Otsikko: En saa rakastaa
Kirjoittaja: Natural
Genre: Angst
Paritus: Noup, tai ei ainakaan mitään virallista, mutta Bellatrix vetää pääroolin
Vastuunvapaus: Row omistaa, minä leikin. En saa tästä rahnoo.
Beta: Eip ole
Ikäraja: K-11, heittäkää kukkaruukulla, jos meni väärin
.
Varoitus: Tekstissä esiintyy viiltelyä ja kiroilemista
A/N: Juuh, tällästä tällä kertaa. Idea hyppäsi päähäni aivan yllättäen jutellessani yhdelle kaverilleni. Olo ollut muutenkin vähän haikea, joten sitten halusin myös kirjoittaa jotain angstia, kerta jonkun sortin idean sain. En oikein osaa sanoa yhtikäs mitään. Itse olen aika tyytyväinen lopputulokseen.
Omistan: Tämän omistelen sennamiilalle ja beatricelle, koska he ovat ihania
En saa rakastaa
Bellatrix PoV
Istun huoneen nurkassa, tietämättä kellon ajasta tai mistään muustakaan. Kasvot kohti muuta huonetta, selkä seinää vasten, olkapäät täristen. Yritän unohtaa kaiken, mitä tunnen.
Yksi mies. Vain se yksi mies saa minut sekaisin, mutta miksi? Joka kerta, kun hän saapuu paikalle, tunnen oloni vaivaantuneeksi. Tahtoisin sanoa jotain, mutta ei, en pysty. Jos sanoisin, sanoisin jotain typerää. Miksi juuri hän? Miksi ylipäätään kukaan? Yksi helvetin mies muiden kusipäiden joukossa saa oloni omituiseksi.
Tiedän, että sitä sanottaisiin rakkaudeksi, ja sitä se varmaan onkin. Mutta en halua sanoa sitä ääneen, myöntää olevani heikko ja riippuvainen jostakin toisesta ihmisestä.Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Vieressäni on veitsi, jonka metallinen terä on kylmä, tiedän sen koskemattakin. Otan sen käteeni, teen käsivarteeni haavan. Veri valuu kauniina purona käsivarttani pitkin. Toinen ja kolmas viilto, neljäs, viides, kuudes ja seitsämäs. Jokaisella haavalla on oma tarkoituksensa. Seitsämän on hyvä luku. Jokaiselle viillolle on oma tarkoituksensa, oma opetuksensa, oma käskynsä, joita en saa unohtaa.
En saa rakastaa, en saa olla heikko.Ainut tapa jolla voin muistaa ikuisesti käskyt, jotka itse tein. Joka kerta, kun katson niitä, muistan ne. En anna niiden parantua kunnolla, jotta muistaisin paremmin. Joka kerta, kun ne ovat parantumassa, avaan ne uudelleen, vain muistutukseksi.
Lasken veitsen takaisin lattialle, vedän polvet rintaani vasten ja hautaan kasvoni käsiin. Itken, vaikka tiedän silloin olevani heikko. Annan olkapäideni täristä, en jaksa peittää heikkouttani, ei kukaan näe. Päälläni oleva valkoinen yöpaitani tahriutuu punaiseksi, en jaksa välittää. Paljaat jalkani paleltuvat ja tiedän, että pian olen kipeä. Ei, sekään ei kiinnosta. Tahdon vain unohtaa, unohtaa sen yhden miehen.
Mutta aivan sisälläni toivon saavani joskus rakastaa.
