti, että olen edelleen heidän puolellaan. Ei ollut tarkoitus satuttaa sinua, mutta se oli viimeinen oljenkorteni: uskotella heille, että aioin kiristää sinulta tarvittavat tiedot.”
“Miksi sinä sitten pelastit minut?” Ted kysyi hämmentyneenä. Hän ei enää tiennyt, mitä siitä kaikesta pitäisi ajatella. “Mikset antanut Dolohovin kiduttaa minua? Sillähän sinä olisit säästynyt tältä.” Ted heilautti kättään epämääräisesti ympäri huonetta.
“En minä voinut niin tehdä. Kuolen ennemmin kuin annan sinun kärsiä omien sekoilujeni takia. Niin moni viaton on jo kärsinyt minun käsissäni”, Andrew sanoi huokaisten raskaasti.

“Mitä aiot tehdä kaiken tämän jälkeen?” Ted kysyi värittömällä äänellä ja käänsi katseensa suoraan Andrewin silmiin. “Aiotko taistella heitä vastaan vai pysyä sivussa?”
Andrew kohautti harteitaan. “Sitä on turha miettiä. Saatamme kuolla tänne. Turha tässä on suunnitella tulevaisuutta.”
“Sinullahan on positiivinen asenne”, Ted tuhahti ja alkoi katsella ympärilleen huoneessa etsien jotain, josta voisi olla apua, kun he yrittäisivät päästä pakoon.
“En vain toivo liikoja. Meillä ei ole taikasauvoja, täältä ei voi ilmiintyä ja seinät ovat luultavasti niin vahvoja, että niitä ei saisi hajalle, vaikka meillä olisikin sauvat”, Andrew luetteli ja katseli Tedin tavoin ympärilleen huoneessa. “Eikä täällä ole mitään esineitä, joista voisi olla apua, jos et halua kokeilla seinän hajottamista muutamalla puunkappaleella.”
“Ei sinulla sattuisi olemaan kotitonttua?”
“Mikä kysymys tuo nyt oli? Alkaako tulla nälkä, vai?” Andrew hymyili ensimmäistä kertaa heidän keskustelunsa aikana. Ted virnisti vaisusti ja kohautti olkiaan.
“Ei ruokakaan olisi pahitteeksi, mutta en tarkoittanut ihan sitä”, hän sanoi. “Harry vain kertoi joskus, että he olivat kerran olleet vankina Malfoyn kartanossa ja kotitonttu oli pelastanut heidät sieltä ilmiintymällä, vaikka he eivät olleetkaan pystyneet siihen.”
“Mielenkiintoista”, mies mutisi hiljaa. “Miksen tullut ikinä hankkineeksi kotitonttua?”
“Missä me muuten ollaan?” Ted kysyi. “Kuinka kauan siitä kaikesta oikein on?”
“Me olemme Dolohovin isovanhempien kartanossa. Täällä ei ole asunut kukaan yli viiteenkymmeneen vuoteen. Tätä kellaria on vain käytetty joskus vankilana, koska tänne ei useimmiten eksy ketään. Huutoja on vaikea kuulla ja usein vangit jätettiinkin kuolemaan tänne”, Andrew selitti karhealla äänellä ja antoi katseensa jälleen kiertää ympäri huonetta. “En osannut kuvitellakaan, että joudun joskus itsekin tänne. He tulevat luultavasti muutaman kuukauden päästä hakemaan ruumiimme ja polttamaan - “
“Voisitko lopettaa?” Ted kysyi, kun tunsi ikävän kuvotuksen tunteen vatsanpohjassaan. “Kyllä joku löytää meidät ennen pitkää. Kilta tietää, että Dolohov on mukana teidän pikku järjestössänne.”
“Mutta tietääkö Feeniksin kilta, missä Dolohovin isovanhempien rapistunut kartano on? Kukaan ei eksy vahingossa näin syrjäiseen paikkaan ja vaikka eksyisikin kukaan ei vilkaise kahdesti vanhaan taloon.”
“Juurihan sinä sanoit, että tämä on kartano”, Ted intti vastaan. “Ihan hyvin joku voi saada päähänsä tulla katsomaan lähemmin. Vai haluatko sinä välttämättä mädäntyä tänne homeiseen kellariin?”
“No en tietenkään! En vain halua, että elättelet turhia toiveita”, Andrew sanoi rauhoittavasti ja laski kätensä veljenpoikansa olkapäälle. Hän huokaisi ja katsoi Tedin kasvoja pitkään. “Toivon todella, että selviämme. Sinulla on vielä koko elämä edessäsi.”
“Niin kai”, hän vastasi ja huokaisi pienesti. “Kaikki on vain ollut niin sekaisin viime aikoina.”
“Tiedän. Minä en osaa näköjään muuta kuin aiheuttaa ongelmia”, Andrew sanoi ja huiskautti kädellään välinpitämättömästi ympärilleen. “Tämäkin on minun syytäni. Ymmärrän hyvin, jos olet minulle vihainen.”

Ted ei vastannut. Hän ei oikeastaan ollut vihainen Andrewille. Tämän tunnustus ei ollut muuttanut hänen mielialaansa suuntaan tai toiseen. Ted ei olisi halunnut myöntää sitä edes itselleen, mutta oli niiden muutamien minuuttien aikana alkanut melkein pitää sedästään. Tuntui uskomattomalta, että hän pystyi tuntemaan jotain sellaista, vaikka heidät oli lukittu huoneeseen, jossa he joutuisivat olemaan luultavasti kuolemaansa saakka.
“Uskotko tosiaan, että me kuolemme tänne?” Ted kysyi ja käänsi katseensa Andrewin kasvoihin. Miehen ilme muuttui surumieliseksi ja hän kohautti olkiaan.
“En tiedä”, hän vastasi. “Se on ehkä todennäköisin vaihtoehto, mutta mikään ei ole koskaan täysin varmaa.”
“Ei kai niin”, Ted sanoi hiljaa. “Luulin jo kerran kuolevani, mutta ei se tuntunut tältä. Inhottavaa vain istua tässä ja odottaa.”

Hän pakottautui olemaan ajattelematta edellistä kertaa, kun oli käynyt lähellä kuolemaa. Muisto oli vieläkin liian tuskallinen. Silloin Andromeda oli kuollut hänen sijastaan. Tällä kertaa kukaan ei hyppäisi hänen eteensä ottamaan vastaan sitä, mikä oli tarkoitettu hänelle. Kukaan ei menettäisi henkeään hänen puolestaan.
“Kuinka kauan me olemme jo olleet täällä?” Ted kysyi saadakseen jotain muuta ajateltavaa. Ehkä joku ihmetteli jo, missä hän mahtoi viipyä.
“Ehkä vuorokauden. En tiedä”, Andrew vastasi hajamielisesti.

