3. osa ~ Vampyyri, ihminen ja mereidi
Katsoin Edwardia silmät pyöreinä hämmästyksestä. Raotin huuliani. Pudistin päätäni. Kuulin varmasti väärin.
”Mitä sanoit?” nielaisin ja katsoin Edwardia hyvin keskittyneesti. Edward tuijotti tuota kaunista pikkutyttöä – mereidiä – herkeämättä. Ilme ei värähtänytkään. Hän ei vastannut kysymykseeni. Kuulinko siis oikein: Edward kuuli hänet? Tyttö puhui Edwardille? Mutta miten? Edwardhan ei kuullut hänen ajatuksiaan, enkä minä kuullut tytön puhuvan. En ymmärtänyt. Vihdoinkin Edwardin ilme muuttui – iloiseksi. ”Edward? Mistä on kyse? Kuuletko sittenkin hänen ajatuksensa?”
Lopulta Edward vastasi – katsomatta kuitenkaan minuun:
”En kuule hänen ajatuksiaan, vaan hänen puheensa. Hän pystyy puhumaan telepaattisesti kaikille muille olennoille paitsi ihmisille. Minäkin pystyn puhumaan hänelle samalla tavalla.” Katsoin ensin Edwardia, sitten tyttöä. Pyöritin Edwardin sanoja hetken päässäni, kunnes tajusin. Hymy kaareutui huulilleni: pystyimme sittenkin juttelemaan tytön kanssa.
”Hei, hienoa! Ihanaa!” ilahduin. Olin yhä ihmeissäni, vaikka tajusinkin, mitä Edward tarkoitti. ”Mitä te keskustelitte?” kysyin malttamattomana.
”No, hän vain kiitti minua ja esitteli itsensä Luneksi. Hän ei kuitenkaan tiedä itsestään muuta kuin sen, että on merestä kotoisin”, Edward kertoi vaisusti hymyillen. Lune – katseeni tutki tytön pitkiä, platinanvaaleita hiuksia – mikä täydellinen nimi.
”Lune… todella kaunis nimi”, totesin hymyillen lapselle, joka ilahtui heti kuulemastaan. Hänen turkoosinsiniset silmänsä välkehtivät kauniisti vaaleiden hiuksien varjossa. Katse oli hypnotisoivan kaunis ja pelottava. Silmissä oli jotakin sellaista maagisuutta, jolle ei löytynyt yhtäkään sopivaa sanaa. Edward pystyi melkein sokaisemaan minut, mutta Lunen koko katseessa oli jotakin sellaista, joka lähes sekä sokaisi minut, että sai hengitykseni salpautumaan. Tunsin, kuinka ihoni meni kananlihalle – ei Edwardin kylmästä ihosta – vaan Lunen hyytävästä katseesta. En kuitenkaan osannut pelätä häntä. Hänhän oli vain kiltti, pieni tyttö.
”Voisimme muuten mennä käymään taas meillä. Perheeni haluaa tutustua sinuun paremmin”, Edward sanoi Lunelle, joka näytti olevan kiinnostunut asiasta. ”Ai, sinä muistat, kun kävimme meillä, vaikka olit tuskin tajuissasi. Hieno juttu. Eiköhän sitten mennä?” Edward nousi seisomaan sängyn viereen ja ojensi kätensä Lunelle. Olin positiivisesti yllättynyt Edwardin uudesta asenteesta tyttöä kohtaan. Hän tajusi, ettei tyttö voisi olla vaarallinen. Lunen seuraavaan reaktioon en ollut kuitenkaan varautunut. Äkkiä hän vain jähmettyi paikalleen kuin kivi ja näytti säikähtäneeltä. Sitten hän ravisti päätään. Kuinka nopeasti hän oikein muutti mieltään?
”Mikä nyt, Lune? Etkö nyt tahdokaan tulla?” Edwardin tarkastelevasta ilmeestä päätteli, että heidän telepaattinen yhteytensä oli katkennut hetkeksi.
