Tekijä: Haruka
Otsikko: Palasista koottu
Paritus: Helinä/ Jouni
Genre: Draama, het, angst, romance, songfic
Ikäraja: S
Yhteenveto:
A/N: Mun piti joskus aiemmin kirjoittaa näistä kahdesta NaNo, mut en sitten voinut, kun koin sen liian henkilökohtaisena osana omaa elämääni. Nyt rohkaisen mieleni uudelleen ja julkaisen näistä kahdesta lyhyemmän tekstin, jossa Helinä käy läpi omia tuntojaan.
Osallistun tällä ”Biisihaasteeseen” Jesse Kaikurannan kappaleella ”Vie mut kotiin” sekä ficlet300-haasteeseen sanalla 253. Ikävä.
Jos luette, olisi kiva kuulla kommenttia.
Melkein joka kerta, kun kuulen radiosta sen tietyn biisin, saan kyyneleet silmiini ja palan kurkkuuni. Kyseinen biisi muistuttaa minua sinusta, vaikka en haluaisi muistaa, mitä välillämme tapahtui.
”Vie mut kotiin…”
Niin sinä pyysit minulta, kun olimme jossain yhdessä. Suostuin aina, koska lyhyetkin hetket kanssasi merkitsivät minulle paljon. Ollessani töissä sinun luonasi rahalla ei ollut merkitystä, vaikka mainitsin välillä siitä, miten minua harmitti huono taloudellinen tilanteeni ja lainasit minulle kerran rahaa. Sekin vain, koska minun piti viedä kenkäni suutarin luo paikattavaksi.
”Millä hinnalla mut viereesi saat?
En mä pyydä liikoja:
pyydän palan taivasta
ja pari suudelmaa.
En anna takuita nyt riskillä vaan.
Rakkaus saattaa satuttaa.
Muista, ettei vaihtaa saa,
jos alkaa kaduttaa…”
Et halunnut luvata minulle mitään, et edes sitä, että olisin jonain päivänä sinun. Kun olin nähnyt sinut ensimmäisen kerran, kuvittelin, että olisit viimein se, joka olisi kyennyt pelastamaan minut sitoutumiskammolta, olisi ollut se, johon olisin voinut luottaa. Silloin, kun käsitin, että tunnet minua kohtaan jotain mahdottomasta elämäntilanteestasi huolimatta, toivoin sen olevan mahdollista. Toivoin, että olisin ollut valmis muuttumaan. Mutta olen edelleen se sama tyttö, joka on koottu palasista, joka on mennyt rikki monta kertaa ja joka on aina yrittänyt kerätä ne palaset talteen huonolla menestyksellä.
”Vie mut kotiin uudelleen,
laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa
kuka on se, joka minut omistaa…”
Sinun kotisi oli myös minun kotini, ei tämä minulle liian pieneksi käynyt yksiö, jonka jaan tällä hetkellä kissan kanssa. Ei tämä asunto, jonka ikkunasta heijastuu valo pimeään iltaan, joka on tällä hetkellä kodikkaasti sotkuinen ja josta kuuluu tietokoneen näppäimistön naputus. Sinä teit tästäkin asunnosta kodin, kun olit läsnä, olit pyörätuolissasi lähelläni ja kuuntelit pehmeää lauluääntäni. Kun lähdit, minusta tuntui siltä kuin jotain minusta olisi otettu pois. Itkin silloin monena iltana, ajattelin niitä hetkiä, jolloin suutelit minua, kiedoit kätesi ympärilleni. Joku toinen suuteli minua myöhemmin yhtä röyhkeästi, yhtä tunnustelevasti kuin sinä, mutta se sai minulle uudelleen kyyneleet silmiin.
”Ja mä teen parhaani ja enemmänkin,
ett’ sä et pety milloinkaan,
vannon sen.
Sä korjasit mut taas…”
Silloin olisin halunnut sinun vievän minut kotiin, tekevän minut jälleen ehjäksi, löytävän sen avaimen, joka lukitsi osan sydämestäni matkalaukkuun, jonka pakkasin odottaessani sinua. Nyt rinnallani on toinen ihminen, jolta toivon samaa, vaikka olet yhä mielessäni ja muistutat minua olemassaolostasi sen tietyn kappaleen sanoituksilla. Näin on kuitenkin parempi, sillä minuun ei satu enää niin paljon kuin silloin.
