Nimi: Poika vailla sielua
Kirjoittaja: Aura at
Fiction GardenIkäraja: S
Tyylilaji: draama, angsti, romantiikka
Päähenkilöt: Severus Kalkaros (SK/LE)
A/N: Osallistuin tällä ensimmäisellä osalla Klassinen kappale-haasteeseen, ja musiikkina on
Elgarin sellokonserton ensimmäinen osa. Suosittelen musiikin kuuntelemista lukemisen aikana.
Osa I - SieluKuusivuotiaaksi asti luulin olevani näkymätön. En muista että kukaan olisi koskaan katsonut minua silmiin. Olin kalpea, laiha ja uhmakas. Kunnes minusta tuli kalpea, laiha ja alistunut.
Isäni oli heikko mies. Hän vastusti ja vihasi minussa ja äidissäni virtaavaa voimaa kiihkeällä paatoksella. Ja hän ilmaisi tätä vihaa hillittömällä raivolla, joka syttyi äkkiarvaamatta, täysin vailla mitään ennakoitavissa olevaa syytä.
Ensimmäinen päätökseni jonka pystyn muistamaan oli se, etten koskaan, missään tilanteessa menettäisi kontrolliani samalla tavalla kuin hän.
Tunteet virtasivat isässäni kesyttämättömän hirmumyrskyn voimalla, äitini koettaessa tasapainottaa tilannetta pitämällä kaiken sisällään.
Oli sanomattakin selvää, että minun tunteilleni ei ollut tilaa. Siispä niitä ei ollut.
Opin jo varhain olemaan ilmaisematta itseäni millään tavalla. Tunnelma kodissani oli jännittynyt, ja heti ovesta sisään astuessa saattoi melkein kuulla ilman soivan kireydestä. Tunsin sen kihelmöivän ihollani, vääntävän vatsassani ja puristavan ohimoillani. Vain perhosen siiven kevyt värähdys maailman toisella laidalla, ja meillä räjähti.
Minä yritin vain selviytyä hengissä.
Yritin välttää kaikkea, mikä olisi voinut käynnistää tulivuorenpurkauksen. Opin puhumaan rauhallisesti ja pehmeällä äänellä, liikuin äänettömästi ja sulauduin nopeasti varjoihin, harkitsin jokaista sanaani ja elettäni, enkä koskaan paljastanut todellisia tunteitani.
Se olisi ollut ylellisyyttä, johon minulla ei ollut varaa.
Äitini oli nöyrä ja työteliäs nainen. Rakastin häntä, mutta hänellä oli liikaa tekemistä kieltäessään oman luontonsa, että hän olisi ehtinyt näyttää todisteita maailman kauneudesta pienelle pojalleen.
Tein kaikkeni, että olisin saanut helpotettua hänen oloaan. Vaikka ehkä minun olisi pitänyt vihata häntä siitä, että hän salli sen kaiken tapahtua. Sen sijaan vihasin itseäni ja omaa avuttomuuttani, ja sitä, etten voinut tehdä muuta kuin maata huoneessani henkeä pidätellen, kun hän niitti kohtalonsa katkeraa viljaa.
Lapsi minussa oli kuollut jo ennen kuin opin kävelemään.
Muistan etäisesti kun noin kolmevuotiaana olin loukannut polveni kaatuessani takapihan kivetykseen. Isä ei ollut kotona, ja juoksin keittiöön äitini luo itkien. Muistan kirvelevän tunteen ihollani ja silmissäni, muistan veren metallisen tuoksun sen pisaroidessa lattian harmaalle linoleumille. Äiti tuijotti minua ilmeettömin kasvoin sanomatta mitään. Hän oli kalpea ja nojasi tiskipöydän reunaan kuin hakien tukea maailman harteilleen kasaamaa painoa vastaan.
Lopetin itkuni ja pidätin hengitystäni. Kyyneleet kuivuivat kiristäviksi nauhoiksi poskilleni. Katsoin äitiäni silmiin ja tajusin, että hän ei nähnyt minua. Hän katsoi suoraan lävitseni johonkin toiseen todellisuuteen. Se oli hetki, jolloin ymmärsin, ja jotain sisälläni hajosi.
Olin poika vailla sielua, ja minusta kasvoi mies ilman omaatuntoa.