Nyt Lune nyökytteli päätään ja sitten pudisteli taas äkkiä. Edward huokaisi syvään.
”En tiedä ketään, kenellä olisi noin nopeat mielenvaihtelut kuin sinulla. Mikä hätänä, Lune? Voit kertoa, jos et uskalla tulla”, Edward sanoi rohkeasti kauniilla, pehmeällä enkelin äänellään. Edward kyykistyi niin, että pystyi helpommin katsomaan Lunea suoraan silmiin. Lune käänsi kuitenkin katseensa syliinsä ja yritti parhaansa välttääkseen Edwardin katseen. Edward ei selvästikään osannut arvata tytön oikeita tunteita, mutta minuun iski yksi ainoa sana: häpeä. Puna oli kohonnut tytön poskille ja hänen ilmeestään näki, että hän häpesi jotakin – jotakin itsessään.
”Lune… häpeätkö sinä vieläkin sitä, ettet pysty puhumaan? Luuletko, että Cullenit eivät pitäisi sinusta sen takia?” kysyin hiljaa kuin olisin ollut ulkopuolinen. Edward katsahti nyt minuun kuin olisin puhunut ensimmäistä kertaa järkeä. Lunekin katsoi minua ihmeissään. Sitten tyttö katsoi taas Edwardia ja näytti nyt puhuvan hänelle. Hetken päästä Edward huokaisi ja hymyili pudistaen päätään. Hän nauroi hiljaa kietoen oikean kätensä voimakkaasti, mutta varovasti tytön toiselle olkapäälle ja ravisti tätä. Pieni mustasukkaisuuden tuulahdus puhalsi lävitseni hyvin kevyesti, mutta niin, että tunsin sen. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että ravistus oli lähinnä… toverillinen, rohkaiseva ja… jotenkin isällinen.
”Älä siitä huolehdi. Kyllä me sinut kävelemään saamme. Ja Bella on oikeassa, yksikään perheenjäsenistäni ei voisi olla pitämättä sinusta vain siksi, ettet osaa puhua tai kävellä. Esme ainakin jo pitää sinusta”, Edward hymyili irtautuessaan Lunesta ja ojentaen taas kätensä hänelle.
Sitä Lune siis häpesi. Hän oli viattoman kaunis pieni tyttö, joka oli kaukana poissa kotoaan. Vasta edellisenä päivänä olimme löytäneet hänet rantavedestä. Ihmisenä hän olisi jo kuollut. Hän olikin mereidi, mutta hyvä jos itsekään tiesi olevansa. Hän ei osannut kertoa meille, mistä oli kotoisin. Eihän hän osannut puhua kuin vain Edwardin kanssa. Nyt hän ei pystynyt kävelemäänkään. Lune varmasti tunsi itsensä avuttomaksi, hyödyttömäksi, kömpelöksi ja ehkä hieman mitättömäksi. Hän oli kuin tunteideni peili. Tosin sitä en voinut tietää, että miltä tuntui olla yksin, pieni, mykkä ja kykenemätön kävelemään uudessa, vieraassa maailmassa. Olihan minullakin ollut vaikeuksia vampyyreiden kanssa – tai oikeastaan heillä oli ollut vaikeuksia minun kanssani – mutta opimme ajan kanssa elämään keskenämme. Lune ei sentään rakastanut ketään, joka saattaisi riistää häneltä hengen täysin varoittamatta. En tiennyt, rakastiko hän edes ketään. Entä rakastiko kukaan häntä?
Lopulta Lune tajusi, että hänellä ei ollut mitään hätää meidän kanssamme. Hän tarttui Edwardin käteen ja antoi Edwardin nostaa hänet hoikille, heiveröisille jaloilleen. Jalat notkahtelivat ja tärisivät, kun hän yritti tasapainoilla uusilla raajoillaan.
