Nimi: Siisti hyvin valaistu paikka
Kirjoittaja: Black Cloud
Beta: Kizutin
Ikäraja: S (luulisin)
Genre: Angst, draama, hurt/comfort, kaikki muu on tulkinnanvaraista.
A/N: Tämä pikkuinen tarina ilmestyi tajunnanvirtana äidinkielen esseekokeessa joten se nyt on mitä on, ja siksipä asiat voi nähdä hyvinkin monessa valossa. Tämä myös hankaloitti ikärajan tulkintaa, että sen saa sitten muuttaa jos ihmiset välttämättä haluavat sitä nostaa syystä tai toisesta.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Järjestys on kaikkialla. Se on ehdoton, puhdas, vallannut kaiken ja kaikki, työntänyt juurensa syvälle sisällemme. Vähän kuin loinen.
En voi olla pohtimatta olenko ainoa joka tuntee näin. Silmäilen muita ihmisiä maanalaisessa, mutta minne ikinä katsonkaan, näen vain onttoja mannekiineja: tyhjiä ilmeitä, valottomia silmiä ja harkittuja konemaisia liikkeitä.
Harmautta.
Se saa minut voimaan pahoin.
Käännän katseeni ennen kuin joku huomaa kuvotukseni, tai pahempaa, huomaa olemassaoloni. Myös minä olen harmauden ja unisen epätodellisen udun verhoama, täysin turta kaikelle. Tai niin he ainakin olettavat, ”he” joita kutsun ”harmaiksi”, toiset ihmiset.
Tartun vaivihkaa mustan vekkihameeni helmaan ja puristan, kierrän kangasta etusormeni ympärille kunnes se punertaa ja rystyseni hohtavat luunvalkoisina.
Kuvotus aaltoilee, nousee ja laskee rytmikkäästi vatsanpohjassani, tuoden mukanaan järjettömän pelon, vaiston joka kirkuu haluaan vapautua harmaudesta. Haluan olla vapaa, holtiton, repäistä.
Tahdon värejä.
Minneköhän ne ovat oikein menneet, värit siis? Missä ihmeessä ne oikein piileksivät?
Ihmeessäpä hyvinkin, tajuan. Riiputan päätäni kuin alistukseen piesty rakki, sielu mustelmilla, veri kylmänä suonissani.
Pelkään. En halua tulla samanlaiseksi kuin harmaat. En tahdo luopua itsestäni! En voi alistua vielä! Pelkään niin… menettäväni minuuteni… unelmani… toiveeni… tahtoni… kaiken. Harmaille. Harmaudelle.
En halua marionetiksi! Mutta… on kai jo liian myöhäistä. Näkymättömät katkeamattomat langat tanssittavat minua, suunnittelevat elämäni, leikkivät sillä ja kyllästyttyään heittävät nurkkaan keräämään pölyä. Eikä kukaan muista, että minä olen joskus ollut olemassa. Ei kukaan.
Suustani karkaa surkea nyyhkäys, ja kauhukseni huomaan itkeväni. Vilkaisen hätäisesti kanssamatkustajia, ja kavahdan hätääntyneenä kun huomaan minua vastapäätä istuvan vanhan rouvan siristävän silmiään minulle. Tuijotan kauhusta kankeana niitä tyhjiä, säälimättömiä monttuja jotka nielaisevat kyyneleeni, järjestelevät virhetoimintoni siististi ilmiannettavien lokeroon kuin hyvin huollettu kone.
”Epäinhimillistä!” aivoni kiljuvat.
”Epäjärjestystä”, rouva toteaa mielessään, näen sen, ja on juuri aikeissa ottaa yhteyttä viranomaisiin häiriötekijästä, suolaisista kirkkaista kyyneleistä, kun maanalainen nytkähtää pysähdyksiin ja laskee sisäänsä uuden harmaan ihmismeren. Katselemme kumpikin liikkumattomina miten toiset harmaat liukuvat järjestelmällisesti väliimme, muuraavat meidät erilleen, harmaan ja minut.
Näen vain vaivoin ihmisten symmetrisen aallokon läpi, miten rouva alkaa pikkuhiljaa rentoutua ja unohtaa olemassaoloni. Hänen silmänsä lasittuvat täysin samanlaisiksi kuin muidenkin, tuijottavat elottomina eteen tässä siistissä hyvin valaistussa paikassa, jossa mikään ei jää huomaamatta, varsinkaan virhetoiminnot.
Yritän pyyhkiä kyyneleet poskiltani ja silmäkulmistani, mutta ne eivät vain ota loppuakseen. Mitä enemmän yritän hillitä itseäni ja sulloa minuuttani takaisin harmaan muottiinsa, sitä pahemmin alan nyyhkiä ja nytkähdellä.
Kyynel, kyynel, virhe, virhe, syntac error.
Itkua.
Juuri kun olen repeämäisilläni liitoksistani, hajoamaisillani ja kauhuissani, alas painuneen katseeni eteen ilmestyy virhe: iloisen keltainen tinapaperiin kääritty karamelli.
Nytkähdän tikkusuoraksi silkasta säikähdyksestä ja kohtaan virheen ojentajan silmästä silmään: vihreää, sinistä, keltaista, virhe, virhe, virhe. Harmaa, musta, valkoinen, oikein, oikein, oikein.
