Kirjoittaja Aihe: Valtimokipu, sallittu  (Luettu 2093 kertaa)

Draconette

  • Snape's nosepolisher
  • ***
  • Viestejä: 219
Valtimokipu, sallittu
« : 09.01.2010 13:22:41 »
alaotsikko: Turnajaisficci, drama, suru, lievät Sev/Luc, Fred/George ja Ted/Andromeda

Title: Valtimokipu
Author: Draconette
Rating: Sallittu
Pairing: Lähinnä viittaukset Sev/Luc, Fred/George, Ted/Andromeda
Genre: Draama, suru, AU (selitys A/N:ssa)
Disclaimer: !Rowling omistaa hahmot ja tapahtumapaikat. Minä vain vähän lainailen näitä vailla rahallista korvausta. (: !
Muuta: Jouluturnajaisiin osallistunut ficci, joka sijoittui toiselle sijalle, kiitos paljon äänestäneille! (:
Summary: Toivon, että siellä, missä sinä olet, on parempi joulu.

A/N: Niin, eli tämä tosiaan oli turnajaistuotokseni. En alkuun tiennyt mitään muuta ficistäni kuin että halusin kirjoittaa Valtimokipu-nimisen tuotoksen, joten siitä tämä sitten lähti. Ajattelin kylläkin, että nimi saattaisi pelottaa lukijoita pois ehkä, mutta halusin pitää päätöksestäni, enkä muuttanut siksi nimeä. (Anteeksi sekavuus ja outous, eilinen venyi pitkään, enkä siksi ole ehkä ihan teräkunnossa kertomaan ficistäni omia tuntoja selvästi. : D)

Ehkei näissä oloissa kannata selvitellä enempää kirjoitustyöstäni, vaan vain julkaista tämä ja kiittää vielä kerran kaikkia äänensä antaneita, ja toivottaa hauskaa, kylmää, uuden vuoden alkua. (: Enjoy.

//Muoks. Jjb huomautti, että Tedhän taisi kuolla DH:ssa, mitä en muistanut lainkaan, joten tämä on myös siis AU:a, jossa Ted selvisi.


Valtimokipu

*

Lucius Malfoy

*

On melkein jouluaatto, kun seison talvisessa maisemassa muutamaa kuukautta aiemmin täytetyn hautakummun vierellä. Ei ole vielä myöhä, mutta hautausmaa on uponnut jo syvään pimeyteen, sillä sitä ympäröivä tiheä kuusisto ei salli iloisten jouluvalojen valaista tätä murheiden näyttämöä. Tuntuu kuin joka kerta täällä vieraillessani olisi pimeää.

Vaikka hautasi kivi on asetettu paikoilleen vasta äskettäin, on se ehtinyt jo peittyä ohueen lumikerrokseen, jonka pyyhin pois hansikoidulla kädelläni. Se on yhtä tumma ja rosoinen kuin sinäkin olit. Ja katsoessasi sitä tarkemmin huomaan, ettei siihen ole kaiverrettu turhia runoja tai mietelauseita.

Kiven pinnan rosoon tuovat tasaisuutta vain sanat "Severus Kalkaros" ja päivämäärät, "syntynyt 9.1.1960, kuollut 2.5.1998".

Siitä huolimattakin, että olen kokenut tämän hetken aiemminkin - seissyt katselemassa hautakivesi kaiverrusta - en vieläkään pysty kohtaamaan nimeäsi viileänä ja merkityksettömänä. Tälläkin kertaa kyynelet alkavat nopeasti kastella pikimustan kaapuni kaulusta ja vasen käteni puristuu pakonomaisesti nyrkkiin. Pohjoisesta päin tuulee kylmästi, se ilkamoi surulleni.

Pakotan katseeni pois hautakivestä ja katson maahan sen edessä. Hautakummun neulaspeiton päälle on kasattu tiuhaan verenpunaisia ja valkoisia ruusuja. Ne ovat olleet siinä hautajaisista asti, ikituoreina ja elävän kirkkaina, toisin kuin sinä enää koskaan.

Ruusujen ympärille on aseteltu harvakseltaan lumeakin puhtaamman valkoisia liljoja ja vähän kauempana haudasta sinun ystäväsi ja oppilaasi ovat kunnioituksensa ja kaipuunsa vuoksi jättäneet kynttilöitä. Niitä on paljon, mutta siitä huolimattakaan ne eivät muodosta valopilkkua muutoin sysipimeään maisemaan, sillä niiden sydämissä palavat mitättömän pienet siniset ikiliekit. Minunkin sydämeni palaa kynttilöiden kanssa yhtäläisesti - lähes kituen.