Vuorokauden. Ted vilkaisi rannekelloaan, mutta sen lasinen näyttö oli särkynyt hänen kaatuessaan ja viisarit osoittivat epämääräisesti ylöspäin liikkumattomina. Kuinka kauan siitä jo oli, kun hän oli viimeksi nähnyt Victoiren? Mitä jos hän kuolisi tänne näkemättä tyttöystäväänsä enää koskaan? Hän ei voisi enää sanoa tytölle, kuinka paljon rakasti tätä, ei halata tätä eikä koskettaa tämän sileitä hiuksia tai suudella pehmeitä huulia. Ja hän oli kaiken lisäksi kohdellut Victoirea niin välinpitämättömästi jo monta päivää, vaikka tyttö oli tarkoittanut pelkästään hyvää yrittämällä saada hänet unohtamaan murheensa.

Ted huokaisi raskaasti ja painoi päänsä polviin ummistaen silmänsä. Hän olisi halunnut nukahtaa ja unohtaa hetkeksi, että he olivat jumissa jonkin hienon kartanon kellarissa. Hän toivoi lapsekkaasti, että huomaisi herättyään kaiken olleenkin vain pahaa unta. Ehkä hän ei olisikaan sanonut viimeisiksi sanoikseen tyttöystävälleen ‘Jätä minut rauhaan’, ehkä hän ei olisi ollenkaan päätynyt vangiksi vaan viettäisi joululomansa viimeistä päivää yhdessä Victoiren kanssa.

*

Ted ei tajunnut nukahtaneensa ennen kuin joku ravisteli häntä rivakasti hartiasta ja toisteli hänen nimeään kärsimättömästi.
“Herää”, ääni sihahti. Ted raotti hiukan silmiään ja kohottautui parempaan asentoon. Hän voihkaisi, kun taivutti päätään taaksepäin ja kirosi hiljaa mielessään, että oli mennyt nukahtamaan sellaiseen asentoon.
“Mitä…?” Ted vilkuili ympärilleen ja huomasi Andrewin, joka oli hivuttautunut lähemmäksi paksua tammipuista ovea ja painanut korvansa sitä vasten. Tämä vaiensi Tedin huiskauttamalla kättään ja painoi sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi.

Ted kompuroi ylös ja hiipi varpaisillaan oven luokse setänsä viereen. Hän henkäisi äänekkäästi, kun kuuli vaimeaa puhetta yläkerrasta. Sanoista ei saanut selvää, mutta hän pystyi selvästi erottamaan lähestyvät askeleet.
“Ovatko kuolonsyöjät…?” hän kuiskasi ja Andrew kohautti harteitaan nousten nopeasti ylös lattialta. Hänen ilmeensä oli päättäväinen, mutta Ted pystyi näkemään pelon varjon häivähtävän hänen kasvojensa ylitse.
“Kun he avaavat oven”, Andrew sanoi hiljaa, “sinä lähdet juoksemaan. Minä yritän pidätellä heitä niin kauan, että pääset pakoon.”
“Minä en jätä sinua tänne ja juokse itse pakoon!” Ted sähähti ja Andrew avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta vaikeni, kun he kuulivat askeleiden äänet yhä lähempää.
“Nyt ei ole aikaa riidellä. Valmistaudu.”

Askeleet kuuluivat nyt portaista oven takaa ja Andrew tarttui yhteen tuolista irronneeseen jalkaan saadakseen jotain, jolla puolustautua. Ted  seurasi hänen esimerkkiään ja asettui aivan oven eteen puunkappale valmiina kädessään. Oven toiselta puolelta kuului vaimea loitsu ja ovi lennähti räsähtäen auki.
“NYT!”

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Olen vähän jäljessä tässä lukujen laitossa, kun 16. lukukukin on jo valmiina, mutta yritän laittaa loputkin luvut ihan lähipäivinä :)

Luku 14
Kolmaskymmenes joulukuuta

Ted tunsi kirousten lentelevän ympärillään, mutta onnistui väistämään ne painamalla päänsä kumaraan ja juoksemalla kolmen kuolonsyöjän ohitse kellarin pieneen oviaukkoon. Hän kumautti yhtä punapartaista rotiskoa suoraan takaraivoon raskaalla puunkappaleella ja tämä kaatui maahan kivusta parkaisten. Miehen taikasauva kalahti lattiaan ja Ted kumartui sieppaamaan sen käteensä etsien samalla katseellaan Andrewia, joka oli kadonnut portaisiin kaksintaistellen yhden jäljellä olevan kuolonsyöjän kanssa.

Ted katsoi ympärilleen vielä kerran huoneessa ja huomasi samassa seinää vasten lyyhistyneen miehen, jonka kasvoja ei erottanut hämärässä valaistuksessa. Mies liikahteli hiukan ja Ted pystyi erottamaan epätasaisen hengityksen huoneen hiljaisuudessa. Hän asteli huoneen poikki, sytytti valon sauvansa päähän ja hätkähti äkisti tunnistaessaan Dolohovin arpiset kasvot hupun kätköistä.

“Sinä!” hän sähähti ja kohotti sauvaansa ylemmäs. Äkillinen raivo syttyi hänessä täysin arvaamatta täyteen roihuunsa, kun hän ajatteli, että mies, joka nyt makasi hänen jalkojensa juuressa täysin avuttomana, oli surmannut hänen oman isänsä.
“Tapatko minut, sudenpentu?” Dolohov sanoi vaimean ivallisesti ja Ted puri hampaansa tiukasti yhteen yrittäessään hillitä itseään, mutta kirous alkoi muotoutua hänen mielessään melkein huomaamatta. Kosto oli vain yhden ainoan kirouksen päässä hänestä. Kaksi sanaa ja hän olisi kostanut vihaamalleen ihmiselle kaiken, yhden ainoan sekunnin murto-osan päästä Dolohov saattaisi maata hänen jalkojensa juuressa. Kuolleena. Sana tuntui oudon tyydyttävältä sillä hetkellä.

Taikasauva vapisi hänen kädessään, kun hän kamppaili kostonhimoaan vastaan. Ted tiesi, että tappaminen ei tekisi hänen oloaan yhtään paremmaksi, mutta hän ei pystynyt ajattelemaan järkevästi. Kirous purkautui hänen sauvansa kärjestä ja osui Dolohovia suoraan rintaan. Mies jähmettyi paikoilleen ja ivallinen virne ehti juuri ja juuri vaihtua järkytyksen irveeksi ennen kuin ilme jähmettyi lopullisesti tämän arpisille kasvoille.

Ted ei pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan. Taikasauvaa pitelevä käsi valahti hyödyttömänä hänen sivulleen ja jalat pettivät hänen allaan, kun hän vajosi istumaan kiviselle lattialle. Huone tuntui entistä synkemmältä ja hiljaisuus ahdistavalta. Hän ei kuullut muuta kuin oman tiheän hengityksensä ja hetken kuluttua askelia portaista. Ted tiesi, että hänen olisi pitänyt nousta ylös ja valmistautua puolustautumaan, jos tulija olisi kuolonsyöjä, mutta hän ei jaksanut kerätä voimia siihen.

