Nimi: Auringonpilkkuja
Beta: puolipro ♥
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Luna ja Anthony
Summary: ”Minusta tuntuu, että kevät tulee ensi viikolla.”Kirjoittajan huomautukset: Tämä oli minulle pitkä projekti, ja olen ylpeä kun viimein sain tämän valmiiksi. Anthony on minulle aika läheinen hahmo, sillä olen päässäni muodostanut hänestä hyvinkin tarkan mielikuvan. Kiitän #jumalapeliläisiä, ja omistan heille, varsinkin
Lilsille ja
shaypsille, en halua tässä tarkemmin selittää miksi, but i love you guys ♥
FF100: Auringonnousu, Kilahtaneiden kuukausihaaste: Parituksettomuus, Ajanjaksohaaste: 2 kuukautta, Vuodenaika-haaste: KevätAuringonpilkkujaViikko 18Sade rummutti ikkunaa vasten hiljaa, antaen Lunan seurata sormenpäillään pisaroiden kilpaa ikkunan alareunaan asti. Hän istui tähtitornin portaikossa, ei aivan ylimmäisellä tasanteella mutta sitä alemmalla, ikkunalaudalla ja piirteli ohuella sormellaan näkymättömiä viivoja pisaroiden välille. Ne yhdistyivät mutkattomasti ja liian yksinkertaisilla viivoilla - jos ne olisivat olleet ihmisiä, niin se ei olisi ollut mahdollista. Yhden viivan piirtäminen luonnossa kesti viikkoja, jotka kuluivat niin nopeasti, niin nopeasti.
Vaikka silloin he eivät olleet tienneet toistensa olemassaolosta, kunhan tuijotelleet taivaisiin ja miettineet, oliko siellä joku heidän kaltaisensa.
**
Viikko 10Aamuinen usva kierteli järven pintaa kuin haluten aaltojen hipovan sitä kiusallaan. Veneet keikkuivat hiljaisesti toisiaan vasten, kolahtelevat laituriin ja jäälauttoihin järven yrittäessä tuudittaa niitä uneen.
Luna istui laiturin päässä heittelemässä kylmiä loskapalloja veteen, tuijottelemassa niiden hetkellistä kellumista ja sulamista. Hän oli sulattanut sauvallaan loskan ja jään altaan, ja levittänyt valkean kellohameensa ristiin aseteltujen jalkojensa ympärille. Hän odotti, vaikkei uskonutkaan pojan tulevan. Hän oli nähnyt tämän silmät päivällisellä ja sujauttanut koululaukkuun sopimuksen tapaamisesta ennen auringonnousua.
Ehkä poika ei ollut lukenut sitä, ehkä hän oli arvellut pyyntöä toisenlaiseksi kuin Luna oli sen tarkoittanut. Ehkä hän kuvitteli Lunan tarkoittavan jotain enempää. Ehkä nopeasti sutatuista sanoista ei saanut selvää ja poika oli kuvitellut rikkokirin sujauttaneen hänen laukkuunsa aarrekartan campun haudalle. Ehkä. Mutta Luna arvasi hyvin, mutta väärin, aivan väärin.
Kun Anthony istuutui hänen viereensä, Luna tiesi pojan ymmärtävän.
**
Viikko 11Vaikka satoi lunta, niin Luna löysi itsensä istumasta Anthonyn vierestä laiturilta. Koko maailma nukkui, lukuun ottamatta kahta ajatuksiinsa uponnutta. Harvoin he sanoivat toisilleen mitään, tuntui mutkattomalta vain istua ja tuijottaa aamuauringon heräilyä, vilkaista välillä toista hymyn hiipiessä suupieleen ja katsahtaa linnan pimeitä ikkunoita joihin syttyi valoja tuntien edetessä.
Lunan hiukset kastuivat ja liimaantuivat toisiinsa kiinni, muodostivat pitkiä pötköjä jotka roikkuivat kalpeiden kasvojen vieressä. Hänen hampaansa kalisivat hienoisesti, kun hän kietoi vaaleansinisen untuvatakin tiukemmin ympärilleen. Hän ei halunnut lähteä, ei missään nimessä, hän halusi tuijottaa aurinkoa, joka vilkutti pilvien välistä.
