Kirjoittaja Aihe: Mustien ruusujen veri (Bellatrix/Lucius, Narcissa/Lucius, K11)  (Luettu 1690 kertaa)

Crywell

  • ***
  • Viestejä: 435
  • hullua hurskaammaksi
Author: Crywell
Pairing: Bellatrix/Lucius, Narcissa/Lucius
Genre: romance, angst, draama
Rating: K11
Warnings: kielenkäyttö, seksi mainitaan
Disclaimer: kaikki Rowlingin rouvan
Summary: He olivat molemmat perillä paremmin kuin hyvin, mistä naruista piti vetää toista miellyttääkseen, eivätkä he epäröineet kääriessään niitä vyyhdiksi käsiensä ympärille.
A/N: Halusin kirjoittaa jotain Malfoyn perheestä, koska heistä erittäin paljon tykkäilen. En oikein edes tiedä, mistä tämä lähti, mutta sitten se kieroutui matkalla ja hullujen herratar hyppäsi matkaan ja kaikkea kummaa... Kolmiosainen.



Mustien ruusujen veri

1. ...riettaanoloisesti koukussa puunrunkoa vasten...

Puut olivat mustia luurankoja kurottelemassa kohti valkeanharmaata taivasta. Maata peittävät kuolleiden lehtien kerrokset kimaltelivat yhä yön jälkeen jättämässä huurreviitassa. Tylypahkan linna kohosi tummanharmaana kivijättinä kaiken sen yläpuolella, halliten maisemaa jylhällä siluetillaan.

Bellatrix Musta, 16-vuotias luihuinen, juoksi. Hänen kantapäänsä iskivät routaista maata seivästävän raivokkaasti joka askeleella ja pitkän mustan hameen helmat pyörivät nilkoissa. Hänen hengityksensä huurusi valkoisina pilvinä ilmassa ja epätasainen maa tuntui iskuina polvissa. Hän juoksi, koska hän tunsi itsensä liian vahvaksi vain kävelläkseen, ja siinä oli syytä riittämiin.

Bellatrix saapui Kielletyn metsän laitaan. Puut kohosivat lehtensä menettäneenä seinämänä hänen eteensä, jo heti niiden eturivin takana tanssivat pimeämmät varjot. Hymy huulilleen pyrkien Bellatrix katosi puiden siimekseen.

*

Lucius Malfoy istui kaatuneen puun rungolla. Se oli kuollut kelopuu, ontto ja jo niin perin juurin toukan syömä, ettei sen pinnan alle kerääntyneistä syöpäläisistä olisi vaaraa. Kielletty metsä kohosi nuoren miehen ympärillä synkeänä ja miltei uhkaavana, mutta sitä hän ei olisi ikinä suostunut myöntämään kenellekään. Tylsistyneen oloisena (sekä pieni hermostunut kolotus luissaan) Lucius kaivoi taskunauriinsa kullatut viisarit tuijotettavakseen.
“En ymmärrä, mitä järkeä on tavata täällä...” hän huokaisi turhautuneena ja pujotti kellonsa takaisin kaavuntaskuunsa.

“Sinä oletkin aina ollut säälittävyyteen asti epäromanttinen, Lucius.”

Ääni sai Luciuksen säpsähtämään lähes huomaamattomasti, mutta kääntyessään ympäri hänen huulillaan venyi jo teon komeudellaan kumoava hymy.
“Bella,” hän hymyili, ja lähimmän puun takaa lipui pimeydestä esiin kokomustaan verhoutunut nuori noita.
“Lucius, kuinka mukavaa, ettet jättänyt minua kuin nallia kalliolle,” Bellatrix virnisti ääni ilkikurisesti venytellen.
“En ikipäivänä,” Lucius vastasi, mutta piilottelematon virne hänen kasvoillaan kieli lupauksiensa pidettävyydestä. Bellatrix pujahti maan huurteisia lehtiä rapisuttaen Luciuksen viereen kelopuun rungolle. Hän istahti siihen, niin lähelle, että heidän lantionsa koskettivat toisiaan kiertelemättömästi ja painoi saman tien myös kapeasormisen kätensä nuorukaisen rinnalle.
“On ollut ikävä,” noita kuiskasi Luciuksen korvaan, venytellen viimeistä sanaa aina häiritsevään henkäykseen asti.
“Huomaan,” Lucius virnuili.