“Ted?” ääni oli Andrewin ja Ted tunsi helpotuksen aallon hyökyvän yliseen kuin jossain kaukana. Aivan kuin tunteet eivät olisi enää hänen omiaan. “Ted!” Andrew ravisteli häntä kiivaasti olkapäästä ja hän jaksoi viimein kohottaa katseensa setänsä huolestuneisiin kasvoihin. “Oletko kunnossa? Mitä on tapahtunut?”
“Minä… minä…” Ted upotti kasvonsa käsiinsä ja taikasauva kilahti lattialle hänen viereensä. Hän ei halunnut ajatella sitä kaikkea. Sitä suunnatonta vihaa, jota oli tuntenut Dolohovia kohtaan. Se viha oli saanut hänet tappamaan miehen ja hän inhosi itseään, kun tajusi nauttineensa siitä. Hän oli nauttinut tappaessaan ihmisen. Oliko hän loppujen lopuksi yhtään parempi ihminen kuin Dolohov oli ollut? “Tapoin hänet”, Ted sanoi ääni väristen. Hän kuuli Andrewin vetävän äkisti henkeä ja Ted kohotti katseensa nähdäkseen tämän reaktion, mutta miehen kasvot olivat täysin ilmeettömät, kun hän tuijotti heidän edessään makaavaa ruumista.
“Hän ansaitsi sen”, Andrew sanoi sitten äkisti ja kääntyi takaisin Tedin puoleen laskien kätensä tämän olalle. “Älä ajattele sitä liikaa. Hän oli paha ja - “
“Olenko minä muka yhtään sen parempi?” Ted keskeytti ja käänsi selkänsä ruumiille pystymättä enää katsomaan sitä. “Minä nautin siitä, hitto vieköön! Nautin, kun sain riistää hengen häneltä. Olen ihan yhtä paha kuin - “ hänen äänensä murtui kesken lauseen ja Andrew tarttui häntä hartioista tiukasti kääntäen hänet itseensä päin.
“Kuuntele, Ted. Sinä et ole paha”, hän sanoi painottaen jokaista tavua päättäväisesti. “Ei ole väärin nauttia vihollistensa kukistumisesta. Sinä vihasit tuota miestä ja siihen sinulla oli täysi oikeus!”
“Mutta ei minun olisi tarvinnut tappaa häntä”, Ted sanoi vaimeasti ja väisti Andrewin katsetta, kun tämä pudisteli päätään hänen sanoilleen. “Olisi voinut vain jättää hänet eloon. Hän olisi joutunut takaisin Azkabaniin ja…”
“…sinä et olisi ikinä saanut rauhaa”, Andrew päätti hänen lauseensa. “Tiedät itsekin, että sinun oli pakko tehdä se. Kostaa isäsi puolesta.”

Ted huokaisi, mutta ei kiistänyt setänsä sanoja. Hän oli saanut kostonsa, mutta se ei tuntunut siltä kuin sen olisi pitänyt. Hän oli kuvitellut tilanteen satoja, ellei tuhansiakin kertoja, mutta ikinä hän ei ollut aavistanut sen tuntuvan sellaiselta. Tilanteet Tedin kuvitelmissa olivat olleet täysin erilaisia. Dolohov ei ollut maannut jo valmiiksi avuttomana maassa. Hän ei ollut vain osoittanut miestä sauvallaan ja sanonut kohtalokkaita sanoja. Siinä oli ollut paljon muutakin eikä hän ollut ikinä osannut kuvitella tuntevansa sellaista mielihyvää elävän ja tuntevan ihmisen satuttamisesta.
“Mitä muille tapahtui?” Ted kysyi saadakseen jotain muuta ajateltavaa. Andrew vilkaisi toista kuolonsyöjää, joka liikahteli hiukan ovensuussa voihkien vaimeasti ja osoitti miestä kuin ohimennen Dolohovilta riistetyllä taikasauvalla ja ohuet köydet kietoutuivat tämän ympärille.
“Kolmas on yläkerrassa köytettynä. Meidän pitäisi varmaan lähteä ennen kuin tänne ilmestyy lisää väkeä”, Andrew sanoi ja lähti nousemaan jyrkkiä portaita ylös ja Ted seurasi häntä sanaakaan sanomatta.

*

Kartanoa ympäröivä metsä oli luotaantyöntävän synkkä ja hämärä. Aurinko ei päässyt kunnolla paistamaan vieri vieressä rehottavien puiden oksistojen lävitse ja aluskasvillisuus ulottui Tediä melkein vyötäisille asti. Hän rämpi ajatuksiinsa vaipuneena Andrewin jäljessä eikä huomannut miehen pysähtyneen ennen kuin melkein törmäsi tähän.
“Mitä nyt?”
“Voimme kaikkoontua tästä”, Andrew sanoi kääntyen katsomaan Tedin suuntaan. Hänen ilmeensä oli epäröivä, kun hän avasi suunsa. “Tuota… en ole varma voinko tulla sinne - hmm… päämajaan.”

Ted tuijotti häntä epäuskoisena, mutta käänsi sitten nopeasti katseensa ympäröiviin puihin, että Andrew ei huomaisi hänen kasvoiltaan, miten paljon miehen tulo olisi hänelle merkinnyt. Hän oli puoliksi toivonut, että Andrew olisi heidän puolellaan kuolonsyöjiä vastaan, mutta nyt Ted tajusi odottaneensa liikoja.
“Ai”, Ted sanoi välinpitämättömällä äänellä, vaikka hänen sisällään kuohuikin suuttumus miestä kohtaan. Hän oli alkanut jo luottaa setäänsä, jopa pitämään hänestä, mutta nyt kaikki oli kuin pois pyyhkäisty eikä jäljelle jäänyt mitään muuta kuin jo hetkeksi unohtunut viha. “No kai minun olisi pitänyt osata odottaa tätä.”
“Ted, kuuntele”, Andrew sanoi, kun Ted käänsi hänelle selkänsä ja valmistautui kaikkoontumaan. “Eivät kiltalaiset halua joukkoonsa vanhaa kuolonsyöjää, eivätkö kuolonsyöjät missään nimessä halua minua enää puolelleen. Minun on pakko pysyä puolueettomana, koska molemmat osapuolet vihaavat minua. En ole heidän mielestään luotettava ja sen sinä tiedät paremmin kuin kukaan, koska et itsekään luota minuun.”

Ted seisoi paikoillaan ja katsoi Andrewin kasvoja, jotka anoivat hänen ymmärrystään. Ymmärrystä, jonka hän oli luullut jo saavuttaneensa. Luottamusta, jonka oli menettänyt ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla syntyäkään.
“Sinun olisi aika ansaita se luottamus”, hän sanoi, mutta hymyili sitten hiukan väkinäisesti. “Mutta olen valmis tulemaan puolitiehen vastaan. Pelastit kuitenkin henkeni enkä unohda sitä, setä.”
“Noinko vastenmielistä?” Andrew kysyi huvittuneena, mutta vakavoitui sitten ja taputti Tediä hartialle. “Minä todella haluaisin ansaita luottamuksesi. Koita pärjätä, poika. Äläkä murehdi liikaa sitä, mitä tapahtui.” Ted hymyili ja kääntyi sitten kannoillaan kadoten vaimean poksahduksen saattelemana.