Ristiriita. Kaaos. ”Kaunis”, soperran ennen kuin saan kieleni kuriin. Karkin ojentanut mies räpäyttää minulle tyhjästi kuolleen kalan silmiään, ja hetken pelkään hänen ilmiantavan minut. Pelkään hänen harmauttaan, värittömyyttä.
Sitten hän naurahtaa.
Ensin luulen vain kuvitelleeni, en kuullut naurua, mutta olen varma että näin hänen hymyilevän valkeat poskihampaat välkkyen. Siirrän katseeni suusta hänen silmiinsä. Ne nauravat. Olen varma siitä. Hän nostaa karkin vaivihkaa huulilleen, ruusuisille ja hymyileville, ja jopa iskee minulle silmää.
Värillinen. Tuo ele ratkaisi sen. Hän on värillinen, rikollinen, terroristi, virhe kokonaisuudessa. Vapaustaistelija.
Tuijotan häntä. Pystyn tuskin hengittämään. Sisälläni kasvaa paniikki, tiukasti paikoilleen hakattu järjestys joka haluaa repiä hänet kappaleiksi, teljetä mielisairaalaan, rajoittaa. Mutten voi tehdä niin. En voi liikkua. Hän on liian värikäs, liian kaunis ja vapaa. Kaikkea mitä minä en ole, mutta toivoisin olevani.
Kaikki, maailmani, unelmani.
Seuraan täysin hievahtamatta miten nuori värillinen kumartuu varovaisesti minua kohti, teeskentelee horjahtavansa, ja sujauttaa kielletyn palan taivasta suuhuni. Karkki sulaa kielelläni sillä sekunnilla kun se on päässyt turvaan huulieni välistä, piiloon ahdistelevilta kuolleilta katseilta. Maut räjähtävät väreiksi sisälläni ja tunnen maailmani samassa kirkastuvan, muuttuvan paljon enemmäksi, paremmaksi. Helpoksi hengittää.
Olen viimein elossa.
Olen niin helpottunut ja kiitollinen sisälläni kirivistä tunteista ja tuntemuksista, että alan itkeä uudelleen. Nuorukainen säikähtää sitä, sillä tunteilemalla herätän liikaa huomiota. En kuitenkaan voi pysäyttää ilonkyynelten virtaa, se ei vain ota loppuakseen, joten mies nojaa vielä vähän eteenpäin ja antaa minun kapsahtaa syliinsä. Lämpö ja läheisyys ovat oikea siunaus kaiken sen turtanaisuuden jälkeen. En halua päästää miehestä irti edes sitten kun hän nojaa taaemmas päästäkseen seuraavalle pysäkille. Se saa hänet huokaamaan syvään.
Turhautuneisuutta, ymmärrän, ja tahdon itkeä uudestaan. Hän on niin täynnä aitoutta, niin värikäs ja vapaa…
Hätkähdän kun tunnen hänen vetävän minua pystyyn. Maanalainen nytkähtää ja saa minut horjahtamaan häntä vasten, mutta se ei pahemmin näytä haittaavan nuorukaista. Tai ehkä se sittenkin haittaa. Paha sanoa, hän kun on jo sujahtanut takaisin harmaan kuoreen, liukunut valheelliseen luonnerooliin niin taitavan sujuvasti, etten ollut edes huomannut mitään.
Hermostun heti kun hän tarttuu kyynärvarteeni ja alkaa raahata minua ulos. Pelkään astua harmaiden keskelle, pelkään hukkuvani heihin ja heidän järjestykseensä, mutta mies vieressäni ei anna sen tapahtua: hän ojentaa minulle uuden karkin, punaisen tällä kertaa, niin ihanan intohimoisen ja roihuavan värin, että henkeni on salpautua.
”M-minä rakastan sinua!” henkäisen, ja pelästyn saman tien omia sanojani. Mutta tiedän sen olevan totta: hän antoi minulle värit, lahjoitti makean vapauden avaimen minulle joka olin ennen ollut niin lukossa ja harmaa.
Nyt minäkin olen värillinen. Ja ylpeä siitä.
Mies ei pane sanojani pahakseen, vaan sujauttaa harmautensa suojissa minulle kolmannen karkin, vaaleanpunaisen.
Hymyilen pakostakin suloiselle hennolle lämmölle jota väri minussa herättää ja nojaan tyytyväisenä nuorukaista vasten. Hän nostaa kätensä harteilleni ja puristaa hivenen, antaa sanattoman lupauksen:
”Ei enää koskaan.”
Harmaus on tiessään.
Puristan pikkuruista karamellia kädessäni ja piilotan punaisen suuhuni. Se sytyttää liekin sisälläni, valloittavan verenpunaisen pyromaanin.
Haluan polttaa kaiken maan tasalle.
Hän virnistää ja minä nauran. Ääneni kaikuu raikuvana harmaassa tilassa harmaiden yli ja kauas sateenharmaaseen horisonttiin.
Olen vapaa! Me olemme vapaita!
Tässä siistissä hyvin valaistussa paikassa, kaiken järjestyksen ja harmauden keskellä, me olemme vapaita olemaan ja tekemään mitä vain, eikä kukaan voi riistää sitä meiltä.
Ei kukaan.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
A/N: Ihan uteliaisuudesta: minkä ikäisenä näette tuon tytön?