He olivat molemmat perillä paremmin kuin hyvin, mistä naruista piti vetää toista miellyttääkseen, eivätkä he epäröineet kääriessään niitä vyyhdiksi käsiensä ympärille. He tanssittivat toisiaan omien pilliensä mukaan, tietäen kumpikin varsin hyvin mihin toinen seuraavaksi halusi hänen jalkansa laskevan. He miellyttivät toisiaan yhtäläisesti ja vaativat sitten omaa osuuttaan siinä pienessä, kierossa pelissään.

Lucius oli komea, pitkä ja leveäselkäinen nuorimies. Hän oli huomionkipeä, janosi itselleen vuorokauden ympäristä huomiota, hänen koskettamistaan, hänen korvaan supattamistaan, hänestä puhumista, erityisesti hänen ulkonäkönsä kehumista ja egonsa pönkittämistä.

Bellatrix taas oli outo, kummallinen, erilainen pimeällä tavalla. Hän ei ollut kaunis, muttei rumakaan, hänessä oli hämärää, riipivän mustaa kauneutta, sellaista joka inspiroi runoilijat kirjoittamaan kuolemasta. Ja hän halusi liittolaisen, halusi jonkun joka kulkisi hänen kanssaan väärää kaistaa ja jonkun jonka kanssa kadota kielletyille kujille etsimään sitä jotakin, mikä tuntuisi edes joltakin.

Ja he molemmat tiesivät ne toisistaan, ja suostuivat vaihtokauppaan omista itsekeskeisistä syistään.

“Mutta miksi halusit nähdä täällä? Tai siis, koko paikka on ihan törkyinen ja täällä on jäätävän kylmäkin,” Lucius kysyi viitaten heitä ympäröivään metsään. Bellatrix tuhahti.
“Iso mies, älä kitise kylmyydestä! Minullakin on ihan täydellisen hyvä olo.”
“Sinulla on hyvä olo mitä kummallisimmissa paikoissa,” Lucius puoliksi naurahti, puoliksi huokaisi. Bellatrix kuitenkin painautui lähemmäs hänen lämmintä rintaansa ja mutisi jotakin itsekseen, mistä Lucius ei jaksanut välittää painaessaan myhäillen kätensä tytön korpinmustiin, silkkisiin hiuksiin. Tästä innostuneena Bellatrix kurotti ylemmäs ja eteenpäin, antoi nenänpäänsä koskettaa Luciuksen kaulan vaaleaa ihoa. Hän kääntyi puunrungolla ja ojensi teräväkyntiset sormensa kutittelemaan niskaa platinanvaaleiden hiusten alta, kehräten samalla vasten Luciuksen aataminomenaa:
“Ajattelin, että voitaisiin pitää vähän hauskaa.”
Lucius kohotti kulmiaan. “Hauskaa? Jaa täällä?”

Vastaukseksi hän sai märän suudelman kaulalleen, jonka jälkeen Bellatrix vielä heitti toisen ohuiden, mustien sukkahousujen peittämän reitensä paljastaen jalkansa Luciuksen jalkojen yli, istuen siten hajareisin tämän syliin. Toinen jalka riettaanoloisesti koukussa puunrunkoa vasten ja toinen maan lehdissä seilaten, hame vyötäisille rypyttyneenä ja kädet Luciuksen niskaan kiedottuna Bellatrix hymyili toispuoleisesti. Hänen hymynsä näytti puoliksi hullulta, puoliksi vain sellaisella määrällä seksikkyyttä kyllästettynä, että Luciuksen oli hankala pysyä paikoillaan.
“Et voi olla tosissasi,” Lucius vielä yritti. Hänestä ajatus seksistä metsässä, vielä Kielletyssä metsässä ja loppusyksystä, oli silkkaa hulluutta, epämukavuutta ja epäsiisteyttä. Häntä olisi inhottanut myöntää se ääneen, mutta kalliiden vaatteiden kierittely maan epäpuhtauksissa ja platinanvaaleiden hiuksiensa täyttäminen kuolleilla lehdillä ei mitenkään saanut häntä erityisesti pitämään ajatuksesta sen enempää. Bellatrix hänen sylissään vaikutti kuitenkin kaikkea muuta kuin taivuteltavissa olevalta.
“Lucius,” hän kehräsi huulet hipoen nyt nuoren Luihuisen leukaa. “Siinä olisi ripaus nuorta hulluutta ja sellaista villiyttä, jota et voi koskaan myöhemmin saada.” Bellatrixin sormet olivat jo laskeutuneet Luciuksen paidan kauluksille työskentelemään nappien kanssa.
“Ja myöhemmin me ehkä liukenemme tyttöjen makuuhuoneen perälle. Voisin pyytää muita pysyttelemään poissa, sanotaan...” Bellatrix piti arvioivan tauon ja virnisti sitten puhaltaen loput sanansa Luciuksen huulille. “...neljä tuntia?”