”Ihan rauhassa, Lune. Vannon, ettei hän päästä irti”, rohkaisin hymyillen ja peruutin muutaman askeleen kauemmas heistä. ”Sitten vain siirrät jalkojasi toinen toisen eteen vuorotellen eteen ja taakse”, neuvoin.
Lune tärisi vielä hetken, kunnes sai koottua itsensä ja rohkaistui. En tiedä, mistä hän sai äkkiä kerättyä kaiken itseluottamuksensa, mutta pian tärinä vain loppui, ja hän alkoi kävellä hitaasti, mutta varmasti – kuin noin 1-vuotias ottaisi ensiaskeleitaan. Aluksi luulin, että kävelemisen opettamisesta olisi tulossa vaikeaa, mutta olin väärässä. Jo ensimmäisellä kerralla Lune pääsi vaivatta luokseni – tosin Edward piti kyllä kiinni hänen käsistään koko ajan. Tiesin, ettei hänellä ollut paljon kaatumisen mahdollisuuksia. Lunen kasvoilleen piirtyi helpottunut ja aurinkoinen hymy, joka valaisi sateista iltapäivää.
”Sehän meni todella hienosti! Kohtahan sinä osaat jo juosta. Otetaan vielä pari kertaa alusta, ja sitten saat kokeilla ilman Edwardin apua”, hymyilin. Lune nyökkäili samalla, kun Edward nosti hänet vaivatta takaisin lähtöviivalle sängyn viereen.
Kävely onnistui kerta toisensa jälkeen vain paremmin. Minä ja Edward olimme molemmat aivan ihmeissämme, miten Lune oppi niin uskomattoman nopeasti. Kun hän jo neljännellä kerralla käveli lähes vaivatta ilman Edwardin apua, Edward ehti jo epäillä, että oliko tyttö sittenkään mereidi. Muutaman minuutin päästä Lune jo juoksi.
”Ihmeellistä”, henkäisin pöllämystyneenä, kun hän rojahti syliini viimeisen kävelysuorituksensa jälkeen. Vaikka en kuullutkaan häntä, tunsin kuinka riemu puhalsi hänen lävitseen ja kosketti minuakin. Hän halasi minua ja oli niin iloinen, että oikeita sanoja oli vaikea löytää. Keinutin meitä lattialla ja silittelin hänen pitkiä vaaleita hiuksiaan. Hymy huulillani leveni entisestään, ja nauroin hieman. Edward polvistui viereemme ja liittyi iloiseen hetkeemme kauniilla hymyllään ja naurullaan. Halusin olla siinä ikuisesti: minä, Edward ja Lune. Kuin pieni… perhe. Sana puistatti kuitenkin minua niin, että yritin unohtaa sen mahdollisimman pian.
~
Muutaman minuutin päästä rupesimme tekemään lähtöä Culleneille. Halusin kuitenkin käydä ensin suihkussa ja ehdotin samaa Lunellekin. Lune ei edes ensin tiennyt, mikä on suihku. Kun Edward selitti hänelle, tytön ilme kirkastui kuin timantti auringonsäteissä.
”Sinulla on varmasti ikävä vettä. Saat käydä ensin. Näytän kuitenkin ensin, miten suihku toimii”, hymyilin ja vein Lunen kylpyhuoneeseen. Hätyytin Edwardin takaisin huoneeseeni kylpyhuoneen ovelta, eikä hän pistänyt vastaan. Pian olin kahdestaan Lunen kanssa. Lune katseli kiinnostuneena kylpyhuonetta. Hän veti syvään henkeä ja aistin, kuinka hänen mielensä rauhoittui veden tuoksusta.
Pyysin häntä riisumaan valkean yöpukunsa. Sen jälkeen opastin hänet suihkun alle ja neuvoin, miten suihkua käytetään. Hänen hymynsä kirkastui entisestään, kun vesi solisi hänen kasvoilleen, hiuksiinsa ja koko pienelle vartalolleen.
