Kirjoittaja: Ayos
Beta: Osittain äidinkielenopettajani, tosin näin koneellisessa tekstimuodossa vain minä olen vastuussa virheistä.
Ikäraja: S
A/N: Parin vuoden takaisia koulutyöhön liittyviä novellinpätkiä. Olen muokannut tekstiä hieman sopivampaan muotoon, mutta kirjoituksen tönkköily ja tietty lapsellisuus on hyvinkin nähtävissä. Risuja ja ruusuja kehiin
Pilvilinnani:
Kävelin pitkin loputtoman tuntuisia portaita. Jouduin varomaan askeliani, portaat olivat liukkaat sateen jäljiltä. Kesti puolet neljän minuutin biisistä päästä puolesta matkasta kokonaan ylös. Astelin reippain askelin istumaan penkille, auringonlaskun suuntaan. Aurinko oli kerennyt puoleen väliin taivasta, värjäten sen mitä kauneimmilla väreillä.
Hymyilin ja ristin violetein tennarein varustetut jalkani. Vilkaisin taakseni, joku innokas lenkkeilijä venytteli pirteänä puolelta toiselle. Taivas oli auringon vastaisella puolella synkkä, sinertävän harmaa. Käänsin pääni takaisin auringon suuntaan. Tulin tänne miltei aina, kun äitini paasasi liikaa tulevaisuudesta ja siitä, kuinka minun pitäisi päättää mtä haluan siltä.
Aurinko lipui koko ajan alemmas. Taivas vaihtoi väriään hiljalleen kellertäväksi. Taivaalla näkyi juovia, jotka olivat kuin tehty kullasta. Auringonlasku tuntui olevan aina kaunis.
Taivas värjäytyi mitä ihanimpiin väreihin. Joka ilta aurinko laski. Joka aamu se nousi. Niin tapahtuisi varmasti aina, oletettavasti ihmisten jälkeenkin. Mikään muu asia ei tuntunut olevan aina ja ikuisesti kaunis. Muut asiat olivat joskus aina rumia. Vaikkei sitä haluttu sanoa ääneen. Kuinka epäreilua oli, että jo lapsesta asti meitä on opetettu kaipaamaan pilvilinnoja ja prinssejä jotka pelaistaisivat hirviöiltä? Sitten iski totuus karvaasti. Maailma oli sellainen. Yksi tytönrääpäle ei maailman kulkua saisi muuttumaan.
Ehkä se pilvilinnojen kaipuu kävi ilmi minulla näin. Olihan tämäkin jonkinsortin pilvilinna.
Aurinko lipui havaittavasti alemmas. Silmiini särki sen loputon tuijotus, muttei se haitannut. Se valaisi yhä himmeämmin ja himmeämmin. Pian aurinkoa ei enää näkynyt, vain sen valo kajastui näkyviin.
Nousin ylös ja käännyin astelemaan alas johtavalle polulle. Ennen lopullista alasmenoani, loin vilkaisun yksityiseen pilvilinnaani, joka tulisi aina olemaan olemassa.
------------------------------------------------------------------------------
Tunteet:
Kummallinen tunne. Se kun vatsassa pörräsi parvi kauniita, värikkäitä perhosia vain kun näki sen tietyn ihmisen. Samoin se toinen tunne. Kun vatsassa pörräsi parvi rumia, synkkiä ja kostonhaluisia perhosia. Jos oli langenneita enkeleitä, oli perhosiakin.
Tunteiden kirjo oli kuin sateenkaari, punainen kuvasti vihaa ja rakkautta. Musta vihaa, katkeruutta, mustia tunteita. Sininen kuvasti tyyneyttä, kuin meri. Vihreä kuvasti pirteyttä ja raikkautta - kuin kesänurmi sateen jälkeen. Violetti muistutti monilla tavoin mustaa, mutta violetissa oli tietty mystiikka ja keveys mukana. Oranssin laskin samaan kastiin kun vihreän.
Tunteiden sateenkaari oli monia asioita. Tosin sateenkaareen ei mahdu mustaa. Elämään mahtuu rumiakin tunteita, enemmän kuin sateenkaaret antoivat ymmärtää.
Suru oli hirveä tunne. Kurkussa oli pala, joka häiritsi silmät kyyneliin. Se tuntui vatsassa asti ja sen halusi vetää itsestään pois.
Ilo ja innostus olivat tottakai mukavia tunteita. Kun teki mieli pomppia ja hihitellä sitä, kuinka jokin hyvä asia saa mielen odottamaan lisää. Ihminen oli ilonarkomaani.
Viha, tuo musta tunne tuntui niin mahassa, kuin kurkussa. Kuinka joskus teki mieli vetää joltakulta niskat nurin. Viha oli vaarallinen tunne, joka on hyvin erehdytettävissä muihin tunteisiin.
