Ikäraja: K-11
Tyylilaji: darkfluffy, hurt/comfort
Paritus: Vili/Toffe
Yhteenveto: Auringonkukat olivat läpitunkevan väkeviä seisoessaan siinä, ja Toffesta tuntui, että ne yhä kasvoivat kohti taivasta imeäkseen koko auringon tyhjiin sen valosta ja lämmöstä.
Haasteet: Fluffy10 #4 (sanalla auringonkukat, kiitos Odo ♥︎), Ime kappale tyhjiin (eetu – Lupaus tulevaisuuden meille), Tutkimusmatka darkfluffiin, Originaalikiipeily (112. hätätilanne) ja FinFanFun1000 (335. kauhu)
A/N: Se, kun aloittaa fluffytekstin, joka muuttuukin kesken kaiken kauhuksi 
Yeah, that happened. Mutta hei, päätin, että tässä on täydellinen tilaisuus tehdä tekstistä darkfluffya (uusi genre minulle) ja koska tässä on enemmän fluffya kuin muuta, voin myös hyvällä omatunnolla ympätä sen Fluffy10:iin. Toivottavasti joku tyksii!
Kasvetaan taivasta kohti
Oli kuuma elokuinen päivä. Helle iskeytyi heti tukalasti vasten kasvoja, kun Toffe nousi autosta. Heinäsirkat sirittivät vilkkaasti heidän ympärillään. Maisema oli kaunis ja avara: peltoja näkyi joka suuntaan kaukaiseen metsänrajaan saakka. Toffe siristeli silmiään kirkkaudelle ja kurottautui takaisin autoon ottamaan aurinkolasinsa. Vili ojentautui autosta hymyilevänä ja reippaana. Tämä retki oli ollut hänen ideansa. Vilillä oli päällään khakishortsit ja vaaleansininen, lyhythihainen kauluspaita. Hän näytti hyvältä. Olallaan Vilillä oli värikäs sateenkaarikangaskassi, jossa oli heille vesipullot ja puukko auringonkukkien keräystä varten. Toffe lukitsi auton. He kiersivät keulan kautta hiekkatielle. Auringonkukat näkyivät selvästi edessäpäin kirkkaankeltaisina väripisteinä kesän vehreydessä. Toffe ojensi kätensä, johon Vili epäröimättä ja luontevasti tarttui. Hiekka rapisi kotoisasti heidän kenkiensä alla, kun he kävelivät kohti kukoistavaa peltoa.
”Mä en edes tiennyt, että Korppilehdon liepeillä on auringonkukkapelto”, Toffe pällisteli heidän kävellessään, ”ja mä sentään olen asunut täällä koko ikäni.”
”No, sulla onkin hyvin rajoittuneet kiinnostuksenkohteet”, Vili naljaili. Vili oli selvästi riemuissaan siitä, että kerrankin Korppilehdossa oli jotain, minkä hän tiesi, mutta Toffe ei.
”Ne on
tärkeitä asioita!” Toffe puuskahti. ”Mitä iloa auringonkukista on?”
”Ne on nättejä.”
”Sä olet nätimpi.”
”En mä pyydäkään sua panemaan niitä”, Vili tokaisi. Toffe tyrmistyi ensin yllättävästä napautuksesta, mutta nauroi sitten.
”Oot hävytön”, hän murahti. Vili vain virnisti ja otti sen kunnianosoituksena.
”Kiva päivä”, Vili sanoi. Hän heilutti kovasti käsiään kävellessään, ja nyt Toffen käsi keinui samaa vauhtia. ”Voitaisiin mennä rannallekin tänään, vai mitä?”
”Mennään vain”, Toffe sanoi ja ajatteli Viliä märkänä ja alasti. Häneen iski välitön malttamattomuus. ”Mitä jos skipataan koko pelto ja mennään saman tien veteen?”
”Ei, mä haluun kukkia”, Vili sanoi tiukasti. ”Ne näyttää niin kivoilta ja piristää kämppää.”
”Eikö sun kissas natustelekaan niitä?”
”Se on koulutettu.”