”Annan sinun olla rauhassa. Menen pitämään seuraa Edwardille. Tulen parin minuutin päästä takaisin”, sanoin ja käännyin ovelle päin. Olin juuri laskemassa käteni kahvalle, kun korviini kajahti kaunis, soliseva ääni. En saanut henkeä. Sydämeni lakkasi lyömästä, kun kuuntelin melodian solinaa, joka tuli takaani. Sitten vedin syvään henkeä ja sydämeni jysähti käyntiin kuin auton moottori. Nielaisin ja käännyin hitaasti, mutta varmasti ympäri. Silmäni kohtasivat kauniin ja pienen tytön suihkuni alla. Hänen silmänsä olivat kiinni, huulet olivat kaareutuneet pehmeään hymyyn. Huulet eivät liikahtaneetkaan, vaikka tytön sisältä kuului niin helmeilevän kaunis laulu. Kuin tuutulaulu. En ollut koskaan kuullut mitään niin surullista ja kaunista. Olihan Edwardin laulu erikseen, mutta se olikin täynnä rakkautta. Laulu, jota Lune nyt hyräili, oli kaipuun ja yksinäisyyden täyttämä.
Kävelin takaisin Lunen luokse silmät lasittuneena häneen. En voinut tajuta. Hänhän oli mykkä… mutta hän kuitenkin pystyi hyräilemään nyt ja silloin, kun löysimme hänet rantavedestä. Miksi hän nyt yhtäkkiä pystyi taas päästämään ääniä?
”Lune…”, henkäisin hiljaa, kun hän oli saanut suihkun kiinni. Laulu lakkasi. Hän kohotti katseensa minuun ja hymyili. Sitten äkkiä tajusin: ”Olenko oikeassa, että… sinä pystyt päästämään ääniä vain ollessasi kosketuksissa veden kanssa? Sinähän hyräilit tai lauloit silloin, kun löysimme sinut. Ja seuraavan kerran nyt suihkussa.”
Lunen hymy ei hyytynyt. Hän nyökkäsi innokkaasti ja oli ottamassa valkoisen pukunsa, mutta estin häntä.
”Odota. Unohdin opettaa sinua käyttämään shampoota, saippuaa ja hoitoainetta. Ei ole vaikeaa”, totesin iloisena ja näytin hänelle kolmea pientä pulloa suihkun hanan päällä. Lune katsoi niitä kysyvästi. Sitten selitin, mitä niillä tehdään, ja koska Lune ei näyttänyt älyämisen merkkejä, päätin käydä suihkussa ennen häntä ja näyttää konkreettisesti, miten suihkussa käydään. Kun olin saanut itseni pestyä, Lune meni melkein innoissaan suihkun alle ja hoiti kaiken samalla tavalla kuin minäkin. Samalla hän alkoi taas hyräillä kaunista lauluaan.
Pyyhin itseni, kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja menin selvittämään hiuksiani peilin eteen. Päästin syvän huokauksen. Oli ihana kuunnella veden ja laulun solinaa yhtä aikaa. Kuivatessani hiuksiani sain tosissani varoa, etten kärventänyt niitä, sillä olin sulkenut silmäni kuunnellakseni kauniita ääniä paremmin. Siihen olisi voinut vaikka nukahtaa. Halusin nukahtaa.
Kun olimme valmiit, painelimme takaisin huoneeseeni, missä Edward loikoili sängylläni kärsivällisenä. Hän pinkaisi nopeasti ylös. Juoksin hänen kovaan syliinsä ja kohotin kasvoni kohti hänen kasvojaan. Hymyilin hänelle ja sanoin:
”Hän se oli, joka lauloi, Edward.”
Edward hymyili, eikä näyttänyt yllättyneeltä.