*

Päivää myöhemmin…

Andrew avasi tummasta puusta tehdyn oven ja astui eteismatolle, jota peitti paksu pölykerros. Eteinen oli pitkä käytävä, jonka seinät olivat vaaleat ja siellä täällä oli muutama mustunut öljylamppu. Hän sytytti valon sauvansa päähän ja valaisi sillä seinällä roikkuvaa pölyistä valokuvaa, jonka kehykset oli veistetty karkeasta puusta. Kuvassa oli nainen, jolla oli päällään risainen ja sieltä täältä paikattu kaapu, jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin. Sylissään nainen piteli pientä vauvaa. Naisen silmät olivat kyynelissä, mutta hän hymyili kameralle. Kuvan alareunassa oli päivämäärä 18.11.1958.

Andrew otti kuvan vapisevaan käteensä ja irrotti sen varovasti kehyksistään katsoakseen sen nurjaa puolta. Käsiala oli koukeroista, mutta oudon tuttua.
Pikku Andrew äitinsä sylissä kahden kuukauden ikäisenä. Hän katsoi kuvaa vielä kerran ja työnsi sen sitten taskuunsa jatkaen matkaansa kohti nuhjuista olohuonetta. Talosta näki selvästi, ettei siellä ollut asuttu moneen vuoteen. Andrew tiesi vanhempiensa kuolleen jo vuosia sitten, mutta hän oli halunnut tulla katsomaan heidän taloaan, jotta saisi edes jonkinlaisen kuvan minkälaisia hänen oikeat vanhempansa olivat olleet. Joku olisi saattanut sanoa sitä ajan tuhlaukseksi, mutta Andrew halusi selvittää, miksi hänet oli aikoinaan annettu adoptoitavaksi. Lestranget eivät olleet sitä ikinä hänelle paljastaneet eikä salakuuntelustakaan ollut ollut apua. Ehkä he eivät olleet edes tienneet. Ehkä hänkään ei saisi koskaan tietää, mutta hän halusi silti yrittää.

Olohuonetta hallitsi tiilitakka, josta oli irronnut useita tiiliä ja jonka noki oli mustannut sieltä täältä. Takan päällä oli lisää pölyisiä valokuvia, joista suurin osa esitti Remusta. Yhdessä yksitoistavuotias poika seisoi käytettynä ostetussa kaavussa laiturilla 9 ¾ ja piteli kädessään paksua kirjettä, josta saattoi juuri ja juuri erottaa Tylypahkan vaakunan. Remus hymyili iloisesti ja Andrew muisteli, kuinka tämä oli joskus kertonut hänelle, ettei ollut ikinä uskonut pääsevänsä Tylypahkaan, koska oli ihmissusi. Siitä tuntui olevan niin kauan aikaa, kun hän oli puhunut pikkuveljensä kanssa. He olivat olleet hyvissä väleissä vain muutaman kuukauden ja sen jälkeen Remus ei ollut katsonut enää häneen päinkään.  Niin paljon tämä oli vihannut häntä, ettei ollut suostunut edes harkitsemaan sovintoa.

Andrew huokaisi ja laski kuvan kädestään ja siirtyi pienen kirjahyllyn luokse. Kirjoja ei ollut paljon ja niiden kannet olivat kuluneita ja rispaantuneita. Andrew tarttui umpimähkään yhteen kirjoista ja selasi sen hauraat sivut nopeasti lävitse. Kirja kertoi ihmissusista ja hän huomasi useita alleviivattuja kohtia, joista vanhemmat olivat ilmeisesti uskoneet olevan apua Remukselle. Andrew sulki kirjan ja otti hyllystä uuden avaten sen kohdasta, jonka sivujen välissä oli pergamentin palanen. Se oli kirje.

Hei äiti ja isä,
Tylypahkassa on mahtavaa! Tunnit ovat mielenkiintoisia ja opettajat mukavia ja olen saanut jopa kolme ystävää. Matami Pomfrey kävi tänään juttelemassa kanssani lähestyvästä täysikuusta. En tiedä, miten selitän katoamiseni Jamesille, Siriukselle ja Peterille, he eivät voi uskoa ikuisuuksiin selityksiä sairaasta isoäidistä. Olen varma, että he hylkäävät minut, jos saavat tietää asiasta.


Kirje jatkui pergamentin loppuun saakka, jossa Remus kertoi yksitoistavuotiaan innokkuudella Tylypahkasta. Veli oli tuntunut pitävän suorastaan ihmeenä, että oli päässyt kouluun ja Andrew pystyi aistimaan sanoista sen ilon, mitä Remus oli tuolloin tuntenut, vaikka olikin ollut huolissaan tulevasta täysikuusta. Hän laski kirjeen kädestään ja laittoi kirjan takaisin paikoilleen hyllyyn siirtyen availemaan laatikoita, joista suurin osa oli tyhjillään. Viimeinen laatikko oli kuitenkin lukossa ja Andrew kaivoi taikasauvan taskustaan osoittaen sillä ruosteiseen avaimenreikään, josta kuului vaimea kilahdus loitsun osuessa siihen. Hän avasi laatikon ja otti käteensä nahkaisen kirjan, jonka kannessa luki painetuin kirjaimin Mary Elisabet Lupin.

Andrew avasi kirjan kädet hiukan vapisten ja henkäisi innostuksesta, kun tajusi kirjan päiväkirjaksi. Ensimmäisen sivun yläreunassa oli päivämäärä 2.6.1954. Neljä vuotta ennen Andrewin syntymää. Andrew istui yhdelle upottavista nojatuoleista ja alkoi lukea.

Olen niin onnellinen voidessani sano olevani rouva Lupin. Minut ja John vihittiin eilen pienessä kirkossa lähistöllä. Häät eivät olleet kovin suuret, mutta en olisi sitä toivonutkaan. Minulla riittää, että saan olla hänen kanssaan. Muutimme tänään yhteiseen taloomme, johon olemme säästäneet rahaa jo pitkän aikaa ja minusta täällä on aivan ihanaa! Pienelle siistimisellä ja maalitilkalla tästä saa oikein viihtyisän. John lähti aamulla aikaisin töihin, vaikka yritin sanoa hänelle, että nyt olisi hyvä hetki pitää vapaapäivä. Hänhän on vasta-avioitunut! Varmasti pomo olisi ymmärtänyt ja hän tekee muutenkin liikaa töitä, kun ottaa huomioon, miten vähän siitä saa palkkaa. Muutaman kaljuunan päivässä… Olen vähän huolissani, mutta pärjäämme hyvin, kun säästämme menoissa, jotka eivät ole aivan välttämättömiä. Pääasia, että saamme olla yhdessä.

Andrew selasi eteenpäin ja pysähtyi päivään muutamaa kuukautta ennen hänen syntymäänsä. Sivut olivat tahraisia ja muste oli paikoin levinnyttä.

