Ficin nimi: Siskoni
Kirjoittaja: Black Pearl
Beta: Jumalainen vakioperunani
SwizzyIkäraja: K-11
Genret: Angst ja deathfic
Vastuuvapaus: Kaikki on minun.
Haaste: One True Something 20 -haaste
A/N: No niin, nyt oon taas saanut väsättyä jotain hauskaa teidän iloksi
Eli tää lähti oikeestaan melkein pakkokeksimällä, kun inspis on ollut hukassa ja originaaleja pitäisi väsätä tota One True Somethingia varten et saisi sen joskus valmiiksi, mut sitten tuli mahti-idea ja musta tästä tuli oikeestaan aika hyväkin
Jaa, eipä kai mulla muuta kuin että olisi kiva, jos jättäisitte pienen puumerkkinne jos tykkäätte
(Piristää päivää kummasti aina)
Siskoni
Muistan elävästi ne lapsuuden aurinkoiset kesäillat, kun leikimme hippaa kukoistavalla niityllä. Kuulen vieläkin sinun helisevän naurusi korvissani ja haistan ilmassa lempihajuvetesi tuoksun. Tunnen edelleen silloin tällöin hellän kosketuksesi ihollani, mutta tiedän, että se kaikki on vain harhaa. Alitajuntani yrittää vimmatusti kieltää todellisuuden. Sinä olet poissa etkä enää palaa.
Äiti sanoi aina, että olimme henkisesti siamilaiset kaksoset. Ehkä se olikin totta. Sinä olit minun siskoni ja samalla paras sekä ainoa ystäväni. Emme me tarvinneet muita, meillä oli toisemme ja koko maailma avoinna.
Kaikki unelmani yhteisestä tulevaisuudesta romahtivat sinä sateisena iltapäivänä, kun soitit ja kerroit, että sinulla oli todettu jo laajalle levinnyt aivosyöpä. Mitään ei käytännössä ollut tehtävissä, ja elinaikaa oli odotettavissa enää vuosi tai pari.
Minä murruin täysin, mutta sinä yritit olla positiivinen ja sanoit, että meidän oli otettava viimeisistä yhteisistä hetkistämme kaikki irti. "Live every day like your last day" oli sinun mottosi.
Teimme pikakelauksella monia asioita, joita meidän olisi kuulunut tehdä vasta vanhempina, paljon myöhemmin. Enää meillä ei kuitenkaan ollut valinnanvaraa, sillä aikamme riensi liian nopeasti kohti päätöstään. Silti en voi kieltää nauttineeni niistä upeista kuukausista sinun kanssasi. Jopa sen kaiken kiireen ja murheen keskellä pystyimme olemaan onnellisia, sinäkin.
Sitten kuntosi romahti täydellisesti ja jouduit sairaalaan. Kävin luonasi joka päivä, lintsasin jopa töistä ja suututin pomoni vain päästäkseni olemaan sinun kanssasi. Ostin sinulle piristäviä lahjoja ja pidin sinusta huolta parhaani mukaan.
Elämäsi liekki sammui huhtikuisena kevään ensimmäisenä lämpimänä päivänä. Ulkona oli niin kaunista, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lumikinosten välistä oli alkanut jo paljastua vihreitä läiskiä. Istuin kovalla puujakkaralla sänkysi vieressä ja pidin kädessäni sinun elotonta kättäsi. Minua paleli, vaikka oli lämmin.
Nyt seison pimeällä syksyisellä hautausmaalla kauniisti palava kynttilä kädessäni. Aamuinen sade on kastellut hautakivesi märäksi, ja maa on kuolleiden lehtien peitossa. Kaikkialla ympärilläni on pimeää ja autiota, vain haudoilla palavat kynttilät luovat valoa synkkyyden keskelle. Kyykistyn ja asettelen tuomani kynttilän siististi hautakivesi eteen.
Nousen ylös ja kohotan katseeni pimeälle pilvien peittämälle taivaalle. Tiedän, että katsot minua sieltä ylhäältä jokapäiväisissä askareissani ja ikävöit minua. Myös minulla on ihan hirveä ikävä sinua, mutta minua lohduttaa ajatus siitä, että elät onnellisesti enkelinä kukoistavassa taivaan valtakunnassa.
Vielä jonain päivänä minustakin tulee sellainen, ja sitten meillä on edessämme ikuinen elämä yhdessä siellä, missä ei tunneta termiä kuolema.