”Minä kuulin”, hän sanoi ja katsahti Luneen, joka käveli noin puolen metrin päähän meistä. ”Se oli kaunista. Hienoa kuulla hieman lauluääntäsikin, Lune”, Edward jatkoi hymyillen ja käänsi katseensa taas minuun. Hän hieroi leukaani sormenpäällään ja suuteli minua sitten kevyesti kylmillä huulillaan. Suudelma loppui taas liian nopeasti, mutta ehkä ei ollut tarpeen jättää Lunea yksin. Olihan minulla ja Edwardilla ikuisuus kuitenkin aikaa suudella ja tehdä mitä ikinä halusimme. En voinut arvata, kuinka kauan Lune pysyisi elämässämme.
~
Cullenit tiesivät jo, että Lune ei osannut puhua, mutta se tuli yllätyksenä, että hän pystyi puhumaan Edwardin kanssa telepaattisesti. Carlislekin näytti olevan todella ihmeissään ja syvällä ajatuksissaan, kun Edward kertoi hänelle asiasta. Carlislen mietteliäiden kasvojen taakse piiloutui ajatuksia, joita en pystynyt edes arvaamaan. Carlisle tiesi jotakin. Tiesi jotakin, jota kukaan muu meistä ei tiennyt. Vilkuilin Edwardin ilmeitä, jotka kertoivat, että Edwardillekin selvisi jotain uutta. Se häiritsi minua. Heti, kun Lunesta innoissaan olevat Esme ja Alice olivat vieneet Lunen esittelykierrokselle, käytin tilaisuuden hyväkseni.
”Carlisle”, kysyin, ”tahtoisin tietää, mitä sinä tiedät mereideistä?” Olimme vielä eteisessä, minä, Carlisle ja Edward. Emmet ja Rosalie olivat metsästämässä, ja Jasper oli lähtenyt Alicen, Esmen ja Lunen perään. Carlisle huokaisi ja hymyili.
”En paljon. Kellään ei oikein ole virallista tietoa mereideistä, vaikka olen tuntenut kerran yhden mereidin”, Carlisle sanoi ja kertoi sitten samat asiat, jotka jo tiesin. Mereidejä oli sekä hyviä, että pahoja – siinä missä ihmisiä kuin vampyyreitakin. He osasivat myös parantaa vakaviakin vammoja todella nopeasti ja pelkällä kosketuksella. ”Tämä oli pitkään pelkkä huhu. Minäkään en uskonut ennen kun itse näin. En oikeastaan vieläkään voi ymmärtää, miten joku voi parantaa noin helposti – yhtä helposti kuin joku voi haavoittaa”, Carlisle totesi lähtiessään kävelemään yläkertaan. Saavuimme pian huoneeseen, jossa en muistanut koskaan käyneeni. Huone oli melko pieni, mutta kirjoja sinne mahtui ainakin pari tuhatta. Kirjoja oli hyllyillä ja lattioilla, eivätkä minun silmieni mukaan missään järkevässä järjestyksessä. Silti hän löysi nopeasti kirjan, jonka hän halusi minulle ja Edwardille näyttää.
Kirja ei ollut kovin suuri, eikä kamalan paksukaan – Raamatun kokoinen, mutta siinä oli sivuja ehkä korkeintaan 300. Sivutkaan eivät olleet kovin ohuita. Kannet olivat ruskeat ja kuluneet. Kansista ja hieman repeytyneistä sivuista sekä hajusta päätellen kirja oli melko vanha.
”Tässä kirjassa on ehkä eniten faktoja mereideistä kuin muissa lukemissani kirjoissa”, Carlisle sanoi selatessaan kirjaa, josta oli jo aikaisemmin pyyhitty pölyt pois. Ehkä Carlisle oli jo etukäteen ottanut selvää Lunen mahdollisista taustoista. Nielaisin.
”Haluaisin kuulla siitä mereidistä, jonka tunsit? Miksi käytät mennyttä aikamuotoa?” kysyin ja tunsin itseni kyselyikäiseksi pikkulapseksi. Carlisle huokaisi syvään hieman surullisesti, sulki kirjan ja ojensi sen minulle. Tajusin heti, että kyseisen mereidin tarina ei ollut onnellinen.