30.6.1958

Olen jo luopunut toivosta, että voisimme pitää tätä lasta. Rahaa riittää tuskin ruokaan eikä aina siihenkään. Johnin työpaikan menetys tuli todella pahaan aikaan ja olemme täydellisessä vararikossa. En tiedä keneltä pyytää apua. Kahden ihmisen kulut ovat jo melkein liikaa ja eikä mene enää kauan, kun meitä on kolme. Elämämme ei ole paljon kummoistakaan. John on hermoromahduksen partaalla enkä tiedä, mitä hänelle sanoa. Luulen, että meidän on pakko antaa lapsi adoptoitavaksi. En halua viattomalle lapselle tällaista elämää. Hän ansaitsee paljon enemmän.

Andrew melkein nauroi helpotuksesta. Hänet oli annettu adoptoitavaksi rahan takia. Hänen oikeilla vanhemmillaan ei ollut ollut tarpeeksi rahaa lapsen elättämiseen. He olivat halunneet turvata lapsensa tulevaisuuden. Se ei ollut johtunut siitä, että nämä eivät olleet halunneet lasta. Andrew oli luullut kymmeniä vuosia, että hänet oli hylätty siksi, ettei häntä haluttu pitää. Että hän oli erehdys. Pelkkä erehdys, joka heitettiin pois kuin käytetty vaate.

Andrew sulki päiväkirjan ja puristi sitä tiukasti käsissään. Hän tiesi, että Mary ja John olivat ajatelleet vain hänen parastaan. He eivät olleet tienneet millaiseen kurjuuteen hänet ajoivat. Andrew tiesi, että olisi mieluimmin varttunut ainaisessa rahapulassa kuin keskellä pimeyden voimia. Hän ei ollut saanut ikinä osakseen mitään muuta kuin hyljeksintää Lestrangeilta. Lopulta hän oli hakenut hyväksyntää kuolonsyöjistä, mutta oli tajunnut jo kauan sitten, että ei tulisi sitä ikinä saavuttamaan. Pimeys ei ollut häntä varten, mutta hän ei uskaltanut ottaa riskiä. Hän vihasi itseään, kun oli hylännyt veljenpoikansa lausumattoman tarjouksen vaihtaa puolta. Oliko puolueettomuus lopultakaan yhtään parempi kuin pimeys? Ehkä hänen oli tarkoituskin haparoida ikuisesti tietämättömyyden sumussa ja kärsiä seuraukset omasta pelkuruudestaan.

Andrew avasi uudestaan päiväkirjan ja selasi taas hiukan eteenpäin kohtaan lähempänä Remuksen syntymää. Hänen oli pakko saada tietää, miten tilanne oli muuttunut kahdessa vuodessa.

30.2.1960

Olen itkenyt niin paljon tänään. Mieleeni tulee aina vain se, kun jouduimme antamaan Andyn adoptoitavaksi. Hän on kohta kaksivuotias. Toivon, että hänellä on kaikki hyvin. Muistot vain tulevat kokoajan mieleeni… Tiedän, että kaikki on nyt paremmin kuin silloin. Johnilla on hyvä työ tai ainakin siitä maksetaan hyvin. Epäilen, että siinä on jotain hämärää, koska hän ei paljasta siitä minulle mitään. Olen kuitenkin iloinen, että tilanteemme on nyt parempi kuin viimeksi. Saamme viimeinkin oman pienen pojan tai tytön. John on surrut niin kovasti ja niin olen minäkin, mutta kaikki on nyt paremmin. Kaikki on hyvin.

Kuulosti kuin Mary olisi yrittänyt vakuutella lähinnä itselleen kaiken olevan hyvin. Andrew käänsi muutaman sivun eteenpäin ja syventyi lukemaan tekstiä, joka oli entistä suttuisempaa ja kyyneleiden sotkemaa.

12.5.1968

Tämä on kauheaa! Remus on vasta kahdeksanvuotias, tällaista ei voi tapahtua! Ihmissusi hyökkäsi hänen kimppuunsa viime iltana. Olen kieltänyt häntä menemästä metsään pimeällä. Minun olisi pitänyt käskeä häntä pysymään sisällä, täysikuun aikaan ei ole turvallista olla ulkona! Lisäksi John kertoi, että se oli hänen -

Tekstin loppu oli niin pahasti tahriintunut, että Andrew ei saanut siitä enää selvää. Hän sulki kirjan ja laittoi sen takaisin lukittuun laatikkoon. Hän ei pystynyt enää lukemaan eikä hän halunnut tietää enää enempää. Olisi aikaa jättää menneisyys taakseen ja katsoa viimeinkin tulevaisuuteen. Ehkä hänen olisi myös aika hylätä pelkonsa ja tehdä se, minkä tiesi oikeaksi.

*

Ted pakkasi ajatuksiinsa vaipuneena tavaroitaan Kalmanhanaukion yläkerrassa sijaitsevassa vierashuoneessa. Oli viimeinen lomapäivä eikä hän pystynyt kunnolla hahmottamaan missä välissä joulu oli vilahtanut hänen ohitseen. Auroriopistoon paluu häämötti kuitenkin hänen edessään eikä Ted tiennyt pystyisikö tosiaan palaamaan arkiseen opiskeluun kaiken tapahtuneen jälkeen. Kaikki oli tosin palautunut jo ennalleen, tai niin ennalleen kuin oli yleensä mahdollista, sen jälkeen, kun hän oli saapunut edellisenä päivänä päämajaan rähjäisenä ja yltä päältä ruhjeilla ja kertonut kaiken muistamansa tapahtumista, joihin oli joutunut osalliseksi.

Ted oli kuvaillut paikan, jossa heitä oli pidetty vankina, niin hyvin kuin mahdollista ja Harry oli lähtenyt Ron seuranaan tutkimaan paikkaa ja noutamaan elossa olevat kuolonsyöjät kuulusteltaviksi ministeriöön. Kukaan ei maininnut Dolohovin ruumista eikä Ted vaivautunut kysymään sen kohtalosta. Eikä hän oikeastaan välittänytkään. Hän oli vihannut miestä eikä Ted vaivautunut enää kiistämään itseltään, etteikö tämä olisi ansainnut kuolemaa, mutta tästä eteenpäin hän ainakin tiesi, ettei tulisi ikinä pitämään tappamisesta.

Ted havahtui ajatuksistaan, kun kuuli koputuksen ikkunaltaan ja huomasi virallisen näköisen pöllön ruudun takana. Hän käveli huoneen halki ja avasi ikkunan päästäen linnun sisälle. Kirjekuori, jota pöllö kantoi nokassaan oli taiteltu siistiksi kirjekuoreksi ja sen päällä luki kirkkaan vihreällä musteella sanat herra Teddy Lupin, joka todisti ainakin sen, ettei kirje ollut keneltäkään tuttavalta.

Hän avasi kirjeen nopealla repäisyllä ja avasi jähmeän paperin alkaen lukea.

Hyvä herra Lupin
Olemme saaneet tietoomme, että olette käyttäneet anteeksiantamatonta kirousta 30. joulukuuta henkilöön nimeltä Antonin Dolohov. Normaaleissa olosuhteissa joutuisimme tuomitsemaan Teidät puoleksi vuodeksi Azkabanin velhovankilaan, mutta koska yllä mainitsemani henkilö oli, kuten olemme saaneet tietoomme, kuolonsyöjä ja, koska olemme tulkinneet kyseisen tapahtuman itsepuolustukseksi, voimme iloksemme ilmoittaa, että rangaistus voidaan unohtaa. Toivon kuitenkin, että saapuisitte kuulusteluun 15. tammikuuta kello 11.