Kaipaan sinua, sen myönnän, ja vaikka tiedän, että sinulle yksi musta ruusu riitti aikoinaan todistamaan tunteeni, tuntuu se nyt itselleni täysin riittämättömältä. Joten - itseni vuoksi - en jätä kukkaani muun ruusumeren maininkeihin hukkumaan, vaan laitan sen viittani vasemmanpuoliseen povitaskuun piiloon.

Huomaan turtumukseni keskelläkin, etten kykene tuntemaan enää edes neulanterävien piikkien painautumista lihaani.

Jään siitä huolimattakin vielä hetkeksi katsomaan viimeistä leposijaasi, jonka päälle lumihiutaleet alkavat jälleen leijua tuulen mukana antamaan kevyen, läpinäkyvän unipeitteen.

Viimein käännän selkäni sinulle lähteäkseni kotiin vaimoni ja poikani luokse, jotka eivät jääneet odottamaan paluutani alkaessaan koristella ja valmistella kartanomme monia huoneita myöhemmin illalla olevia pikkujoulujuhliamme varten.

Kävellessäni hautausmaan jäistä soratietä pitkin porteille tiedän, että loittonevien askelteni kaiku tulee olemaan viimeinen asia, jonka minusta enää koskaan kuulet.

*

George Weasley

*

Tämä on ensimmäinen joulumme ilman Frediä, ja sen voi nähdä kaikkien kasvoilta. Äiti on kantanut koko päivän mukanaan niin hänen surullisenkuuluisaa kaappikelloaan kuin jatkuvasti täyttyvää nenäliinalaatikkoakin. Hän kääntää katseensa aina takaisin viisariin, jonka varressa lukee "Fred", ja joka osoittaa julmasti ja muuttumattomasti kello kuuden paikkaa.

Nähdessään sanan "poissa" hän hautaa kasvonsa aina uuteen nenäliinaan ja isä tulee halaamaan häntä poikkeuksetta.

Äidin lohduttamisen lisäksi isä torkahtelee usein ja herätessään hänellä on sama, hämillinen ilme kasvoillaan aina siihen asti, kunnes muistamisen aiheuttama suru saa hänen suupielensä valahtamaan.
Isä ei ole koskenutkaan lähes puoleen vuoteen jästitavaroihinsa, mutta kun huomautin hänelle asiasta, pudisteli isä vain päätään ja katsahti säikysti äitiin.

Ginnynkään ei voi sanoa nauttivan joulusta. Ennen hän vaati lapsellisuuden uhallakin joka vuosi itselleen joulukuun ensimmäiseen päivään mennessä joulukalenterin, mutta tänä vuonna, kun kävin hankkimassa sellaisen hänelle etukäteen piristääkseni häntä, otti hän sen mitättömän pienen hymyn saattelemana vastaan. Ja myöhemmin, viedessäni lyhdettä pihalle punarintoja varten, näin ilmiselvän kalenterin kulman pilkistävän osittain pensasaidan peittämästä lumikeosta.

Ron ja muut veljet ovat kaikki vajonneet syvään murheeseen, mutta silti tiedän, että enemmän kuin itseään tai Frediä he surevat minua. Kuten loputkin perheenjäsenet, vaikka he sen yrittävätkin peittää.

Minun kannaltani siinä on ainoastaan helppoa se, että sääliessään minua he lopettavat hetkeksi Fredin ajattelun. Ja kun he eivät ajattele häntä, eivät he myöskään ole synkkiä, vaan silloin he yrittävät edes näyttää viettävänsä joulua perheenä. Mutta siihen se helppo sitten loppuukin, sillä silloin Fred palaa yhä väkevämmin omaan mieleeni.

Ja se sattuu.

Silloin, sinä ainoana hetkenä, jolloin joulunvietto voisikin olla mahdollista yhdessä vielä kerran, minä pakenen huoneesta. Pakenen talostamme ja pihastamme. Kahlaan polviani myöten lumessa, kiipeän kiinnijäätyneen portin ylitse ja pusken itseni loskaa vihmovaa taivasta vasten aina aution nummen keskelle. Siellä sinä lepäät.

Katsoessani lumikinoksesta pilkistävää suurta puuristiä ja siinä seisovia sanoja: "Ikuisuudessa sinä odotat meitä", tunnen kuuman palan kuristavan kurkkuani ja kihoavan silmiini. Hengitykseni salpautuu ja sydän jättää monta kertaa lyönnin välistä.