”Muusako! Niin varmaan.”
”Hei, älä dissaa mun kuningatarta”, Vili puuskahti ja läppäsi häntä käsivarteen. ”Se on arvokas ja sivistynyt katti.”
”Niin kuin sinäkin”, Toffe hymähteli ja suukotti poikaystävänsä hunajanruskeaa päälakea. Ele sai Vilin toivomaan enemmänkin.
He pysähtyivät Vilin aloitteesta. Vili nosti kätensä Toffen niskaan ja köhisi merkitsevästi saadakseen Toffeen liikettä, mutta hänen taas teki mieli kiusoitella lyhyttä poikaystäväänsä. ”No, voithan sä varvistaa.”
Vili varvisti, ja nyt hän olisi ylettänytkin, ellei Toffe oli nostanut päätään kauemmas.
”Mitä sä teet?” Vili valitti. ”Ei saa kiusata pienempäänsä.”
”Saa, jos ne on yhtä kieroja ja pahansisuisia kuin sä.”
”Just joo!”
Vili mulkoili häntä. Toffe virnuili takaisin. Vili vaihtoi taktiikkaa. Hän painoi kehonsa Toffea vasten, katsoi häntä silmiin, hymyili kuin ujostellen ja näytti niin suloiselta, että Toffe aivokoneisto ylikuumeni ja ajatusjuna syöksyi ratakiskoilta väistämättömään tuhoonsa.
”Hm”, Toffe ynähti hämmentyneenä.
”Suukko?” Vili pyysi. Toffe kumartui suutelemaan kieroa poikaystäväänsä, joka aina päihitti hänet jokaisessa leikissä, mitä he keksivät keskenään pelata. Ei häviö kuitenkaan kovin pahalta tuntunut. Toffe rutisti Viliä ja nautti tämän pehmeistä suudelmista, jotka saivat aikaan lempeää kihelmöintiä joka puolella hänen kehossaan. Toffella oli niin hyvä olla tässä. Hän oli jo unohtanut tyystin sen, miksi he olivat edes tulleet tänne. Vili vetäytyi aivan liian pian. Toffe murahti pettyneenä. Vili hymyili hellästi ja suukotti vielä miehen nenää ja leukaa.
”Kerätään ne kukat nopeasti.”
Vili tarttui taas hänen käteensä ja veti häntä kiireisin askelin perässään. Pussailu oli tainnut tehdä myös Vilin malttamattomaksi. Toffe virnisti hyvillään.
He kävelivät pellon reunaan. Vieressä oli kyltti, jossa kehotettiin keräämään kukkia niin paljon kuin vain jaksoi. Auringonkukat olivat komeita ja intensiivisiä, lähes virheettömiä. Ne kasvoivat korkealla ja pisimmät ylsivät jopa Toffen ylitse. Pelto liikkui ja kahisi; he eivät olleet ainoat keräilijät liikenteessä tänään.
”Sinnekö sitten vaan?” Toffe kysyi tiiraillen epäillen tiheää kasvustoa. Toffe ei osannut selittää sitä itselleen, mutta auringonkukkapelto teki hänelle epämukavan ja jäytävän olo. Pelto oli niin rehevä ja ylikasvanut, että se hallitsi koko maisemaa. Auringonkukat olivat läpitunkevan väkeviä seisoessaan siinä, ja Toffesta tuntui, että ne yhä kasvoivat kohti taivasta imeäkseen koko auringon tyhjiin sen valosta ja lämmöstä.
”Pelkuri”, Vili pilkkasi. Hän päästi irti Toffen kädestä ja käveli peltoon. Vain muutama kahiseva askel, ja Vili oli kadonnut näkyvistä. Se ei ollut Vilille edes vaikeaa; hän oli niin pienikokoinen. Toffen sydän sykähti levottomana. Toffe meni perään, mutta hän ei tavoittanut Viliä.
”Kulta?” Toffe huhuili ja oli varma, että Vili pilaili hänen kustannuksellaan. Toffe käveli edemmäs ja työnsi paksuja kukanvarsia tieltään nähdäkseen edes vilauksen khakishortseista tai vaaleansinisestä paidasta. ”Vili?”