”Tuntemani mereidi oli nuori mies, joka asui kaukana Tyynellämerellä. Olin eräällä saarella käymässä Esmen kanssa, kun löysin hänet rannalta. Hänellä oli syvä tummansininen pyrstö ja platinanvaaleat hiukset. Hän ei pelästynyt, kun tulin hänen luokseen. Tuskin edes huomasi minua, kunnes aloin puhua hänelle. Hän kertoi nimekseen Keoni. Minä taas esittelin itseni ja kyselin tietenkin innoissani kaikkea mahdollista hänestä ja hänen maailmastaan. Keoni oli yllättävän avoin, sillä hän kertoi minulle kaiken.
Mereidit eivät oikeasti osaa puhua, mutta hän oli poikkeus. Mereideille on paha rikos tulla ihmiselle nähdyksi, ja vielä pahempi rikos - tai oikeastaan vika - oli saada jokin liian ihmismäinen piirre tai ominaisuus. Mereidit keskustelevat keskenään telepaattisesti, joten se, että Keoni pystyi puhumaan, saivat muut mereidit häntä vastaan. Keoni kuitenkin piti taidostaan puhua, eikä välittänyt muista. Niinpä hän erakoitui mereidien keskuudesta ja eli ihmisten lähellä seuraillen heidän elämäänsä. Keoni halusi olla ihminen, vaikka tiesi, ettei sellaista mahdollisuutta ollut. Hän kertoi, että olisi varmasti tappanut itsensä ennen pitkää, ellei olisi sitten nähnyt erästä ihmistyttöä. Muistan todella hyvin Keonin tuskan, kun hän kertoi ihastuksestaan, jolle ei voisi koskaan kertoa tunteitaan. Hän ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, että muut mereidit saisivat selville, ja tappaisivat sekä Keonin, että tytön. Niinpä Keoni tyytyi vain katselemaan tyttöä.
Näin Keonia kuukauden ajan melkein joka toinen päivä. Yhtenä iltana kerroin hänelle olevani vampyyri. Tein todella pahan virheen kertoessani sen hänelle”, Carlisle huokaisi ja näytti erittäin tyyneltä.
”Hän ei näyttänyt säikähtävän, sillä tiesi, ettei heidän verensä haise millekään. Estää haita hyökkäämästä heidän kimppuunsa. Keoni näytti kuitenkin innostuvan, kun tajusi, että voisin muuttaa hänet vampyyriksi ja näin ollen hän pääsisi lähemmäksi rakastamaansa tyttöä. Kieltäydyin, sillä hän saattaisi tappaa tytön tai saada muut mereidit meidän tai tytön kimppuun. Keoni kuitenkin suuttui, kun kieltäydyin yhteistyöstä. Hän katosi muutamaksi päiväksi, kunnes sitten löysin hänet rantavedestä verisenä ja raadeltuna”, Carlisle katsahti minuun kuin varmistaakseen, että kuuntelinko. Ei ollut epäilystäkään, ettenkö olisi kuunnellut. Koko tarina ja etenkin viimeiset sanat vaikuttivat minuun kovalla painolla. Ajattelin Lunea, ja tutkin Carlislen ilmettä paremmin. Melkein kuulin Carlislen kysyvän, että tahdoinko kuulla lisää. Nyökkäsin.