Maa oli kylmä ja routainen, ja puut heidän yläpuolillaan yhtä alastomia kuin heidän kehonsa, jotka kietoutuivat toisiinsa lämpöä hakien.
« Viimeksi muokattu: 02.02.2015 14:54:42 kirjoittanut Unohtumaton »
Aamuaurinkoja, kahvia ja teetä, mielikuvitusystäviä ja piirileikkejä.

Crywell

  • ***
  • Viestejä: 435
  • hullua hurskaammaksi
Guadaloupe, kiitos kauheasti kommentista! Ja ägh, ihana kuulla että hahmot ovat mielestäsi IC ja äh minä nyt täällä vammaan. Liikaa kehuja kerralla, veri tappaa kasvojani punaisuuteen ja en saa mitään järkevää kirjoitettua, murh. Mutta siis: kiitos ihan mielettömästi kommentista ja ihanaa jos pidät. Toivottavasti et tule pettymään!
Aamuaurinkoja, kahvia ja teetä, mielikuvitusystäviä ja piirileikkejä.

Crywell

  • ***
  • Viestejä: 435
  • hullua hurskaammaksi
2. ...toi laihoilla sormillaan Luciuksen mieleen elävästi tytön vanhemman sisaruksen käden...

“Senkin paskiainen! Vitun, saatanan, ääliö, paskiainen!” Bellatrix kiljui korvia repivän kimeästi ja paiskasi lähimmän käsiinsä saamansa esineen maahan. Ruukku pirstoutui kivilattiaan singoten teräviä palasia ympäri käytävää ja antaen äänensä kimmota sen kattoholveista moninkertaisena kaikuna.
“Bella, anna minun -” Lucius yritti epätoivoisesti, mutta seuraavaksi Bellatrix lennätti taian häntä kohti. Sinipunaisen väreissä kieppuva vasama iskeytyi seinään Luciuksen oikealle puolelle ja lohkaisi siitä palan kovan äänen saattelemana. Malfoyn perillinen tuijotti hetken silmät suurina seinää, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Bellatrixiin. Tyttö seisoi hurjana hänen edessään, kaavun hihat käärittyinä ja mustat hiukset latvoista kihartuneina. Hänen silmissään paloi hullu, raivokas tuli, joka oli itsessään jo tarpeeksi saamaan Lucius pelkäämään, mutta rystyset valkoisina taikasauvaa puristava käsi ei myöskään rauhoittanut hänen mieltään lainkaan.

“Bella,” hän yritti kädet rauhoittelevasti edessään. “Anna minun vain selit-”
“EI!” Bellatrixin huuto kajahti käytävässä ja hän potkaisi vieressään seinää. “Ei, ei, ei, olen helvetin kyllästynyt selitysyrityksiisi, Malfoy! Sinä et pysty selittämään tätä, ei ole mitään selitettävää!” Merkityksetön, korkea kiljunta kimposi Bellatrixin kurkusta tämän osoittaessa sauvakätensä kattoon ja iskiessä ilmoille loitsuja. Lucius katsoi silmät pyöreinä, kuinka sauvasta purkautui kattoon asti ylettyviä erivärisiä valopylväitä. Jotkut loitsuista olivat tunnistettavissa, toiset eivät, mutta yhdessä katon holvikaareen iskeytyessään ne saivat koko käytävän tärähtelemään ja laastia ja pölyä tippumaan katosta.
“Bella -!” Lucius huusi, mutta nuori noita ei lopettanut kiljumista tai loitsimista, vaan rääkyi koko tulisena kiehuvaa raivoaan ulos itsestään. Luciuksen silmissä hän näytti hullulta. Ei sellaiselta hullulta kuin yleensä, hullulta kokeilemaan kaikkea uutta ja kummallista ja hieman liiankin pimeää, vaan oikeasti järkensä menettäneeltä. Lucius huomasi pelkäävänsä tätä.
“Bel-!” hän yritti vielä, muta ääni hädin tuskin kantoi metelin yli ja sana katkaistiin joka tapauksessa puolesta välistä. Lucius tunsi kipua päässään, särkyä ja jomotusta ja näki maailmansa ja huutavan Bellatrixin kallistuvan. Hän ei kuitenkaan tuntenut tömähdystään lattiaan, seurasi vain hämmentyneenä kuinka vino näkökenttänsä musteni hiljalleen reunoilta kohti keskipistettä, jossa valosuihku yhä louhi kattoa.