Ystävällisin terveisin,
Catherine O’Connell
Taikuuden sopimattoman käytön osasto
Taikaministeriö


Ted laski käsistään ja vajosi istumaan sängylleen. Hän antoi pergamentin leijua hiljakseen lattialle ja jäi tuijottamaan sitä tietämättä, mitä ajatella. Hän oli ollut niin keskittynyt murehtimaan tekoaan, ettei ollut tullut ajatelleeksi sitä tosiasiaa, että oli käyttänyt anteeksiantamatonta kirousta. Hän tajusi vasta nyt, tuijottaessaan kirjeen nurjaa puolta, kuinka täpärästi oli välttynyt Azkabanilta. Ajatus tuntui typerryttävältä, vaikka hän olikin syvällä sisimmässään tiennyt kokoajan, että teoilla oli seuraukset. Hän ei ollut vain pysähtynyt ajattelemaan sitä.

Ted poimi kirjeen lattialta työntäen sen taskuunsa ja pakkasi vielä viimeiset tavaransa ennen kuin heitti laukun olalleen ja suunnisti alakertaan. Talo näytti lähes autiolta lukuun ottamatta Victoirea, joka seisoi odottamassa häntä portaiden alapäässä vaisu hymy huulillaan. Ted käveli hänen luokseen ja veti tytön itseään vasten upottaen kätensä tämän pitkiin hiuksiin.
“Minulle tulee ikävä sinua”, hän sanoi irrottautuessaan halauksesta ja painaessaan huulensa Victoiren otsalle. “Nähdään kesällä.”
“Siihen on niin pitkä aika”, Victoire huokaisi ja saattoi Tedin ovelle, jossa suuteli poikaystäväänsä vielä viimeisen kerran ennen kuin tämä avasi oven, josta kylmä pakkasilma tulvahti sisälle lämpimään eteiseen. Ted huokaisi ja irrotti otteensa Victoiren kädestä ja astui jäisille portaille suoden vielä yhden haikean hymyn tytölle.
“Ihan liian pitkä aika”, hän sanoi ja huiskautti kättään ennen kuin kääntyi kannoillaan kaikkoontuen vaimean poksahduksen saattelemana.

apparition

  • ***
  • Viestejä: 52
Luku 15

Arkeen paluu sujui yllättävän vaivattomasti, vaikka Ted olikin ajatellut sen olevan vaikeaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Hän huomasi kuitenkin helpotuksekseen, että heidän työmääräänsä lisättiin huomattavasti joululoman jälkeen eikä heidän kahden aineen lukujärjestyksensäkään pysynyt ennallaan, joten murehtimiseen ei jäänyt paljonkaan aikaa.

“Helpoin osuus opiskelustanne on nyt takana päin”, sanoi myös heidän teoriatuntiaan pitävä nainen, Maggie Smith, tiukasti ja antoi haukankatseensa kiertää ympäri luokkaa kuin odottaen jonkun väittävän vastaan. Hän tuhahti ja mutisi jotain, josta kukaan ei saanut selvää ja napautti sitten liitutaulua taikasauvallaan, jolloin siihen alkoi ilmestyä sanoja koukeroisella, vanhahtavalla käsialalla.
“Tulette paiskimaan töitä kaksin verroin sekä opiskelemaan ahkerasti kesäkuussa järjestettävään tasokokeeseen, jonka toivon teidän kaikkien läpäisevän tai teillä ei ole enää asiaa tänne. Tämä koulu ei ole laiskottelua varten”, hän jatkoi tuima ilme silmissään ja laittoi heidät sitten kirjoittamaan yli viisi pergamentillista Pimeyden esineiden tunnistamisesta.

Professori Smith ei kuitenkaan ollut ainoa, joka jaksoi muistuttaa, ettei Auroriopistoon ollut tultu laiskottelemaan. Hermostunut käytännön harjoituksia opettava Charlie laittoi heidät harjoittelemaan ankarasti kaksintaistelua ilman taukoja kokonaiset kaksi tuntia.
“Olemme täällä harjoittelemassa tulevaa aurorin työtänne varten eikä oikeassa taistelussakaan ole mahdollisuutta lepotaukoihin”, mies totesi lähes omahyväisesti tuntien päätteeksi katsellessaan hengästyneitä oppilaitaan.

Joulun jälkeen heidän lukujärjestykseensä lisättiin myös muutama ylimääräinen aine. Ted, joka oli luullut jo voineensa luopua taikajuomien keitosta, huomasi pian istuvansa pienessä luokkahuoneessa edessään rautainen noidankattila ja kädessään kirja, jonka ohjeet olivat toinen toistaan mutkikkaampia. Taikajuomaprofessori osoittautui kuitenkin kaikkien helpotukseksi suhteellisen normaaliksi.

Opettaja oli nuori mies, joka ilmestyi ensimmäiselle tunnille pukeutuneena farkkuihin, tummaan viittaan ja kauluspaitaan, jonka hihat oli kääritty kyynärpäihin asti. Paljaat käsivarret olivat vanhojen palovammojen ja ruhjeiden peittämät aivan kuin mies, joka oli esitellyt itsensä Mark Stoneksi, olisi kaatanut useamman kerran päälleen jonkin myrkyllisen keitoksen.
“Tänä lukukautena opiskelemme enimmäkseen myrkkyjä”, Stone sanoi ja poimi pöydältään laatikon, joka sisälsi lohikäärmeennahkaisia suojakäsineitä. “Pyytäisin siis, että jokainen teistä käyttäisi näitä”, hän jatkoi ja heilautti laatikkoa hiukan ennen kuin laski sen takaisin pöydälle. “Useimmat myrkyt aiheuttavat tiettyjä haittavaikutuksessa iholle joutuessaan kuten myös tämänpäiväinen myrkkymme. Avatkaa siis kirjanne sivulta 5 ja hakekaa täältä yksi pullollinen myrkkyä - “ hän viittasi kädellään riviä pieniä pulloja. “ - ja selvittäkää, mikä myrkky on kyseessä.” 

Toinen uusi aine oli muodonmuutokset, jossa he opettelivat lähinnä luomaan itselleen huomaamattoman valepuvun. Ulkonäön muutokset osoittautuvat erittäin epämiellyttäviksi sen jälkeen, kun Ted paljasti muodonmuutoksia opettavalle Penelope Revellille, että oli metamorfimaagi, jonka jälkeen Revell vaati häntä esittelemään taitojaan koko luokalle seuraavien viiden oppitunnin aluksi.

Läksyjenkin määrä lisääntyi huomattavasti uusien aineiden myötä ja Ted huomasi viettävänsä illan toisensa jälkeen läksykirjojen ääressä. Hän ei kuitenkaan pistänyt pahakseen, koska läksyt antoivat muuta ajateltavaa ja hän huomasi viikkojen kuluessa ajattelevansa yhä vähemmän joululoman tapahtumia kaiken kiireen keskellä.