Suolaiset helmet ropisevat lumeen kun polvistun ja painan pääni. Kohotan ristityt käteni otsani kanssa samalle tasolle ja toivon, että siellä, missä sinä olet, on parempi joulu.

Nousen monelta tunnilta tuntuvan ajan jälkeen paikaltani; polvet läpimärkinä ja sormet kohmeessa, ja kävelen hitaasti kotiin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun pystyin käymään haudallasi, ja nyt kun sen tein, luulen että se jää myös viimeisekseni.

*

Andromeda Tonks

*
Joulupyhät ovat ohitse ja ihmiset valmistautuvat juhlistamaan uuden vuoden vaihtumista kaikki yhtä iloisina ja tyytyväisinä. Kaikki, paitsi meidän pieni, typistynyt perheemme.

Teddy, vaikka vasta vauva onkin, ymmärsi, että jokin oli eri tavalla kuin hänen ristiäisissään. Hänen hiuksensa sen kertoivat. Ne ovat nimittäin nykyään lähes aina jotakin tummaa sävyä - harmaat, mustat, ruskeat - mutta olen varma, että aina kun hän ajattelee äitiään, muuttuu hiustupsu räikeän pinkiksi hetkellisesti.

Kyseisen havainnon tekeminen ei ollut omiaan lisäämään mieheni ja minun viihtyvyyttä, mutta yritimme silti urheasti näyttää Teddylle, että kaikki oli normaalisti. Leivoimme yhdessä pipareita, teimme joulukuuseen koristeita popcorneista ja karamelleista ja kävimme pihalla rakentamassa suuren lumilyhdyn aattoillaksi.

Kaikki nämä pienet valmistelut saivat Teddyn ilahtumaan, mutta aina kun puuha loppui, vaihtui hänen tupsunsa punaisesta takaisin harmaaseen, ja hänen jokeltelunsa hiljeni tuhinaksi. Niinä hetkinä hän muistutti kovin paljon Nymphadoraa, joka näytti yhtä alakuloiselta ja avuttomalta ennen kuin alkoi seurustella Remuksen kanssa.

Itse aattona kävimme kaikki yhdessä aamukirkossa kuuntelemassa hartauden ja laulamassa joitakin joululauluja. Kirkon jälkeen poikkesimme pikaisesti viemässä joulutähden lumen lähes hautaaman parihaudan keskelle.

Minä jäin seisomaan etäämmälle, niin, etten nähnyt lukea kivien tekstiä, sillä se salpaisi henkeni vieläkin ja saisi minut toivomaan, että minun sydämeni lepäisi jäisen roudan alla tyttäreni sijasta.

Tedin laskiessa kukan hankeen minä olen jo kääntynyt lähteäkseni kotiin, kalkkuna täytyy ottaa pois uunista.

*

Teddy ja Ted jäivät olohuoneeseen koristelemaan kuusta ja minä puolestani pysyttelin tiiviisti keittiössä. Muuten olisin käynyt tarjoilemassa pojilleni glögiä ja torttuja puuhastelun välissä nautittavaksi, mutta koska en kyennyt estämään hiljaa valuvaa kyynelpuroa edes kastelemasta pöytäliinaa ja lautasliinoja kattaessani pöytää, oli parempi jäädä keittiöön.

Kun koristelu oli valmis, kävimme kaikki kolme yhdessä pöytään ja Tedin lausuttua ruokarukouksen aloimme syödä. Minä tosin en pystynyt nielemään palaakaan, vaan yritin kaikin keinoin estää uuden itkukohtauksen syntymistä, mutta jo valmiiksi punakat, vetistävät silmäni paljastivat minut.

"Onko kaikki hyvin, rakas?" mieheni kysyi hiljaisella, väräjöivällä äänellä ja lopetti hetkeksi syömisen. Pikku-Teddykin lopetti joulupuuronsa lusikoimisen ja katsoi minua suurilla, tummilla silmillään. Minä painelin nopeasti lautasliinalla silmäkulmiani ja kasvojani ja yritin puhua iloisesti heille.

"Mummolla on vain vähän nuhaa", vastasin ja niistin näyttävästi nenääni tekohymyn saattelemana. Teddy näytti päättävän, että olin taas iloinen, joten keskittyi jälleen puuroonsa.