Ei vastausta. Kukissa surisi ja lenteli kimalaisia ja ampiaisia. Peltoon oli tallautunut useita polkuja. Toffe kuuli ja näki vaivattomasti muut keräilijät, ja siitä Toffe tiesi, että Vili vittuili hänelle. Toffe kiersi pellon, mutta Vili pysytteli tavoittamattomissa. Vili varmaan kuuli aina, kun Toffe lähestyi – olihan hän pitkä ja isokokoinen – ja luikahti hänen ulottuviltaan. Mitä varten? Eikö heidän pitänyt poimia kukkia yhdessä? Toffe kyllästyi piiloleikkiin nopeasti ja päätti mennä takaisin hiekkatielle odottamaan, kunnes Vili oli kerännyt itselleen tarpeeksi kukkia.
Toffe seisoskeli tienvarressa pitkään odottaessaan poikaystäväänsä takaisin. Pellosta poistui ihmisiä kukkakimppuineen. Aurinko porotti kuumemmin. Toffella oli kamala jano, mutta Vilillä oli heidän vesipullonsa.
”VILI, TUU JO!” Toffe mylväisi peltoon menetettyään kärsivällisyytensä. Ei vastausta. Itsekseen muristen Toffe otti puhelimensa ja yritti soittaa Vilille. Vili ei vastannut ja outoa kyllä, Toffe ei myöskään kuullut hänen soittoääntään.
Toffen niskaa pisteli inhottavasti. Hän ei enää uskonut, että Vili pelleili. Tämä oli kestänyt liian kauan. Ehkä Vili meni jo autolle ja odottaa mua siellä, mies ajatteli. Toffe käveli ripeästi kohti parkkipaikkaa, jossa oli pysäköitynä vain hänen autonsa, mutta Toffe näki jo kaukaa, ettei sen lähistöllä ollut ketään. Toffe meni silti autolle ja huusi Viliä niin kovaa kuin jaksoi, mutta hän ei kuullut muuta kuin heinäsirkkojen sirityksen ja kesätuulen pehmeän kahinan.
Huoli sai Toffen sydämen levottomaksi. Minne hänen Vilinsä oli joutunut? Toffe juoksi takaisin auringonkukkapellonreunaan. Hän katsoi keltaisia, aurinkoa kohti kurottavia kukkia, jotka näyttivät nyt uhkaavilta ja pahaenteisiltä. Ne olivat kuin eläviä olentoja: keltaisia päitä, joilla oli yksi valtava, pahantahtoinen silmä ja laiha, vihreä ranka, jonka lehdet näyttivät käsivarsilta. Auringonkukat huojuivat hiljaa kosteassa, painostavassa kesätuulessa.
”Mä löydän sut”, Toffe lupasi ja tuijotti varoittavasti valtavia kukkia, vaikka vatsaa kolhikin kylmä kauhu. Mitä jos Vili oli loukkaantunut? Mitä jos hän ei enää löytäisi tätä? Toffe rutisti kauhun pienemmäksi. Hänen täytyi löytää Vili. Toffe astui takaisin peltoon. Hätä kuului jo terävänä hänen äänestään. ”Vili, kuuletko sä mua! Vastaa, oo niin kiltti!”
Hän ei kuullut enää muita. Pellossa oli läsnä enää vain hyönteisten siritys ja tuulen kuiskailu. Toffe repi kukkia tieltään ja vannoi tutkivansa tämän pellon jokaisen neliösentin löytääkseen Vilin. Toffe ei suostunut ajattelemaankaan mahdollisuutta siitä, että menettäisi Vilin. Hän lamaantuisi muuten.
”VILI!”
Toffe hengitti kiivaasti. Hiljaisuus repi häntä. Pelto oli tyhjä, Toffe aisti sen. Hän oli ainoa ihminen. Vili oli poissa. Paniikkikyyneleet kirvelivät Toffen silmissä. Toffe pysähtyi. Hän hengitti vapiseviin käsiinsä ja yritti rauhoittua, jotta hänestä olisi oikeasti hyötyä. Tässä oli kyse jostakin yliluonnollisesta, se oli selvää. Oliko Vili enää edes täällä? Jos näin ei ollut, niin missä Vili sitten oli? Miten Toffe löytäisi hänet?
