Kirjoittaja Aihe: Ei se olisikaan voinut mennä niin, K11  (Luettu 1223 kertaa)

Limestone

  • Mr. Shhh
  • ***
  • Viestejä: 25
  • like a fucking professional.
Ei se olisikaan voinut mennä niin, K11
« : 28.05.2012 20:00:49 »
Kirjoittaja Limestone
Genre Angst, drama?
Ikäraja K11
Yhteenveto Toivottavasti mä joskus vielä tapaisin jonkun sun kaltaises.
A/N Kirjoitin yritin kirjoittaa jossain sekavassa mielentilassa tällaisen yksiosaisen tekstin vapaudesta, unelmista ja todellisuuden ja haavemaailman häilyvästä rajasta kun inspiraatio iski. Painottaen yritin.

Ei se olisikaan voinut mennä niin
Ei tässä todellisuudessa

Tässä me ollaan. Täällä me rakastuttiin. Täällä me elettiin se paras aika meidän elämästä.

Hitto, et ees tajua miten paljon suhun rakastuin. Se oli sitä kuinka jumaloin sua, kaikkea sussa. Sun luonnetta, kasvoja, vartaloa ja mielipiteitä. Suhun rakastuin ihan sokeasti ja rakastan edelleen. Sä istuit nurmikolla, sä olit sä. Ja mä vain tulin siihen, paras asia mitä ikinä olin tehny. Sä olit sä, oma ittes. Välinpitämätön, rento, vapaa. Rakastuin väkisinkin.
Me tunnettiin se kuolevan kesän kuukausi, sä sait mut elämään. Sä sait mut itkemään syvällisistä keskusteluista ja nauramaan puolivillaisille vitseille. Yhdessä me oltiin hölmöjä tai sitten se olin vaan mä. Me revittiin tähdet taivaalta ja ruoho nurmesta. Haistettiin horsma ja tupakka.

Ja sulla oli se ajatus, "vittuun yhteiskunta".
Sä sait mut ajattelemaan niin, sä muutit mut. Kaikki olemattomat ihailtavat sankarit oli kuollu ja yhteiskunta tuputti paskaa. Vanhat hyvät ajat, sä sanoit. Kuinka nykyään yhteiskunta suoraan ohjaa tappamaan ja tuhoamaan. Koulutetaan lisää ihmisiä, tyhmiä kuin lampaat, johtamaan maailmaa kuin yliluokkaiset jumalat. Diktaattoreita leikkimään. Seteleiden määrä lompakossa määrää ihmisarvon, vaatteet päällä kertovat ihmisten älykkyyden. Ihmiset töissä, kotona, ei muuta elämää. Sovinistisuus, homofobia, rasismi, kaikki se syrjintä kytee edelleen ihmisyhteisön sisällä. Kuinka ylempiarvoiset leikkivät ihmisillä ja niiden ohjatuilla mielipiteillä kuin nukeilla.
Vittuun kauneusihanteet, kukaan ei ole barbie eikä Schwarzenegger. Vittuun se kuinka sinun pitäisi hymyillä, olla kohtelias, opiskella kunnolla, hankkia kunnon työ, pukeutua siististi, olla nätti, olla komea, olla laiha ja sitten samalla vielä oma itsesi. Vittuun koko yhteiskunta ja sen käsitys arvostettavasta ihmisestä.
Ja pum, joku tappaa itsensä. Ja yhteiskunta suree "luoja, hän oli niin kaunis, miksi hän teki sen?". Helvettiin kaikki se.

Silti sä sait mut ajattelemaan kevyesti. Me elettiin se kuukausi, me elettiin enemmän kuin kukaan koko elämänsä aikana ikinä kykenisi. Meille annetaan elämä ja käsketään elää se. Seurattiin aringonnousua. Kateltiin toisiamme silmiin, puhuttiin läpi yön kunnes silmäluomet painoi kuin lyijy ja kiljuttiin toisemme hereille. Poltettiin rahaa ja heitettiin arvokkuus menemään, vaikka meillä ei sitä ikinä edes ollut. Juotiin halpaa ja väkevää viinaa sillan alla. Me luotiin oma tarina ja oltiin me, ollaan edelleenkin. Vietettäis vuosia näin eikä annettais sen loppua. Elettiin niin kuin sä haluat ja niin kuin mäkin elän nykyään. Luvattiin toisillemme liikaa, niin se on hyvä. Niin se vois olla, niin se sen kuukauden ajan olikin.

