Nimi: Kuljen pimeällä tiellä ja pelkään
Kirjoittaja: Minä elikkäs Netti
Tyylilaji: Ainakin angst
Ikäraja: S
Päähenkilö: Tyttö, Diana joka on tämän ajatellessa kolmentoista
Kuljen pimeällä tiellä ja pelkäänEn tiedä milloin kaikki alkoi, yhdeksän vuotiaana, kymmenen vuotiaana, en tiedä, mutta sen tiedän kuinka karmaiseva kokemus se oli. Se eteni pikku hiljaa, mutta se ei perääntynyt, se tuli varmasti luokseni.Tavoitettuaan minut, se laski hyiset kätensä päälleni ja otti lujan otteen. Mitään mahdollisuutta ei ollut karata enää siltä, olin sen vanki ja vain apu auttaisi.
Joka kerta kun nousin, kaipasin vuodetta. Seura ei maistunut vaan kaipasin pois kaikesta.
Onnekseni ensimmäinen apu saapui pian, ei erin voimakkaana, mutta kuitenkin, apu tuli. Kirjat veivät minut toiseen, parempaan mailmaan, kun tummat pilvet varjostivat minua. Sain kiinni jostakin pysyvästä, jostakin joka ei pettäisi, luovuttaisi suhteeni.
Ystävilläni ei ollut edes mahdollisuutta päästä lähelleni, olin vain surullinen ja tuskissani ja he saivat kokea sen myös erillaisella tavalla.
Jotenkin aina kun ponnistelin pintaan vajosin vain takaisin, uupuneempana vain. Elämä tuntui turhalta, merkityksettömältä.
Koulun käyntini oli kuin painajaista, jossa ei jälkeenpäin ollut mitään pelättävää, olin kuin zombie. Menin kouluun jossa olin hiljaa, tein mitä piti, en vähempää, en enempää.
Koulusta tultuani menin suoraan toiseen mailmaan, jossa nauroin tarinan mukana. Aloin ilmeisesti vaikuttaa hitusen - tai enemmänkin - hullulta, sillä vanhempani kielsivät kirjat, jotka saivat minut nauramaan. Olin taas ilman ainuttakaan iloa elämässäni.
Uuden ilon etsiminen vei kauan, mutta oli sen arvoista. Sen löysin muistaakseni viidennellä, uskoni. Uskon ehkä erilaisiin asioihin kuin muut, mutta juuri tämä pelasti henkeni ja olen siitä kiitollinen.
Enää en voi ymmärtää miten rukoilin itselleni kuolemaa, tokihan se on vieläkin tärkeä asia minulle, mutta nykyään jaksan odottaa kunnes kuolema on todella tarkoitettu minulle.
Sairauksia toivon itselleni vieläkin, mutta vain jos joku muu pääsisi pois sen takia sairaudestaan. Itse kuolemaa en pelkää, mutta joku muu voi.
Jossain vaiheessa heräsin ja tajusin kuinka typerä olin ollut, en ollut tajunnut edes pyristellä karkuun.
En usko että kerkesin edes toipumaan, kun se iski jälleen. Sukulaiseni kuoli ja seuraavana päivänä kahden vuoden unelmani murskautuivat ja se poljettiin jalkoihin.
Olin aivan maassa. Ensimmäisen kerran elämässäni en tiennyt mitä halusin. Olin menettänyt kuin sieluni.
Makasin murheessani ja en jopa mennyt kouluun. Kaikki oli jotenkin turhaa ja toivotonta. Maatessani kerkesin ajattelemaan kaikenlaista. Aloin ymmärtää miten kamala olin ollut ystävilleni.
Ensimmäinen askel parantumiseen oli hyväksyminen. Pian aloin myös puhua asiasta ystävälleni ja pyysin käyttäytymistäni anteeksi.
Aloin taas nauraa ja olla iloisella päällä. Nykyään olen jo aika terve.
Mutta yhtä asiaa en unohda koskaan, se miltä tuntuu olla masentunut, ja nyt sain kerrottua sen mitä halusin.
Toivon, ettei kukaan koe tätä samaa kuin minä, Diana.
A/N: Eli aika lyhyt mutta itse jotenkin pidin siitä vielä puolenkin vuoden jälkeen
. Tein tämän koulussa ja toivon ettei se näy tekstin tasossa mitenkään. Kommentteja?