*

Lucius kuuli ääniä. Heikkoja kaikuja, jotka hiljaa voimistuen pommittivat hänen tietoisuuttaan. Hän ymmärsi heikosti niiden olevan sanoja, sanoja joita hän ei osannut eritellä miksikään tuntemakseen kieleksi. Ymmärrettyään tämän, hän huomasi maailman ympärillään olevan musta, täysin pimeä aina loputtomaan ikuisuuteen asti.

Sitten hän avasi silmäluomensa.

"Lucius?" Narcissa oli kumartuneena Luciuksen ylle. Tytön hämäristä varjoista hetki hetkeltä terävoityvien kasvojen takana kohosi korkea katto, jonka holvikuvioinnin olisi hetkessä voinut tunnistaa kuuluvan Tylypahkaan kuka tahansa kyseisessä velhokoulussa opiskellut. Vasta Narcissan toistettua sanansa, Lucius ymmärsi repiä katseensa katosta ja tarkentaa sen nuoreen naiseen.
“Narcissa?” hän kysyi typertyneenä. Yrittäen kohottautua hieman häiritsevän avuttomasta makuuasennostaan Lucius punnersi ylöspäin, mutta nopeasti vaaleatukkainen tyttö painoi kätensä tämän rinnalle ja hyssytteli paneutumaan takaisin alas.
“Sinun ei pitäisi liikkua,” tyttö hymyili. Sitten hän vilkaisi taakseen, ja toinen käsi joka oli nyt noussut huulille miettivään eleeseen, toi laihoilla sormillaan Luciuksen mieleen elävästi tytön vanhemman sisaruksen käden, joka vain muutamia päivä sitten oli vielä kutitellut viekoittelevasti hänen niskaansa. Lucius pudisti päätään hieman, mikä osoittautui typeräksi teoksi. Sitä särki tuskallisesti. Kivusta huolimatta hän ponnistautui ylös ja huomioi nopealla silmäyksellä olevansa peiteltynä yhteen Sairaalasiiven sängyistä.

“Narcissa,” hän sanoi, ja sängyn laidalla istuva tyttö kääntyi kutsusta häneen päin. “Mitä tapahtui?”
“Bella...” Narcissa mietti hetken, sormet asetettuina pehmeännäköisille ruusuhuulille. “Järjesti pienen kohtauksen käytävällä,” hän päätti lopulta lauseensa tultuaan siihen tulokseen, että sanat olivat tarpeeksi totta mutta samalla tarpeeksi hienovaraisia.
“Kyllä minä nyt sen tiedän,” Lucius ähkäisi hieman ärtyneenä. Hän kokeili kädellään jomottavaa päätään, ja huomasi sitä peittävän sideharsot. Etäisesti hän pisti merkille, ettei niitä oltu kiedottu hänen päänsä ympärille ainakaan hiuksien asentoa ja hyvältä näyttämistä ajatellen. Puuskahtaen turhautuneena Lucius alkoi repiä harsoja päänsä ympäriltä, hän ei varmasti antaisi hiustensa jäädä niin huvittavasti.

“Niin, no,” Narcissa jatkoi, silmäten hermostuneena siteitään pois kerivää nuorukaista. “Sait katosta tippuvasta tiilestä päähäsi, ja sitten sinut tuotiin tänne. Bella on jossain päin linnaa rauhoittumassa... valvovan silmän alla, mikäli heillä on yhtään järkeä päässään.”

Lucius nyökkäsi hyväksyvästi viimeiselle lauseelle. Hän antoi riisumiensa sidekääröjen tippua peitolleen, huomaten, ettei niissä ollut paljoakaan verta. Hyvä niin.
“Sinun ei varmaan pitäisi ottaa tuota pois,” Narcissa mutisi miettivästi, jälleen pitkät sormensa huuliaan kosketellen. Hän vaikutti huolestuneelta, Lucius pisti hyvillään merkille.