”Onko kylmä?” Anthonyn ääni oli karhea ja varovainen. Kuin hän pelkäisi rikkoneensa jotain helposti särkyvää, rysäyttäneensä hevoskotkan selässä posliinikauppaan. He eivät koskaan puhuneet, ja tämä ensimmäinen kerta tuntui pelottavammalta kuin mitä paikalle tulo oli vaatinut.
Luna käänsi katseensa ruskeahiuksisen silmiin ja näki hymynhäivähdyksen. ”Vähän, mutta ei se haittaa.”
”Oletko varma?” Anthony puraisi kieleensä, muttei ehtinyt vastustaa kielelleen niin helposti nousevaa kysymystä.
”Olen, mutta jos sinulla on kylmä niin me voimme lähteä. Minun on kylmä jos sinunkin on.”
**
Viikko 12Vaikka järvi ei ollut koko talvena jäätynyt umpeen, eikä lumi pysynyt maassa viikkoakaan, kevät tuntui tulevan hitaasti. Maaliskuun toiseksi viimeinen viikko oli yhtä kylmä kuin edellisetkin, ja Luna tutkailikin Saivartelijan mukana tullutta sääkarttaa huolestuneena eräänä aamuna laiturilla. Anthony yritti epätoivoisesti keskittyä pohdiskelemaan samoin kun useina aamuina, mutta uteliaisuus ei suostunut pysymään piilossa.
”Miksi sinä luet sääkarttaa?”
”Minua pelottaa että kevät ei tule.” Lunan ääni oli haudanvakava.
”Kyllä se tulee. Katso taivaanrantaa, aurinko nousee aina vain aikaisemmin. Jonain aamuna se herättää sinut, eikä sinun tarvitse istua täällä enää odottamassa.” Anthony otti Saivartelijan Lunan käsistä hellästi vaistotessaan, kuinka tärkeä asia oli tytölle.
”Ehkä se ei halua herättää minua”, Luna kuiskasi hiljaa, mutta sanat piirtyivät veteen hetkeksi ennen katoamistaan kevyiden huurujen kanssa pilvien raosta aurinkoon.
**
Viikko 13Sinivalkoraidalliset lapaset oli kiinnitetty hopeaan taittavalla metallilla takin hihoihin. Pienet kulkuset kilisivät heleästi kun Luna irrotti nipsut hihoistaan ja laski lapaset varoen laiturin reunalle, ennen kuin istuutui itse reunalle ja upotti sormensa veteen. Väistäen ovelasti limppejä, hän nosti sormensa ylös ja pyydysti kirkkaan vesipisaran kielenkärjellään.
”Maistuuko kremit?” Anthony kysyi istuutuessaan hetken kuluttua Lunan viereen, joka upotti sormensa järveen yhä uudelleen ja uudelleen.
”Eivät vielä - kun ne tulevat talviunilta ja vesi kuplii suussa, kevät on täällä.”
Anthony riisui omat lapasensa ja oli juuri upottamassa sormeaan veteen, ennen kuin epäröi. ”Voinko minä kokeilla myös?”
”Tietenkin”, Luna hymyili aurinkoisesti ja Anthonyn sisällä läikähti. Poika haroi hermostuneena tummanruskeita hiuksiaan ennen kuin upotti etusormensa veteen. Kylmä vesi ympäröi sormen ja sai lyhyiksi pureskeltujen kynsien alle holahtamaan kylmyyden. Anthony nosti sormensa vedestä ja työnsi suuhunsa yrittäen maistaa jotain erikoista. Vesi maistui aivan puhtaalta ja raikkaalta, ja Anthony irvisti ymmärtäessään piristämisyrityksensä epäonnistuneen.