Löytäessään hetken päästä mantelin hänen hiuksensa alkoivat hohtaa kultaisina ja hän taputti pulleita käsiään yhteen. Mutta mieheni sen sijaan laski kätensä minun käteni päälle ja katsoi minua silmiin. Tekohymyni suli hetkessä pois nähdessäni hänenkin silmiensä täyttyneen kuukausien aikana vuodattamattomista kyyneleistä.

*

A/N2: Niin ja nuo lihavoidut sanathan olivat sitten niitä pakollisia sanoja, joita turnajaisficissä piti esiintyä, eli neula, joulukalenteri ja nuha. (:
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 19:03:56 kirjoittanut Pops »
'Fools who wear their hearts proudly on their sleeves,
who cannot control their emotions,
who wallow in sad memories and
allow themselves to be provoked so easily -
weak people, in other words -'
- Snape, OotP, s. 591

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Vs: Valtimokipu, sallittu
« Vastaus #1 : 10.01.2010 22:18:01 »
Ah, niin, kommentin poikasta pukkaa, tietysti. Onnittelut näin ensiksikin hopeasijasta, paranee sijoituksen kierros kierrokselta, katsotaan jos yllät vaikka kultaan seuraavalla kerralla vai mitä ;D

Niin niin, siis Lucius Malfoyn osa haikeine Sev/Lucceineen olik kuin minua varten kirjoitettu. En sitten tiedä johtuiko se tuosta mustata ruususta vai mistä, mutta tässä osassa haikeuden lisäksi erityisesti oli niin ihanan malfoymaisen sensuelli tunnelama että oksat pois. Kevyttä Malfoy-eleganssia talvisessa maisemassa. Lisäksi tämä toi minulle vielä mieleen oman Ruosteen punaiset kukkani saman teeman vuoksi, itse asiassa tämä onnistui joissakin kohdin aiheen käsittelyssä paremmin, pidin erityisesti tuosta loittonevien askelten kaiusta. Sopivan lopullista ja tummansävytteisen traagisromanttista. Että sellaista.

Geoge Weasleyn osa taas oli raastava, koska minua henkilökohtaisesti aina edelleenkin viiltää ajatellessa kuinka Fred meni ja kuoli. Tunnelma oli sopivan särkynyt, epätäydellinen ja surullinen, tarina siitä miten yhden osan puuttuminen voi tuhota koko perhedynamiikan. Sattuu ihan sieluun lukiessa. Mutta toisaalta, tässä oli kuitenkin loppuviimein positiivinen loppuvire, sellainen että kyllä tästä ehkä vielä joskus selvitään kun ensimmäinen askel, eli haudalla käynti on otettu.

Adromedan osastahan jopa minä ennätin sanoa mesessä missä kohtaa on canon unohdus, eli Adromedan mieshän oli kuollut Kuoleman varjelusten jälkeen, mutta fuck with canon, minua nyt pikkunipot asiat kiinnosta pennin vertaa jos muuten teksti on mielestäni hyvä. Aww, minä mietin sitä pikkuista Teddy-vauvaa tummissa hiuksissaan jotka joskus hohtavat hetkellisesti pinkkiä <3 Muutenkin tuo Teddy on siinä mielessä aika mielenkiintoinen hahmo, että sehän elää periaatteessa lapsuuden samantyyppisistä lähtökohdista, eli orpona, mutta hänellä onkin sitten rakastavat sukulaiset ja kummisetäkin elossa, että eiköhän tuossakin hyvin käy. Mutta kyllä sitä Andromedankin pitää antaa itkunsa itkeä.

Niin siis kaikkiensahan tämä oli erinomainen ficci, yksi ehkä parhaimmistasi jos nyt näin ylistää saan, sillä tässä oli hienosti saman käsitteen alle, eli Valtimokivun (joka muuten on todella oiva metafora juuri särkyneelle sydämelle, hitto kun en ole itse koskaan parempaa keksinyt) yhteyteen. Että nämä eivät tunnu mitenkään irrallisilta, vaan kaikissa on sama teema, samat tunteet, hiukan varioituna. Ja kuitenkin en voi sanoa että tämä olisi kokonaisuudessaan angst, sillä jokaisesta osasta on löydettävissä jotkut avaimet tavallaan surusta selviämiseen tai ainakin pyrkimykseen selvitä.

Ääh, mitä minä nyt oikein selitän? Aivot laukkaa tuhatta ja sataa, mutta mitään en oikein järkevästi saa sanottua. Hieno oli. Itkettää. Kiitos.

Terveisin: jjb
Here comes the sun and I say
It's all right