Fikissä mainitut tapahtumat spoilaavat neloskauden trailereita!Paritus: John/Sherlock
Ikäraja: S
Fandom: BBC!Sherlock
Tiivistelmä: Sherlockin tunnustus oli täyttänyt sydämestä aukon, mutta vasta yön pimeinä tunteina Johnilla oli ollut aikaa miettiä, mitä se oikein tarkoitti.A/N: Oli aivan tosikovapakko päästä kirjoittamaan trailerifiiliksiä, mutta tämä muotoutui lopulta aika kilttiin muotoon eikä spekuloi kovasti oikeastaan mitään. Ah ja oih, pitkästä aikaa Johnlockia ja jouluisena versiona tietysti!
JOULUYÖN TURVIN
Oli jouluyö.
Sillä ei juurikaan ollut merkitystä Johnille, joka vietti jälleen yhtä unetonta yötä Baker Streetillä. Hänellä oli kädessään kuppi kuumaa teetä ja sen kaneliset aromit hivelivät karheaa kurkkua. Sherlock oli ystävällisesti päivällä kertonut, että John olisi seuraavana päivänä flunssassa ja viimeistään nyt oli Johnin vuoro jälleen uskoa etsivän sanaan. Harvassa olivat hetket, jolloin hän oli Sherlockin puheita epäillyt. Yksi oli jäänyt erityisen vahvasti mieleen, mutta se selittyi sillä, että tapahtuneesta oli vain muutama viikko. Johnia puistatti ajatella koko asiaa.
Sherlockia oli tuolloin kiristänyt psykopaatti vailla vertaa. He olivat astuneet miehen asettamaan ansaan kaikki kolme, John, Sherlock ja Mycroft, eikä lukitun huoneen kylmää ollut helppo unohtaa.
Mikä on pahinta, mitä ystävälle voi tehdä? Kysymys oli ajanut Sherlockin nurkkaan, ja lopulta huoneesta oli päässyt pois vain yhdellä lauseella, jota John oli hokenut mielessään siitä lähtien.
Minä rakastan sinua.Tapaus ei tietenkään ollut päättynyt siihen, mutta jotain oli väistämättömästi muuttunut tuon päivän jälkeen. John oli kuin varkain palannut takaisin huoneeseensa 221B:n uumeniin, ja Mary, jonka osuutta koko jupakassa selviteltiin yhä, oli toistaiseksi kadonnut jälkiä jättämättä. Sherlock esitti taitavasti samaa vanhaa etsivää, mutta hiljaisina hetkinä molemmat tunsivat muuttuneen ilmapiirin hartioillaan. Syystä tai toisesta John oli kaiken tämän keskellä tyyni kuin mikä, mutta unta oli vaikea saada. Sherlockin tunnustus oli täyttänyt sydämestä aukon, mutta vasta yön pimeinä tunteina Johnilla oli ollut aikaa miettiä, mitä se oikein tarkoitti. Häntä rakasti mies. Parhain mies ikinä.
Jumala yksin tiesi, kuinka paljon Johnin sisintä kutkutti rakastaa takaisin. Sitäkö Sherlock odotti? Että hän ottaisi toisen askeleen nyt, kun ensimmäinen oli jo harpottu hyvän aikaa sitten.
*****
Teekuppi jäi pöydälle. John oli aikeissa tehdä jotain hullua, mutta hän oli valmis pistämään sen joulun piikkiin. Ennen kuin mieli ehti tehdä täyskäännöstä hän asteli Sherlockin huoneen ovelle ja mietti, nukkuisiko toinen. Tuskin.
"Sherlock?" John aukaisi oven pehmeästi. Huoneen hämärä ei piilottanut Sherlockia, joka oli selin häneen peitto vain puoliksi päälle kiskottuna. Miehen tasainen hengitys oli rauhoittavaa katseltavaa. Kaikkien vuosien jälkeen he olivat molemmat yhä elossa, se oli eräänlainen ihme jo itsessään. Jouluyön pimeä tuntui turvalliselta 221B:n seinien sisällä, kukaan ei ollut vahtimassa heidän liikkeitään, ja John tiesi jokaisella askeleella olevansa lähempänä elämänsä tärkeintä ihmistä. Hän ei halunnut enää kääntyä takaisin. Se oli ollut selvää ensimmäisistä päivistä asti.
Patja notkahti Johnin painon alla, kun hän asettui makaamaan Sherlockin viereen. Jos mies oli yllättynyt Johnin uusimmasta siirrosta, hän ei sitä näyttänyt. Sänky oli tarpeeksi leveä heille molemmille, mutta Johnin olkapää hipoi silti Sherlockin selkänikamia, ja sen kosketuksen myötä etsivä värähti. Kesti tovin ennen kuin John uskalsi viedä kättään miehen selälle.
Lisää värähdyksiä.
Pidättivätkö he kumpikin nyt hengitystään?
John tunsi kuinka jännittynyt Sherlockin koko keho oli hänen vierellään, ja hän halusi tehdä kaikkensa, että viimeisetkin epäilyn rippeet haihtuisivat miehen mielestä. Kuinka kauan ystävää saattoi rakastaa ilman, että se teki syviä viiltoja sieluun? Pelko siitä, että toinen ei koskaan rakastaisi takaisin jatkuvana rummutuksena sydänalassa. John ei kestänyt ajatella enää.
"Hei", John huokaisi flunssaisen rahisevalla äänellään, "en ole menossa enää minnekään. Olen kotona. Lopullisesti."
Hän uskalsi liu'uttaa sormensa Sherlockin pehmeälle rintakehälle ja painoi huulensa olkapään ihoon. Jokainen kosketus ja henkäys oli tarkoitettu kertomaan Sherlockille rakkaudesta, ei synkästä kaipuusta, vaan aidosta sielunkumppanuudesta. Kun huulet olivat niskassa, John oli jo koko kehollaan painautunut miestä vasten. Hiljan etsivä hänen syleilyssään uskalsi hengittää taas, mutta vasta kun kuiskien lausuttu
rakastan sinua jäi pehmeänä leijumaan heidän välilleen, tuli rauha.
Jouluyön rauha.