”Hän oli kuolemaisillaan, ja viimeisillä voimillaan anoi minua muuttamaan hänet vampyyriksi. Kysyin, mitä oli tapahtunut. Mereidit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja pistäneet hänet kärsimään ja vuotamaan verta niin kuin ihminen. Keoni oli kuitenkin vapaaehtoisesti kertonut mereideille ajatuksistaan ja haaveistaan, jotta he kävisivät hänen kimppuunsa. Hän ajatteli, että muuttaisin hänet vampyyriksi, kun näin hänet siinä kuolemaisillaan. Hän itki, kun kerroin, etten pystyisi muuttamaan häntä, sillä hän ei ollut ihminen. Hänen verensä ei ollut samanlaista kuin ihmisen. Ja vaikka minä olisin pelännytkin tytön puolesta, minun kävi Keonia kovasti sääliksi. Hän todella oli valmis tekemään mitä tahansa, jotta pääsisi eroon pyrstöstään, voisi elää ihmisten tavoin ja kertoa tunteensa tytölle. Tyttö ei koskaan saanut edes tietää, että Keoni oli olemassa. Keoni oli sisimmältään herrasmies ja olisi taatusti ansainnut reilumman kuoleman. Keoni tappoi itsensä iskemällä tikarin sydämeensä. En pystynyt tekemään mitään, kun hän teki sen. Kun yritin estää, hän oli jo muuttunut meren vaahdoksi”, Carlislen kertoma tarina sai sydämeni jyskeen lujentumaan entisestään.
Ajattelin Lunea, joka oli Keonin tavoin ihmisten maailmaan tunkeutunut mereidi. Muistuttivatkohan Lunen ja Keonin tarinat toisiaan? Lune oli kuitenkin liian nuori rakastumaan kehenkään, mutta se haava Lunen polvessa oli varmasti ollut mereidin tekosia. Lune oli nyt liian lähellä ihmisten maailmaa, ehkä oli ollut ennenkin, ja häntä oli rankaistu siitä. Ehkä Lune tosiaan olisi kuollut, mikäli emme olisi Edwardin kanssa pelastaneet häntä sieltä rannalta. Lune ei siltikään osannut puhua, mutta laulaa kyllä osasi. Laulaa…
”Ööh… osaavatko mereidit laulaa?” kysyin.
”Eivät. Niin kuin sanoin, mereidit yrittävät välttää ihmismäisiä piirteitä viimeiseen asti”, ja samassa asiat loksahtivat paikoilleen kuin palapelin palaset.
Lunea tosiaan oli syrjitty omassa maailmassaan, ja nimenomaan siksi, että osasi laulaa. Suihkussa Lune oli selvästi nauttinut laulamisesta, eikä pelännyt sitä ollenkaan. Hän siis rakasti laulamista todella paljon, eikä välittänyt siitä, mitä muut sanoivat. Siksi hänellä oli ollut haava polvessa. Ehkä hänellä oli ollut useampikin haava, mutta ne olivat jo parantuneet siihen mennessä, kun minä ja Edward olimme saapuneet paikalle. Ja jostain syystä minusta tuntui, että Lune oikeasti muisti oman maailmansa. Hän ei vain halunnut muistaa. Ehkä ainoa asia, josta hän piti maailmassaan, oli vesi. Olivatko hänen vanhempansakin syrjineet häntä?
”Miten mereidit syntyvät? Tai siis…”, en osannut muotoilla kysymystäni oikein, mutta Carlisle tiesi, mitä ajoin takaa.
”Sitä en tiedä, sillä ei tullut koskaan kysyttyä. Kirjan mukaan lisääntyvät samalla tavalla kuin valaat, mutta en ymmärrä, miten joku on pystynyt todistamaan, sillä ihminen yleensä kuolee tai loukkaantuu mennessään liian lähelle mereidiä. Toiseksi mereidi muuttuu merenvaahdoksi kuollessaan, jotta sitä olisi voinut todistaa tutkimusten avulla. Todisteita ei siis ole”, Carlisle vastasi hymyillen. Nyökyttelin päätäni ja pohdin Lunen mennyttä elämää. Mitä kaikkea Lune olikaan käynyt läpi? Ja mitä hän nyt koki minun, Edwardin ja muiden Culleneiden kanssa? Halusiko Lunekin olla ihminen? Oliko Lunella todella ollut pyrstö ennen tulemistaan maalle? Vai oliko hänellä sittenkin ollut jalat jo ennestään? Vaikka Carlislen kertoma oli selkeyttänyt hiukan asioita, tuntui siltä kuin jotkut asiat olisivat menneet vielä enemmän sekaisin. Pääni oli vielä täynnä kysymyksiä, joihin kukaan ei toistaiseksi tiennyt vastausta. Alicekaan ei tiennyt, sillä hän ei nähnyt Lunen tulevaisuuteen – saati sitten menneisyyteen.