Ted ei ollut kuitenkaan unohtanut edessä olevaa kuulustelua, vaikka ei odottanutkaan kovin innokkaasti päivää, jolloin joutuisi vastaamaan tekonsa seurauksista. Hän ei ollut oikeastaan suonut kuulustelulle ajatustakaan kirjeen saamisen jälkeen, mutta viidestoista päivä koitti kuitenkin epämiellyttävän nopeasti, eikä Tedillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä ministeriöön, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin.

Ministeriö oli sinä aamuna melkein tyhjillään, kun Ted käveli kymmentä vaille yksitoista kohti aulan perällä sijaitsevaa hissiä. Hän ei kohdannut kuin muutaman satunnaisen ohikulkijan, jotka kantoivat isoja pahvilaatikkoja puhuen jotain keskenään matalalla äänellä. Ted astui hiukan hermostuneena hissiin ja painoi numero 2:sta, jolloin hissi lähti rämisten liikkeelle.

Ted nosti katseensa katossa leijuviin muistioihin ja yritti olla ajattelematta edessä olevaa kuulustelua. Häntä ei huvittanut lainkaan puhua joulun tapahtumista eikä varsinkaan täysin tuntemattomalle ministeriön työntekijälle. Oli tarpeeksi vaikeaa hyväksyä itse, että oli tappanut ihmisen ja nyt hänen pitäisi saada vielä joku muukin hyväksymään anteeksiantamattoman kirouksen käyttö ja unohtamaan se. Ted ei ollut itsekään vielä pystynyt kunnolla käsittämään tekoaan, vaikka olikin painanut sen mielessään taka-alalla jo usean viikon ajan.
“Toinen taso”, ilmoitti välinpitämättömän kuuloinen naisääni ja hissin ovet aukenivat vaimean narahduksen saattelemana. “Aurorien päämaja, taikalainvartijaosasto, taikuuden sopimattoman käytön virasto sekä Velhojen neuvoston hallintopalvelut.”

Ted veti syvään henkeä ja astui ulos hissistä pitkälle, valoisalle käytävälle, jonka reunoja peittivät vieri vieressä olevat ovet. Hän kääntyi oikealle ja käveli ripeästi eteenpäin lukien samalla ovissa kiilteleviä hopeisia nimikilpiä. Ted vilkaisi naarmuttunutta kelloaan, joka osoitti tasan yhtätoista, kun hän pysähtyi Catherine O’Connellin oven eteen.

Hän koputti oveen ja työnsi sen auki vastausta odottamatta. Huone oli yksinkertainen. Sen seinät oli maalattu vaalean ruskeiksi ja lattiaa peitti tummanpunainen kokolattiamatto. Seinät olivat tyhjät lukuun ottamatta muutamaa kehystettyä vesivärimaalausta, jotka esittivät jotain Tedille tuntematonta maaseutua. Keskellä huonetta oli työpöytä, jonka takana istui yksinkertaiseen mustaan kaapuun pukeutunut nainen, joka hymyili hänelle tervehdykseksi.
“Sinä olet varmaankin herra Lupin”, nainen sanoi ja nousi ylös kävellen huoneen halki hänen luokseen. Hän ojensi Tedille kätensä eikä Ted voinut olla kiinnittämättä huomiota pitkiin punaisiin kynsiin, jotka olivat epätasaiset ja paikoin lohkeilleet. “Istu vain siihen”, hän jatkoi ja viittasi tuoliin pöytää vastapäätä istuen samalla omalle paikalleen Tediä vastapäätä.

Hän järjesteli hetken papereitaan ja veti sitten eteensä yhden pergamentin kastaen sulkakynänsä avoimeen mustepulloon. Ted katseli, kun Catherine alkoi kirjoittaa nopeaan tahtiin pergamentin yläreunaan, mutta ei saanut yrityksistään huolimatta selvää sanoista. Hän käänsi nopeasti katseensa naisen kasvoihin, kun tämä lopetti kirjoittamisensa ja hymyili hänelle.
“No niin, herra Lupin, tiedät varmaan, miksi olet täällä.” Catherine loi Tediin ankaran katseen ja Ted nyökkäsi hymyillen kireästi. Nainen tarttui uudestaan kynäänsä ja laski sen kärjen pergamentille. “Mainiota. Kertoisitko siis, miksi käytit anteeksiantamatonta kirousta kolmantenakymmenentenä joulukuuta ja aiheutit sillä henkilön Antonin Dolohov kuoleman?”

Ted huokaisi mielessään. Hän oli toivonut kuulustelun alkavan hiukan helpommalla kysymyksellä, mutta tajusi odottaneensa liikoja. Nainen hyppäsi suoraan asiaan ilman turhia kiertelyitä ja kysyi kysymyksen, johon Ted ei ollut osannut valmistautua.

Miksi? Hän ei todellakaan tiennyt, miksi oli käyttänyt anteeksiantamatonta kirousta. Hän ei ollut edes tiennyt pystyvänsä siihen ennen kuin Dolohov oli maannut hänen edessään kuolleena. Ted ei ollut miettinyt vaihtoehtoja sillä hetkellä. Puhdas viha oli sumentanut hänen harkintakykynsä eikä hän ollut tuntenut muuta kuin suurta tyydytystä, kun oli nähnyt vihollisensa avuttomana jalkojensa juuressa.
“En tiedä.”
“Anteeksi?” Catherine kohotti taidokkaasti muotoiltuja kulmakarvojaan ja sulkakynä luiskahti hänen otteestaan piirtäen mustan epätasaisen viirun pergamentin halki. Naisen hymy oli hiukan liian ymmärtäväinen, kun hän kohensi asentoaan pehmustetussa tuolissaan ja korjasi sotkun napauttamalla lähes välinpitämättömästi taikasauvallaan pergamenttia.
“En tiedä”, Ted toisti ja Catherine laski sulkakynänsä hitaasti takaisin pöydälle kätkien taidokkaasti turhautuneisuuden, joka välähti hänen kirkkaan vihreissä silmissään. Hän tarttui mustepullon korkkiin ja rullasi sen kiinni hiukan liioitellun hitaasti ennen kuin kohotti katseensa jälleen Tediin. 
“Et siis tiedä, miksi tapoit ihmisen?” nainen suipisti hiukan huuliaan ja nojautui taaksepäin tuolissaan, kun Ted kohautti olkiaan. “Olenko oikeassa, Lupin, kun sanon, että kyseinen kuolonsyöjä tappoi isänne?”
“Kyllä”, Ted sanoi vaivautumatta kieltämään asiaa. Nainen oli kuitenkin ministeriön työntekijä, joten tämä saisi joka tapauksessa sellaisen asian selville pelkästään sormiaan napsauttamalla. Eikä hänellä ollut oikeastaan mitään syytä salata asiaa.
“Kyseessä oli siis kosto?”
“Niin.” Catherine hymyili tyytyväisenä ja kumartui uudestaan työpöytäänsä kohti alkaen kirjoittaa kiivaasti pergamentille.
“Entä eikö mieleesi tullut, että on muitakin tapoja kostaa ihmiselle, josta ei pidä, kuin tappaminen?” Catherine kohotti katseensa Tediin, joka kurtisti hiukan kulmiaan naisen sanavalinnalle, mutta kohautti sitten olkiaan.
“Voi olla, mutta en oikeastaan ajatellut sitä sillä hetkellä”, Ted vastasi. “Olin liian vihainen ihmiselle, josta en pidä.”