”Vili on täällä”, Toffe sanoi ääneen, mutta miksi pelto oli tahtonut juuri Vilin? Täällä kävi kuitenkin päivittäin monia ihmisiä eikä kukaan ollut aiemmin jäänyt jumiin tai kadonnut peltoon – Toffe ei ainakaan koskaan ollut kuullut sellaisesta, ja hän oli hyvin perillä Korppilehdon katoamisista. Se oli yksi hänen rajoittuneista kiinnostuksenkohteistaan niin kuin Vili oli aiemmin naljaillut. Toffe hymähti surullisesti ja pyyhki silmiään.
Vili ei kuitenkaan ollut kuka tahansa. Vilissä oli taikaa. Hän osasi tehdä uskomattomia ja mahdottomia asioita ja ehkä – jos tämä paikka oli hiukankin maaginen – auringonkukkapelto oli aistinut Vilissä kaltaisensa ja tahtoi nyt pitää tämän omanaan.
Toffe puristi kädet nyrkkiin. Taistelutahto leimahti hänessä väkevänä, ja sillä hetkellä se voitti hänen pelkonsa.
”Vili ei ole teidän”, Toffe sanoi pellolle. ”Teillä ei ole oikeutta pitää sitä täällä.”
Pelto ei vastannut hänelle, ei tietenkään. He eivät puhuneet samaa kieltä, mutta ehkä se ymmärsi Toffea. Hänen oli pakko uskoa siihen. Se oli hänen ainoa toivonsa löytää Vili.
”Antakaa sen mennä”, Toffe pyysi. ”Vili ei voi tehdä teidän hyväksenne mitään, jos te pidätte sen täällä vastoin sen tahtoa. Se ei ole oikein. Varmasti te tiedätte sen. Olkaa kilttejä... antakaa mun löytää Vili ja viedä se kotiin... Mä pyydän.”
Toffe odotti hetken. Auringonkukkapellosta oli mahdoton tietää, oliko se kuunnellut tai muuttanut mieltään. Toffe kupersi kädet suulleen torveksi ja huusi:
”VILI!”
Hiljaisuus oli uhkaavaa ja näivettävää. Toffen sydän hakkasi. Häntä pelotti ja itketti. Toffe ei kestänyt ajatusta, että hän menettäisi Vilin, ei näin, ei tällä tavalla. Kauhu lukitsi polvet ja hän rojahti muserrettuna maahan itku kurkussa. Toffe ei tiennyt enää, mitä muuta hän voisi tehdä. Ehkä soittaa poliisille, mutta olisiko näistä muka apua? Toffe huusi ja löi maata nyrkeillään. Ei, ei, näin ei voinut tapahtua! Elämä ei vain voinut heittää Toffen elämään Vilin kaltaista upeaa, lempeää, hauskaa ja seksikästä ihmettä, johon hän rakastui koko kehollaan ja sielullaan, vain riistääkseen sen häneltä. Se ei ollut oikein, se ei ollut reilua.
”Olkaa kilttejä...” Toffe itki tietäen, että menetyksen tuska oli vasta kokeilemassa kylmiä kynsiään häneen.
”
Toffe!”
Toffe kavahti pystyyn kuullessaan vaimean huudon, mutta se tuntui tulevan hyvin kaukaa. Toffe ei osannut paikantaa äänen lähdettä.
”Vili!” Toffe huusi takaisin. Ei vastausta. Hän nousi pystyyn. ”Vili!”
”Toffe!” huuto oli käheä ja heikko, mutta se tuli lähempää, ja se kuului erehtymättömästi Vilille. Toffe lähti välittömästi ääntä kohti.
”Vili! Pidä ääntä. Mä oon tulossa.”
”Täällä. Täällä. Täällä...”
