Ficin nimi: Ränsistyneetkin talot ovat joskus olleet täynnä elämää
Kirjoittaja: Inukii
Ikäraja: Sallittu
A/N: Osallistuu haasteeseen Ficlet300 sanalla 24 hylätty
Halla asteli läpi nurmikon, jota ei oltu leikattu vuosiin. Ruoho ylettyi miltei hänen polviinsa saakka ja kutitteli hellästi naisen paljaita nilkkoja. Kun hän oli ollut lapsi, oli hänen äitinsä pitänyt huolen, ettei nurmikko koskaan päässyt kasvamaan liian pitkäksi, mutta enää kukaan ei huolehtinut vanhan talon kunnosta.
Halla istuutui keinuun ja otti varoen vauhtia vain sen verran, että jos ruosteiset ketjut pettäisivät, ei hänelle kävisi kovinkaan pahasti. Hän tuijotti autiota pihaa, jossa joskus oli ollut paljon elämää, mutta nyt se kaikki tuntui tallautuneen maan tasalle ruohon sekaan. Hänen isänsä kuoltua, äiti oli jäänyt yksin pitämään talosta entistäkin parempaa huolta ja Hallasta tuntui, että hänen olisi kuulunut jatkaa perinnettä, kun äiti eräänä marraskuisena päivänä oli joutunut autokolariin ja tervehti isää hymyssä suin. Toisaalta olisi hänen veljensä aivan yhtälailla voinut ottaa talon huoltaakseen.
Vaan ei ottanut ja siinä se nyt seisoi kuluneen maalin peittämänä ja ikkunat rikkoutuneina luultavasti joidenkin kakaroiden leikin jäljiltä. Oli Hallakin joskus rikkonut talosta ikkunan pesäpallopelin aikana, mutta se oltiin korjattu jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Aikoinaan tuo ränsistynyt talo oli kuulunut kylän hienoimpiin, mutta nyt se oli kaukana siitä ja Hallaa harmitti. Olisi ollut mukava tulla välillä miehen ja lasten kanssa käymään hänen lapsuudenkodissaan. He olisivat voineet yöpyä siellä ja hän olisi voinut kertoa tarinoita ajoilta, kun siellä asui. Mutta eihän sinne voinut tulla pelkäämään, että katto putoaa niskaan.
Halla sulki silmänsä ja näki mielessään punaisen talon, jonka pihalla kaksi lasta pelasi nauraen jalkapalloa. Se ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, kun koira juoksi kaiken aikaa pallon kimpussa, joten lopulta he päätyivät potkimaan palloa sille. Äiti pesi ikkunoita ja tervehti heitä ikkunasta, isä oli töissä. Avattuaan silmänsä Halla katsoi taloa, eikä tunnistanut sitä samaksi paikaksi.
Hän oli jo käynyt sen sisällä ennen kuin suuntasi takapihalle. Vanhat huonekalut loivat siellä yhä entisten aikojen tunnelmaa ja äidin viulu roikkui olohuoneen seinällä. Siltikään se ei tuntunut samalta kuin vuosia sitten, sillä kaikki oli pölyn peitossa ja se kaikkein oleellinen puuttui: elämän äänet. Kukaan ei huutanut, ei nauranut tai itkenyt, edes koira ei haukkunut.
Halla nousi ylös ja lähti kävelemään autoaan kohti, mutta astellessaan pitkän ruohon seassa, löi hän äkkiä varpaansa johonkin ja kirosi. Ei siksi, että se olisi sattunut, sillä esine ei tuntunut kovinkaan kovalta, mutta hän oli säikähtänyt. Halla kumartui katsomaan ja huomasi törmänneensä jalkapalloon, siihen samaan, mitä hän oli vuosia sitten veljensä kanssa potkinut koiran häiritessä leikkiä. Hän nosti sen maasta ja todettuaan sen olevan vielä suhteellisen hyväkuntoinen, kantoi sen mukanaan autoon.
Ehkä hän ei voinut viedä lapsiaan taloon, mutta hän voisi viedä heille jotain talosta. Hän oli ehkä antanut talon ränsistyä, mutta muistojensa ei, ja nyt hän voisi luoda niitä lisää katsellessaan lapsiaan pelaamassa samalla pallolla kuin hän itse vuosia sitten.