Vihaa seuraisi katumus. Tuo surunsekainen tunne, jossa omatunto kiljui syytöksiä.
Jokaisen tunteen jokaikinen tuntisi joskus. Minä en tuntisi niitä enää koskaan.
---------------------------------------------------------------------------------
Pikkutiikeri:
Tassuttelin venytellen hopeanhohtoiselle ruokakupilleni päin. Pöyhkeä häntäni oli uljaasti koholla. Söin tuoreet silakkani hyvällä ruokahalulla. Nuoleskelin vaaleanpunaisella kielelläni suupieliäni, tyytyväisenä tähän jumalalliseen eloon. Minua ruokittiin, hellittiin, rakastettiin. Ja se varmasti tarkoitti että olin jumala.
Järkytyin syvästi, kun näin heiveröisen, tiikeriraitaisen kissan heilumassa minun ruokakuppini tienoilla. Minun upean ruokakuppini tienoilla! Kissa moukaisi iloisesti ja ryntäsi luokseni, pienellä päällään minua puskien. Menetin ylpeyteni ja annoin pikkureppanan kehrätä minua vasten. Kissa oli kyllä kaunis, valko-oranssi. Se näykkäisi leikkisästi korvaani ja sai ylpeän pöyhkeän häntäni viuhumaan kiukkuisesti. Olin vähintäänkin hämmentynyt ja töytäisin pikkupennun yltäni, joka oli parhaillaan kiipeilemässä pääni päälle.
Kissa pällisteli minua pennunsinisillä silmillään, ne muuttuisivat ajan myötä vihreiksi tai keltaisiksi. Nuolaisin tassuani ja kipitin ihanan pehmoiselle, ylelliselle pedilleni. Kävin makaamaan ja rentouduin. Tai ainakin yritin. Se pikkukissa pilasi minun ruhtinaallisen rauhani. Tiikeriraitainen kissa kipitti kylkeeni kiinni ja käpertyi tyytyväisenä kerälle. Sisukas pikkupentu.
Annoin tulokkaan nukkua minua vasten, olihan sekin sentään kaunis.
------------------------------------------------------------------
Olla kuin hän:
Tuijotin takassa leikkiviä liekkejä, jotka nuolivat ahneesti hiiltyneen puun pintaa. Kiitin Maryä teestä ja nousin ylös pehmeästä nojatuolista. Kävelin eteiseen, jossa yksi hänen ottolapsistaan leikki kristallilasilla. Aukaisin oven ja lausuin hiljaisen hyvästin. Mary oli mukava, mutten ymmärtänyt hänen intoaan pitää niin monia ottolapsia, ettei hän varmaan muistanut puolienkaan nimiä. Nostelin mekkoni helmaa, astellessani kostealla kadulla. Herra Lockwood ei pitänyt siitä, että olin ulkona näin myöhään. Muttei se kuulunut hänelle. Hän ei missään tapauksessa ole isäni tai tule korvaamaan häntä.
Perille päästyäni pyysin herra Lockwoodilta anteeksi äitini käskystä. Häntä edes minä en yrittäisi uhmata. Sophie, minun siskoni uskalsi. Nyt hän kiertää maailma. Anette, pikkusiskoni ei sanonut edes Lockwoodille vastaan. Isoveljeni oli palvelemassa maataan. Herra Lockwood antoi anteeksi ja pyysi sanomaan Marylle seuraavan kerran terveiset. Ihan kuin minä olisin tehnyt niin.
Palvelusneidon aukoessa mekkoni korsettiosan nauhoja mietin, millaista olisi olla Sophie. Nähdä maailmaa. Pariisi, Rooma ja Berliini. Hän lähetti minulle kirjeitä kaikkialta missä olikaan ollut. Palvelusneidon lähdettyä aukaisin palmikkoni, päästäen vallattomat mustat hiukseni valloilleen. Aukaisin lipastoni ja otin esiin itse nidotun kirjan. Se toimi päiväkirjanani.
Uskomatonta, että alle puolen vuoden päästä minun oli määrä naida herra Lockwoodin ystäväperheen varakas poika, joka oli joitain vuosia vanhempi kuin minä. Tyttäret naitettiin, pojille annettiin koulutus maan tehtäviin, salaviestien läheteiksi esimerkiksi. Se oli varmasti jännittävää. Mutta ei. Minä seisoisin alttarilla valkoisissa, mielyttäen äitiäni. Istuin violetein kuvioin koristeltujen silkkityynyjeni sekaan sängylle ja mietin vaihtoehtoja.
Ehkäpä jonain päivänä sanoisin äidilleni ei. Ehkä jonain päivänä voisin olla kuin Sophie, musta lammas, mutta onnellinen.