Vilin ääni oli kuiva ja särkynyt. Toffe hädin tuskin kuuli häntä, mutta Toffe käveli, käveli ja käveli, kunnes ääni vihdoin kuului lähempää ja lähempää. Lopulta Toffe näki pienen ryytyneen hahmon istumassa auringonkukkien alla silmät punaisina ja vaatteet likaisina. Hän kompuroi lähemmäs ja itki nyt silkasta helpotuksesta.
”Vili”, Toffe henkäisi ja polvistui Vilin viereen. Hän otti tämän kasvot käsiensä väliin. Ne olivat kuumat ja auringon polttamat. Kyyneleet putosivat Vilin poskille. Toffen sydän jyskytti. ”Sattuuko suhun? Ootko kunnossa?”
Vilin silmien säikähdys rutisti Toffen keuhkoja.
”Vie mut pois täältä, oo niin kiltti...” Vili vaikersi. Toffe ei epäröinyt. Hän pujotti kätensä Vilin polvien alta ja nosti tämän syliinsä. Hän lähti kohti kuljettuja polkuja, näki tien ja käveli sinne. He pääsivät pois. Vili oli turvassa. Toffe pitäisi siitä huolen.
”Anteeksi, että mulla kesti näin kauan löytää sut”, Toffe sanoi. Häntä hirvitti se, mitä Vili oli joutunut kärsimään yksin. Toffea raastoi ajatella sitä, ettei hän ollut onnistunut suojelemaan Viliä. ”Mitä sulle tapahtui?”
”Mä olin eksyksissä”, Vili sanoi uupumuksesta heikolla äänellä. ”Kävelin tuntikausia ympyrää. Huusin sua. Huusin ketä tahansa. Yritin soittaa, mutta ei ollut kenttää. En tiiä, oliko se aikasilmukka vai limbo vai mikä vitun helvetti...”
”Mä luulen, että tuo pelto on maaginen. Sillä ainakin oli ihan helvetin väkevä läsnäolo, ja se taisi tunnistaa sussa samanlaista voimaa. Siksi vain sä jouduit sinne jumiin eikä kukaan muu.”
Vili alkoi itkeä. Ääni musersi Toffen sydämen ja hän halasi Viliä tiukemmin kantaessaan tätä autolle. Oli niin väärin, että Vili oli joutunut käymään läpi tällaista vain siksi, että oli tahtonut kerätä itselleen kimpun auringonkukkia. Toffea suututti. Tällaisina hetkinä hän vihasi kotikaupunkiaan, jossa väijyi useampikin ansa erityisille ihmisille.
”Miksi mulle tapahtuu tällaista? Enhän mä edes halua olla tällainen vitun friikki...”
”Et sä ole friikki, rakas. Sä olet niin kaunis ja ihmeellinen, että jopa auringonkukat tahtoivat sut omakseen.”
”Mitä vittua mun elämä oikein on – joutua nyt joidenkin rikkaruohojen kidnappaamaksi. Voi saatana...”
Toffe ynähti myöntyvästi ja suukotti Vilin sotkuista tukkaa ilahtuneena siitä, että Vilin kipakkuus oli yhä tallella. He pääsivät auton luokse. Toffe laski Vilin maahan. Vili nojasi raskaasti häneen. Toffe mietti, olisiko parasta viedä Vili sairaalaan. Tällä saattoi olla paha nestehukka.
”Mä oon okei”, Vili sanoi arvaten hänen ajatuksensa. ”Oon vaan väsynyt. Kävelin kauan, mutta mulla oli vettä mukana. Voidaanko vaan mennä kotiin?”
”Totta kai”, Toffe sanoi ja suuteli Vilin kuivunutta suuta. He kömpivät autoon ja lähtivät Toffen luo.