He istuivat hetken tyhjän Sairaalasiiven hiljaisuudessa, katsomatta kumpikaan suoraan toista mutta vilkuillen aina välillä. Pieni epämukavuus alkoi laskeutua heidän välilleen kuin huomaamatta, mutta Lucius kiirehti repimään sen rikki, ennen kuin se ehti pahemmaksi.
“Joten,” hän sanoi. “Kaikki on nyt sitten valmista, vai?”
Narcissan nostaessa kirkkaat, pitkäripsiset silmänsä Luciukseen, nuori mies hymyili lempeintä ja hurmaavinta hymyään. Punastuen helakasti ja antaen katseensa käväistä ujosti muualla ennen kuin nosti sen takaisin harmaisiin silmiin, Narcissa hymyili ja nyökkäsi.
“Vaikein ja viimeinen kivi on ylitetty.”
Narcissa hiljeni hetkeksi, vetäen pitkät vaaleat, silkkiset hiuksensa sormiinsa. Hän pyöritteli niitä ja kampasi niitä, ja Lucius - joka tiesi kuinka käsitellä naista kuin naista luonteesta riippumatta - pysyi hiljaa, odottaen.

“Mietin,” Narcissa aloitti, mutta vaikeni sitten. Hänen katseensa harhaili ulkona, loppusyksyn harmauttamilla tiluksilla löytämättä mitään tarpeeksi mielenkiintoista, että sitä olisi voinut asettua katsomaan. Melkein jo unohdettuaan, mitä oli sanomaisillaan, hän jatkoi: “suostuukohan Bella enää ikinä puhumaan minulle?”

Lucius kumartui kohti Luihuistyttöä hänen potilassänkynsä reunalla, ja kiersi vahvat käsivartensa tämän ympäri. Narcissa säpsähti ensin kosketuksesta, mutta painautui sitten paremmin lämpimään lohdun syliin, joka tällä kertaa astui hänen luokseen tulevan miehensä muodossa.
“Narcissa Malfoy,” kuiskasi Lucius vaaleiden kultasäie-hiusten sekaan. “Ei kuulosta pahalta.”
Narcissa hymyili painaen päätään kihlattunsa kaulakuoppaan, ja käännellen pientä sormusta vasemmassa nimettömässään. Hän, kuten myös häntä pitelevä mies, vakuuttelivat molemmat mielissään, että tämä oli oikein. Tämä oli, niin kuin sen kuuluisikin olla.
Aamuaurinkoja, kahvia ja teetä, mielikuvitusystäviä ja piirileikkejä.

Crywell

  • ***
  • Viestejä: 435
  • hullua hurskaammaksi
Guadaloupe, kiitos kauheasti taas kommentista! Ja itseasiassa pistän tähän perään jo saman tien tuon kolmannen ja viimeisen osan, koska Lontoon reissun rupuhotellissa tuli kirjoitettua kädet kipeiksi asti kaikkea mahdollista, ja tämä viimeinen osa osui mukaan. : )
Ja kiitoskiitos ja kuten näet osaan taas vastata tosi hyvin kommenttiisi... ^__^''

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

3. Morsiamen kimpussa valkoisia ruusuja...

Taivas oli pilvetön, maailma oli unohtanut puhaltaa tuultaan puiden oksistojen läpi, ja ainoastaan hentoiset vireet heiluttelivat juhlasalkojen kukka-asetelmia. Ne olivat toukokuun häät, täynnä auringonpaistetta ja kesän ensimmäisiä kukkia. Morsiamen kimpussa valkoisia ruusuja ja liljoja, hänen hiuksensa kehrätty saman aamun ensimmäisistä vaaleista auringonsäteistä kuin hääpukunsa helmikoristelut. Tanssia, naurua, vihkivaloja, sormuksia, suudelmia, yli metrin korkuista kermaunelmakakkua, boolia, juopuneita sukulaisia, Malfoyn loistelias kartano todistamassa sitä kaikkea juhlahumua.

Kesken häävalssin Narcissan muuten sädehtiville kasvoille nousi ilme, jonka Lucius oppi tunnistamaan paremmin kuin hyvin heidän tulevien vuosiensa aikana. Kulmien kurtistus ja terävän nenän pieni nyrpistys.
“Mitä?” Lucius kysyi, valkoisessa puvussaan ja valkoinen rusetti hiuksissaan, kieputtaen käsivarsillaan valkoista, upouutta vaimoaan.
“Bella,” Narcissa mumisi, ja painoi kasvojaan häpeillen piiloon uudelta mieheltään. Lucius kohensi heidän tanssiasentoaan ja painoi samalla omaa päätään kuiskaamaan Narcissan helmikorvakorun ylle:
“Unohda se. Unohda Bellatrix ja kaikki vanha. Nämä ovat sinun hääsi, sinun päiväsi, ja jos saan sanoa,” nyt hän vetäytyi kauemmas Narcissasta, luoden tälle hurmurihymyjensä parhaimmistoon kuuluvan. “Näytät tyrmäävältä.”
Narcissa kikatti hieman, omaan flirttailevaan ja samalla suloiseen sävyynsä, ja Lucius pyöräytti heidät uuteen näyttävään kierrokseen samalla kun muut juhlavieraat yhtyivät tanssiin.