Catherine hymähti välittämättä Tedin purevasta äänensävystä ja kastoi sulkakynänsä kärjen musteeseen jatkaen kirjoittamista. Ted odotti hiljaisuuden vallitessa seuraavaa kysymystä, mutta sitä ei hänen hämmästyksekseen kuulunutkaan vaan Catherine pyysi häntä ojentamaan sauvansa tutkittavaksi. Hän kaivoi hämmästyneenä taikasauvan, jonka oli riistänyt jouluna yhdeltä kuolonsyöjistä, ja antoi sen naiselle. Ted oli harkinnut uuden sauvan hankkimista, mutta oli unohtanut koko asian, kun oli huomannut sauvan toimivan lähes yhtä hyvin kuin hänen omansakin oli toiminut.
“Tämä ei ilmeisesti ole sinun?” Catherine enemmänkin totesi kuin kysyi ja raapaisi sauvan tummaa puuta yhdellä pitkistä kynsistään. Pintaan ei kuitenkaan jäänyt naarmuakaan ja nainen hymyili itsekseen ennen kuin ojensi sauvan takaisin Tedille, joka pudisti päätään.

Catherine hymähti ja kääri sitten pergamentin rullalle ja työnsi sen yhteen lukuisista laatikoistaan. Hän nousi ylös ojentaen kätensä uudestaan Tedille, joka puristi sitä hiukan yllättyneenä.
“Siinä oli tällä kertaa kaikki”, hän sanoi ja käveli ovelle avaten sen, mikä vaikutti selvältä poistumiskäskyltä. Ted nousi nopeasti ylös ja astui ulos helpottuneena lyhyestä kuulustelusta. Hän ihmetteli hiukan, mitä nainen kuvitteli hyötyneensä muutamasta kysymyksestä, jotka oli esittänyt hänelle, mutta oli yhtä kaikki helpottunut päästessään pois.

*

Auroriopisto oli hiljainen Tedin saapuessa eteisaulaan eikä käytävillä näkynyt ristinsielua. Hän vilkaisi kelloaan ja kääntyi sitten lähteäkseen huoneeseensa hakemaan koululaukkuaan, mutta pysähtyi kuullessaan askeleita takaansa.
“Odota!” joku huusi. Ted kääntyi ympäri ja tunnisti huutajan huonetoverinsa Danielin serkuksi Amyksi. Tyttö oli pukeutunut tavallisen velhonkaavun sijasta farkkuihin ja kuluneeseen T-paitaan ja hän oli kietaissut pitkät, tummat hiuksensa sotkuiselle poninhännälle. Ted ei tuntenut tyttöä kovinkaan hyvin, vaikka he olivatkin samalla luokalla. Amyn tullessa lähemmäksi Ted huomasi, että tämän siniset silmät olivat kyynelistä kosteat.
“Mikä hätänä?”
“Daniel - hän - “ Amy veti väristen henkeä ja pyyhkäisi poskelleen valahtaneet kyyneleet sivuun kädellään. “H - h - hänet on m - myrkytetty!”

Ted jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan järkyttyneenä Amyn itkusta punoittavia kasvoja. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Hän oli itsekin liian järkyttynyt pystyäkseen ajattelemaan selkeästi. Kuka haluaisi vahingoittaa Danielia parinkymmenen opettajan, joista suurin osa oli auroreita, nenän alla? Tedin mieleen nousivat ensimmäiseksi kuolonsyöjät, mutta hän ravisti ajatuksen nopeasti pois mielestään. Nyt ei ollut oikea aika selvittää syyllisiä.
“Onko hän - “ Ted joutui nielaisemaan pystyäkseen jatkamaan. “ - kunnossa?”
“En tiedä. Hänet vietiin Pyhään Mungoon, kun se tapahtui”, Amy selitti ääni väristen. “Hän tuli Stonen luota. Sinähän tiedät, että hän oli - on - surkea taikajuomissa ja hän halusi tukiopetusta. Ja - ja… hän valitti huonoa oloa ja sitten…” Amy upotti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun. Rajut nyyhkäisyt ravisuttelivat hänen hartioitaan ja Ted veti mitään ajattelematta itkevän tytön itseään vasten. Amy painoi kasvonsa hänen olkapäätään vasten ja Ted tunsi tämän sormien takertuvan tiukasti kaapunsa rintamukseen.

Ted silitti hiukan hajamielisesti tytön selkää ja mietti kuumeisesti Amyn sanoja. Daniel oli siis ollut Stonen luona juuri ennen kuin oli menettänyt tajuntansa myrkyn voimasta. Se tosiasia asetti taikajuomaprofessorin selvästi syylliseksi myrkytykseen, mutta Ted ei ymmärtänyt, miksi tämä olisi halunnut myrkyttää oppilaansa. Ja miksi Stone olisi tehnyt sen niin ilmiselvästi? Hänhän oli asettanut itsensä suoraan tulilinjalle, kun alettiin etsiä syyllistä.
“Anteeksi”, Amy sanoi ja kohotti katseensa häneen hymyillen anteeksipyytävästi samalla, kun pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. “Minä vain - tai siis en minä yleensä ole tällainen…”
“Ei se mitään”, Ted sanoi ja vastasi tämän hymyyn hiukan vaivaantuneena. “Olet järkyttynyt ja ihan syystä. Ajattelitko lähteä käymään Mungossa tänään?”
Amy nyökkäsi. “Minun on pakko saada tietää, onko Dan kunnossa.”

Ted kuuli pelon kuultavan tytön rauhallisesti lausuttujen sanojen takaa eikä voinut olla miettimättä itse samaa. Hän ei tiennyt, kuinka paljon järkytyksiä pystyisi enää kestämään kaiken jälkeen. Jos Daniel nyt kuolisi… hän ei halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta. Ted halusi uskoa siihen, että poika oli saanut vastamyrkkyä tarpeeksi nopeasti ja selviäisi, mutta pelko ei silti kaikonnut minnekään. Eikä kaikkoaisi ennen kuin hän saisi tietää.
“Lähdetään”, hän sai mutistua vieressään seisovalle tytölle, jonka kasvot olivat valkeat kuin lakana. Amy nyökkäsi värähtäen ja he lähtivät yhtä matkaa kohti ulko-ovia ilmiintyäkseen Pyhän Mungoon.

Welmasein

  • Makeisprinsessa
  • ***
  • Viestejä: 259
jännä.. onko jatkoa millon tulossa?
Me ihmiset emme tule maailmaan, vaan maailma tulee meille. Syntyessään ihminen saa koko maailman lahjaksi.

Jostein Gaarder - Enkelimysteerio