”Maistatko kremit?” Luna kysyi innoissaan, silmät kirkastuivat ja suu taipui odottavaiseen hymyyn. Anthony maiskutteli äänekkäästi ja nuolaisi pienen vesipisaran huuliltaan. Luna siirtyi lähemmäksi Anthonya, silmät odotusta pullollaan.
”En usko.” Anthony vastasi viimein hiukan apeana. ”Liian makeaa. Ehkä jo huomenna ne heräävät?”
”Toivotaan niin”, Luna hymyili aurinkoisesti, eikä Anthony ymmärtänyt miksi. Mutta hänelle oli yleensäkin vaikeaa ymmärtää auringonpilkkuja.
**
Viikko 14Päivät lipuivat ohi kuin veden päälle pudotetut havunneulaset, keikkuen aalloissa hetken, mutta upoten kauas ajatuksista. Pilvet muovautuivat hattaroista raskaiksi alasimiksi ja räjähtivät yksi kerrallaan kirkkaiksi lasihelmiksi jotka ropisivat vettä vasten. Rakeet pomppivat laiturilla toisiaan vasten ja tönivät toisiaan uhitellen vettä kohti, kuin haluten itse jäädä laiturille viimeiseksi.
Anthony asetteli valkeat pallot riviin laiturin reunalle ja neppaili ne vuorotellen veteen, keräten tämän jälkeen uuden rivillisen, kerta toisensa perään.
Ja jokaisen rakeen jälkeen hän vilkaisi Lunaa, joka istui jalat koukussa rintaa vasten ja tuijotti sameilla silmillään hitaasti valkenevaa taivaanrantaa. Tytön silmäkulmista soljuneet kyyneleet olivat hiljalleen valuneet heidän väliinsä ja muodostaneet läpinäkyvän muurin, jota Anthony ei osannut murtaa.
**
Viikko 15”Minusta tuntuu, että kevät tulee ensi viikolla.”
Anthony ei tiennyt hetkeen mitä sanoa. Hän odotti kauhulla tulevaa aamua, kyyneleiden valumista ja peiteltyjä nyyhkäyksiä. Tytön toivo oli käsin kosketeltavaa, mutta toinen ajatus oli päällimmäisenä pojan mielessä.
”Mitä me sitten teemme?” Kysymys oli ajatukseksi tarkoitettu, mutta se karkasi pojan huulilta. Pellavapää vilkaisi kysyjää ja hymyili miltei huomaamattomasti.
”Kyllä me jotain keksimme.”
**
Viikko 16Verhojen välistä siilautui valokaistale suoraan unelmien rajamailla seikkailevan pojan silmään, ja sai tämän jättämään suklaapatukat ja pantterikuvioiset sulkakynät tanssimaan keskenään. Anthony siristeli silmiään, kunnes ymmärsi mitä tapahtui. Hän ryntäsi ikkunaan ja töytäisi kristallikannun vahingossa lattialle, kylmä vesi levisi lattiaa pitkin ja lasinsirpaleet levisivät ympäri lattiaa. Vaikka varpaat alkoivat jäävedestä kohmettua, Anthony ei huomannut kuin auringon venyttelevät säteet. Ne tanssahtelivat pihanurmella ja kirkastivat kastepisarat.
”Kello on kamalan vähän, Anthony, mitä tapahtuu?” kysyi ystävänsä äkkinäisistä liikkeistä yllättynyt Terry. Hän hiipi ikkunaan varoen jokaisella askeleellaan lasinsiruja, jotka muodostivat sateenkaaria seinille.
Yhden sateenkaaren toinen pää ulottui ikkunalaudan ohi aurinkoon.
**
Viikko 17Laituri keikkui maininkien tahtiin kevyesti; sojottavat puutikut pistelivät Anthonya selkään ja hän naurahti kevyesti noustessaan istumaan. Luna raotti hiukan silmäluomiaan ja silmiään siristellen hymyili pojalle.
Auringonsäteet lämmittivät kevyesti molempien kasvoja, mutta Anthonysta tuntui kuin hän olisi astellut valoon jo viikkoja sitten.