”Miksi Lune on immuuni vampyyrien kyvyille? Verihän on luonnollisesti mereideillä hajuton, mutta miksi Alice ei näe hänen tulevaisuuteen, eikä Edward näe hänen ajatuksiaan. Tai siis…”,
”Minä siis pystyn puhumaan hänelle telepaattisesti vain, jos hän niin itse tahtoo. Eli en voi tunkeutua hänen mieleensä ilman hänen lupaansa. Kyllä, hän on puoliksi immuuni kyvylleni”, Edward täydensi ja katsoi kysyvästi Carlislea siinä missä minäkin.
”Hyvä kysymys. He ovat varmaan luoneet melko vahvan suojaverkoston kahden maailman välille. He eivät ole voineet olla tekemisissä edes vampyyrien kanssa. Edwardin kanssa Lune pystyy puhumaan todennäköisesti vain siksi, koska heidän kykynsä muistuttavat toisiaan niin paljon. Lune on aika pitkälle erilainen ja erikoisempi tapaus kuin Keoni. Heissä on kyllä paljon samaa, mutta Lunessa on jotakin todella salaperäistä. Olen aivan varma, että kyse on jostain muustakin kuin vain syrjinnästä. Siihen tuntuu liittyvän paljon muutakin. Minun täytyisi puhua hänen kanssaan sitten, kun hän oppii luottamaan teihin täysin. Ei kannata olla peloissaan. Minusta hän on toistaiseksi täysin vaaraton. Hän on vain yksinäinen ja paljon ujompi kuin miltä näyttää”, painoin jokaisen Carlislen sanan mieleeni. En tiennyt, mitä ajatella. Lune tarvitsi nyt paljon seuraa ja rakkautta. Ja niitä hän tulisi varmasti minulta, Edwardilta ja muilta Culleneilta saamaan. Kaikki rakastivat Lunea jo nyt, vaikka hän oli ollut vasta vuorokauden seurassamme.
~
Lähdimme kotiin melko myöhään. Minä sain ajaa, sillä Edward oli ajanut mennessä. Nyt Lune halusi olla minun kyydissäni, sillä Lune oli minun tavoin säikähtänyt Edwardin tyyliä ajaa autoa. Edward vain nauroi ja päästi minut auton rattiin. Lune istui takapenkillä ja Edward pelkääjän paikalla.
Vettä satoi kaatamalla ja oli niin pimeää, että juuri ja juuri näki eteensä. Ajaminen oli inhottavaa ja ajoin jopa hitaammin kuin yleensä. Edward näytti kärsimättömältä ja pyysi minua ilmoittamaan heti, jos halusin vaihtaa kuskia.
”Älä luulekaan! Lune pelkää olla sinun kyydissäsi ja …”, sitten kaikki tapahtui luodin nopeudella. Äkkiä tielle loikkasi jokin tumma hahmo – en saanut selvää mikä -, joka oli vain viiden metrin päässä autosta. Kiljuin ja painoin jarrun niin pohjaan kuin vain mahdollista. Tie oli kuitenkin liukas sateen jäljiltä, joten auto lähti liukumaan tiellä aivan miten sattuu sen sijaan, että olisi pysähtynyt. Edward onnistui kuitenkin tarttumaan rattiin ja sai ohjattua auton tien reunaan.
~
A/N: Yhdessä vaiheessa olin kirjoittanut jo 5 sivua, mutta sitten pidin koko juttua ihan tyhmänä ja idea päätyi roskakoriin. Elikkä kumitin lähes koko luvun ja aloitin alusta. Niin yleensä käy, mutta ehkä se on vain hyvä, jos yrittää parannella tekstiä.