Näin sä muutit mut ja teit musta samanlaisen kuin sä, kauniin ja vapaan. Erilaisena sut löysin ja rakastuessani samanlaiseksi muutuin. Me istuttiin siinä nurmikolla Lontoon reunalla ja elettiin. En estäny itseäni rakastumasta, vaikka se saattaisikin joskus satuttaa. Mut hei, olihan meillä kivaa. Me oltiin onnellisia. Vaikka valheilla, ihan sama.

Ja hei, mä voin unohtaa. Mä en välitä. Mä en välitä, mitä sä sanoit, mitä mä sanoin, mitä me tehtiin tai mitä jompikumpi meistä yksin teki. Tää juttu, rakkaus, saa mut nyt unohtamaan kuin viina ja kirpaisemaan myöhemmin päätä kuin krapula. Mä rakastan sua ja niin se vaan on. Me voitas hypätä junaan ja ajaa pois harmaasta Lontoosta.

Toivottavasti tää kaikki tapahtuis joskus. Kaikki ne keskustelut läpi yön, se kun me juostiin läpi kaupungin ja naurettiin. Se kun me rakastuttiin ja tunnettiin se kuukausi ja vaan oltiin. Kun sä muutit mut. Jotain mitätöntä ja silti elämää suurempaa. Kun me elettiin toisistamme ja toisillemme. Ihan sama, vaikka meidän välille ei mitään varsinaista tarinaa kehittyisikään. Voitaisiinhan me siitä aina haaveilla, haaveiluunhan elämä perustuu.

Toivottavasti mä joskus vielä tapaisin jonkun sun kaltaises.

Hitto, toivottavasti mä joskus tajuaisin että sä et edes koskaan ollut todellinen. Sä et koskaan ollut sen ihmeellisempi kuin pieni ajatusten tuotos mun mielen nurkassa, mutta sä silti muutit mut.
« Viimeksi muokattu: 06.04.2017 18:06:47 kirjoittanut zougati »
And me I'm just one story
In a two story town
But you're never going to find me in the lost and found

Pähkinäinen

  • Viuluholisti
  • ***
  • Viestejä: 319
  • Puu © SuklaaKissa
Vs: Ei se olisikaan voinut mennä niin, korkeintaan K15
« Vastaus #1 : 29.05.2012 17:25:47 »
En nyt oikein osaa sanoa mitään rakentavaa...
Puhekieli alkoi nopeasti tuntua luontevalta enkä huomannut virheitä, vaikka muutamassa lauseessa sanajärjestys ei ollut sellainen kuin olisin itse laittanut. Se ei kuitenkaan häirinnyt (eihän tämä ole minun tekstini) ja moni kohta tuntui... henkilökohtaiselta. Okei, huono sanavalinta... Yritän tässä kertoa, että moni kohta kosketti minua henkiökohtaisesti. Ei sitä voi paremminkaan sanoa. (Tai ainakaan en juuri nyt keksi, miten.) Loppua ei osannut odottaa enkä ole ihan varma, sopiko se mielestäni tähän vai ei, mutta pidin siitä silti.

Luulen, ettet ole tyytyväinen tähän enimmäkseen siksi, ettei se ole aivan sellainen kuin alunperin ajattelit. Et osaa tarkastella sitä ajattelematta, mitä sen pitäisi olla, joten et näe lopputulosta samalla tavalla kuin lukijat. Minä en tiedä, millainen tämän piti olla, enkä tiedä, olisiko se parempi niin, mutta minä pidin tästäkin. :) Kiitos lukunautinnosta.
Elämän ajattelu tekee itsetuhoiseksi.
Älä siis ajattele, vaan kuvittele.

Listaus