*

Bellatrix seisoi Malfoyn kartanon kulmalla. Hän oli aivan koreasti katetun buffetin vieressä, herkullisten kakkujen, naposteltavien, salaattien ja muun. Ihmiset, jotka vaelsivat hänen ohitseen korkeissa koroissaan ja pröystäilevissä puvuissaan olisivat voineet koskettaa häntä halutessaan, mutta kukaan ei huomannut häntä. Se oli tietysti hänen itseensä langettamien taikojen tarkoituskin, mutta jostain syystä se ei saanut hänen oloaan yhtään paremmaksi. Kukaan ei huomannut yksinäistä tytärtä, vanhinta tytärtä, jonka kokomusta mekko ja korkeakorkoiset nyörisaappaat olisivat hetkessä erottaneet prameilevasta juhlakansasta. Bellatrix tunsi itsensä hylätyksi.

Häntä ei ollut koskaan aiemmin haitannut olla yksin. Hylätyksi tuleminen, muiden välinpitämättömyys ja ylenkatse, hän oli tottunut. Vaikka hän oli puhdasverinen ja hyvästä suvusta, hän oli epätäydellinen pienen enkelisisarensa vierellä. Täydellinen, ihana, kultainen Narcissa. Käytöstavat (ei kyynärpäitä ruokapöydällä, ei huonoa ryhtiä, ei saa sanoa mitä suuhun tulee), ulkonäkö (harjaa hiukset, meikkaa nätisti, pukeudu hienosti, näytä kauniilta), mielenkiinnonkohteet ja luonnekin (lue kirjoja, opiskele ahkerasti, älä kerjää ikävyyksiä, ole tunnollinen). Narcissa oli täydellinen puhdasverisen velhosuvun tytär, ja Bellatrix oli hänen vierellään vain... mitä? Epätäydellinen hylkiö, ei koskaan yhtä hyvä pikkusisarensa vierellä, koskaan yhtä haluttu.

Mutta Bella oli tottunut. Häntä ei ollut haitannut sukulaisten ylenkatse hänen tottelemattomuuttaan ja pimeiden asioiden kiinnostustaan kohtaan. Hän ei välittänyt, hän nautti osastaan vääränlaisena, sillä hänelle tummaksi maalatut huulet ja korpinmusta olivat oikein. Hän olisi sitten väärinoikein, hänelle oikein olisi väärin ja väärin oikein, ja kaikki muut voisivat hänen puolestaan painua hevonvittuun. Hän oli erilainen, ja piti siitä.

Bellatrix katsoi tanssivaa hääparia, joka liihotteli pihalle pystytetyn parketin poikki kuin kaksi valkeaa perhosta. Ärsyyntyneenä hän huomasi kurtistavansa kulmiaan ja jonkin raapivan sydämensä paikkaa syvällä rinnassaan. Hän ei ollut välittänyt suvusta, perheestä, Narcissa oli voinut saada sen kaiken ilomielin, hän ei välittänyt. Ei hän ollut aluksi välittänyt Luciuksestakaan, kunhan oli vain halunnut jonkun, jonka houkutella väärälle polulle kanssaan, jonkun jonka kanssa paeta tunneilta Kiellettyyn metsään harrastamaan sitä likaista, mustaa, oikeaaväärää seksiä. Mutta Narcissa sai sen tälläkin kertaa.

Kieltäytyen itkemästä, suremasta, kaipaamasta, Bellatrix puristi sen kaiken syvälle rintaansa, kiersi sen mustaksi palloksi katkeroitumista ja vihaa, ja kaikkoontui. Hänestä tulisi vielä parempi, kuin pikku Cissystä. Hänestä tulisi jotakin, mitä typerän ihana Cissy ja typerä ääliöpaska Lucius joutuisivat pelkäämään. Hänestä tulisi jotain, jonka edessä he molemmat joutuisivat vapisemaan, polvistumaan ja painamaan katseensa. Hänestä tulisi osa...

“Lordini,” Bellatrix kuiskasi ja kumarsi niin, että korpinmustat hiukset pyyhkivät lattiaa.
Aamuaurinkoja, kahvia ja teetä, mielikuvitusystäviä ja piirileikkejä.