❖
Vili oli suihkunraikas ja syönyt – joskin liian vähän Toffen mielestä – ja hän vaikutti olevan pääosin kunnossa. Vili oli järkyttynyt, tietysti, mutta hän kuitenkin hymyili ja heitti läppää. Vili hieroi palaneisiin kasvoihinsa after sunia ja näytti aivan omalta itseltään. Toffe ei silti tahtonut päästää miestä silmistään, mutta samalla hän huolehti käytöksestään. Ehkä Vilin tarvitsi olla nyt yksin. Vili kuitenkin hakeutui hänen lähelleen ja veti lopulta sänkyynkin. Heillä oli kuuma, mutta läheisyys ja lohtu tuntui nyt hikistä tukaluutta olennaisemmalta. Toffe ja Vili pussailivat ja silittivät toisiaan helpottuneena siitä, että he olivat tässä, yhdessä, ja kaikki kamala ja epäreilu oli tältä päivältä ohi.
”Pelkäsin, että olin kadottanut sut lopullisesti”, Toffe kuiskasi sivellessään peukalollaan Vilin leukaa. Hänen täytyi jatkuvasti varmistaa, että Vili oli todellinen. Toffe pelkäsi, että hän heräisi pellon keskeltä ja Vili olisi edelleen hukassa. ”En oo ikinä pelännyt niin paljon kuin tänään...”
”Se oli kyllä pelottavaa”, Vili myönteli ja suukotti Toffen peukaloa, kun se kosketti hänen huuliaan, ”mut kukaan ei osaa ratkaista yliluonnollisia ongelmia niin hyvin kuin sä. Uskoin suhun koko ajan. Mut olihan se tietty kiva, että löysit mut ennen kuin ehdin sen pahemmin maatua.”
”Älä puhu tuollaisia”, Toffe pyysi ja halasi Viliä tiukemmin. ”Mua kylmää vitusti pelkkä ajatuskin...”
”Anteeksi”, Vili pahoitteli ja suukotti Toffen jännittynyttä suuta. ”Mulle on vaan helpompi vitsailla siitä kuin puhua vakavia... Mutta kyllä mäkin pelkäsin, etten enää näe sua...”
Toffen sydän kiihtyi ahdistuksesta, mutta Vili silitti hänen hiuksiaan ja katsoi rauhoittavasti silmiin. Vilin katse oli tyyni ja lempeä. Hänen silmiensä väri muistutti Toffea siitä, kun taivas vielä hohti siniharmaana juuri ennen hämärän laskeutumista. Vili oli niin kaunis ja ihana. Toffe rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta.
”Kaikki hyvin”, Vili vakuutti hänelle. ”Mulla ei ole hätää. Sä löysit mut ja toit kotiin. Turha jossitella sitä, mitä kaikkea kauheaa olisi voinut tapahtua. Siitä tulee vaan paha olo, niinhän?”
”Niin”, Toffe myönsi ja hengitti syvään. ”Sä oot vain mulle niin tärkeä.”
”Säkin mulle”, Vili kuiskasi ja suuteli Toffea painokkaasti. ”Mun rakkain ja tärkein...”
He hymyilivät toisilleen. Toffen oli helpompi hengittää. Huone tuntui taas pehmeältä ja turvalliselta. Se oli täysin Vilin ansiota.
”Ehkä tää oli universumin tapa rangaista mua turhamaisuudesta”, Vili huokaisi. ”Selvä. Viesti tuli selväksi. Ei kukkia mulle...”
”Mä hankin sulle kukkia”, Toffe sanoi heti, ”mutta mitä jos asioidaan ihan oikeassa kukkakaupassa riskien minimoimiseksi?”
”Ja pidätkin sitten mua kädestä koko sen ajan.”
”Ehdottomasti.”
Vili hymyili silmissään tuttua elämäniloa ja tuiketta. Ehkei tämä päivä sittenkään jättäisi heihin niin syviä haavoja kuin Toffe oli aluksi pelännyt. Toffe painoi otsansa Vilin otsaa vasten. He olivat siinä ja hengittivät toistensa tuoksua. Vili hymisi hiljaa tyytyväisyyttään. Toffea nauratti ja nipisti Viliä nenästä. Vili näykkäisi häntä leuasta. He nauroivat ja suutelivat, kunnes eivät enää jaksaneet pitää edes silmiään auki, mutta unenkin läpi Toffe varmisti monta kertaa, että olihan Vili vielä siinä, ja joka kerta Vili oli.
